”Kiivaat” ilmestyy ensi kesänä

Terhi Rannela. Kuvattu 14.12.2018 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Allekirjoitin tällä viikolla kustannussopimuksen seuraavasta romaanistani. Viimeistelen käsikirjoitusta talven ajan.

 

Kirjoittaminen on h i d a s t a.

Aina epävarmaa: ”Saanko tätä sittenkään koskaan valmiiksi, rakenne ei käyttäytynytkään kuin olin ajatellut, haukkasinko liian suuren palan jälleen kerran, julkaistaanko tätä ikinä”…

Kunnes yhtäkkiä alkaakin tapahtua niin hämmentävällä vauhdilla, että melkein säikähtää.

Seuraavan romaanini nimeksi tulee Kiivaat. Kirjalle suunnitellaan parhaillaan kantta – kaksi hienoa versiota olenkin jo nähnyt, ja minulla on maaliskuun loppuun aikaa viimeistellä viimeinen versio.

Ja maaliskuun loppuhan on käytännössä huomenna, joten jos en ole sosiaalinen alkuvuodesta –

*

Voisihan romaanista muutaman sanasen jo sanoa. Se on sukua Punaisten kyynelten talolle ja Fraulle, koska se käsittelee (nuoria) naisia ja ideologiaa ja sotaa (jatkosota), mutta käsittelytavaltaan se on herkempi ja pehmeämpi. Päähenkilöt ovat nuorempia ja alttiimpia.

Jotain haikeaa, kaipaavaa ja melankolista tekstissä on.

Kesä on hyvää aikaa ilmestymiselle, sillä jatkosota alkoi kesäkuussa 1941.

*

Ik heet Terhi.

Opiskelen parhaillaan hollannin alkeita. Kieli on todella jännä: ihan kuin saksan ja ruotsin hybridi. Kirjoitetusta kielestä ymmärtää yllättävän paljon, mutta puhuminen ja lausuminen onkin sitten aivan eri juttu.

Asuimme hiljattain puolisoni kanssa Saksassa puolen vuoden pätkän, ja se oli ihanaa aikaa. Saksa-rakkauteni tuskin on jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta. Vuosi sitten tähän aikaan olimme vielä Hannoverissa. Niin se aika vain menee.

Joku kysyi Kesyt kaipaavat -kirjan ilmestymisen jälkeen, sainko ystäviä Saksasta. Kyllä sain, saimme. Useitakin. Pidämme yhä yhteyttä viikottain, ja toivottavasti tapaamme taas tänä vuonna.

*

Tänä keväänä vietämme puolison kanssa kolme kuukautta Hollannissa Eindhovenissa (Tampereen kokoinen kaupunki, jossa yliopisto ja Philipsin tehdas). Ja minähän haaveilin Kesyt kaipaavat -kirjani lopussa tulppaanipelloista. Nyt näyttää siltä, että pyöräilen tulppaanipeltojen ohi kevään aikana.

Lentoliput on jo hankittu, ”enää” puuttuu kalustettu asunto. Sitä on ollut vaikeampi löytää kuin Saksasta. On helpompaa saada kämppä 6-12 kuukaudeksi kuin noin lyhyeksi ajaksi. Minulla on kuitenkin vissi luotto siihen, että asuminen järjestyy. Ainahan kaikki, elämässä.

Helmikuussa rustailen blogia sitten uudesta ympäristöstä.

*

Seuraavan kerran blogi päivittyy lukupäiväkirjan merkeissä perjantaina 25.1.

Pyrin päivittämään kahdesti kuussa. Ehkä Hollannissa intoudun enemmänkin.

*

Blogini kuvat: Laura Vesa

Viisi tapaa kirjoittaa vuodesta 2018

cropped-terhirannelabanneri.jpg

Tämä teksti on omistettu kaikille (päiväkirjan) kirjoittajille. Loppiaisviikonloppuna on vielä hyvää aikaa selata vanhaa kalenteria ja summata mennyttä.

 

Ehkä on muitakin kaltaisiani sanataideharjoitusaddikteja. Kun kirjoittaa hakukoneeseen sanat ”journaling prompts” + ”new year”, löytää kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia ideoita, kuinka reflektoida kulunutta vuotta kirjoittamalla.

Voi toki vain istua ja alkaa tajunnanvirranomaisesti kirjoittaa vailla tehtävänantoa ja katsoa, minne kynä johtaa.

Paljon on höttöäkin: kun kirjoittaja intoutuu keksimään 50 ideaa, ei kovin moni niistä ole käyttökelpoinen. Lupaustentekemisvinkit jätän väliin.

Annoin sukulaispojille yhden lupauksen: En aio hypätä laskuvarjolla tänäkään vuonna (”Entä jos tulee sellainen tilanne, että on pakko?” he jäivät pähkäilemään. ”Toivottavasti lentokone lentää niin matalalla, että pystyt hyppäämään maahan.”)

Pidän tästä uuden ja vanhan rajapinnasta, sillä vuoden vaihtuminen tarjoaa luonnollisen ajankohdan katsoa taaksepäin. Kaikki on periaatteessa taas mahdollista.

Mielelle tekee hyvää hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sitä, mitä viimeisen 12 kuukauden aikana tapahtui.

Tässä muutama poimittu ja jalostettu idea.

Kirjoita kirje menneisyytesi itselle, tammikuuhun 2018. Mitä sanottavaa sinulla on? Kannustaisitko, rohkaisisitko, lohduttaisitko? Millaisia neuvoja antaisit nyt vuoden ”viisaampana”? Minä voisin sanoa vaikkapa: ”Vaikka olet sairaana 3,5 kuukautta, paranet kyllä. Pää pystyyn!”

Kirjoita kirje tulevaisuutesi itselle, joulukuuhun 2019. Miten toivot vuoden kuluneen? Mitä kaikkea on tapahtunut vuoden aikana? Saitko tehtyä niitä asioita, joista haaveilit? Palaa tähän kirjeeseen joulukuussa. Turha kai taas edes mainita, kuinka paljon minulla on erilaisia kirjoittamissuunnitelmia?

Mitä opit vuonna 2018?

Abstraktia tai konkreettista: minä opin (omaksi yllätykseksi) monia uusia tanssiaskeleita, kymmeniä pilates-liikkeitä, valmistamaan spätzle-pastaa. Opin taas jonkin verran kärsivällisyyttä. En oppinut vieläkään valmistamaan oikeaoppista matcha-teetä.

Listaa 5-10 sanaa, jotka kuvaavat viime vuotta. Valitse sanoista yksi ja kirjoita.

Kuka tai ketkä toivat elämääsi eniten positiivista energiaa? Kenen ajattelemisesta sinulle tulee aina hyvä mieli? Kirjoita hänestä – niin ja toki kerro hänelle, mitä ajattelet.

(vastavuoroisesti voi toki kirjoittaa terapiamielessä elämänsä ankeuttajista, päästellä höyryjä kunnolla ja sen jälkeen viskata paperi takkaan ja sanoa byebye, en kanna sinua enää mukanani).

 

Lähteitä & lisää ideoita:

https://writingthroughlife.com/a-weeks-worth-of-journaling-prompts-for-the-new-year/

https://www.bustle.com/articles/199794-13-journal-prompts-for-self-reflection-in-the-new-year

*

Kuva: Laura Vesa

Seuraava päivitys 11.1.

