Heinrich Böll – Kirjailija Terhi Rannelan blogi

Pino kirjoja, vaelluskengät ja vadelmakakku

kesäkuu 12, 2018kesäkuu 12, 2018 terhimaarit

Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.

(Pessimisti sanoisi, että niinhän onkin!)

Päätin siis valmistautua huolellisesti saadakseni kauneimmasta vuodenajasta kaiken irti. Avasin toukokuussa muistikirjastani uuden aukeaman ja listasin, mitä kaikkea haluaisin tehdä kuluvien kuukausien aikana.

Kysymyksessä ei ole töiden ja velvollisuuksien lista (aion kirjoittaa läpi kesän ja pitää satunnaisen vapaapäivän, kun siltä tuntuu), vaan mukavien juttujen. Sellaisten, joita voi muistella sitten marraskuun synkässä räntäsateessa.

Ensimmäinen ranskalainen viiva: Haluaisin mennä uimaan heti aamulla herättyäni. Asun lyhyen kävelymatkan päässä järvestä, joten ajatus on periaatteessa helposti toteutettavissa. Sama ranskalainen viiva taisi tosin olla talvisella mukavien juttujen listallakin, vaan eipä minusta tänäkään vuonna tullut aktiivista avantouimaria.

Haluan lukea kirjaa myöhään. Myöhään yöhön? Ei. Nukahdan puoleenyöhön mennessä joka tapauksessa, joten ”myöhään” saa riittää. Tarkennus: jatkan Böll– ja Ishiguro-lukuprojektieni parissa. Sain hiljattain luettua Menneen maailman maalarin. Mausteeksi hurmaavia tyttökirjoja vaikkapa Pikku Heidin alppimaisemissa.

Tamperelaisia juttuja: Haluan mennä Hatanpään arboretumiin ruusujen aikaan. Haluan syödä aamupalaa Tammelantorilla. Haluan ostaa ruokatarvikkeet Kauppahallista. Aurinkoisina päivinä haluan mennä retkelle lempikivelleni: ihastelemaan perhosia, nauttimaan vedenvälkkeestä, juomaan teetä kuksastani ja lukemaan runoja.

Hannoverilaiset ystäväni tulevat pian Tampereelle. On mukava katsoa kaupunkia heidän kanssaan turistin silmin. He haluavat nähdä Pispalan, Amurin työläismuseokorttelin ja arboretumin. Oivat valinnat!

Haluan viimein käydä Hämeen linnassa, kyllä, erikseen kirjoitettuna. Haluan syödä rapeita muikkuja ja valmistaa vadelma/mansikkakakun. Ja löytää uuden kivan kesäruokareseptin (=en tiedä kesäruuasta, mutta Flammkuchen kiinnostaa). Muista halloumi-juusto!

Tahdon tehdä parin kolmen päivän vaelluksen tunturissa ja saunoa sen jälkeen savusaunassa. Tahdon mennä pyöräretkelle (note to self: huollata vikuroiva pyöräsi ennen sitä).

Tahdon mennä piknikille & kirjoittamaan saksalaiseen puistoon ja nähdä viimein Mustanmetsän (ja tilata Vuoristosairaala-dvd-boksin sadepäiviä varten). Tahdon mennä Savonlinnan oopperajuhlille elämäni ensimmäistä kertaa ja käydä elokuvateatterissa katsomassa The Met -oopperan kesäencoreja.

Haluan mennä festareille. Ei. Siellä on liikaa väkeä – ja aikuisilla on lupa mukavuudenhaluun. Onneksi voin vedota siihen, että monet tapahtumat on myyty loppuun. Tarkennus: haluan mennä kivan bändin keikalle. Vuosi sitten näkemäni Chisu oli tajunnanräjäyttävä, ts. punaiset tanssikenkäni meinasivat syttyä tuleen.

Pelottava oivallus: Kesä ei itse asiassa ala joskus tulevaisuudessa, vaan se on kestänyt jo monta viikkoa. Jos jotain haluaa ehtiä, on käärittävä hihat!

Suloista suvea!

Kolumni on ilmestynyt Outokummun Seudun kesälehdessä 31.5.2018. Hiukan editoin tätä versiota.

Kirjailijaa saniaispuskassa (tyypillinen toimistoni?) kuvasi vuosi sitten Laura Vesa.

”Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa” (Helmet-lukuhaaste 5/12)

Touko 31, 2018 terhimaarit

Ilman Helmet-haastetta olisin naimisissa pelkästään kirjoittamiseeni liittyvän taustakirjallisuuden kanssa. Toukokuussa viipyilin poikkeuksellisen kauniiden teosten sivuilla ja nojatuolini suunta osoitti eniten Japaniin.

Toukokuussa luettua:

Haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Friedrich Dürrenmatt: Tuomari ja hänen pyövelinsä. WSOY 1976. Suomentaja Markku Mannila.

Markku Mannila on tullut minulle varsin tutuksi tämän kevään aikana, kun olen lukenut paljon saksasta käännettyä kirjallisuutta. Tuntuukin tärkeältä valita juuri hänen suomennoksensa haasteen viidenteentoista kohtaan. On hienoa, että haasteessa kiinnitetään huomiota suomentajien tärkeyteen.

