Syyskirje pohjoisesta

lappi1

Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan omenoiden tuoksua ja puissa notkuvia pihlajanmarjaryppäitä. Joka päivä otan pihakoivuista kuvia tarkkaillakseni, miten lehtien väri tässä pikkuhiljaa muuttuu.

Ja onko suloisempaa kuin ystävä, joka antaa purkillisen omenahilloa? Toinen arveli, että voisin pitää pihlajanmarjahillosta teen kanssa.

Kaupunginosani oravat ja sorsat ovat naurettavan kesyjä. Liian kesyiksi ruokittuja. Eräänä päivänä puistossa orava kiipesi mutkattomasti jalkaani pitkin ja sorsat tulevat nokkimaan varpaita tiedustellessaan, enkö tosiaankaan tuonut niille tänäänkään mitään. Metsässä eläimet onneksi hoksaavat pitää turvallisen välimatkan.

Viilenevät päivät ja pimenevät illat – kyllä, jo yhdeksän aikaan on hämmentävän hämärää, vaikka vasta ihan äsken menin uimaan samaan aikaan auringon yhä porottaessa – houkuttelevat käpertymään omaan kirjalliseen maailmaan. Syksy antaa ekstrovertillekin luvan olla introvertti.

lappi4

Syksyn aikana teen vielä jonkin verran arkistotutkimusta tuodakseni historialliseen romaaniini enemmän ajankuvaa ja herkullisia yksityiskohtia. Tekeillä oleva romaanini kertoo erään tarinan jatkosodasta.

Historia tuntuu päivä päivältä kiinnostavammalta, koska se asettuu kaiken aikaa nykyajan peiliksi. Mennyt näyttäytyy minulle vastakohtien kautta: ahdas vs. tilava, niukka vs. runsas, vähän vs. paljon, sota vs. rauha. Viihdyn pelkistetyssä eilisessä, josta puuttuu monenlainen häly (ei vähiten some-).

lappi5

Uusia apurahahakemuksia kirjoittaessani mieli hakeutuu väkisinkin jo seuraavan romaanin maailmaan ja uuteen kiehtovaan taustatutkimukseen, joka odottaa minua vuonna 2019.

Kirjailijan työtä on tämäkin:

Tänä syksynä keskityn entistä enemmän pitämään kunnostani huolta. Kiropraktikon neuvomana aloitan pilateksen ja jatkan kuntosalilla käymistä. Viimeisen vuosikymmenen olen kärsinyt kroonisesta selkäkivusta – tämä istumatyö on yksi syypää – mutta kiitos säännöllisen liikunnan, akupunktiohoitajan ja kiropraktikon tilanne on tällä hetkellä oikein hyvä. Vuosi sitten Saksassa asuessani minut piti aamuisin auttaa sängystä ylös…

tunturi

Juoksen kun siltä tuntuu ja kuljeskelen metsässä kamera kaulallani ja kuksa repussani, kun kaipaan rauhoittumista. Kävelen työhuoneestani syvälle metsään viidessätoista minuutissa. Vielä lähempänä on järvi. Vesi oli eilen 17-asteista, illansuussa sopivan rentouttavaa ja rauhoittavaa – ja varsin lämmintä vielä.

kuksa

Kuvitan tätä kirjoitusta muutama viikko sitten Lapissa ottamillani kuvilla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät kirjassa on yksi teksti, joka kertoo Kiilopään maisemista ja savusaunasta. Siellä olin tälläkin kertaa. Tekemässä pitkiä päivävaelluksia. Nautiskelemassa. Nukkumassa, lukemassa, uimassa 9-asteisessa tunturipurossa, kokeilemassa sähkökäyttöistä fatbikea.

tunturi2

Vähän liian aikaisin ruskaa ajatellen. Maaruska hehkui jo aavistuksen punertavana, mutta puut pysyttelivät vielä vihreissä takeissaan.

 Tunnelmallisia syyspäiviä kaikille blogini lukijoille!