Lukuvuoden vaikuttavimmat (Helmet-lukuhaaste 2018)

viimeinenkollaasi

On aika kursia kokoon Helmet-haasteen viimeiset teokset ja haaveilla jo ensi vuoden lukukokemuksista. Minua kiinnostavia avainsanoja ovat runous, Hollanti ja John Steinbeck.

 

Niin yksi vuosi jälleen lähestyy loppuaan…

Olen osallistunut tänä vuonna neljättä kertaa järjestettyyn Helmet-lukuhaasteeseen, mikä on tuonut hauskaa lisämaustetta lukemiseen. Haaste on ollut myös mukavan konkreettinen tapa puhua ja innostaa nuoria lukemaan esimerkiksi kouluvierailuilla. Eräs seiskaluokkalainen tyttö tunnistikin haasteen.

En ole vielä aivan satavarma, osallistunko ensi vuoden haasteeseen, sillä vuoden 2019 taustalukemistopino ei ole aivan matala. Silmäilin kuitenkin listaa uteliaasti.

Varsinkin loppuvuosi on nimittäin mennyt enemmän suorittamisen puolelle: haluaisin intoilla blogissani muun muassa Michelle Obaman viisaista ja koskettavista muistelmista, mutta tunnollisesti summaan kuitenkin haasteen loppuun.

*

Mieleni tähyää jo ensi vuoteen, siis muutaman päivän päähän, sillä tulevaisuudessahan kaikki on aina kiinnostavampaa ja paremmin. Kirjat, elämä, oma kirjoittaminen. Niin niin.

Ensi vuonna aion lukea enemmän runoja.

En vain aio vaan luen. Minulla oli hyviä aikeita tänäkin vuonna niin kuin aina, mutta nyt kasasin jo joululomalle tuhdin runopinon.

Aloitan ystäväni kanssa John Steinbeck -projektin, josta meillä on ollut puhetta pitkään. Meillä ei ole vielä sen tarkempaa suunnitelmaa. Muutaman Steinbeckin olen lukenut, mutta kahlattavaa riittää kyllä.

Maista minua kiinnostavat eniten Hollanti, Saksa (ja eritoten suosikkini Böll, jonka lukemista niinikään jatkan ja jonka jalanjäljille Kölniin vielä joskus matkustan) sekä kestoihastukseni Japani.

*

Voi olla, että yhdistän Pienen lukuhaasteen ja Seinäjoen kaupunginkirjaston nojatuolimatkahaasteen. Hmm… Kuulenko jonkun (vai useammankin ystäväni ja kollegani ja puolisoni) kuiskuttavan korvaani, että sinulla olisi kyllä aika paljon kirjoitettavaakin.

*

Palatkaamme Helmiin:

Lopullisen listan lukemistani kirjoista löydät täältä.

50 kirjasta suosikeikseni nousivat nämä pitkäkestoisen muisti- ja tunnejäljen jättäneet kymmenen teosta (satunnaisessa järjestyksessä):

  • Herman Hesse: Kylpylävieraana Badenissa. Weilin+Göös 1978. Suomennos Aarno Peromies.
  • Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.
  • Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann: Minun rakkaustarinani. Like 2018. Suomennos Ari Väntänen, Juha Ahokas.
  • Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.
  • Sara Stridberg: Unelmien tiedekunta. Tammi 2018. Suomennos Outi Menna.
  • Nadia Murad, Jenna Krajeski: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina. Otava 2018. Suomennos Sami Heino.
  • Svetlana Aleksijevits: Tsernobylistä nousee rukous. Keltainen kirjasto. Tammi 2015. Suomennos Marja-Leena Jaakkola (tämä on koskettavin ja vaikuttavin lukemani kirja viimeiseen +kymmeneen vuoteen; se onnistuu vastaamaan kaikkiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, historiasta ja ihmisyydestä)
  • Linn Ullmann: Rauhattomat. Suomennos Katriina Huttunen. Like 2016.
  • Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suomennos Antti Valkama. Tammi 2016.
  • Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava 2000. Suomennos Markku Mannila. Alkukielinen teos Die Leiden des jungen Werthers 1774.

Tietysti joukossa olisi useampiakin kotimaisia, mutta koska tuntuu pahalta asettaa rakkaita kollegoita paremmuusjärjestykseen, solidaarisuuden vuoksi teen tiukan rajauksen.

*

Blogini taustakuva: Laura Vesa

*

Kohti uutta vuotta 2019!

Seuraava päivitys 4.1.

Feliz navidad, ihanaa joulua!

Tämän vuoden joulutervehdykseni lähetän Kanarialta ihanan paahtavan auringon alta. Valolla on kyllä ihmeitä tekevä voima! Tätä energiaa kun saisi pullotettua tuliaiseksi ja varastoon vuotta 2019 varten.

IMG_20181218_101708

Hola! Joulupukki näyttää Espanjassa aavistuksen erilaiselta kuin virkaveljensä Korvatunturilla, mutta säkki on täynnä lahjoja yhtä kaikki enkä jäänyt aivan osattomaksi.

IMG_20181221_125837

Kelpuuttaisin bougainvillean mainiosti joulukuuseksi! Hotellin piha on täynnä istutettuja joulutähtiä.

IMG_20181221_092146_740Kinkut ja porkkanalaatikot jäävät väliin tänäkin vuonna, mutta nälkä ei ole ehtinyt yllättää…

IMG_20181218_162718Ennen vuoden vaihtumista kirjoitan vielä viimeisen merkinnän Helmet-lukuhaasteesta. Kirjat on luettu, mutta pari sanaa olisi hyvä saada muistiinkin. Ensi vuoden lukuhaasteita julkaistaan tässä pikku hiljaa… Taisin vähän addiktoitua!

Sydämeni alkoi sykkiä, kun kuulin, että Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa nojatuolimatkaillaan 25 eri maassa. Välipäivinä lienee luvassa jälleen uusi Helmet-lista, sitä odotellessa.

Levollista & rentouttavaa jouluaikaa lukulampun valossa itse kullekin! 

”Haluan olla maailman viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan kohtaloni” (Helmet-lukuhaaste 10/12)

kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen. Nobel-palkitun Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina -teos sattui sydämeeni sen verran, että tekisi mieli pitää tovi lukutaukoa. En voi kuin ihailla Muradin rohkeutta. Onneksi hänen kaltaisiaan nuoria periksiantamattomia naisia on tässä pimeässä maailmassa.

 

Lokakuussa luettua:

Haasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Takashi Hiraide: Kissavieras. S & S 2018. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Olipa kerran kaukaisella 1980-luvulla tokiolainen kustannustoimittajapariskunta, idyllinen pihapiiri selkovapuineen ja atsaleoineen ja naapurin kissa, joka ystävystyy pariskunnan kanssa. Kisu tuo uutta eloa ja merkitystä avioparin verkkaiseen elämään. Siinäpä Kissavieraan idea kaikessa lyhykäisyydessään.

Millaista elämä olisi ilman eläimiä? Lemmikit tuovat ihmisistä esiin hyviä puolia: herkkyyttä, pehmeyttä, leikkisyyttä. Romaanista huokuu shintolainen ajatus kaikkien elävien olentojen pyhyydestä.