Sain vinkin Dürrenmattista sveitsiläiseltä postcrossing-kontaktiltani. Vaikutuin niin perinteisestä vanhan koulukunnan meiningistä, että ajattelin lukea lisää Dürrenmattia kesän aikana. On niin virkistävää, kun kaikki nykyaikainen huipputekniikka loistaa poissaolollaan ja kun rikostutkinta näyttäytyy kömpelönä ja suorastaan naurettavana.

Tuomari ja hänen pyövelinsä esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa pienen sveitsiläiskylän poliisikonstaapeli kiinnittää huomiota tien sivuun parkkeerattuun autoon. Auton kuljettaja istuu kuolleena ratissa.

Clenin ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. (…) Hän palasi auton luo, nosti maasta harmaan huopahatun, joka oli vainajan jalkojen juuressa, ja painoi sen tämän päähän niin syvään, ettei voinut enää nähdä ohimossa olevaa haavaa. Sitten hän tunsi voivansa paremmin.

Dekkarin henkilöhahmot jäävät juonen kustannuksella hyvin ohkaisiksi, mutta tunnelmassa on silti jotakin kesäyömäisen kiehtovaa.

Haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Kristiina Wallin & Hannimari Heino: Puutarhakirjeitä. Atena 2018.

Nautin Wallinin ja Heinon Puutarhakirjeistä suunnattomasti ja pidän kirjan käden ulottuvilla, sillä tulen varmasti palaamaan siihen monta kertaa. Harvinaisen hieno ja pieteetillä kirjoitettu teos! Sitä tekee mieli lukea h i t a a s t i.

Kirjailijat ovat kahden vuoden ajan kirjoittaneet kirjeitä toisilleen. Näkökulma on puutarhan ja luonnon tarkkailussa, mutta kasvaa orgaanisen luontevasti kirjoittamisen ja elämän filosofiseen havainnointiin. Teoksessa on kaksitoista kirjettä ja lisäksi pääosin Hannimari Heinon ottamat upeat värikuvat.

Voisiko ajatella, että kirjeen aika on samankaltaista kuin hiljaisuuden: lineaarisuus murtuu ja raja menneen, tämänhetkisen ja tulevan välillä katoaa. Sanojen aika pitenee ja houkuttelee viipymään. Kirjettä kirjoittaessa tai lukiessa ymmärtää kai vaistomaisesti, että kirjeen tempo on arkista elämänrytmiä hitaampi. Eikö se olekin melkein kapinallista!

(Kristiina Wallin)

Haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista. Gummerus 2018.

Tämä(kin) on ihana kirja!

Luin sen syntymäpäivänäni lempikivelläni järven rannalla sitruunaperhosten lepatellessa ympärilläni ja teen jäähtyessä kuksassani. Kuvailinko juuri täydellisen hetken?

Shoshin – aloittelijan mieli on viisas (ja tässä ajassa valitettavankin tarpeellinen) puheenvuoro sivistyksen ja elinikäisen oppimisen puolesta. Vanhoissa japanilaisissa teksteissä tietoa on kuvattu peiliksi tai sydämen jalokiveksi.

Japani-asiantuntija, muun muassa mainiosta Melkein geisha -kirjasta tunnettu Minna Eväsoja on koonnut uuteen kirjaansa itselleen rakkaita japanilaisia ajatuksia ja käsitteitä, joita hän on halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Lähtökohtana on 1400-luvulla eläneen teemestari Shukon Sydämen kirje, jossa mestari puhui Shoshinista, avoimesta ja nöyrästä aloittelijan mielestä.

Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.

Teos on esteettinen elämys myös silmille, sillä se on kuvitettu Kansallisgalleriasta ja Ateneumin taidemuseosta saaduilla japanilaisilla puupiirroksilla.

Kunpa tällaisia kirjoja, joiden sivuilla voi kiireettömästi viipyillä ja uneksia, julkaistaisiin enemmän.

Romaanikäsikirjoitukseni on oikutellut viime aikoina niin paljon, että olen välillä tuntenut puhdasta epätoivoa. Lohdun sanat löysin tästä:

Kun asioiden annetaan tapahtua pakottamatta, saadaan esiin todellinen, alkuperäinen muoto tai todellinen minuus. Tätä ohjetta noudatti muun muassa tunnetun tarinan kuvanveistäjä, jolle annettiin puupölkky ja ohje veistää siitä Buddhan patsas. Aika kului ja kuvanveistäjä vain katseli pölkkyä, jolloin ihmiset alkoivat tulla levottomiksi ja ihmetellä, miksi mitään ei syntynyt. Kuvanveistäjä rauhoitteli heitä sanoen, että hän odottaa, mitä puu haluaa pölkystä syntyvän; mitä siitä tulee luonnollisesti esiin. Prosessia ei voi hoputtaa, vaan se ottaa oman aikansa. Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa (emt, 16).

*
Haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi 1988. Suomennos Helene Bützow.

Minulla kului jonkin aikaa päästä sisälle tämän romaanin maailmaan ja sanoisinko kertojuuteen, mutta lopuksi huomasin kuitenkin viimeisten sivujen tulevan liian pian. Jos vielä opiskelisin kirjallisuutta yliopistossa, kirjoittaisin teoksesta mielelläni esseen.