 

Nukkavieru huvipuisto ja Goethen omenapuut (Helmet-lukuhaaste 6 & 7 / 12)

kesäheinäkollaasi

Tänä kesänä olen innostunut erityisesti Sara Strindbergistä ja Linn Ullmannista. Helmet-lukuhaaste etenee kirja kerrallaan. Kaikki lukemani ei mahdu haasteen raameihin.

 

Kesä- ja heinäkuussa luettua:

Haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (=sijoittuu urheilumaailmaan)

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga 2017.

17-vuotias Tuure Boelius sai keväällä tappouhkauksia tehtyään laulun jääkiekkoilijapojan ihastumisesta toiseen poikaan. Teini-ikäinen laulaja uskaliaasti kyseenalaisti kansallislajin edustaman maskuliinisuuden. Kovaäänisen vihapuheen rinnalle nousi puolustavaakin puhetta, muun muassa Teemu Selänne kannusti Boeliusta sosiaalisessa mediassa.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten tabu homoseksuaalisuus urheilussa yhä on.

Marko Kantomaan esikoisromaani Ylpeydestä ei kerro jääkiekosta eikä joukkueurheilusta vaan yksilölajista, juoksemisesta.

Maitohapon polte viilenee ja hengitys avautuu. Piikkareiden metallipiikit pureutuvat rypyläiseen tartaniin ja repivät tummanpunaista kumimassaa irti radan pinnasta. Lennättävät pieniä kumin riekaleita kauas kaarteen ulkoreunalle. (…) Takakaarteen viimeisillä metreillä, juuri ennen kuin kaarre avautuu loppusuoraksi, hän hilautuu edessä juoksevan kantaan ja vapauttaa kätensä viimeiseen rytminvaihdokseen. Siihen, jota ei pitänyt olla olemassa.

Antaa jalkojen viedä.

Päähenkilö Joonas on 16-vuotias juoksijalupaus, jonka kaiken vapaa-ajan treenit ja kisamatkat täyttävät. Elämässä on myös tärkeä poika, josta tulee seurakaveri ja vielä vähän enemmän: ”Poikien ei pitäisi olla kauniita. Mutta Alex on.”

Joonas etsii paikkaansa sekä urheilijana että mieheksi kasvavana poikana. Hänen kasvuympäristönsä on hämmentävän konservatiivinen ja asenteellinen. Romaanin ihmiskäsitys on paikka paikoin toivottoman lohduton, tuntuu, ettei Joonaksen elämässä ole ketään tolkun aikuista, jonka kanssa tämä voisi luottamuksella puhua. Samanhenkinen opettaja on, mutta kunnollista keskusteluyhteyttä heidän välilleen ei synny.

Isää inhottaa, kun televisiosta tulee homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva. Valmentaja ja urheiluseuran aikuiset aavistavat Joonaksen salaisuuden ja reagoivat siihen eristämällä hänet. Alaikäiseltä pojalta jopa lakkautetaan seuran taloudellinen tuki. Asetelma tuntuu oudon vanhanaikaiselta nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa (ja ainakin toivoa sopii, ettei sillä ole vastinetta tosielämässä).

Ennen kaikkea Ylpeydestä on romaani aikuisten täydellisestä puhumattomuudesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. On karmeaa lukea kohtausta, jossa valmentaja ei millään tavalla reagoi Joonaksen vammautumiseen.

Ylpeydestä on jäntevän atleettisesti ja huolellisesti kirjoitettu romaani. Nautin erityisesti tarkasta kielestä ja juoksemisen yksityiskohtaisista kuvauksista, joita ei kovin usein tule kirjallisuudessa vastaan.

*

Haasteen kohta 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Suomennos Kristiina Vaara. Tammi 2015. Äänikirjan lukija Eero Saarinen.

Olen aikanaan lukenut paljonkin Stephen Kingin kirjoja, mutta syystä tai toisesta ne eivät ole viime vuosina vetäneet puoleensa, vaikka yksi jos toinen ystävä niitä on suositellut.

