”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini”

image001

Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani julkkareita vietettiin tällä viikolla Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereella. Tässä kirjallinen versio illan kulusta. Hyvä ystäväni ja kollegani Päivi Haanpää haastatteli minua.

 

Tai siis – tämän olisin alun perin halunnut sanoa, mutta luultavasti sanoin jotain aivan muuta…

Miksi uusi laji, miksi tällainen kirja tällä kertaa?

Matkakirja on ollut tekeillä vuosia. Kun aikanaan aloin kirjoittaa kolumneja Kalevaan ja myöhemmin Karjalaiseen, päätin jo silloin, että suurin osa kolumneistani käsittelisi reissujani ja että myöhemmin koostaisin tarinat kirjaksi.

Olen viime vuosina saanut matkustaa paljon ja nähdä ja kokea monenlaista. Olisi sääli olla kirjoittamatta kaikesta siitä!

Kirja ei juurikaan enää sisällä alkuperäisiä kolumneja täysin sellaisenaan, sillä ne pitää aina kirjoittaa tiettyyn sanomalehtimittaan. Olen editoinut ja laajentanut kolumneja ja lisäksi kirjoittanut varta vasten pitkiä matkapäiväkirjamerkintöjä kirjaa varten. Pisimmät tekstit kertovat Uuden-Seelannin ja Japanin matkoistani, Ateenasta, Haapsalusta sekä asumisestani Saksan Hannoverissa viime syksynä.

image002
Kun viime keväänä kirjoitin Viron länsirannikolla Haapsalussa, tämä kissi oli naapurinani. Myös yllä oleva maisemakuva on idyllisestä Haapsalusta.

Millaisia matkoja kuvaat kirjassa – keiden kanssa matkustat ja millaiselle ajanjaksolle nämä matkat sijoittuvat?

Kirjassa matkustan yhtä lailla yksin, ystävieni kuin paljon työmatkoja tekevän puolisoni kanssa. Kesyt kaipaavat eivät kuvaa kaikkia elämäni matkoja, vaan kurkistaa päiväkirjaani ehkäpä viimeisten kymmenen vuoden ajalta.

Näin jälkikäteen harmittaa, että paljon kiinnostavaa on jäänyt kirjoittamatta. Siinäkin yksi syy pitää matkapäiväkirjaa!

Eroaako matkapäiväkirja tavallisesta päiväkirjasta?

Luultavasti siten, että matkapäiväkirjaan tulee kirjoitettua enemmän ja aistivoimaisemmin, koska reissussa on enemmän aikaa ja myös asiaa kirjoitettavaksi. Uusia elämyksiä, joita rutiinien täyttämä arki harvoin sisältää.

Lehteilin hiljattain Hannoverin-päiväkirjaani. Honeymoon-vaiheen jälkeen – kun kaupunki oli ehtinyt tehdä ensivaikutelmansa – lakkasin kirjoittamasta ja myöhemmin huomasin: ”Minne katosi kuukausi päiväkirjasta? Tuntuu kuin yhtäkkiä olisin lakannut aistimasta ja kokemasta asioita. Kuin kuukausi olisi vain haihtunut ilmaan.”

Reissupäivät vaikuttavat näennäisesti kiinnostavammalta kuin tiskiaineen tuoksuinen tavallinen arki, mutta ovatko ne? Milloin minä (tai sinä) olen viimeksi kuvannut tavallista aamupalaani tai kirjoittanut siitä, kun maalisaurinko laskee myöhään iltapäivällä ja värjää olohuoneen tunnelmallisella valollaan? Tätä olen pohdiskellut tällä viikolla.

image003
Pakko myöntää, että Kreikan kuvia katsoessa tulee kamala ikävä kesää!

Kesyt kaipaavat, villit lentävät kertoo matkoista, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo kirjoittamisesta. Miten kirjailijan työ ja matkustaminen sopivat yhteen? (Ehkä myös: täytyykö kirjailijan matkustaa paljon?)

Kirjailijan työ on ihanteellista, koska se ei ole sidottua aikaan tai paikkaan, vaan se kulkee mukana kaikkialle. Kirjailijan työ painaa vain muistikirjan verran.