Menneen maailman maalari (hieno ja kuvaava nimi) kertoo ikääntyvästä, aikanaan arvostetusta kuvataiteilijasta Masuji Onosta, joka tekee tilintekoa elämästään ja menneisyydestään toisen maailmansodan jälkeisessä, liittoutuneiden miehittämässä Japanissa.

Sota on karmealla tavalla hävitty ja rauniot savuavat yhä. Ketä pitäisi syyttää? Kuinka paljon vastuuta Onon kaltaisten propagandataiteilijoiden tulisi ottaa kansallisesta häpeästä? Mikä on taiteen ja yhteiskunnan suhde ylipäätään? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Menneen maailman maalarin ja Ishiguron myöhemmän teoksen Pitkän päivän illan kertojat ovat mentaalisesti sukua toisilleen. Ehkä hovimestari ja taiteilija jopa viihtyisivät toistensa hiljaisessa seurassa.

Ishiguro on taitava luomaan syvällisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja, jotka itsereflektiossaan (itsepetoksessaan?) onnistuvat johtamaan itsensä lisäksi myös lukijan harhaan.

Heinrich Böllin hykerryttävä Irlanti-kuvaus Päiväkirja vihreältä saarelta luiskahti näköjään kollaasikuvaan, mutta palaan kirjaan myöhemmin kesällä.

Aiemmin kirjoitettua:

Aurinkoisia kesäpäiviä!

Tärkeät kirja(ilija)ni – Kallas, Böll ja Engelmann

huhtikuu 22, 2018huhtikuu 22, 2018 terhimaarit

Eilinen Metson Tärkeät kirjani -tilaisuus oli niin innostava, kiitos kollegat Siiri ja Juha & mukava yleisö, että nyt tekee vain mieli lukea…

Tässä lupaamani kooste kirjapaketistani.

Valitsin kolme kirjaa & kirjailijaa, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen kuluneen vuoden aikana ja joista on jopa tullut suosikkikirjailijoitani.

Aino Kallaksen päiväkirjat – koska rakastan päiväkirjaa muotona ja koska päiväkirjan sivuilla voi käydä dialogia kollegan kanssa

Sudenmorsian ei ole Aino Kallas -suosikkini vaan pikemminkin hänen päiväkirjansa, jotka julkaistiin 1950-luvulla.

Olin vuosi sitten Viron länsirannikolla Haapsalussa kirjoittamassa Savukeidas-kustantamon kirjailijaresidenssissä, josta nappasin luettavakseni Aino Kallaksen päiväkirjat ja olin aivan lumoutunut.

Tästä linkistä pääset lukemaan vuosi sitten kirjoittamani blogimerkinnän.

Kirjailijoille ei ole tarjolla työnohjausta niin kuin monen muun ammatin edustajille, joten hiukan yllättäen kollegan päiväkirjoista voi löytää paikan, jossa pohtia omaa ammatillista identiteettiä ja saada vertaistukea. Kirjailijana arvostan myös uskallusta omakohtaisuuteen, uskallusta asettaa itsensä alttiiksi, vaikka toki julkaistut päiväkirjat ovat aina editoituja.

Vaikka Kallas on kirjoittanut päiväkirjansa yli sata vuotta sitten, niistä löytyy hämmentävän paljon samastumispintaa. Ajallisen etäisyyden päästäkin kirjailijuuden ydin pysyy samana. Kirjoittaminen on asia, joka tekee elämästä merkityksellisen.

***

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti (Der Engel schwieg, 1992) – koska Böllin teksteistä huokuu syvä inhimillisyys

Asuin hiljattain puoli vuotta Hannoverissa, Pohjois-Saksassa ja näiden kuukausien aikana kiinnostuin yhä enemmän saksalaisesta kirjallisuudesta.

Tulin myös kierrelleeksi ympäri maata kohtalaisen paljon ja havainneeksi, että Saksan historia on ilmapommitusten historiaa. Kiinnostukseni laajeni toisesta maailmansodasta siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Kun keskustelin omanikäisten saksalaisten kanssa pommituksista, he sanoivat ykskantaan: me ansaitsimme ne, ne olivat meille ihan oikein. Mutta onko elämä kuitenkaan näin yksioikoista?

Valitsin rauniokirjallisuuden klassikkoteoksen Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti, koska kuvatessaan pikkutarkasti pommitettua kaupunkia, ilmeisesti kirjailijan kotikaupunkia Kölniä, se on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen.

Lukijana koin katsovani myös nyky-Syyriaa ja miettiväni, kuinka kauan kuluu, että saamme käsiimme kaunokirjallisia kuvauksia Syyrian sodasta.

Böll kirjoittaa Hans Schnitzleristä, joukko-osastostaan paenneesta sotilaasta, joka kotikaupunkinsa raunioista etsii suojaa, ruoanmurusia ja ystävällistä katsetta. Romaani on myös haikea rakkausromaani, sillä lohduttomassa maailmanlopun maisemassa ihmiset hakevat turvaa toisistaan.

Toisen maailmansodan aikana ilmasodan uhriksi joutui noin 600 000 saksalaista siviiliä, kolme ja puoli miljoonaa kotia tuhoutui ja sodan jälkeen kodittomana oli yli 7,5 miljoonaa saksalaista.