Viehättävä kirja on pieni sivumäärältään ja tarkoituksella luin sitä hitaasti luvun silloin, toisen tällöin. Takashi Hiraidella on yksityiskohtien tajua. Kun tavallinen ihminen näkee vain kissan, hän näkee jalokiven:

”Leikittyään yllin kyllin Chibillä oli tapana tulla sisään lepäämään. Kun se käpertyi magatama-jalokiven muotoon sohvalle, meidät valtasi syvä onnen tunne, kuin itse talo olisi katsellut tuota näkymää unelmoiden.”

Entäpä kohtaaminen sudenkorennon kanssa?

”…ojensin vasemman käteni etusormen ilmaan. Korento harkitsi tilannetta vielä yhden laajan kierroksen ajan. Sitten se lähestyi nopeasti, suoritti pienemmän kierroksen aivan edessäni, suuntasi äkkiä osoittamaani suuntaan ja istahti sormelleni. Iloiten pidättelin hengitystä. Sen täytyi olla ystäväni. Ohikiitävä hetki tuntui kestävän kauan.”

Juuri tässä on kirjallisuuden voima. Se muistuttaa meitä: Pysähdy katsomaan. Näe.

*

Haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Khaled Hosseini: Meren rukous. Kuvittanut Dan Williams. Otava 2018. Suomennos Lotta Sonninen.

Khaled Hosseini on yksi maailman tunnetuimmista nykykirjailijoista, ja hän on päättänyt käyttää kuuluvaa ääntään humanitäärisestä kriisistä muistuttamiseen. Hosseini on YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdonlähettiläs ja on perustanut Khaled Hosseini Foundation -säätiön, joka antaa humanitaarista apua Afganistaniin. Meren rukouksen tekijänpalkkiot kirjailija lahjoittaa YK:n pakolaisjärjestölle ja säätiölleen.

Meren rukous on koskettava ja vähäeleinen kirja, joka kertoo isästä ja pojasta Syyrian sodan jaloissa. Dan Williamsin kuvitus ei kaipaa ympärilleen paljoa tekstiä. Teos ei kerro mitään mitä emme jo tietäisi, mutta silti se jättää sydämeen jäljen. Isän ja pojan Syyria ovat kuin kaksi eri maata. Isä muistaa Homsista oliivipuiden havinan, isoäidin patojen kalinan ja auringonnousut. Hän muistaa isänsä talon nokiset kiviseinät ja puron, johon pienenä rakensi patoja.

Lapsen Syyria on toinen:

”Sinä tiedät, että

pommin jättämään kuoppaan kertyy vettä,

jossa voi uida.

Olet oppinut, että

tummanpunainen verenvuoto

ei ole niin huolestuttavaa kuin kirkkaanpunainen.”

*

Haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann: Minun rakkaustarinani. Suomennos Ari Väntänen, Juha Ahokas. Like 2018. Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Tämän ajan megatrendi on se, että (alle) kolmekymppiset julkaisevat muistelmiaan tai heistä kirjoitetaan elämäkertoja. Satuin kuulemaan kirjamessuilla, kun vähän vanhemmat rouvat kriittisesti kommentoivat tätä suuntausta.

Onneksi tulee vastaan kirjoja, jotka ovat täyttä sielua alusta loppuun, joista huokuu vuosikymmenten eletty elämä, kokemus ja viisaus – mutta ei kuitenkaan kyynisyys tai katkeruus. Kuuntelin Tina Turnerin, 78, muistelmat yhdessä hujauksessa ja sen jälkeen olenkin pitkästä aikaa löytänyt hänen levynsä ja vanhat musiikkivideonsa. What a lady!

Suuri yleisö muistaa väkivaltaisen Ike Turnerin, jonka kanssa Tina oli yhdessä 14 vuotta, mutta tässä kirjassa eläköitynyt artisti kirjoittaa toisesta avioliitostaan ja todellisesta rakkaudestaan, saksalaisesta Erwin Bachista. Kirja alkaa kuvauksella viiden vuoden takaisista ylellisistä ja romanttisista häistä, jonne lennätettiin Hollannista 100 000 ruusua. Häät Iken kanssa olivat groteskilla tavalla aivan toisenlaiset –

Bach luovutti vaimolleen hiljattain munuaisensa – Turner on kärsinyt viime vuosina useista vakavista sairauksista. Kirjan kirjoittaminen oli itse asiassa puolison idea, jotta vaimo saisi ajatuksensa johonkin muualle.

Turnerin elämässä on ollut paljon surua. Kesällä hänen 59-vuotias poikansa teki itsemurhan.

Hienolta tuntuu se, että Tina kirjaimellisesti karkasi Ike Turnerin kynsistä ollessaan ”jo” nelikymppinen. Se oli upean soolouran alku: suurimmissa konserteissa oli peräti 180 000 kuulijaa. Hän on kotiutunut Eurooppaan ja on Sveitsin kansalainen.

Tina Turner vaikuttaa sydämelliseltä ja maanläheiseltä naiselta. Hän rakastaa taidetta ja sisustamista. Dialyysihoidoissa hänellä oli aina mukanaan kolme kirjaa: Deepak Chopran teos, Danten Jumalainen näytelmä ja Horst P. Horstin valokuvateos: ”Koska halusin muistaa, että maailmassa on kauneutta”.

*

Haasteen kohta 29. Kirjassa on lohikäärme

Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille. WSOY 2009.

Pidän itseäni kaikkiruokaisena lukijana, mutta sitä en kuitenkaan taida olla. Kuinka moni (lasten) kuvakirja on osunut hyppysiini tänä vuonna? On toki muutama erityisen mainio, nimittäin Johanna Hulkon & Marjo Nygårdin Ihana Maija ja Anneli Kannon & Noora Katon Virtaset huvipuistossa. Kun lähipiirissä ei tällä hetkellä ole aivan niin pieniä lukijoita, genreen ei tule tartuttua. Aikuiselle tekee kuitenkin todella hyvää antaa mielensä levätä kuva-aukeamilla, joilla ei myydä mitään.

Emilia Lehtisen & Laura Valojärven melkein kymmenen vuoden takainen Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille on riemastuttavan upea taideteos. Kirjastokappaleeni näytti erittäin luetulta. Suurikokoisessa runokirjassa on kaikki viimeisen päälle: kunnianhimoisesti kirjoitetut riimit, yllätyksellisen hauskat kuvat – lohikäärme jos mikä yllyttää hurjaan visuaaliseen maailmaan, fonttivalinnat ja taitto. Kirja edustaa kotimaista lastenkirjallisuutta taidokkaimmillaan.

Lohikäärmeen istutus:

Osta pieni siemen.

Selvitä resepti ravintoliemen:

Mieti tarkkaan mistä käärme pitää

pistä siemen ruukkuun ja anna itää.

*

Haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen (hieman) pelottaa

Nadia Murad: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina. Suomennos Sami Heino. Otava 2018.

Missä olit elokuussa 2014? Vain neljä vuotta sitten. Muistatko enää –

Nadia Murad oli 21-vuotias jesidityttö, kun Isis otti haltuunsa hänen pienen kotikylänsä Kochon. Terroristijärjestö piti jesidejä vääräuskoisina. Se ampui miehet, erotteli alaikäiset pojat aivopestäviksi. Se tappoi vanhat naiset ja alisti nuoret naiset julmalla tavalla seksiorjiksi.