Kirjailijan ei tarvitse matkustaa paljon, mutta minun pitää. Olen levoton enkä kestä kauan aloillani. Tällä hetkellä hiukan paremmin, koska olin hiljattain niin kauan poissa. Juuri nyt en kaipaa mihinkään.

Hyvää kirjallisuutta syntyy, vaikka kirjailija ei poistuisi kotikaupunginosastaan tai työpöytänsä ääreltä (jossa hänen itse asiassa kuuluisikin olla). Kirjailijuushan on ensisijaisesti matka sisäänpäin eikä ulospäin.

Samastun Natalie Goldbergin ajatukseen: ”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini.”

image004
Ateena Akropoliilta nähtynä.

Kirjoitat paljon ulkomailla, erilaisissa paikoissa. Vaikuttaako kirjoittamispaikka siihen, millaista tekstiä syntyy? (Ja toisaalta: voiko mistä vain kirjoittaa missä vain?)

Paikka tuo oman jälkensä, vaikka lukija ei sitä ehkä tekstistä huomaisikaan. Tekeillä oleva historiallinen romaanini sisältää aistihavaintoja Saksasta, vaikka kirja ei sijoitukaan Saksaan. Tietyssä kirjoitusprosessin vaiheessa koko elämä muuttuu materiaaliksi, ja visuaalisia virikkeitä poimii ympäristöstä. Etsin yksityiskohtia kirjaani ihmisiä tarkkailemalla. Juuri nyt etsin Tampereen katukuvasta romaaniini sopivaa 30-vuotiasta miestä.

En voi kirjoittaa missä vain. Kokeilin viime keväänä huvikseni avokonttoria, koska kaipasin aamulla töihin lähtemisen fiilistä ja vaikka suuressa työtilassa oli lisäkseni vain muutama muu, en pystynyt keskittymään. Yksikin ihminen kykenee tuottamaan hämmentävän paljon meteliä.

Tarvitsen hiljaisen ja yksityisen huoneen. Voin silloin tällöin kuriositeettina kirjoittaa kahvilassa, kirjastossa, junassa tai hotellihuoneessa, mutta en pitkäjänteisesti.

Mutta kyllä, voin kirjoittaa 1970-luvun Phnom Penhistä Tampereella tai 1940-luvun Tampereesta Ala-Saksissa. Tarinat kulkevat mukanani pääni sisäisessä ruumassa.

image005
Milford Sound eli Uusi-Seelanti esittää kaikkein parastaan.

Kirjan nimi on lainaus Elmer Diktoniukselta, jonka mukaan vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät. Miksi juuri tämä nimi kirjalle? Mitä kesyt ja villit linnut sinulle symboloivat?

Työhuoneeni seinällä oli pitkään postikortti, jossa Diktoniuksen lause oli esillä enkä kyllästynyt siihen. Lause on kaunis ja lukijat ovat reagoineet siihen hyvin myönteisesti. Se on tuttu niin monelle.

Tavallaan lause on arvottava: onko kaipaava lintu kehnompi, ehkä jopa arkajalka verrattuna villiin, joka uskaltaa lentää? Samastummeko mieluummin villiin kuin kesyyn? Puolisoni oli pudota tuolilta (hellästä naurusta) nimen kuullessaan. Minä nimittäin satun olemaan turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava ihminen enkä mikään benji-hyppääjä. Ehkä tämä kontrasti tuo kirjani nimeen lempeää ironiaa ja huumoria.

Jokaisessa meissä on kesy ja villi puoli, niin uskon. Mutta niin tai näin, rakastan lintuja. Virta-alleja kuvaava kirjoitus on oma suosikkini kirjassa.

image006
Tämän lähemmäs vesiputousta ei juuri voi päästä. Milford Soundin vuonoilla edelleen.

Mitä (muuta) matkustaminen on sinulle opettanut?

