”Kiivaat” ilmestyy ensi kesänä

Terhi Rannela. Kuvattu 14.12.2018 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Allekirjoitin tällä viikolla kustannussopimuksen seuraavasta romaanistani. Viimeistelen käsikirjoitusta talven ajan.

 

Kirjoittaminen on h i d a s t a.

Aina epävarmaa: ”Saanko tätä sittenkään koskaan valmiiksi, rakenne ei käyttäytynytkään kuin olin ajatellut, haukkasinko liian suuren palan jälleen kerran, julkaistaanko tätä ikinä”…

Kunnes yhtäkkiä alkaakin tapahtua niin hämmentävällä vauhdilla, että melkein säikähtää.

Seuraavan romaanini nimeksi tulee Kiivaat. Kirjalle suunnitellaan parhaillaan kantta – kaksi hienoa versiota olenkin jo nähnyt, ja minulla on maaliskuun loppuun aikaa viimeistellä viimeinen versio.

Ja maaliskuun loppuhan on käytännössä huomenna, joten jos en ole sosiaalinen alkuvuodesta –

*

Voisihan romaanista muutaman sanasen jo sanoa. Se on sukua Punaisten kyynelten talolle ja Fraulle, koska se käsittelee (nuoria) naisia ja ideologiaa ja sotaa (jatkosota), mutta käsittelytavaltaan se on herkempi ja pehmeämpi. Päähenkilöt ovat nuorempia ja alttiimpia.

Jotain haikeaa, kaipaavaa ja melankolista tekstissä on.

Kesä on hyvää aikaa ilmestymiselle, sillä jatkosota alkoi kesäkuussa 1941.

*

Ik heet Terhi.

Opiskelen parhaillaan hollannin alkeita. Kieli on todella jännä: ihan kuin saksan ja ruotsin hybridi. Kirjoitetusta kielestä ymmärtää yllättävän paljon, mutta puhuminen ja lausuminen onkin sitten aivan eri juttu.

Asuimme hiljattain puolisoni kanssa Saksassa puolen vuoden pätkän, ja se oli ihanaa aikaa. Saksa-rakkauteni tuskin on jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta. Vuosi sitten tähän aikaan olimme vielä Hannoverissa. Niin se aika vain menee.

Joku kysyi Kesyt kaipaavat -kirjan ilmestymisen jälkeen, sainko ystäviä Saksasta. Kyllä sain, saimme. Useitakin. Pidämme yhä yhteyttä viikottain, ja toivottavasti tapaamme taas tänä vuonna.

*

Tänä keväänä vietämme puolison kanssa kolme kuukautta Hollannissa Eindhovenissa (Tampereen kokoinen kaupunki, jossa yliopisto ja Philipsin tehdas). Ja minähän haaveilin Kesyt kaipaavat -kirjani lopussa tulppaanipelloista. Nyt näyttää siltä, että pyöräilen tulppaanipeltojen ohi kevään aikana.

Lentoliput on jo hankittu, ”enää” puuttuu kalustettu asunto. Sitä on ollut vaikeampi löytää kuin Saksasta. On helpompaa saada kämppä 6-12 kuukaudeksi kuin noin lyhyeksi ajaksi. Minulla on kuitenkin vissi luotto siihen, että asuminen järjestyy. Ainahan kaikki, elämässä.

Helmikuussa rustailen blogia sitten uudesta ympäristöstä.

*

Seuraavan kerran blogi päivittyy lukupäiväkirjan merkeissä perjantaina 25.1.

Pyrin päivittämään kahdesti kuussa. Ehkä Hollannissa intoudun enemmänkin.

*

Blogini kuvat: Laura Vesa

Kun kevätaurinko paistaa työhuoneeseen

Kirjailija Terhi Rannela. Kuvattu 29.3.2017 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Viimeisin kirjani Frau ilmestyi reilu vuosi sitten. Romaanin saaman innostuneen vastaanoton jälkeen olen kirjoittanut entistä palavammin: koen löytäneeni oman lajini. Seuraava historiallinen tekstini on, sanoisinko lupaavahkossa, vaiheessa – ja muistikirja sitä seuraavallekin on avattu.