Tämä tragedia on kuitenkin tabu, josta saksalainen kirjallisuus on melkein kokonaan vaiennut. Böllin esikoisromaani julkaistiin vasta vuonna 1992, koska koettiin, ettei suuri yleisö ollut aiemmin siihen valmis.

Tämän teoksen kirjapariksi suosittelen kirjallisuudenprofessori W.G.Sebaldin hienoa kirjaa Ilmasota ja kirjallisuus, jossa tutkija pohtii vaikenemisen syitä.

***

Julia Engelmann: Eines Tages, Baby – koska synkkä maailma tarvitsee enemmän naurua ja valoa ja koska Engelmann saa minut a i n a hyvälle tuulelle

Löysin Julia Engelmannin kaksi ensimmäistä runoteosta viime syksynä hannoverilaisen kirjakaupan hyllystä ja ihastuin nuoreen, 25-vuotiaaseen tekijään saman tien. Ostin myös äänikirjan, jossa Engelmann itse lausuu tekstejään ja olin aivan hullaantunut. Täydellistä kielikoulua!

Engelmannin kirjoja ei ole suomennettu ja valitsinkin kirjan vastalauseeksi, koska Suomessa käännösrunouden tila on niin surkea. Ei kotimaisen runoudenkaan tila kehuttava ole, joskaan tilanne esimerkiksi Saksan kaltaisessa maassa ei ole yhtään parempi.

Ostaessani Julia Engelmannin kirjoja en vielä tiennyt, miten suuri tähti hän Saksassa on. Kun aloin ottaa enemmän selvää hänestä, meinasin pudota tuolilta.

Voiko todella olla olemassa RUNOILIJA, toistan runoilija – ei fitness-tähti, jolla on Facebookissa yli puoli miljoonaa seuraajaa?

Julia Engelmann on ihailtavan tavallinen nuori nainen, joka kirjoittaa runoissaan ihailtavan tavallisista arkisista asioista. Saksassa häntä kutsutaan oman sukupolvensa ääneksi. Suomessa hänen sielunsiskojaan voisivat olla Sanni ja Heli Laaksonen.

Hän kirjoittaa rakkaista vanhemmistaan (niin, aidosti rakkaista vailla angstia), veljestään, sosiaalisen median luomista paineista, runouden kirjoittamisesta, rakkaudesta, yksinäisyydestä.

Engelmann keikkailee ahkerasti pitkin poikin Saksaa. Hänen esiintymisensä ovat loppuunmyytyjä. Menin kuulemaan häntä Hannoverin Kuppelsaaleen 2000 muun saksalaisen kanssa. Olin odottanut, että yleisössä olisi enimmäkseen parikymppisiä nuoria naisia, mutta jälleen ällistyin, kun näinkin kaikenikäisiä miehiä ja naisia, nuoriakin toki, mutta yhtä lailla keski-ikäisiä pariskuntia ja vanhempia rouvia.

Engelmann on tehnyt kevyen pop-albumin Poesiealbum ensimmäisen kokoelmansa teksteistä.

Livekeikalla ymmärsin, miksi Julia Engelmann on niin tavattoman suosittu. Hän on paitsi verbaalisesti aivan pöyristyttävän lahjakas, hän hohtaa myös sellaista positiivista energiaa, jota tässä ajassa kipeästi tarvitaan. Hän on tunnettu konfettisateestaan. Pitkin iltaa hän nakkeli kiiltävää paperisilppua ympäriinsä.

Kesken kolmituntisen keikan Engelmann piti kyselytunnin, jossa ihmiset saivat kysyä häneltä asioita. Runoilijan äiti kulki mikrofonin kanssa pitkin salia. Todella monet halusivat vain sanoa: ”Du machst mich glücklich, teet minut onnelliseksi.”

Engelmannin runoja/runoista tehtyjä lauluja voi kuunnella esimerkiksi YouTubesta, josta löytyy monta hänen esiintymistään:

***

Juha Siro puhui Sirkka Turkasta, Cormac Mc Carthysta ja Alice Munrosta ja Siiri Enoranta puolestaan David Mitchellistä, Gaétan Soucyn Tulitikkutytöstä sekä Siri Hustvedtin tuotannosta.

”Joskus on ostettava velaksi lentolippu” (Helmet-lukuhaaste 2/12)

helmikuu 28, 2018helmikuu 28, 2018 terhimaarit

Kollaasi_helmikuu

Helmet-lukuhaaste etenee sivu kerrallaan. Helmikuussa luin jatkuvan niistelyn lomassa muun muassa sarjakuvia, runoja, keskitysleirimuistelmat ja jatkoin Böll-projektini parissa.

Helmikuussa luettua:

Haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani

Jacques Ferrandez: The Stranger. Based on the novel by Albert Camus. Translated by Sandra Smith. Pegasus Books 2016.

Olen opiskellut aikanaan yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja tankannut vinon pinon klassikoita, mutta sitä ei kyllä uskoisi, sillä en muista lukemastani enää juuri mitään. Camus’n Sivullisesta minulla on muistijälki: pidin sen ytimekkäästä, niukasta tyylistä.