Olen tullut erittäin tietoiseksi omasta etuoikeutetusta asemastani tässä maailmassa. Tunnen jatkuvaa kiitollisuutta omasta hyvästä ja onnellisesta elämästäni. Matkustaminen Intian tai Gambian kaltaisiin köyhiin maihin on herättänyt sosiaalisen omantunnon – ja toisaalta köyhyyttä näkee jokaisessa länsimaisessa suurkaupungissakin, yhtä lailla Tampereella ja Helsingissä. Kymmenen vuoden takaisella Kambodzhan-matkalla vanhenin kymmenen vuotta.

Monet matkat ovat jalostuneet kirjojen aiheiksi ja tietysti vuosien mittainen taustatutkimus & kirjoittaminen on aikamoinen henkilökohtainen historia-akatemia.

Vietit hiljattain puoli vuotta Saksassa. Millainen kokemus se oli ja miten se vaikutti luovuuteesi? Tuleeko Saksa näkymään tulevissa kirjoissasi?

Hannoverin aika oli – ehkä hiukan yllättäenkin – elämäni parasta aikaa. Saksa on uusi Intia, sillä vietettyäni puoli vuotta Herrenhausenin herrankukkarossa onnistuin saavuttamaan mielentyyneyden. Oivalsin, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Rimpuilun ja säntäilyn aika on ohi. Tässä on hyvä.

Mistä maista haaveilet? Minne menet tänä vuonna?

Huhtikuussa menen kevätmatkalle Sveitsiin ja toukokuussa kirjakauppamatkalle Tallinnaan. Tänä vuonna haluaisin kuitenkin ensisijaisesti solmia laiminlyödyt vaelluskengät jalkaani ja lähteä tunturiin. Kaipaan luontoon.

Aiotko kirjoittaa vastaavanlaisia kirjoja jatkossa?

Aloitin viime viikolla kirjan, joka on sukua Kesyille, mutta joka ei kuitenkaan kerro matkustamista. Tuntuu siltä, että tässä ajassa on tilaa hyvänmielen kirjoille. Kirjoitan lisää matkoistani, mutta toki minun pitää ensin kerätä uusia tarinoita.

(Julkkarilahjaksi sain päiväkirjoja varmaankin parin vuoden tarpeiksi, danke schön!)

Miksi kannattaa pitää matkapäiväkirjaa? Olisiko sinulla vinkkejä matkapäiväkirjan kirjoittamiseen?

Muista pakata muistikirja mukaan (tai ostaa tuliaiseksi paikan päältä) ja kirjoittaa. Lyhytkin lause voi vuosia myöhemmin palauttaa mieleen elävästi jonkin muiston, jonka on luullut unohtuneen. Yksinkertainen neuvo, mutta lopulta ei kuitenkaan. Kirjoittaminen on asia, joka reissuväsymyksen ja virikeähkyn keskellä helposti unohtuu.

image010
Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjaa on todistetusti kirjoitettu viime kesänä muun muassa bremeniläisessä puistossa. Tuosta ohitseni lipui soutuvene, jossa nuori mies kosi nuorta tyttöä ja shamppanjapullon poksahduksesta päätellen vastaus oli myönteinen.

Nenäliinoja & nenäsuihkeita – ei enää, kiitos!

Terhi Rannela. Kuvattu 8.3.2018 Hiedanrannassa Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Alkuvuosi ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta vihdoin ja viimein olen taas saamassa kirjoitusrytmistä kiinni.

Tammikuussa sitä aina puhkuu uutta intoa ja tarmoa: tänä vuonna teen sitä ja tätä ja olen energinen ja mahdottoman aikaansaava! Aivan uusi ihminen, jolla on ranskalaisten viivojen lista täynnä toiveikkaita uudenvuodenlupauksia. Kevään piristävä valo mielessään sitä huomaa tekevänsä mahdottoman optimistisia kirjoitussuunnitelmia.

En osannut varautua siihen, että voisin olla kuukausikaupalla enemmän tai vähemmän kipeä. Enemmän = tammikuusta alkaen olen maannut joka ainoa viikko 1-3 päivää petipotilaana niistämässä ja aivastelemassa. Vähemmän = olen pystynyt istumaan koneella, mutta niistänyt kahdeksantuntisia päiviä.