Latasin impulsiivisesti Tervetuloa Joylandiin -romaanin äänikirjana, ja yhdeksän tuntia hujahti tuosta vain. En muista, milloin viimeksi olisin istunut kolmea tuntia aloillani äänikirjaa kuunnellen (myönnetään, että ikkunasta avautuvat Frankfurtin pilvenpiirtäjämaisemat auttoivat asiaa).

Olin unohtanut, miten taitava King on luomaan paitsi tunnelmaa myös rakentamaan hahmoja, joihin kiintyy ja joiden seurassa haluaa viettää aikaa.

Tervetuloa Joylandiin ei ole kauhuromaani, joskin siinä on kauhistuttavia(kin) elementtejä. Kesälomalukijalle miljöö on täydellinen: nahistuva, nukkavieru huvipuisto, johon 21-vuotias, sydänsuruista kärsivä Devin Jones hakeutuu kesätöihin. Romaani kertoo kesästä ja syksystä 1973. Se on tarina nuoruudesta, seksuaalisuuden heräämisestä, rakkaudesta, ystävyydestä – ja murhatusta teinitytöstä, joka ei saa rauhaa.

Joylandin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Mersumies-trilogiaa, jonka loppusuoralla olenkin menossa. Saatuani hiljattain langattomat kuulokkeet huomaan viettäväni kaiken ylimääräisen ajan äänikirjojen parissa.

*

Haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Sara Strindberg: Unelmien tiedekunta. Tammi 2018. Suomennos Outi Menna.

Samana päivänä, kun aloin lukea amerikkalaisesta radikaalifeministi Valerie Solanasista kertovaa romaania, televisiossa esitettiin elokuva Aileen Wuornosista. Unessa nämä kaksi naista sekoittuivat mielessäni toisiinsa, ja heillähän on paljon yhteistä.

Traaginen lapsuus. Rajuja hyväksikäyttökokemuksia, josta kumpuavaa miesvihaa. Kodittomuutta, prostituutiota ja huumeita. Wuornos tappoi seitsemän miestä, Solanas yritti tappaa Andy Warholin. Wuornos teloitettiin 2002, Solanas joutui muutamaksi vuodeksi vankilaan ja vietti aikaa myös mielisairaaloissa.

Romaanin alussa Strindberg antaa lukuneuvon ja pesee kätensä puhtaaksi mahdollisista biografisista virheistä. Teos on kirjallinen fantasia, jonka henkilöt ja jopa miljöö ovat fiktiivisiä (Jopa miljöö! Huomasin aluksi vähän kauhistuvani ja myöhemmin innostuvani: miksi ei! Todellakin, miksi ei!). Itse asiassa kirjan lyhyellä esipuheella oli järisyttävä vaikutus omaan kirjoittamiseeni. Yksi ainoa lause avasi tiukan lukon.

Unelmien tiedekunta on koukuttavaa luettavaa, groteskiakin. Jalkahiki, oksennus ja sperma löyhkäävät rivien väleistä.

Nautin hypnoottisesta kielestä (kiitos loistava Outi Menna), mutta aluksi piti tottua teoksen rakennekikkailuihin enkä aukottomasti rakastanut metafiktiivisiä dialogeja kirjailijan ja Solanasin välillä, sillä välillä ne maistuivat paperilta.

Valerie Solanas on kuitenkin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän herättää niin ristiriitaisia tunteita ja hänestä on yksiulotteisuus kaukana.

Häntä säälii, häntä vihaa, hänen motiivejaan kummastelee, hänelle toivoo parasta. Toisin kuin Wuornosilla, Solanasilla oli ovi auki parempaan elämään. Hän oli lahjakas yliopistotutkija ja radikaali ajattelija, jonka elämä kuitenkin syystä tai toisesta ajautui väärille urille.

*

Haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

J.W.von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava 2000. Suomennos Markku Mannila. Alkukielinen teos Die Leiden des jungen Werthers 1774.