Palautin tarinan mieleeni lukemalla Jacques Ferrandezin The Stranger -sarjakuva-adaptaation. Seesteisten maisemakuvien äärelle tekee mieli pysähtyä, lukiessa pystyy melkein tuntemaan Algerian polttavan auringon ihollaan – ja ehkä hiukan paremmin ymmärtämään Mersaultin kuumeista, eksistentiaalista tuskaa, jota hän ei kuitenkaan sanoin millään tavalla ilmennä.

2010-luvun lopun lukijalle Mersaultin oikeudenkäynti näyttäytyy aikamoisena kafkamaisena farssina. Tuntuu hullunkuriselta, että oikeus takertuu siihen, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Nykylukija tietää, että surun kokemusta on yhtä monenlaista kuin kokijaakin: ei ole väärää surua. Tuli tunne, että täytyypäs palauttaa alkuperäinen kirja lukulistalle.

Haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Heinrich Böll: Aseveljet. Suomentanut Markku Mannila. Otava 1983.

Kollegani Anneli Kannon suosituksesta aloitin Böll-lukuprojektin, ja Aseveljet valikoitui ensimmäiseksi kirjaksi.

Romaanin minäkertoja on entinen sotilas Wenk. Hän kertoo tarinaansa miehelle, joka on viiden vuoden ajan odottanut tietoja sodassa kadonneesta veljestään. Wenk paljastaa heti aluksi, että veli on kuollut. 127-sivuisen romaanin aikana hän kertaa miehen traagiseen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Hän on yliluutnantin lähettiläänä nähnyt vierestä kaiken.

Romaani sijoittuu kahdelle hyvin erilaiselle toisen maailmansodan sotatantereelle: Normandian luoteiskolkassa sijaitsevaan rannikkodivisioonaan, jossa sodankäynti on staattista ja puuduttavaa: saksalaiset odottavat aamusta iltaan liittoutuneiden maihinnousua. Jossain vaiheessa Wenk siirretään Venäjälle eturintamaan.

Kirja kannattaa lukea pelkästään tämän kohdan vuoksi:

”Joskus, kun muistelen tuota aikaa, minusta tuntuu, että sota on eräänlainen elementti. Kun ihminen putoaa veteen, hän kastuu, ja kun hän liikkuu etujoukoissa sen linjan tienoilla, missä jalkaväki ja pioneerit myllertävät maassa, hän on sodassa. Tuo ilmapiiri on kuin vedenjakaja, on vain hyviä ja huonoja miehiä, kaikki väliasteet nousevat ylemmäksi tai putoavat alemmaksi.” (s.106-107)

Haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.

Tämä on sairasta aikaa.

Jos 2010-luvusta käärittäisiin jokin kirja aikakapseliin tuleville sukupolville, pistäisin pakettiin tämän. Tällaista meillä oli – käsittämätöntä kyllä, uskokaa tai älkää. Olipa kerran aika, joka oli täysin menettänyt impulssikontrollinsa.

Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksessa on oivaltava idea – kirja on innovatiivista journalismia – ja vaikuttava toteutus. Johanna Vehkoo on tehnyt haastatteluja ja kirjoittanut tekstit, ja Emmi Nieminen laatinut puhuttelevat kuvitukset tekstien ympärille.

Kirja on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka antaa äänen niille, jotka ovat viime vuosina joutuneet aggressiivisten, systemaattisten vihakampanjoiden kohteeksi. Heitä on järkyttävän paljon. He ovat useimmiten naisia tai naisoletettuja. He ovat uskaltaneet sanoa mielipiteensä ääneen, ja siitä heitä on rangaistu. Vehkoo on haastatellut myös tutkijoita ja poliiseja – ja jopa muutamaa vihaviestien lähettäjää.

Kirja on todella ahdistavaa luettavaa (jopa fyysisesti kangistavaa). Onneksi teoksen lopussa pohditaan käytännön ratkaisuja vihapuheen torjumiselle. Varovaista toivoa on?

Feministisen ajatushautomo Hatun sivuilla on julkaistu työkalupakki, jonka avulla voi torjua vihapuhetta ja tarjota tukea verkkoväkivallan uhreille:

Kannusta vihamyllyyn joutunutta julkisesti. Joskus pelkästään tieto siitä, että kohde ei ole yksin, voi ajaa trollit ja vihaajat toisaalle. Lähetä kohteelle positiivisia viestejä. Kehu hänen työtään ja kehota jatkamaan kirjoittamista.

Haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri

Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut. WSOY 1996.

Käytän jonkin verran hyllyssäni olevia runokirjoja kirjoittamiseni tukena. Kun kirjoittaminen ei syystä tai toisesta suju, saatan hakea avukseni yksittäisiä, sattumanvaraisesti valittuja sanoja tai säkeitä, jotka synnyttävät uusia impulsseja tekstiin.

Timo Pusan kirja, jonka olen lukenut monenmonta kertaa, toimi hiljattain apunani. Pusan lyriikka on vähäeleistä, haikeaa, arjen pieniä havaintoja tallentavaa, luontoa kunnioittavaa – todistetusti se kestää useita lukukertoja.

Jos tulevassa romaanissani mainitaan heinäpellolla kulkeva lapsi tai pala kaarnaa, se on Pusan ansiota. Päiväkirjaani jäljensin matkakirjani julkaisutunnelmissa tämän ihanuuden:

Joskus on ostettava

velaksi lentolippu

joskus on tarpeeksi

nähdä ikkunasta lintu

Haasteen kohta 25. Novellikokoelma.

Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.

Heinrich Böll on löytö. En ole ollut kenestäkään muusta kirjailijasta yhtä innoissani pitkään aikaan. Tuntuu kuin hän vastaisi kaikkiin niihin kysymyksiin, joita mietin Saksassa viime syksynä. Pidän hänen kuulaasta tyylistään, jossa ei ole mitään ylimääräistä, aihevalinnoistaan, humanistisesta maailmankuvastaan, näkökulmaratkaisuistaan, vinosta huumoristaan.

Mitä enemmän Bölliä lukee, sitä enemmän intertekstuaalisuutta hänen kirjoistaan löytää.

Teokset ovat vuoropuhelussa keskenään: samat anekdootit, hahmot ja yksityiskohdat toistuvat eri kirjoissa. Olen jo melkein kiintynyt sodan runtelemaan räystäskouruun, jonka Böll nostaa esiin niin usein.

Sankari sisältää parikymmentä sota-aiheista novellia. Yksi karmeimmista ja mieliinpainuvimmista teksteistä on tarina nimeltä Kuolinsyy: kyömynenä, jossa lukija saatetaan seuraamaan juutalaisten joukkoteloituksia. Paikalla on vapiseva, ahdistunut luutnantti Hegemüller, josta tuntuu kuin jokainen laukaus osuisi hänen omaan sydämeensä: ”hän tajusi säikähtäen, että hänellä oli sama asepuku kuin murhaajilla”. Hän yrittää pelastaa joukosta yhden miehen – turhaan.

Haasteen kohta 33. Selviytymistarina

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2018.

Tämä kirja asettuu tietämättään dialogiin Böllin novellien kanssa –

Millaista oli elää keskitysleirillä? Mitä kaikkia kieliä Auschwitzissa puhuttiin? Millainen yhteishenki leirillä oli? Entä kun teillä oli kuukautiset? Oliko myös kilttejä SS-sotilaita?

Hankin Hédi Friedin kirjan käsiini luettuani hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista. Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä -kirjaan 93-vuotias Fried on koonnut kysymyksiä, joita ruotsalaiset koululaiset ovat esittäneet hänelle. Hän on 1980-luvulta saakka kiertänyt kouluilla puhumassa kokemuksistaan: ”Uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme, ettei sama toistu.”

Fried on Romanian juutalainen, joka joutui keskitysleirille teini-ikäisenä. Hän menetti vanhempansa, mutta pysyi elossa siskonsa ansiosta. Sodan jälkeen hän teki kotinsa Ruotsiin, joka otti vastaan pakolaisia.

Tämä on jälleen yksi niitä tärkeitä kirjoja, jota tilaisin koulukirjastojen hyllyt täyteen. 144-sivuisen teoksen kykenee lukemaan sellainenkin, jolle lukeminen on hankalaa.

Tammikuun Helmet-pohdintaa tämän linkin takana.

”Että minä menisin ja eläisin täysin” (Helmet-lukuhaaste 1/12)

tammikuu 30, 2018helmikuu 27, 2018 terhimaarit

Osallistun tänä vuonna suosittuun Helmet-lukuhaasteeseen. Pidän siitä, miten haaste yhdistää lukijoita sosiaalisessa mediassa ja saa lukemaan ja jakamaan yllättäviäkin kirjavinkkejä.

Kiitos Hannoverin, olen nyt erityisen innostunut saksalaisesta kirjallisuudesta, mutta lukulistani elää koko ajan. En ole lyönyt lukemistoani lukkoon, katsotaan kirja kerrallaan. Raportoin etenemisestäni kerran kuussa pienin muistiinpanoin.

Tammikuussa luettua:

Haasteen kohta 1. kirjassa muutetaan

Riina Mattila: Järistyksiä. WSOY 2018.

Latasin tämän kirjan lukuaikapalvelusta luettuani Aamulehdestä sydämeenkäyvän haastattelun esikoiskirjailija Riina Mattilasta. En yleensä lue kirjoja kännykällä, mutta eräänä iltana ajattelin ihan vain vilkaista Järistyksiä-kirjan alkua. Kävi tietysti klassisesti – luin romaanin melkein yhdeltä istumalta…

Romaani on kuvaus maanjäristyksen kaltaisesta voimasta, ensirakkaudesta ja rohkeudesta repäistä itsensä irti ahdasmielisestä lapsuuskaupungista, joka uskoo siihen, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia. Millaista on olla nuori, jonka sukupuoli-identiteetti on moniulotteisempi?

Pidin kirjasta valtavan paljon. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut näin ihanaa rakastumisen kuvausta. Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa.

Nuortenkirjoilla on edelleen ikävä tapa jäädä katveeseen niin paljon kuin genren puolesta meteliä pidetäänkin. Huolestuneena mietin, jääkö hieno Järistyksiä katveen katveeseen, koska se on julkaistu pelkästään sähkökirjana (vai innostaako e-kirja empiviä lukijoita kokeilemaan uutta formaattia?). Jos olisin päättämässä koulukirjastojen tilauksista, tilaisin romaania nimittäin hyllyt täyteen.

Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa.