Poden vasomotorista nuhaa (jos tulet blogiini sillä hakusanalla, lähetän sinulle PALJON myötätuntoa, yritä jaksaa!), eikä nokkani todellakaan kiittänyt Saksan ja Suomen välisestä lämpötilaerosta.

Toisaalta on näyttänyt siltä, että koko Suomi on sairastanut. Joka ainoa ystäväni ja perheenjäseneni on ollut vuorotellen kipeänä, jotkut useamman kerran. Itse alan viimeinkin olla suht normaali ja jopa hämmentynyt siitä, etten enää tarvitsekaan nenäliinaa.

Rakastan Suomen valkoista talvea, mutta kovia pakkasia en jää kaipaamaan.

*

Kroonisen aivastelun keskellä olen saanut piristävän vitamiiniannokseni Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani ihastuttavista arvioista.

Lumiomena, Koukussa kirjoihin, Kirjakaupan tytöt, Kulttuurilehti Nousu, Kirjarouvan elämää, Jonnan lukunurkkaus, Sateenkaarenmaalari, Sini matkakuumeessa, Kinttupolut ja Marleemumma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Olen tosi kiitollinen siitä, miten aktiivinen kirjallisuusblogikenttä meillä on. Bloggarit tekevät pyyteetöntä työtään silkasta intohimostaan kirjallisuutta kohtaan. Vaikka itse bloggaan vain pari kertaa kuussa, tiedän, miten aikaavievää tämä on. Nyherrän pienten Helmet-postaustenikin parissa päivätolkulla.

Kirjailijalle murheellisinta olisi tietysti se, että kirja vaiettaisiin täysin kuoliaaksi. Kirjan ilmestyessä sen vastaanottoa ei voi mitenkään ennustaa. On tärkeää, että teosta luetaan, että se saa vastakaikua, että se herää eloon lukijoiden käsissä.

*

Kirjaesitelmän tekijät ovat kevään korvilla aktivoituneet ja olen saanut kysymyksiä varsinkin Scarlettin puvussa -kirjasta (2011). Kirjan lyhyestä elinkaaresta aina puhutaan, joten tuntuu huojentavalta, että vanhempaakin tuotantoa edelleen luetaan.

Scarlettin puvussa on hyvänmielen karkkikirja. Kuulen mekkojen kahinaa muistellessani teoksen kirjoittamista.

*

Niistä kirjoitussuunnitelmistani (jotka muuttuvat taas päivä päivältä optimistisemmiksi):

Tämän vuoden aikana kirjoitan historiallisen romaanini nro 3 loppuun. Se on ihan hyvässä vaiheessa ja sitä on motivoivaa kirjoittaa, mutta kiitos sairastelujeni, kesälomat saan tänä vuonna unohtaa.

Mukavia kirjallisia töitä on muutenkin vireillä, useampiakin. Viime viikolla aloitin uuden käsikirjoituksen, joka on tunnelmassaan hiukan sukua Kesyt kaipaavat -kirjalle.

Uutta nuortenkirjaa minulta pyydetään aika usein, ja olisihan sen kyllä aikakin, myönnetään, edellisestä on kulunut liian monta vuotta. Mutta kun vuosilla on tapana vieriä –

Mielessäni on ideoita ja muutamia kohtauksiakin (ja kuulin itseni referoivan erään tarinan juonta puolisolleni tällä viikolla), mutta paperilla ei toistaiseksi sanaakaan.

 

Blogin kuvat: Laura Vesa

Uudet talvikuvat on otettu Tampereen Hiedanrannassa, joka on hyvin inspiroiva alue ja joka muistuttaa paljon Hannoverin Lindenin kaupunginosaa. 

Ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia – uteliaasti kohti vuotta 2018

DSC_0587

Vuoden alussa on mukava pysähtyä hetkeksi pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Pidän kovasti vuoden vaihtumisesta. Mikään ei muutu, mutta kaiken voi muuttaa – periaatteessa. Ihminen tarvitsee uusia alkuja, klassisia puhtaita pöytiä, sopivan hetken tarkastella elämää eteen- ja taaksepäin.