Vasta päästyään pakoon Nadia sai tietää perheensä kohtalosta: hänen äitinsä ja kuusi veljeä tapettiin.

Kolme tuhatta jesidityttöä on edelleen kateissa.

Viimeinen tyttö on kuvaus Nadia Muradin järkyttävistä kokemuksista, mutta ennen kaikkea se on yleissivistävä puheenvuoro jesideistä. Murad antaa äänen yhteisölle, jota on vainottu satoja vuosia. Maailma tiesi, mitä Kochossa tapahtuisi, mutta ei tehnyt mitään.

Muradille myönnettiin hiljattain Nobelin rauhanpalkinto. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen kertoa maailmalle tarinansa. Kirjan nimi viittaa siihen, että Murad tahtoo olla viimeinen tyttö, joka joutuu samanlaiseen helvettiin kuin hän itse.

”Emme halua muuta kuin säilyttää kulttuurimme ja uskontomme ja saattaa Isis oikeuden eteen sen rikoksien tähden. Olen ylpeä siitä, miten olemme yhteisönä tehneet vastarintaa. Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen jesidi.”

Kirjan lukemisen jälkeen luulen vähän paremmin ymmärtäväni sitä, miten kaoottinen Irak on ja millaisia vähemmistöjä siellä on (eivätkä nekään homogeenisiä). On ilo seurata Muradin uutta elämää. Viime viikolla hän keskusteli Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa.

”Terroristit eivät uskoneet, että jesiditytöt voisivat karata heiltä, eivätkä ainakaan sitä, että meillä olisi rohkeutta paljastaa koko maailmalle, mitä he meille tekivät. Me uhmaamme järjestöä, kun emme katso sen rikoksia läpi sormiemme. Aina kun kerron tarinani, minusta tuntuu, että riistän terroristeilta osan heidän vallastaan.”

Hyviä uutisiakin kuulee: keväällä 2017 Kocho vallattiin takaisin.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

Kesä- ja heinäkuun helmet

Elo- ja syyskuun helmet

*

Kirkasvalolampun hehkua marraspimeän keskelle kaikille blogini lukijoille!

Nähdään Helsingin kirjamessuilla 26.10.!

Terhi Rannela. Kuvattu 8.3.2018 Hiedanrannassa Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Puffaan jo hyvissä ajoin eli esiinnyn Helsingin kirjamessuilla

perjantaina 26.10. kello 14.30-15.00 

Esplanadi-lavalla

Anneli Kanto haastattelee

Aiheena tämän vuoden uutuus eli omakohtainen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Karisto)

Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä? Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.

*

Samalla lavalla kello 13-13.30 haastattelen puolestaan kollega Anneli Kantoa hänen Ihan pähkinöinä -romaanistaan (Karisto).

Nähdään messuilla!

*

Blogiani kuvittaa: Laura Vesa

”Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen” (Helmet-lukuhaaste 8 & 9/12)

Valmis_kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen.

Viime aikoina olen intoillut Niina Hakalahden kirjoitusoppaan äärellä, saanut yliannoksen Stephen Kingiä ja tarvinnut nenäliinoja lukiessani Anneli Suusaaren esikoisromaania. Muun muassa.

 

Elo- ja syyskuussa Helmet-haasteeseen luettua:
Haasteen kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Karisto 2018.

Kollegani kehui Anneli Suusaaren esikoisromaania, joten poimin sen Kariston syyskemujen kirjapöydästä. Anneli oli itsekin paikalla, joten tutustuimme ja pyysin kirjaan signeerauksen. En ollut varautunut niin järisyttävään lukukokemukseen –

Omakohtainen teos on omistettu kaikille muistisairauteen sairastuneille ja niille, jotka pitävät heistä hyvää huolta. ”Mun on jotenkin vaikea saada puhuttua”, äiti sanoo romaanin alussa. ”Ihan kuin sanoja olisi vaikea muodostaa. Puhuminen on ihmeen kankeaa.”

Äiti saa aivoinfarktin, jonka diagnoosi on vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia. Muistin toiminta vioittuu. Kolmihenkisen perheen – äidin, isän ja aikuisen tyttären Hannelen – elämä muuttuu täysin. Kotiin ei palaa enää sama äiti. Hän ei tunnista astianpesukonetta, ihmettelee television kaukosäädintä, kompastelee mattoihin, ei muista omien vanhempiensa kuolemaa. Aikuinen tytär luopuu omasta elämästään 13 vuodeksi.

Sanon suoraan: en muista, milloin viimeksi olisin itkenyt yhtä paljon kirjaa lukiessani.

Vähän säikähdinkin reaktiotani. Suusaari kuvaa vanhemmista – sekä äidistä että isästä – luopumista äärimmäisen koskettavasti. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen menettänyt kummatkin vanhempani, joten tiedän, miltä suru tuntuu. Muistisairaudesta minulla ei ole läheistä kokemusta, mutta syvään, kaiken muuttavaan suruun samastun.

Meilailin Annelin kanssa kirjan luettuani ja pohdimme, kumpi on ”helpompaa”, menettää vanhemmat hitaasti vai äkkikuolemalle. Kumpikin tapa on omalla tavallaan traaginen. Nämä ovat asioita, joita kukaan ei voi valita.

Lohtua kirjaan tuo perhedynamiikka. Synkistä sävyistä huolimatta kirja kertoo perheestä, jonka jäsenet todella rakastavat toisiaan. Hoitaja panee merkille, miten äiti ja tytär istuvat hoitokodin sohvalla käsi kädessä. Huumoria elämään tuovat pehmonallet, joita isä keksii ostaa. Pehmoleluista tulee yllättäviä terapiaeläimiä.

”Se on kotoisin Rengon metsistä Hiittaankankaan pikkunallepopulaatiosta”, isä kertoo kasvot peruslukemilla. ”Se oli kävellyt kamalan pitkän matkan ja kysyi multa, että saisiko hän tulla sinne taloon, missä asuu Maru-niminen kiltti täti.”

Anneli kertoo kirjastaan muun muassa Ylen haastattelussa.

*

Haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin:

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Tammi 2018.

Pihlajanmarjat, Tapahtumien yö – ja Leena Lehtolaisen uutuuskirja. Nämä ovat olleet syksyn varmoja merkkejä jo vuosia. Leena Lehtolainen on niitä harvoja kirjailijoita, joiden tuotantoa olen seurannut ns. koko lukevan ikäni, ja jonka jokaisen teoksen olen lukenut. Lehtolaiseen minulla on erityinen suhde, sillä hän on vaikuttanut valtavan paljon siihen, että ylipäätään uskalsin unelmoida kirjailijuudesta.

Vuonna 1996 Lehtolainen teki kirjailijavierailun entiselle yläasteelleen, jossa minä silloin kävin yhdeksättä luokkaa. Olen kuvaillut tuota järisyttävää vierailua aikanaan päiväkirjassani – ja nyttemmin se on hyvä tarina omilla kouluvierailuillani, viimeksi Hangossa tällä viikolla.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia on 15 tarinasta koostuva novellikokoelma. Teoksen kolmannen osan jouluaiheiset novellit säästin joulukuun lukemiseksi. Omiksi suosikkiteksteikseni nousivat niminovelli Tappajan tyttöystävä, Möykky ja Sukellus.