Kirjahaasteen kohta 2. Kotimainen runokirja

Arja Tiainen: Runoja 1971-1982. WSOY 1984.

Minulla on (huono?) tapa lukea vuodesta toiseen suosikkirunoilijoitteni kokoelmia ja liian harvoin teen tilaa yllätyksille. Josko tänä vuonna petraisin. Tiaisen kokoelman valitsin Hervannan kirjaston hyllystä, koska minulla oli intuitiivinen fiilis, että pitäisin kirjasta.

Teoksesta löytyikin motto tulevalle vuodelle: ”Että minä menisin ja eläisin täysin. / Enkä ketään kumartaisi turhan syvään. / Enkä ketään en mitään pelkäisi / paitsi omaa jäätymistäni.”

Kokoelma sisältää runoja Arja Tiaisen kuudesta varhaisesta teoksesta. Pidän nuoren runoilijan rohkeasta ja yhteiskunnallisesta – välillä tosin alleviivatun ohjelmalliseksikin äityvästä kertojanäänestä. Ajankuva piirtyy esiin: ”En halua elää ympärivuotista Peyton Placea”, mutta samalla maailma on edelleen hyvin tunnistettava: ”Työttömyys käsitetään henkilökohtaiseksi virheeksi: / yrittäminen kannattaa / Ahkeruus Voittaa”.

Säkeitä tekee mieli kirjoittaa muistiin: ”Pahin on ohitse: se kammottava leffa / nuoruus”.

Tekstien minä on sivullinen, joka ei samastu elitistiseen kulttuuriväkeen, mutta joka puhuu kovalla äänellä omaäänisen runouden puolesta.

Kirjailijakuva: Veikko Somerpuro / WSOY

Haasteen kohta 3. Kirja aloittaa sarjan

Juhani Syrjä: Juho 18. Gummerus 1998.

Tämä kirja lähti niin ikään sattumalta mukaani Hervannan kirjaston 1918-teemahyllystä ja hyvä niin, sillä vähäeleinen, koruton monologiromaani teki rauhallisessa toteavaisuudessaan syvän vaikutuksen.

Teoksessa Juhani Syrjä käy läpi isänsä vaiheita kansalaissodassa ilmeisen totuudenmukaisesti; rivien välistä voi melkein kuulla isän ja pojan keskustelun. Juho 18 aloittaa neliosaisen romaanisarjan, joka yksilön tarinan kautta avaa suomalaista historiaa.

Romaanissa on pysäyttävä lause, jota jään miettimään pitkäksi aikaa: ”Sodista tuskin tulisikaan mitään ilman nuorten miesten häpeän pelkoa.”

Työläispoika Juhoa eivät aatteet kiinnostaneet ja hän olisi ”mieluummin jäänyt taloon jatkamaan rudanajoa ja syömään emännän kattamasta pöydästä”, mutta valinnanvaraa ei ollut. Aseeseen oli tartuttava.

Haasteen kohta 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Herman Hesse: Kylpylävieraana Badenissa. Weilin+Göös 1978. Suomennos Aarno Peromies.

Olen nyt todella innostunut Heinrich Böllistä, jota oikeastaan haluaisin lukea pelkästään (ja jonka kirjoista lisää helmikuussa), mutta pakko tunnustaa, että Hesse kiilasi väliin. Böll on tyyliltään viileän toteava, Hesse hurmaavan filosofinen ja itsereflektoiva: kiehtovia kumpikin.

Kylpylävieraana Badenissa on täydellinen raukean lauantai-iltapäivän kirja. Melkein pystyi kuvittelemaan itsensä yrtintuoksuiseen kylpyyn ja ravintolan notkuvien herkkupöytien äärelle. Neuroottisen ja nipottavan (ja silti sympaattisen) Hessen seinänaapuri en kuitenkaan missään nimessä olisi tahtonut olla. Kirjassa on pitkä luku, jossa taiteilija listaa hollantilaisen seinänaapurinsa vikoja.

Teoksessa viisissäkymmenissä oleva kirjailija kertoo kuuluisassa kylpyläkaupungissa viettämästään kolmiviikkoisesta hoitokuurista. Oikeastaan vähän hämmennyin tarkistettuani hänen ikänsä kirjoitusajankohtana: iskiaspotilas kirjoittaa kuin vanha, kaiken nähnyt mies.

Teoksen jälkisanat hän kirjoitti parikymmentä vuotta myöhemmin.

Hesse piti teostaan yhtenä onnistuneimmistaan.

Haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo. Simon & Schuster 20

Kuuntelin Schumerin kirjan muutamalla pitkällä junamatkalla (Hannover-Dresden-Hannover) ja inspiroiduin kuulemastani. Kuin olisi viettänyt aikaa parhaan nuoruudenystävänsä kanssa. Minunkin idolini teininä oli Beverly Hills 90210:n Brenda ja tapetoin huoneeni seinät Luke Perryn ja Jason Priestlyn kuvilla… Tuntui tärkeältä, että juuri Schumer luki oman kirjansa; kerronta tuli lähelle.

Amy Schumer on yksi planeettamme hauskimmista naisista. Hänen roisit stand up -keikkansa, sketsisarjansa ja elokuvansa ovat pidentäneet reilusti omaa ikääni. Schumerin omakohtainen teos on tietysti herkullisen räväkkä ja anarkistisen törkeä, mutta ei pelkästään.