Ystäväni Päivi lähetti minulle linkin YearCompass-nimiselle sivulle, josta voi tulostaa parikymmentäsivuisen vihkosen (jonka voi täyttää halutessaan myös koneella), joka auttaa navigoimaan vuodessa 2017 ja 2018.

Kysymyksiin vastaaminen toimi piristävänä aivojumppana ja yllättäviäkin oivalluksia tuottavana sanataideharjoituksena. Kompassi kehotti muun muassa selaamaan viime vuoden kalenterin viikko viikolta läpi ja etsimään tärkeitä hetkiä. Millä kolmella sanalla kuvailisit viime vuotta? Ketkä vaikuttivat sinuun eniten – ja keneen sinä vaikutit? Mitä oivalluksia olet tehnyt itsestäsi? Mistä haaveilet tulevana vuonna?

DSC_0679

Viime vuosi oli – kyllä näin voi liioittelematta sanoa – elämäni onnellisin (vastapainoksi edellinen oli kaikkein raskain; ehkä vuosilla on tapana hakeutua tasapainoon?). Matkustin paljon pitkin vuotta. Haapsalusta, Ateenasta, Samoksesta ja Hannoverista kirjoitan tulevassa matkakirjassanikin.

Heinäkuun lopussa lähdin Saksaan viettääkseni siellä neljä kuukautta puolisoni töiden takia/ansiosta. Koska kotiuduimme ja viihdyimme niin hyvin, pidensimme aikaa puoleen vuoteen ja jos minä saisin päättää, pidentäisin edelleen.

Hannoverin-kuukaudet ovat muuttaneet käsitystäni siitä, miten haluan elämäni elää. Olisi hienoa voida asua ainakin osa vuodesta ulkomailla – oli paikka sitten Saksa tai jokin muu.

Toki kaikki suunnitelmat eivät välttämättä toteudu nopeasti tai kenties ollenkaan, mutta haaveileminen tekee elämästä mielekästä. Ystäväni Taija sanoo aina, että ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia. Syyn nousta aamuisin sängystä ylös.

DSC_0687

Viime vuonna kirjoitin määrällisesti hyvinkin paljon (lämmin kiitos tuesta, Suomen Kulttuurirahasto), mutta menee aikaa, että liuskat näkevät päivänvalon. Kolmas historiallinen romaanini (tai mikä sen genre/muoto lopulta tulee olemaankaan) on edelleen työn alla ja tulee olemaan vielä ainakin tämän vuoden.

Kirjailijakollegat puhuvat salarakkaista eli käsikirjoituksista, joita ei periaatteissa saisi kirjoittaa, koska pöytälaatikossa on jo sovittuja ja kiireellisempiä tekstejä. Minullakin on oma viaton salarakas, jonka kanssa ajattelin viettää yhden arkipäivän viikossa.

Lisäksi tekeillä on muutama mukava yhteistyöprojekti. Yksintekemisen vastapainona on suorastaan ihanaa kirjoittaa kollegan kanssa.

DSC_0699

Kuukauden kuluttua ilmestyy ensimmäinen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Kirja sisältää kolmisenkymmentä tarinaa, esseehköä, pidennettyä kolumnia ja päiväkirjakatkelmaa reissuiltani. Pisimmät tekstit ovat 40-sivuisia, lyhimmät kolmisivuisia. Kirja on parhaillaan viimeistelyvaiheessa, luin oikovedokset juuri suurennuslasin kanssa loppuun.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on lempeä hyvänmielen kirja, jonka tarkoituksena on saada lukija haaveilemaan. Raskaiden historiallisten romaanien vastapainoksi sitä on ollut ilo tehdä.

DSC_0630

Otin tämän kirjoituksen valokuvat Rovaniemellä ja Ylläksellä joululoman aikana. Onko Lappia kauniimpaa?