Tappajan tyttöystävä on tarina vainoharhaisesta rakkaudesta, joka tuhoaa monen viattoman elämän. Pienen kunnankirjaston virkailijan Hannen elämästä olisin mieluusti lukenut romaanin verran. Ehkä epäreiluakin toivoa novellia kasvamaan pituuttaan suuremmaksi?

Möykky osallistuu rajulla tavalla kehopositiivisuuskeskusteluun. Linda on nainen, jota maailma ei tunnu näkevän minkään muun kuin painonsa kautta. Ainoa paikka, jossa hän saa olla rauhassa ilkeiltä kommenteilta on koti ja hiljainen toimistorakennus, jota hän öisin siivoaa – kunnes väkivalta hiipii sinnekin. Tämä toivottoman tuntuinen novelli suorastaan kirkui osakseen onnellista loppua, ja sen se onneksi sai.

Sukellus puolestaan on koskettava tarina syöpään sairastuneesta Maisasta. Hän on toipunut hoidoista sen verran, että pystyy matkustamaan ja saamaan hetkeksi ajatuksensa muualle. Hän opettelee sukeltamisen alkeita Sisilian turkooseissa vesissä ja käy samalla sisäistä puhetta elämästä ja kuolemasta.

Tämä novelli päättyy niin kauniiseen lauseeseen, että kirjoitin sen ylös –

(Mikä se lause on? Sen saat tietää, jos luet itse kirjan… Olen mainiosti omaksunut kirjavinkkaripuheen.)

*

Haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Niina Hakalahti: Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Karisto 2018.

Odotin Niina Hakalahden kirjoitusopasta siitä saakka, kun näin hänen mainitsevan siitä ohimennen blogissaan. Hän on opettanut kirjoittamista 30 vuotta, joten kompetenssia koota luovan kirjoittamisen opas todella piisaa. Eikä Hakalahti luota vain omaan ääneensä, vaan antaa sitaattien kautta puheenvuoron myös lukuisille kollegoilleen. Kirjan julkistustilaisuudessa haastattelija Johanna Hulkko puhui osuvasti ”Niinan torista”. Sillä torilla kuuluu viisaiden ihmisten puhe!

Kirjassa on kiva rakenne: kirjoitustehtäviä on 104 (itse asiassa enemmänkin) ja ne on annosteltu siten, että lukija voi tehdä kaksi tehtävää viikossa. Vartti kahdesti viikossa – matala kynnys aloittaa kirjoittaminen. ”Ja se on vain alku, kiitorata.” Olen kirjoitusoppaiden ja tehtäväkirjojen suurkuluttaja, joten riemulla tervehdin uusia kirjaystäviä. Seuraavissa teoksissani tulee olemaan katkelmia, joita olen tehnyt tämän kirjan avulla.

Pidän Hakalahden sydämellisen kannustavasta äänestä (jonka voin lukiessani kuulla) ja hänen opetusfilosofiastaan: ”Kaikki kirjoittaminen on yhtä arvokasta.” Päiväkirjan, runon, sähköpostiviestin, lehtijutun, bloggauksen, romaanin… Hän muistuttaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen. Kiitos, Niina!

Sivulla 81 tuli vastaan mukava yllätys:

”Toisinaan käy niinkin, että huomaa kirjoittaneensa jotakin sellaista, mitä joku toinenkin on kirjoittanut. Tämä on luonnollista, eikä sitä tarvitse pelästyä. Kirjailijat Tero Liukkonen ja Terhi Rannela ovat kirjoittaneet tällaisesta kokemuksesta artikkelin.

He nimittäin olivat toisistaan tietämättä luoneet romaanit, joissa on yllättävän paljon yhteistä. Rannelan Punaisten kyynelten talo ja Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä muistuttavat monin osin toisiaan. Saatuaan Rannelan viestin, jossa tämä ehdotti yhteisartikkelia aiheesta, Liukkonen kertoo ensin hätkähtäneensä, sitten ilahtuneensa.

’Maailma on tahdistettu’, Liukkonen kiteytti synkronisaation, merkityksellisen yhteensattuman.”

*

Haasteen kohta 39. Teos on maahanmuuttajan kirjoittama

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. Suomennos Helene Bützow.

Viime vuonna Nobelilla palkittu kirjailija Kazuo Ishiguro syntyi Japanissa, mutta muutti perheineen viisivuotiaana Britanniaan. Me orvot on romaani, jossa erilaisten identiteettien tutkiminen kristallisoituu.

Päähenkilö Christopher Banks on brittiperheen poika, joka viettää lapsuutensa 1930-luvun Shanghaissa, kansainvälisessä siirtokunnassa. Hänen paras ystävänsä on japanilainen. Miljöö on tavattoman kiinnostava: Christopherin isä työskentelee brittiläisessä yrityksessä, joka tuo Kiinaan intialaista oopiumia, äiti puolestaan vastustaa kiihkomielisesti oopiumin tuontia. Christopherin elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hänen vanhempansa mystisesti katoavat.

Poika lähetetään Britanniaan tätinsä kasvatettavaksi. Lontoossa hän toteuttaa lapsuudenunelmansa ja hänestä tulee kuuluisa salapoliisi, jonka elämäntehtäväksi muodostuu selvittää vanhempiensa kohtalo (joka on, juonipaljastus, yllättävänkin puistattava). Kun Christopher palaa lapsuusmaisemiinsa, kaupunki ei ole enää sama. Kiina ja Japani ovat sodassa keskenään, ja laukaukset ennakoivat tuhoisaa maailmanpaloa.

Tänä vuonna olen innostunut kirjailijoiden tuotannosta kokonaisuutena.

Olen lukenut melkein kaikki Ishiguron teokset ja ne asettuvat mielessäni dialogiin. Vaikka aiheet ovat pinnalta katsoen hyvinkin erilaisia (brittiläinen hovimestari, japanilainen propagandamaalari, brittiläinen salapoliisi, sisäoppilaitoksen nuoret), kirjailijan tapa käsitellä muistamisen problematiikkaa on kirjasta toiseen tunnistettavan samankaltainen – mutta samalla myös maneerinomainen. Päähenkilöiden ajatteluprosessit muistuttavat paljon toisiaan.

Ulkoisten tapahtumien sijaan Ishiguro on kiinnostunut hahmojensa sisäisestä maailmasta – ja sehän onkin kaunokirjallisuuden voima, päästä voimallisesti ihmismieleen. Nostalgia näyttäytyy huoneena, jonka seinien suojiin paeta epäkiinnostavaa nykyhetkeä.

Pian saamme muuten uuden Ishiguro-suomennoksen, kun Surullinen pianisti ilmestyy.

*

Haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Stephen King: Mersumies. Tammi 2016. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Antti Jaakola.

Haasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin

Stephen King: Viimeinen vartio. Tammi 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Kuuntelin hiljattain Kingin palkitun Mersumies-trilogian melkein yhtä soittoa (hiukan vajaa 50 tuntia), ja samalla sain taas hetkeksi yliannoksen kirjailijasta. Palataan asiaan vuosien päästä! Fiktiivistä pahuutta(kaan) ei kestä rajattomasti.

Ensimmäinen osa Mersumies on mielestäni sarjan ehdottomasti paras – otteessaan pitävä, jännittävä ja kauhistuttava, toinen, liian pitkäksi venytetty osa Etsivä löytää yskii jo kuin päähenkilönsä Bill Hodges mutta kantaa kuitenkin kunnialla loppuun, kun taas kolmannen, käsittämättömän teennäisen Viimeisen vartion olin aivan hilkulla jättää kesken.