Kertoessaan nuoruutensa epäonnistuneista seurustelusuhteista Schumer ottaa voimakkaasti kantaa parisuhdeväkivaltaan ja tyttöjen keholliseen itsemääräämisoikeuteen.

Kirja on tärkeä lisä #metoo-keskusteluun. Schumer kertoo myös koskettavasti isänsä sairastumisesta MS-tautiin.

Järkyttävä on luku, jossa näyttelijä palaa elokuvateatterin ampumavälikohtaukseen, jossa kaksi naista sai surmansa. Ampuja oli tietoisesti valinnut Schumerin komedian ja sen naiskatsojat uhreikseen. Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalaisten aselait ovat täysin käsittämättömiä, esimerkiksi terroristilistalla olevat saavat vapaasti ostaa aseita. Tragedian jälkeen Schumer on ryhtynyt vaatimaan tiukempia aselakeja ja kattavampia mielenterveyspalveluja.

Haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 2007.

Olen käynyt Dresdenissä lyhyen ajan sisällä kahdesti, joten tämän klassikon lukeminen kuuluu asiaan. Pitäisi ehkä pyydellä anteeksi teoksen myöhäistä lukemista, mutta kaikilla kirjoilla on aikansa.

Teurastamo 5 on edelleen näyttävästi esillä dresdeniläisissä kirjakaupoissa. Pidin teoksesta valtavan paljon, ja lyhyen kirjan ahmaisee nopeasti.

Romaania lukiessa tulee mieleen, että tällainenkin voi olla sotaa kuvaava kirja: odottamaton, kummallinen, eri vuosikymmenillä ja paikoissa hyppelehtivä, paksulla mustalla huumorilla maalattu, kronologialle kikatteleva. Nauroin ääneen, karmeuksille. Niin se käy. Tosin olisi ollut kiinnostavaa saada lukea teos ilmestymisajankohtanaan, jolloin kirjalliset keinot olisivat näyttäytyneet tuoreina. Nykyäänhän kaikki on jo tehty (vai onko?).

Jos Vonnegut olisi tyytynyt realistisesti kuvaamaan omia kokemuksiaan saksalaisten sotavankina, teos olisi voinut jäädä hyvin konventionaaliseksi.

Millainen mahtaisi olla kerronnallisilla tekniikoilla leikittelevä Tuntematon sotilas versio 2.0? Ehkä vieläkin liian varhaista realismia rakastavalle suomalaiselle lukijalle?

Haasteen kohta 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi. Suomentanut Sari Karhulahti. Into 2017.

Minulla on tämän kirjan kanssa suuri kriisi!

Pilasinko lukukokemukseni kuuntelemalla äänikirjaa aina silloin, kun minulla oli pieni hetki aikaa? Olisiko pitänyt lukea kirja ihan perinteiseen tapaan?

Pidin nimittäin valtavan paljon tekijän aiemmasta suomennoksesta (Pidä huolta äidistä), mutta Jään luoksesi jätti minut muutamia yksittäisiä kohtauksia (kirjallisuuden professorin alussa kuvattu luento, eksoottiset ruokakuvaukset) lukuun ottamatta kylmäksi. Kirja oli suuri pettymys.

Teos tuntui liian selittävältä ja teennäisen eteeriseltä, lukijalle ei jätetty rivien väleihin tilaa tehdä omia oivalluksiaan, vaikka romaanin yhtenä teemana on kaunokirjallisuuden vaikutus.

Teoksen maailma – Etelä-Korean opiskelijamielenosoitukset 1980-luvulla ja niiden tukahduttaminen – olisi antanut aineksia vaikka mihin. Oi voi…

Haasteen kohta 24. Surullinen kirja

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti. Otava 1993. Suomentanut Markku Mannila.

Koska olen koko syksyn ajan Saksaa kiertäessäni nähnyt toisen maailmansodan aikaisten pommitusten jälkiä – oikeastaan on vaikeaa löytää kaupunkia, joka ei olisi sodassa kärsinyt, Böllin kirja (ja koko tuotanto) tuntuu täsmäkirjalta.

Böll kirjoitti rauniokirjallisuuden klassikon, teoksen Enkeli oli vaiti, sodan jälkeen, mutta se julkaistiin Saksassa vasta vuonna 1992 ja herätti silloin paljon keskustelua.

Romaanissa osastostaan karannut sotilas Hans Schnitzler, ilmeisesti aika lähelle kirjailijan omakuva, palaa pommitettuun kotikaupunkiinsa hävityn sodan jälkeen. Tulee mieleen, että kunpa Hitlerille olisi näytetty kristallipallosta nämä kammottavat kuvat tuhotuista kaupungista ennen kuin hän sysäsi toisen maailmansodan liikkeelle. Henkiin jääneiden ihmisten elämä on selviytymistä päivästä toiseen nälän ja kylmyyden keskellä.

Olosuhteista huolimatta – tai kenties juuri niiden takia – romaani on myös haikea, koskettava rakkaustarina. Kaksi toisilleen tuntematonta kietoutuu toisiinsa saadakseen edes hetkeksi lämpöä.

Lue lisää Helmet-lukuhaasteesta täältä.