Lomalla tapasin ystäviäni ja perheenjäseniäni, saunoin perinteisessä pihasaunassa, osallistuin elämäni ensimmäisiin lukubileisiin, laskin pulkalla kummipoikieni kanssa, rapsuttelin lapinkoira Onnia (kuvassa), pelasin tietovisaa, tein lumienkeleitä, katsoin uudestaan Kummisetä-trilogian ja luin monta kirjaa.

*

Joko kirjoitat sujuvasti uuden vuosiluvun 2018?

Inspiroivaa uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!

”Kesyt kaipaavat, villit lentävät” -matkakertomuskokoelma ilmestyy helmikuussa -18

Nyt kun Kariston kevätkatalogi on ilmestynyt, seuraavasta kirjastani uskaltaa puhua jo nimellä. Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen matkakertomuskokoelma, jossa avaan matkapäiväkirjani sivut.

KesytkaipaavatVillitlentävät_VALMIS_cmyk

”Rakas lukija,

Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä?

Kastaudutaan pohjoisen hyiseen tunturipuroon ja katsotaan revontulia yhdessä. Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.

Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. Eikä vain unelmoimaan, vaan ehkäpä selailemaan matkaoppaita, tutkimaan karttoja ja piirtämään omia, vertailemaan lentolippujen hintoja, etsimään eri maista kertovaa kaunokirjallisuutta ja lähtemään reissuun. Nojatuolilla tai lentokoneella.”

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.

*

Tuotantoni kauneimman kirjankannen on suunnitellut graafikko Annika Hiltunen.

Piiskaa ja porkkanaa – yhdessä kirjoittamisesta

Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä. Yhdessä kirjoittaminen on tervetullutta vaihtelua kotona töitä tekevälle freelancerille. Sosiaalinen paine synnyttää uusia liuskoja.

On piiskapäivä.

Osallistun siihen ensimmäistä kertaa, kollegani ovat piiskanneet toisiaan jo ainakin kahdesti aiemmin – ja synnyttäneet koko joukon uusia sivuja romaaneihinsa ja tietokirjoihinsa.

Piiska voi viuhua joko jonkun kotona tai sitten nykyaikaisesti etänä.

On etäpiiskapäivä, johon osallistuu kolme kirjoittajaa eri puolilla Tamperetta. Kirjoitamme kukin oman työpisteemme ääressä kotonamme. Tapaamme aamupäivällä Facebookin Inboxissa, vaihdamme lyhyesti kuulumisia ja keskustelemme siitä, mitä kukin tänään kirjoittaa.

Tasan kello 11.30 keskustelu päättyy, ja jokainen aloittaa kaksi tuntia kestävän työskentelyn omalla koneellaan. Minun tarkoituksenani on saada viimeisteltyä kustannustoimittajalleni menevä näyte (jota ei ole pyydetty, mutta jota haluan itse näyttää varmistaakseni olevani oikeilla jäljillä) seuraavasta romaanistani. Työ on hyvässä vaiheessa.

Yhdessä tekeminen – vaikka näin etänä – luo sosiaalista painetta. Kirjoittamiselle tyypilliset sijaistoiminnot tuntuisivat erityisen noloilta, kun kollegat keskittyvät sovitusti kirjoittamiseen. Epämääräinen haahuilu ja ”Ei tästä tule mitään!” -tuskailu jäävät pois.

Saan hyvän vireen päälle ja kun seuraavan kerran ”tapaamme” Facebookissa, en millään meinaa päästä irti tekstistäni. Flow istuu tukevasti vieressäni.

Kello 13.30 aloitamme kukin tahoillamme puolen tunnin tauon: yksi keittää kahvia, toinen lämmittää lounasta, kolmas laittaa pyykkikoneen pyörimään. Hiukan ennen kello 14 tsemppaamme toisiamme kuin parhaatkin personal trainerit: Hyvin se menee! Jaksaa jaksaa! Go, gals! Anna mennä!

Etäpiiskapäivä päättyy kello 16. Saan tehtyä ne asiat, jotka aioinkin, vaikka keskittymiskykyni alkoikin herpaantua toisella puoliskolla. Saan näytetekstini valmiiksi.

Olisipa ylellistä, jos muinakin päivinä olisi tuollainen lempeä piiska käytössä.