Kävin viime syksynä Frankfurtissa Goethen synnyinkodissa. Klassikkokirjallisuus herää aivan uudella tavalla eloon, kun näkee omin silmin ne paikat, joissa kirjailija on elänyt ja kirjoittanut. Tai ainakin melkein, alkuperäinen talo tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa ja on nyttemmin restauroitu.

En ole kuitenkaan muistanut Goetheen palata, joten kesäkuiselle Frankfurtin matkalle päätin viimein ottaa mukaani Nuoren Wertherin kärsimykset. Tuntuu, että kaupunki on juuri oikea paikka lukea kirja.

Nuoren Wertherin kärsimykset on kauniisti ja maalailevasti kirjoitettu kirje- ja rakkausromaani. Oi miksi, oi miksi rakkaudesta puhutaan nykyisin niin banaalisti? Ihaillen luin vain 24-vuotiaan kirjailijan luonto- ja tunnelmakuvauksia, hyvin ajatonta nykylukijankin näkökulmasta. Huomasin olevani kuin kertojan isosisko: Älä nyt nuorimies ota sydänsuruja noin kuolemanvakavasti, meri on kalaa täynnä!

Kesän 2018 kirjoista tulen muistamaan tämän kirjan parhaiten, sillä luin Wertheriä Palmengartenin puistossa juuri sillä samalla paikalla, jolle Goethe isänsä kanssa on aikanaan istuttanut omenapuita.

*

Haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (osittain kyllä)

Linn Ullmann: Rauhattomat. Suomennos Katriina Huttunen. Like 2016.

Tänä kesänä olen huokaillut kirja toisensa perään. Mitä löytöjä, uusia innostavia kirjailijoita, joihin en ole aiemmin perehtynyt. Kiitos Linn Ullmannin, matkahaavelistani sai uuden kohteen: Fårön saari Gotlannissa, sillä se on ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin sielunmaisemaa.

Idyllisessä Visbyssä kävinkin muutama viikko sitten, mutta syrjäiselle Fårölle en päivän aikana ennättänyt. Olisi pitänyt vuokrata auto.

Linn Ullmannin Rauhattomat kertoo lapsesta, joka syntyi kuuluisan elokuvaohjaajan ja tunnetun näyttelijän tyttäreksi. Ullmann kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja jättää nimeämättä vanhempansa, mutta toki jotain kertoo sekin, ettei äiti Liv varauksetta kirjasta pitänyt. Jokaisella on omat muistonsa, oma näkökulmansa, oma tarinansa – ja oikeus siihen.

Rauhattomat ei ole tilitys- saati paljastuskirja vaan herkkä ja kauniisti kuvattu teos, jossa kertoja käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin epätavallisessa ympäristössä epätavallisten vanhempien lapsena. Välillä itsereflektiokin on julmaa, kertoja ei päästä itseään helpolla. Kertoja seuraa isänsä vanhenemista ja vääjäämätöntä kuolemaa.

Tämän kirjan hankin itselleni, sillä tulen palaamaan siihen. Rauhattomat onnistuu kiteyttämään elämästä jotakin hyvin olennaista.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

*

PS.

Nyt on työhuoneessani taas ns. normaalilämpötilat & helteen nitistämä kirjoitusinto on palannut. Teekupposen & keskeneräisen historiallisen romaanin yhdistelmä on vastustamaton. Julkaisuaikataulustakin puhuttiin jo kustannustoimittajan kanssa. Nyt täytyy vain painaa kaasua.

Työhuoneessa +32 astetta

image003

Minua hymyilyttää suuresti edellisen päivitykseni pessimistinen ingressi: ”Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.” Kukapa olisi uskonut!

Työhuoneessani on viimeiset kolme viikkoa ollut 32 astetta lämmintä. Tietokone hohkaa ilmoille entistä enemmän kuumaa. Kaikki ilmastointilaitteet on tietenkin myyty ajat sitten loppuun.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihana ja kamala. Poikkeuksellinen helleaalto herättää suurta huolta siitä, miten vuodenajat käyttäytyvät tulevaisuudessa.

