”Kesyt kaipaavat, villit lentävät” -matkakertomuskokoelma ilmestyy helmikuussa -18

Nyt kun Kariston kevätkatalogi on ilmestynyt, seuraavasta kirjastani uskaltaa puhua jo nimellä. Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen matkakertomuskokoelma, jossa avaan matkapäiväkirjani sivut.

KesytkaipaavatVillitlentävät_VALMIS_cmyk

”Rakas lukija,

Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä?

Kastaudutaan pohjoisen hyiseen tunturipuroon ja katsotaan revontulia yhdessä. Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.

Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. Eikä vain unelmoimaan, vaan ehkäpä selailemaan matkaoppaita, tutkimaan karttoja ja piirtämään omia, vertailemaan lentolippujen hintoja, etsimään eri maista kertovaa kaunokirjallisuutta ja lähtemään reissuun. Nojatuolilla tai lentokoneella.”

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.

*

Tuotantoni kauneimman kirjankannen on suunnitellut graafikko Annika Hiltunen.

Piiskaa ja porkkanaa – yhdessä kirjoittamisesta

Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä. Yhdessä kirjoittaminen on tervetullutta vaihtelua kotona töitä tekevälle freelancerille. Sosiaalinen paine synnyttää uusia liuskoja.

On piiskapäivä.

Osallistun siihen ensimmäistä kertaa, kollegani ovat piiskanneet toisiaan jo ainakin kahdesti aiemmin – ja synnyttäneet koko joukon uusia sivuja romaaneihinsa ja tietokirjoihinsa.

Piiska voi viuhua joko jonkun kotona tai sitten nykyaikaisesti etänä.

On etäpiiskapäivä, johon osallistuu kolme kirjoittajaa eri puolilla Tamperetta. Kirjoitamme kukin oman työpisteemme ääressä kotonamme. Tapaamme aamupäivällä Facebookin Inboxissa, vaihdamme lyhyesti kuulumisia ja keskustelemme siitä, mitä kukin tänään kirjoittaa.

Tasan kello 11.30 keskustelu päättyy, ja jokainen aloittaa kaksi tuntia kestävän työskentelyn omalla koneellaan. Minun tarkoituksenani on saada viimeisteltyä kustannustoimittajalleni menevä näyte (jota ei ole pyydetty, mutta jota haluan itse näyttää varmistaakseni olevani oikeilla jäljillä) seuraavasta romaanistani. Työ on hyvässä vaiheessa.

Yhdessä tekeminen – vaikka näin etänä – luo sosiaalista painetta. Kirjoittamiselle tyypilliset sijaistoiminnot tuntuisivat erityisen noloilta, kun kollegat keskittyvät sovitusti kirjoittamiseen. Epämääräinen haahuilu ja ”Ei tästä tule mitään!” -tuskailu jäävät pois.

Saan hyvän vireen päälle ja kun seuraavan kerran ”tapaamme” Facebookissa, en millään meinaa päästä irti tekstistäni. Flow istuu tukevasti vieressäni.

Kello 13.30 aloitamme kukin tahoillamme puolen tunnin tauon: yksi keittää kahvia, toinen lämmittää lounasta, kolmas laittaa pyykkikoneen pyörimään. Hiukan ennen kello 14 tsemppaamme toisiamme kuin parhaatkin personal trainerit: Hyvin se menee! Jaksaa jaksaa! Go, gals! Anna mennä!

Etäpiiskapäivä päättyy kello 16. Saan tehtyä ne asiat, jotka aioinkin, vaikka keskittymiskykyni alkoikin herpaantua toisella puoliskolla. Saan näytetekstini valmiiksi.

Olisipa ylellistä, jos muinakin päivinä olisi tuollainen lempeä piiska käytössä.

*

Tänä vuonna olen harrastanut yhdessä kirjoittamista erityisen paljon. Toki tarvitsen edelleen viikkooni yksinäisiä kirjoituspäiviä (puhumattakaan residenssiviikoista), jolloin voin kirjoittaa koko päivän keskittyneesti omin päin, mutta vaihtelu on yksin kotona töitä tekevälle freelancerille enemmän kuin tervetullutta.