*

Tänä vuonna olen harrastanut yhdessä kirjoittamista erityisen paljon. Toki tarvitsen edelleen viikkooni yksinäisiä kirjoituspäiviä (puhumattakaan residenssiviikoista), jolloin voin kirjoittaa koko päivän keskittyneesti omin päin, mutta vaihtelu on yksin kotona töitä tekevälle freelancerille enemmän kuin tervetullutta.

En kaipaa työyhteisöön, mutta haluan kurkistaa sen tapaiseen silloin tällöin.

Tammikuusta alkaen olen tavannut ystävääni & kollegaani Marikaa joka viikko kahvilassa kolmituntisten ”kirjoitustreffien” merkeissä. Aluksi vaihdamme kuulumisia, syömme ehkä lounasta ja sitten teemme töitä omilla koneillamme.

Laskin hiljattain, että tapaamiskertoja on kertynyt viisitoista.

Marikalla on usein läppäri mukanaan, minulla taustatutkimukseen liittyvä kirja, jota luen ja josta teen muistiinpanoja. Kolme tuntia kuulostaa lyhyeltä ajalta ja kahvila paikkana keskittymistä häiritsevältä, mutta joka kerta olemme onnistuneet saamaan hämmästyttävän paljon aikaan – useimmiten koko sille päivälle suunnitellut työt. Tämän äärellä mykistymme lähes joka kerta.

Kuva: Laura Vesa

Kiitos, Tampereen kaupunki!

Tampere kohtelee taiteilijoitaan ja tieteentekijöitään niin lämpimästi. Kaupungin kirjallisuuspalkinnot jaettiin taas juhlavasti raatihuoneen kristallikruunujen alla.

terhifrau

Raati luonnehti Frauta näin:

”Rannelan uusin teos perustuu taustatyöhön, jonka varaan hän on rakentanut rakenteellisesti, kerronnallisesti ja tyylillisesti hienon romaanin. Teoksen synkkä aihe, Reinhard Heydrich, Lidice, natsismin julmuus on tietysti tärkeä, mutta Rannelan Frau luo siihen taidokkaasti Heydrichin lesken kertomuksen kautta vähitellen kuoriutuvan tarinan, tutkimusmatkan pahuuteen ja sen kieltämiseen.”

Muut palkitut ovat: Anna Elina Isoaro (Rakkautta ja vasta-aineita), Sami Hilvo (Pyhä peto), Arto Lappi (Sulavesien tanssi), Reidar Palmgren (Kirpputori), Kristiina Wallin (Valon paino) ja Harri Veistinen (Kotitekoisen poikabändin alkeet). Carita Forsgrenille, J.S. Meresmaalle ja Juha Sirolle myönnettiin ammattitaiteilijoiden stipendit. Onnittelut kaikille kollegoille!

Tampereen kaupunki on myöntänyt kirjallisuuspalkintoa vuodesta 1944 lähtien. Palkinnot myönnetään vuosittain tamperelaiskirjallisuuden parhaimmistolle, jotka on julkaistu palkinnonjakoa edeltävänä vuonna. Palkinnot myöntää luovan kirjallisen työn palkitsemistoimikunta. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto vuonna 2016 julkaistuista teoksista myönnetään seitsemälle kirjailijalle.

Aiemmista kirjoistani on palkittu Läpi yön (2014) ja Goa, Ganesha ja minä (2009).

Kun kevätaurinko paistaa työhuoneeseen

Kirjailija Terhi Rannela. Kuvattu 29.3.2017 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Viimeisin kirjani Frau ilmestyi reilu vuosi sitten. Romaanin saaman innostuneen vastaanoton jälkeen olen kirjoittanut entistä palavammin: koen löytäneeni oman lajini. Seuraava historiallinen tekstini on, sanoisinko lupaavahkossa, vaiheessa – ja muistikirja sitä seuraavallekin on avattu.