Kingin tyylissä on seikkoja, joista todella pidän:

1) Taito luoda hahmoja, joihin lukija kiintyy. Trilogian keskushahmo on poliisintyöstä eläköitynyt Bill Hodges: reissussa rähjääntynyt, yksinäinen ja viinaan menevä mies, jonka elämässä ei ole merkitystä ilman työtä. Hodges olisi ansainnut yllätyksellisemmän loppuratkaisun.

2) Ajankuva: Trilogian pääpahis on ns. Mersumies, Brady Hartsfield -niminen nuorukainen, joka ajaa varastetulla autolla päin työttömien – kaikista maailman ihmisistä todella työttömien työnhakijoiden – jonoa ja tappaa kahdeksan. King kuvaa raadollisella tavalla finanssikriisiaikaa, vaikka tappajan motiivit eivät osoittaudukaan poliittisiksi.

3) Teosten sisäinen interteksuaalisuus: näin koko ajan edessäni Christine-auton. King on siitä harvinainen kirjailija, että hänellä todella riittää tunnettua tuotantoa, johon suvereenisti viitata.

4) Kirjallisuusviittaukset: varsinkin sarjan toinen osa, joka käynnistyy (fiktiivisen) menestyskirjailijan surmalla, suorastaan vilisee viittauksia amerikkalaiseen kirjallisuuteen ja itselle tuli mielihalu lukea pitkästä aikaa Steinbeckia. Kingin kaanoniin ei kuitenkaan kovin montaa naiskirjailijaa mahdu. Joskus olisi ihan kiva yllättyä positiivisesti tälläkin saralla.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

Kesä- ja heinäkuun helmet

*

Syyskirje pohjoisesta

lappi1

Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan omenoiden tuoksua ja puissa notkuvia pihlajanmarjaryppäitä. Joka päivä otan pihakoivuista kuvia tarkkaillakseni, miten lehtien väri tässä pikkuhiljaa muuttuu.

Ja onko suloisempaa kuin ystävä, joka antaa purkillisen omenahilloa? Toinen arveli, että voisin pitää pihlajanmarjahillosta teen kanssa.

Kaupunginosani oravat ja sorsat ovat naurettavan kesyjä. Liian kesyiksi ruokittuja. Eräänä päivänä puistossa orava kiipesi mutkattomasti jalkaani pitkin ja sorsat tulevat nokkimaan varpaita tiedustellessaan, enkö tosiaankaan tuonut niille tänäänkään mitään. Metsässä eläimet onneksi hoksaavat pitää turvallisen välimatkan.

Viilenevät päivät ja pimenevät illat – kyllä, jo yhdeksän aikaan on hämmentävän hämärää, vaikka vasta ihan äsken menin uimaan samaan aikaan auringon yhä porottaessa – houkuttelevat käpertymään omaan kirjalliseen maailmaan. Syksy antaa ekstrovertillekin luvan olla introvertti.

lappi4

Syksyn aikana teen vielä jonkin verran arkistotutkimusta tuodakseni historialliseen romaaniini enemmän ajankuvaa ja herkullisia yksityiskohtia. Tekeillä oleva romaanini kertoo erään tarinan jatkosodasta.

Historia tuntuu päivä päivältä kiinnostavammalta, koska se asettuu kaiken aikaa nykyajan peiliksi. Mennyt näyttäytyy minulle vastakohtien kautta: ahdas vs. tilava, niukka vs. runsas, vähän vs. paljon, sota vs. rauha. Viihdyn pelkistetyssä eilisessä, josta puuttuu monenlainen häly (ei vähiten some-).

lappi5

Uusia apurahahakemuksia kirjoittaessani mieli hakeutuu väkisinkin jo seuraavan romaanin maailmaan ja uuteen kiehtovaan taustatutkimukseen, joka odottaa minua vuonna 2019.

Kirjailijan työtä on tämäkin:

Tänä syksynä keskityn entistä enemmän pitämään kunnostani huolta. Kiropraktikon neuvomana aloitan pilateksen ja jatkan kuntosalilla käymistä. Viimeisen vuosikymmenen olen kärsinyt kroonisesta selkäkivusta – tämä istumatyö on yksi syypää – mutta kiitos säännöllisen liikunnan, akupunktiohoitajan ja kiropraktikon tilanne on tällä hetkellä oikein hyvä. Vuosi sitten Saksassa asuessani minut piti aamuisin auttaa sängystä ylös…

tunturi

Juoksen kun siltä tuntuu ja kuljeskelen metsässä kamera kaulallani ja kuksa repussani, kun kaipaan rauhoittumista. Kävelen työhuoneestani syvälle metsään viidessätoista minuutissa. Vielä lähempänä on järvi. Vesi oli eilen 17-asteista, illansuussa sopivan rentouttavaa ja rauhoittavaa – ja varsin lämmintä vielä.

kuksa

Kuvitan tätä kirjoitusta muutama viikko sitten Lapissa ottamillani kuvilla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät kirjassa on yksi teksti, joka kertoo Kiilopään maisemista ja savusaunasta. Siellä olin tälläkin kertaa. Tekemässä pitkiä päivävaelluksia. Nautiskelemassa. Nukkumassa, lukemassa, uimassa 9-asteisessa tunturipurossa, kokeilemassa sähkökäyttöistä fatbikea.

tunturi2

Vähän liian aikaisin ruskaa ajatellen. Maaruska hehkui jo aavistuksen punertavana, mutta puut pysyttelivät vielä vihreissä takeissaan.

 Tunnelmallisia syyspäiviä kaikille blogini lukijoille!

 

Nukkavieru huvipuisto ja Goethen omenapuut (Helmet-lukuhaaste 6 & 7 / 12)

kesäheinäkollaasi

Tänä kesänä olen innostunut erityisesti Sara Strindbergistä ja Linn Ullmannista. Helmet-lukuhaaste etenee kirja kerrallaan. Kaikki lukemani ei mahdu haasteen raameihin.

 

Kesä- ja heinäkuussa luettua:

Haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (=sijoittuu urheilumaailmaan)

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga 2017.

17-vuotias Tuure Boelius sai keväällä tappouhkauksia tehtyään laulun jääkiekkoilijapojan ihastumisesta toiseen poikaan. Teini-ikäinen laulaja uskaliaasti kyseenalaisti kansallislajin edustaman maskuliinisuuden. Kovaäänisen vihapuheen rinnalle nousi puolustavaakin puhetta, muun muassa Teemu Selänne kannusti Boeliusta sosiaalisessa mediassa.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten tabu homoseksuaalisuus urheilussa yhä on.

Marko Kantomaan esikoisromaani Ylpeydestä ei kerro jääkiekosta eikä joukkueurheilusta vaan yksilölajista, juoksemisesta.

Maitohapon polte viilenee ja hengitys avautuu. Piikkareiden metallipiikit pureutuvat rypyläiseen tartaniin ja repivät tummanpunaista kumimassaa irti radan pinnasta. Lennättävät pieniä kumin riekaleita kauas kaarteen ulkoreunalle. (…) Takakaarteen viimeisillä metreillä, juuri ennen kuin kaarre avautuu loppusuoraksi, hän hilautuu edessä juoksevan kantaan ja vapauttaa kätensä viimeiseen rytminvaihdokseen. Siihen, jota ei pitänyt olla olemassa.