En kaipaa työyhteisöön, mutta haluan kurkistaa sen tapaiseen silloin tällöin.

Tammikuusta alkaen olen tavannut ystävääni & kollegaani Marikaa joka viikko kahvilassa kolmituntisten ”kirjoitustreffien” merkeissä. Aluksi vaihdamme kuulumisia, syömme ehkä lounasta ja sitten teemme töitä omilla koneillamme.

Laskin hiljattain, että tapaamiskertoja on kertynyt viisitoista.

Marikalla on usein läppäri mukanaan, minulla taustatutkimukseen liittyvä kirja, jota luen ja josta teen muistiinpanoja. Kolme tuntia kuulostaa lyhyeltä ajalta ja kahvila paikkana keskittymistä häiritsevältä, mutta joka kerta olemme onnistuneet saamaan hämmästyttävän paljon aikaan – useimmiten koko sille päivälle suunnitellut työt. Tämän äärellä mykistymme lähes joka kerta.

Kuva: Laura Vesa

Kiitos, Tampereen kaupunki!

Tampere kohtelee taiteilijoitaan ja tieteentekijöitään niin lämpimästi. Kaupungin kirjallisuuspalkinnot jaettiin taas juhlavasti raatihuoneen kristallikruunujen alla.

terhifrau

Raati luonnehti Frauta näin:

”Rannelan uusin teos perustuu taustatyöhön, jonka varaan hän on rakentanut rakenteellisesti, kerronnallisesti ja tyylillisesti hienon romaanin. Teoksen synkkä aihe, Reinhard Heydrich, Lidice, natsismin julmuus on tietysti tärkeä, mutta Rannelan Frau luo siihen taidokkaasti Heydrichin lesken kertomuksen kautta vähitellen kuoriutuvan tarinan, tutkimusmatkan pahuuteen ja sen kieltämiseen.”

Muut palkitut ovat: Anna Elina Isoaro (Rakkautta ja vasta-aineita), Sami Hilvo (Pyhä peto), Arto Lappi (Sulavesien tanssi), Reidar Palmgren (Kirpputori), Kristiina Wallin (Valon paino) ja Harri Veistinen (Kotitekoisen poikabändin alkeet). Carita Forsgrenille, J.S. Meresmaalle ja Juha Sirolle myönnettiin ammattitaiteilijoiden stipendit. Onnittelut kaikille kollegoille!

Tampereen kaupunki on myöntänyt kirjallisuuspalkintoa vuodesta 1944 lähtien. Palkinnot myönnetään vuosittain tamperelaiskirjallisuuden parhaimmistolle, jotka on julkaistu palkinnonjakoa edeltävänä vuonna. Palkinnot myöntää luovan kirjallisen työn palkitsemistoimikunta. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto vuonna 2016 julkaistuista teoksista myönnetään seitsemälle kirjailijalle.

Aiemmista kirjoistani on palkittu Läpi yön (2014) ja Goa, Ganesha ja minä (2009).

Kun kevätaurinko paistaa työhuoneeseen

Kirjailija Terhi Rannela. Kuvattu 29.3.2017 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Viimeisin kirjani Frau ilmestyi reilu vuosi sitten. Romaanin saaman innostuneen vastaanoton jälkeen olen kirjoittanut entistä palavammin: koen löytäneeni oman lajini. Seuraava historiallinen tekstini on, sanoisinko lupaavahkossa, vaiheessa – ja muistikirja sitä seuraavallekin on avattu.

Kevät on luovuuteni kannalta parasta mahdollista aikaa. Heti kun päivät pitenevät ja jo ensimmäisen aamuteekupillisen aikana saa nauttia auringonvalosta (tuosta aluksi silmiä särkevästä, mutta lumoavasta ilmiöstä), tuntuu kuin pystyisi mihin tahansa. Tällä samalla aurinkoenergialla olen vihdoin ja viimein uudistanut nettisivuni ja aion nyt ryhtyä bloggaamaan säännöllisesti.