Kevät on luovuuteni kannalta parasta mahdollista aikaa. Heti kun päivät pitenevät ja jo ensimmäisen aamuteekupillisen aikana saa nauttia auringonvalosta (tuosta aluksi silmiä särkevästä, mutta lumoavasta ilmiöstä), tuntuu kuin pystyisi mihin tahansa. Tällä samalla aurinkoenergialla olen vihdoin ja viimein uudistanut nettisivuni ja aion nyt ryhtyä bloggaamaan säännöllisesti.

Kirjailijuudestani, tavastani lähestyä tekstiä, edistymisestäni, kirjoittamisen lukoista, matkoistani, kiinnostavista kirjoista, kirjoittajatreffeistä.

Kurkistetaan hiukan kuluneeseen vuoteen.

Vaikka olen aina ollut paljon esiintyvä (ja mielellään esiintyvä) kirjailija, Rouva on työllistänyt minua poikkeuksellisen paljon – ja työllistää yhä. Frau on kuljettanut minua pitkin poikin maata haastattelusta toiseen, kirjastomatineasta toiseen, lukupiiristä toiseen – se on ollut hienoa ja vahvistavaa. Olen tuntenut konkreettisesti, että Suomessa on tilaa ja tilausta historiallisille tarinoille.

Olen toiminut kirjailijana vuodesta 2004 saakka. Kirjan saamaa vastaanottoa on etukäteen mahdoton ennakoida. Kirja-alan realistin motto kuuluu: ”Pessimisti ei pety.” On huomattavasti todennäköisempää ettei kirjaa huomioida lainkaan kuin että se nousee otsikoihin.

Fraun vastaanottoa jännitin poikkeuksellisen paljon, sillä kustantajani panosti sen markkinointiin. Pelkäsin, että jos romaani ei onnistuisi vastaamaan odotuksiin, jos se tuottaisi täydellisen pettymyksen, minun pitäisi miettiä kirjoittamistani vakavasti uudestaan.

Mutta kävikin niin, että ammatillisesti viime vuosi oli urani paras vuosi. Frau löysi lukijansa ja Rouvan vanavedessä edellinen kirjani, Punaisten kyynelten talo heräsi sekin ilokseni uudestaan henkiin.

Frau1

Frauta kirjoittaessani opin (muun muassa) sen, ettei loppuunkuluneeksi julistettua aihetta pidä kaihtaa. Aina löytyy uusi näkökulma, kääntämätön sivu, vaikka sitten vahingossa. Vuosia sitten tuntui kaukaa haetulta, että koskaan kirjoittaisin natsi-Saksasta.

(Vaikka toisaalta, nyt kun olen blogiani varten päivittänyt esittelyjä vanhoista kirjoistani, Frau on temaattisesti nupullaan jo esikoisessani Puhtaassa valkoisessa ja Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjassa. Taivaan tuuliin -teoksessa on niinikään siemen tuleviin historiallisiin romaaneihini).

Lina Heydrich oli aiheena aivan käsittämättömän herkullinen. Tarina elää preesensissä kaiken aikaa: kaikista niistä Lina-aiheisista anekdooteista, joita olen kuullut kirjan ilmestymisen jälkeen, syntyisi vaivatta jatko-osa.

(Älkää huolestuko: en ole kirjoittamassa sitä. Neljä vuotta oli kylliksi rouvan maailmassa…).

Punakhmer-aiheinen Punaisten kyynelten talo on julma ja armoton kirja, Fraussa on kolkot ja hyytävät hetkensä.

En tiedä, johtuuko se keväästä, valosta vai työpöydälläni olevista tulppaaneista, mutta seuraavassa historiallisessa romaanissani on enemmän elämäniloa, lempeyttä, naurua, rakkautta. Juuri nyt kirjoittaminen tuntuu innostavalta ja lennokkaalta – kerta kaikkiaan hyvältä.

Päivä päivältä kiinnyn päähenkilöihini yhä enemmän, enkä lakkaa ihmettelemästä heitä: niin nuoria, mutta niin (uhka)rohkeita!

*

Kolumnoin täällä kerran kuussa ja kylkeen kirjoitan kirjapohdintoja fiiliksen mukaan. 

Blogiani kuvittaa luottokuvaajani & ystäväni Laura Vesa.