Antaa jalkojen viedä.

Päähenkilö Joonas on 16-vuotias juoksijalupaus, jonka kaiken vapaa-ajan treenit ja kisamatkat täyttävät. Elämässä on myös tärkeä poika, josta tulee seurakaveri ja vielä vähän enemmän: ”Poikien ei pitäisi olla kauniita. Mutta Alex on.”

Joonas etsii paikkaansa sekä urheilijana että mieheksi kasvavana poikana. Hänen kasvuympäristönsä on hämmentävän konservatiivinen ja asenteellinen. Romaanin ihmiskäsitys on paikka paikoin toivottoman lohduton, tuntuu, ettei Joonaksen elämässä ole ketään tolkun aikuista, jonka kanssa tämä voisi luottamuksella puhua. Samanhenkinen opettaja on, mutta kunnollista keskusteluyhteyttä heidän välilleen ei synny.

Isää inhottaa, kun televisiosta tulee homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva. Valmentaja ja urheiluseuran aikuiset aavistavat Joonaksen salaisuuden ja reagoivat siihen eristämällä hänet. Alaikäiseltä pojalta jopa lakkautetaan seuran taloudellinen tuki. Asetelma tuntuu oudon vanhanaikaiselta nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa (ja ainakin toivoa sopii, ettei sillä ole vastinetta tosielämässä).

Ennen kaikkea Ylpeydestä on romaani aikuisten täydellisestä puhumattomuudesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. On karmeaa lukea kohtausta, jossa valmentaja ei millään tavalla reagoi Joonaksen vammautumiseen.

Ylpeydestä on jäntevän atleettisesti ja huolellisesti kirjoitettu romaani. Nautin erityisesti tarkasta kielestä ja juoksemisen yksityiskohtaisista kuvauksista, joita ei kovin usein tule kirjallisuudessa vastaan.

*

Haasteen kohta 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Suomennos Kristiina Vaara. Tammi 2015. Äänikirjan lukija Eero Saarinen.

Olen aikanaan lukenut paljonkin Stephen Kingin kirjoja, mutta syystä tai toisesta ne eivät ole viime vuosina vetäneet puoleensa, vaikka yksi jos toinen ystävä niitä on suositellut.

Latasin impulsiivisesti Tervetuloa Joylandiin -romaanin äänikirjana, ja yhdeksän tuntia hujahti tuosta vain. En muista, milloin viimeksi olisin istunut kolmea tuntia aloillani äänikirjaa kuunnellen (myönnetään, että ikkunasta avautuvat Frankfurtin pilvenpiirtäjämaisemat auttoivat asiaa).

Olin unohtanut, miten taitava King on luomaan paitsi tunnelmaa myös rakentamaan hahmoja, joihin kiintyy ja joiden seurassa haluaa viettää aikaa.

Tervetuloa Joylandiin ei ole kauhuromaani, joskin siinä on kauhistuttavia(kin) elementtejä. Kesälomalukijalle miljöö on täydellinen: nahistuva, nukkavieru huvipuisto, johon 21-vuotias, sydänsuruista kärsivä Devin Jones hakeutuu kesätöihin. Romaani kertoo kesästä ja syksystä 1973. Se on tarina nuoruudesta, seksuaalisuuden heräämisestä, rakkaudesta, ystävyydestä – ja murhatusta teinitytöstä, joka ei saa rauhaa.

Joylandin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Mersumies-trilogiaa, jonka loppusuoralla olenkin menossa. Saatuani hiljattain langattomat kuulokkeet huomaan viettäväni kaiken ylimääräisen ajan äänikirjojen parissa.

*

Haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Sara Strindberg: Unelmien tiedekunta. Tammi 2018. Suomennos Outi Menna.

Samana päivänä, kun aloin lukea amerikkalaisesta radikaalifeministi Valerie Solanasista kertovaa romaania, televisiossa esitettiin elokuva Aileen Wuornosista. Unessa nämä kaksi naista sekoittuivat mielessäni toisiinsa, ja heillähän on paljon yhteistä.

Traaginen lapsuus. Rajuja hyväksikäyttökokemuksia, josta kumpuavaa miesvihaa. Kodittomuutta, prostituutiota ja huumeita. Wuornos tappoi seitsemän miestä, Solanas yritti tappaa Andy Warholin. Wuornos teloitettiin 2002, Solanas joutui muutamaksi vuodeksi vankilaan ja vietti aikaa myös mielisairaaloissa.

Romaanin alussa Strindberg antaa lukuneuvon ja pesee kätensä puhtaaksi mahdollisista biografisista virheistä. Teos on kirjallinen fantasia, jonka henkilöt ja jopa miljöö ovat fiktiivisiä (Jopa miljöö! Huomasin aluksi vähän kauhistuvani ja myöhemmin innostuvani: miksi ei! Todellakin, miksi ei!). Itse asiassa kirjan lyhyellä esipuheella oli järisyttävä vaikutus omaan kirjoittamiseeni. Yksi ainoa lause avasi tiukan lukon.

Unelmien tiedekunta on koukuttavaa luettavaa, groteskiakin. Jalkahiki, oksennus ja sperma löyhkäävät rivien väleistä.

Nautin hypnoottisesta kielestä (kiitos loistava Outi Menna), mutta aluksi piti tottua teoksen rakennekikkailuihin enkä aukottomasti rakastanut metafiktiivisiä dialogeja kirjailijan ja Solanasin välillä, sillä välillä ne maistuivat paperilta.

Valerie Solanas on kuitenkin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän herättää niin ristiriitaisia tunteita ja hänestä on yksiulotteisuus kaukana.

Häntä säälii, häntä vihaa, hänen motiivejaan kummastelee, hänelle toivoo parasta. Toisin kuin Wuornosilla, Solanasilla oli ovi auki parempaan elämään. Hän oli lahjakas yliopistotutkija ja radikaali ajattelija, jonka elämä kuitenkin syystä tai toisesta ajautui väärille urille.

*

Haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

J.W.von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava 2000. Suomennos Markku Mannila. Alkukielinen teos Die Leiden des jungen Werthers 1774.

Kävin viime syksynä Frankfurtissa Goethen synnyinkodissa. Klassikkokirjallisuus herää aivan uudella tavalla eloon, kun näkee omin silmin ne paikat, joissa kirjailija on elänyt ja kirjoittanut. Tai ainakin melkein, alkuperäinen talo tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa ja on nyttemmin restauroitu.

En ole kuitenkaan muistanut Goetheen palata, joten kesäkuiselle Frankfurtin matkalle päätin viimein ottaa mukaani Nuoren Wertherin kärsimykset. Tuntuu, että kaupunki on juuri oikea paikka lukea kirja.

Nuoren Wertherin kärsimykset on kauniisti ja maalailevasti kirjoitettu kirje- ja rakkausromaani. Oi miksi, oi miksi rakkaudesta puhutaan nykyisin niin banaalisti? Ihaillen luin vain 24-vuotiaan kirjailijan luonto- ja tunnelmakuvauksia, hyvin ajatonta nykylukijankin näkökulmasta. Huomasin olevani kuin kertojan isosisko: Älä nyt nuorimies ota sydänsuruja noin kuolemanvakavasti, meri on kalaa täynnä!