Kirjailijuudestani, tavastani lähestyä tekstiä, edistymisestäni, kirjoittamisen lukoista, matkoistani, kiinnostavista kirjoista, kirjoittajatreffeistä.

Kurkistetaan hiukan kuluneeseen vuoteen.

Vaikka olen aina ollut paljon esiintyvä (ja mielellään esiintyvä) kirjailija, Rouva on työllistänyt minua poikkeuksellisen paljon – ja työllistää yhä. Frau on kuljettanut minua pitkin poikin maata haastattelusta toiseen, kirjastomatineasta toiseen, lukupiiristä toiseen – se on ollut hienoa ja vahvistavaa. Olen tuntenut konkreettisesti, että Suomessa on tilaa ja tilausta historiallisille tarinoille.

Olen toiminut kirjailijana vuodesta 2004 saakka. Kirjan saamaa vastaanottoa on etukäteen mahdoton ennakoida. Kirja-alan realistin motto kuuluu: ”Pessimisti ei pety.” On huomattavasti todennäköisempää ettei kirjaa huomioida lainkaan kuin että se nousee otsikoihin.

Fraun vastaanottoa jännitin poikkeuksellisen paljon, sillä kustantajani panosti sen markkinointiin. Pelkäsin, että jos romaani ei onnistuisi vastaamaan odotuksiin, jos se tuottaisi täydellisen pettymyksen, minun pitäisi miettiä kirjoittamistani vakavasti uudestaan.

Mutta kävikin niin, että ammatillisesti viime vuosi oli urani paras vuosi. Frau löysi lukijansa ja Rouvan vanavedessä edellinen kirjani, Punaisten kyynelten talo heräsi sekin ilokseni uudestaan henkiin.

Frau1

Frauta kirjoittaessani opin (muun muassa) sen, ettei loppuunkuluneeksi julistettua aihetta pidä kaihtaa. Aina löytyy uusi näkökulma, kääntämätön sivu, vaikka sitten vahingossa. Vuosia sitten tuntui kaukaa haetulta, että koskaan kirjoittaisin natsi-Saksasta.

(Vaikka toisaalta, nyt kun olen blogiani varten päivittänyt esittelyjä vanhoista kirjoistani, Frau on temaattisesti nupullaan jo esikoisessani Puhtaassa valkoisessa ja Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjassa. Taivaan tuuliin -teoksessa on niinikään siemen tuleviin historiallisiin romaaneihini).

Lina Heydrich oli aiheena aivan käsittämättömän herkullinen. Tarina elää preesensissä kaiken aikaa: kaikista niistä Lina-aiheisista anekdooteista, joita olen kuullut kirjan ilmestymisen jälkeen, syntyisi vaivatta jatko-osa.

(Älkää huolestuko: en ole kirjoittamassa sitä. Neljä vuotta oli kylliksi rouvan maailmassa…).

Punakhmer-aiheinen Punaisten kyynelten talo on julma ja armoton kirja, Fraussa on kolkot ja hyytävät hetkensä.

En tiedä, johtuuko se keväästä, valosta vai työpöydälläni olevista tulppaaneista, mutta seuraavassa historiallisessa romaanissani on enemmän elämäniloa, lempeyttä, naurua, rakkautta. Juuri nyt kirjoittaminen tuntuu innostavalta ja lennokkaalta – kerta kaikkiaan hyvältä.

Päivä päivältä kiinnyn päähenkilöihini yhä enemmän, enkä lakkaa ihmettelemästä heitä: niin nuoria, mutta niin (uhka)rohkeita!

*

Kolumnoin täällä kerran kuussa ja kylkeen kirjoitan kirjapohdintoja fiiliksen mukaan. 

Blogiani kuvittaa luottokuvaajani & ystäväni Laura Vesa.