Kevät on luovuuteni kannalta parasta mahdollista aikaa. Heti kun päivät pitenevät ja jo ensimmäisen aamuteekupillisen aikana saa nauttia auringonvalosta (tuosta aluksi silmiä särkevästä, mutta lumoavasta ilmiöstä), tuntuu kuin pystyisi mihin tahansa. Tällä samalla aurinkoenergialla olen vihdoin ja viimein uudistanut nettisivuni ja aion nyt ryhtyä bloggaamaan säännöllisesti.

Kirjailijuudestani, tavastani lähestyä tekstiä, edistymisestäni, kirjoittamisen lukoista, matkoistani, kiinnostavista kirjoista, kirjoittajatreffeistä.

Kurkistetaan hiukan kuluneeseen vuoteen.

Vaikka olen aina ollut paljon esiintyvä (ja mielellään esiintyvä) kirjailija, Rouva on työllistänyt minua poikkeuksellisen paljon – ja työllistää yhä. Frau on kuljettanut minua pitkin poikin maata haastattelusta toiseen, kirjastomatineasta toiseen, lukupiiristä toiseen – se on ollut hienoa ja vahvistavaa. Olen tuntenut konkreettisesti, että Suomessa on tilaa ja tilausta historiallisille tarinoille.

Olen toiminut kirjailijana vuodesta 2004 saakka. Kirjan saamaa vastaanottoa on etukäteen mahdoton ennakoida. Kirja-alan realistin motto kuuluu: ”Pessimisti ei pety.” On huomattavasti todennäköisempää ettei kirjaa huomioida lainkaan kuin että se nousee otsikoihin.

Fraun vastaanottoa jännitin poikkeuksellisen paljon, sillä kustantajani panosti sen markkinointiin. Pelkäsin, että jos romaani ei onnistuisi vastaamaan odotuksiin, jos se tuottaisi täydellisen pettymyksen, minun pitäisi miettiä kirjoittamistani vakavasti uudestaan.

Mutta kävikin niin, että ammatillisesti viime vuosi oli urani paras vuosi. Frau löysi lukijansa ja Rouvan vanavedessä edellinen kirjani, Punaisten kyynelten talo heräsi sekin ilokseni uudestaan henkiin.

Frau1

Frauta kirjoittaessani opin (muun muassa) sen, ettei loppuunkuluneeksi julistettua aihetta pidä kaihtaa. Aina löytyy uusi näkökulma, kääntämätön sivu, vaikka sitten vahingossa. Vuosia sitten tuntui kaukaa haetulta, että koskaan kirjoittaisin natsi-Saksasta.

(Vaikka toisaalta, nyt kun olen blogiani varten päivittänyt esittelyjä vanhoista kirjoistani, Frau on temaattisesti nupullaan jo esikoisessani Puhtaassa valkoisessa ja Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjassa. Taivaan tuuliin -teoksessa on niinikään siemen tuleviin historiallisiin romaaneihini).

Lina Heydrich oli aiheena aivan käsittämättömän herkullinen. Tarina elää preesensissä kaiken aikaa: kaikista niistä Lina-aiheisista anekdooteista, joita olen kuullut kirjan ilmestymisen jälkeen, syntyisi vaivatta jatko-osa.

(Älkää huolestuko: en ole kirjoittamassa sitä. Neljä vuotta oli kylliksi rouvan maailmassa…).

Punakhmer-aiheinen Punaisten kyynelten talo on julma ja armoton kirja, Fraussa on kolkot ja hyytävät hetkensä.

En tiedä, johtuuko se keväästä, valosta vai työpöydälläni olevista tulppaaneista, mutta seuraavassa historiallisessa romaanissani on enemmän elämäniloa, lempeyttä, naurua, rakkautta. Juuri nyt kirjoittaminen tuntuu innostavalta ja lennokkaalta – kerta kaikkiaan hyvältä.

Päivä päivältä kiinnyn päähenkilöihini yhä enemmän, enkä lakkaa ihmettelemästä heitä: niin nuoria, mutta niin (uhka)rohkeita!

*

Kolumnoin täällä kerran kuussa ja kylkeen kirjoitan kirjapohdintoja fiiliksen mukaan. 

Blogiani kuvittaa luottokuvaajani & ystäväni Laura Vesa.