Kesän 2018 kirjoista tulen muistamaan tämän kirjan parhaiten, sillä luin Wertheriä Palmengartenin puistossa juuri sillä samalla paikalla, jolle Goethe isänsä kanssa on aikanaan istuttanut omenapuita.

*

Haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (osittain kyllä)

Linn Ullmann: Rauhattomat. Suomennos Katriina Huttunen. Like 2016.

Tänä kesänä olen huokaillut kirja toisensa perään. Mitä löytöjä, uusia innostavia kirjailijoita, joihin en ole aiemmin perehtynyt. Kiitos Linn Ullmannin, matkahaavelistani sai uuden kohteen: Fårön saari Gotlannissa, sillä se on ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin sielunmaisemaa.

Idyllisessä Visbyssä kävinkin muutama viikko sitten, mutta syrjäiselle Fårölle en päivän aikana ennättänyt. Olisi pitänyt vuokrata auto.

Linn Ullmannin Rauhattomat kertoo lapsesta, joka syntyi kuuluisan elokuvaohjaajan ja tunnetun näyttelijän tyttäreksi. Ullmann kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja jättää nimeämättä vanhempansa, mutta toki jotain kertoo sekin, ettei äiti Liv varauksetta kirjasta pitänyt. Jokaisella on omat muistonsa, oma näkökulmansa, oma tarinansa – ja oikeus siihen.

Rauhattomat ei ole tilitys- saati paljastuskirja vaan herkkä ja kauniisti kuvattu teos, jossa kertoja käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin epätavallisessa ympäristössä epätavallisten vanhempien lapsena. Välillä itsereflektiokin on julmaa, kertoja ei päästä itseään helpolla. Kertoja seuraa isänsä vanhenemista ja vääjäämätöntä kuolemaa.

Tämän kirjan hankin itselleni, sillä tulen palaamaan siihen. Rauhattomat onnistuu kiteyttämään elämästä jotakin hyvin olennaista.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

*

PS.

Nyt on työhuoneessani taas ns. normaalilämpötilat & helteen nitistämä kirjoitusinto on palannut. Teekupposen & keskeneräisen historiallisen romaanin yhdistelmä on vastustamaton. Julkaisuaikataulustakin puhuttiin jo kustannustoimittajan kanssa. Nyt täytyy vain painaa kaasua.

Työhuoneessa +32 astetta

image003

Minua hymyilyttää suuresti edellisen päivitykseni pessimistinen ingressi: ”Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.” Kukapa olisi uskonut!

Työhuoneessani on viimeiset kolme viikkoa ollut 32 astetta lämmintä. Tietokone hohkaa ilmoille entistä enemmän kuumaa. Kaikki ilmastointilaitteet on tietenkin myyty ajat sitten loppuun.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihana ja kamala. Poikkeuksellinen helleaalto herättää suurta huolta siitä, miten vuodenajat käyttäytyvät tulevaisuudessa.

Vaikka välillä on ollut liian tukalaa ja terveellekin ihmiselle suorastaan pyörryttävää, olen kuitenkin saanut varastoitua aurinkoisia muistoja monen kesän tarpeiksi.

On jumalaista uida tyynessä järvessä auringonlaskun aikaan.

Olen kuitenkin enemmän kuin valmis syksyyn ja viileneviin kirjoituspäiviin. Huokaisen helpotuksesta, kun kodin sisälämpötila ei enää ala kolmosella.

image001

Saksa-rakkauteni on tuskin jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta ja haikeasti olen katsellut vuoden takaisia Hannoverin-kuvia.

Kesäkuussa kirjoitin viikon verran pilvenpiirtäjien täyttämässä Frankfurtissa. Satuin olemaan kaupungissa jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun Saksa hävisi nolosti Etelä-Korealle ja putosi turnauksesta pois. Mieliala ei suoranaisesti ollut katossa. ”Miljonääripelaajilla ei ole motivaatiota. He ovat voittaneet jo. Löwin olisi pitänyt laittaa kentälle nuoria ja nälkäisiä pelaajia”, tuumasi nuorimies junassa.

Lomailemaan junailin parin tunnin päähän etelään, Baden-Württenbergin osavaltioon, Freiburg im Breisgaun idylliseen kaupunkiin, jota pidetään porttina Mustaanmetsään. Hurmaava kaupunki, jota voin suositella matkakohteeksi varsinkin kaikille luontomatkaajille. Freiburg im Breisgauta pidetään Saksan vihreimpänä kaupunkina (35% asukkaista äänestää vihreitä), jossa uskotaan kestävään kehitykseen, kierrätykseen ja polkupyöräilyyn autoilun sijaan.

image005
Saksan pisin kaapelihissi vie Schauinsland-vuoren huipulle parissakymmenessä minuutissa.

Saksa kummastuttaa minua jatkuvasti. Maa on täynnä kaupunkeja, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja silti niissä on vähintään 200 000 asukasta.

Suomalaiselle metsäläisellekin Schwarzwaldin vehreys tulee yllätyksenä. Oikein hätkähdin jälkikäteen, kun tässä katselin reissussa ottamiani valokuvia.

image007

Mitä kuuluu kirjoittamiselle? 

Aikuisromaanini edistyy hitaasti mutta varmasti. Kirjoitan romaanin tämän vuoden aikana loppuun.

Toivoisin kovasti, että vuosien myötä kirjoittaminen helpottuisi, mutta kyllä se välillä aikamoista tervanjuontia on hyvistä aikeista huolimatta. Kirjoittaminen on niin paljon muuta kuin koneella istumista; minun suurin kipupisteeni on viime vuosina ollut toimivan rakenteen löytäminen. Romaani ei lähde kirjoittumaan ilman oikeanlaista rakennetta. Tämä on aihe, josta voisin kollegoiden kanssa keskustella loputtomasti.

image002
Tämän suven rakkaimpia lukumuistoja: Luin Nuoren Wertherin kärsimyksiä samalla paikalla, jolle kirjailija on aikanaan isänsä kanssa istuttanut omenapuita.

Lähipiirini on onneksi jälleen kerran muistuttanut, että Fraun kirjoittaminen oli aikanaan samanmoista. Eli ehkäpä se siitä, kärsivällisesti hengittäen. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvin luonteenpiirteeni.

Aion tässä pikkuhiljaa aloitella myös seuraavan historialliseni taustatutkimusta. Se on jotain aivan muuta. Pidän limikkäisiä töitä mielekkäänä ja eri aiheet saattavat jopa yllättävällä tavalla ruokkia toisiaan. Aihe on hyvin rajattu ja itse asiassa taustakirjallisuutta on olemassa hämmentävän vähän. Se on uudenlaista (vrt. sota-aiheet, joiden taustatutkimukseen hukkuu) ja varsin huojentavaakin.

image004
Freiburg im Breisgaun Seeparkissa lampea piti katsoa kaksi kertaa: onko lumpeiden seassa todella kilpikonnia? Kyllä oli, yhteen kuvaan ikuistin niitä peräti kahdeksan.

Matkakuvani päivittyvät Instagramiin (jonka olen taas parin vuoden tauon jälkeen löytänyt):

http://www.instagram.com/terhimaarit