Vaikka välillä on ollut liian tukalaa ja terveellekin ihmiselle suorastaan pyörryttävää, olen kuitenkin saanut varastoitua aurinkoisia muistoja monen kesän tarpeiksi.

On jumalaista uida tyynessä järvessä auringonlaskun aikaan.

Olen kuitenkin enemmän kuin valmis syksyyn ja viileneviin kirjoituspäiviin. Huokaisen helpotuksesta, kun kodin sisälämpötila ei enää ala kolmosella.

image001

Saksa-rakkauteni on tuskin jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta ja haikeasti olen katsellut vuoden takaisia Hannoverin-kuvia.

Kesäkuussa kirjoitin viikon verran pilvenpiirtäjien täyttämässä Frankfurtissa. Satuin olemaan kaupungissa jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun Saksa hävisi nolosti Etelä-Korealle ja putosi turnauksesta pois. Mieliala ei suoranaisesti ollut katossa. ”Miljonääripelaajilla ei ole motivaatiota. He ovat voittaneet jo. Löwin olisi pitänyt laittaa kentälle nuoria ja nälkäisiä pelaajia”, tuumasi nuorimies junassa.

Lomailemaan junailin parin tunnin päähän etelään, Baden-Württenbergin osavaltioon, Freiburg im Breisgaun idylliseen kaupunkiin, jota pidetään porttina Mustaanmetsään. Hurmaava kaupunki, jota voin suositella matkakohteeksi varsinkin kaikille luontomatkaajille. Freiburg im Breisgauta pidetään Saksan vihreimpänä kaupunkina (35% asukkaista äänestää vihreitä), jossa uskotaan kestävään kehitykseen, kierrätykseen ja polkupyöräilyyn autoilun sijaan.

image005
Saksan pisin kaapelihissi vie Schauinsland-vuoren huipulle parissakymmenessä minuutissa.

Saksa kummastuttaa minua jatkuvasti. Maa on täynnä kaupunkeja, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja silti niissä on vähintään 200 000 asukasta.

Suomalaiselle metsäläisellekin Schwarzwaldin vehreys tulee yllätyksenä. Oikein hätkähdin jälkikäteen, kun tässä katselin reissussa ottamiani valokuvia.

image007

Mitä kuuluu kirjoittamiselle? 

Aikuisromaanini edistyy hitaasti mutta varmasti. Kirjoitan romaanin tämän vuoden aikana loppuun.

Toivoisin kovasti, että vuosien myötä kirjoittaminen helpottuisi, mutta kyllä se välillä aikamoista tervanjuontia on hyvistä aikeista huolimatta. Kirjoittaminen on niin paljon muuta kuin koneella istumista; minun suurin kipupisteeni on viime vuosina ollut toimivan rakenteen löytäminen. Romaani ei lähde kirjoittumaan ilman oikeanlaista rakennetta. Tämä on aihe, josta voisin kollegoiden kanssa keskustella loputtomasti.

image002
Tämän suven rakkaimpia lukumuistoja: Luin Nuoren Wertherin kärsimyksiä samalla paikalla, jolle kirjailija on aikanaan isänsä kanssa istuttanut omenapuita.

Lähipiirini on onneksi jälleen kerran muistuttanut, että Fraun kirjoittaminen oli aikanaan samanmoista. Eli ehkäpä se siitä, kärsivällisesti hengittäen. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvin luonteenpiirteeni.

Aion tässä pikkuhiljaa aloitella myös seuraavan historialliseni taustatutkimusta. Se on jotain aivan muuta. Pidän limikkäisiä töitä mielekkäänä ja eri aiheet saattavat jopa yllättävällä tavalla ruokkia toisiaan. Aihe on hyvin rajattu ja itse asiassa taustakirjallisuutta on olemassa hämmentävän vähän. Se on uudenlaista (vrt. sota-aiheet, joiden taustatutkimukseen hukkuu) ja varsin huojentavaakin.

image004
Freiburg im Breisgaun Seeparkissa lampea piti katsoa kaksi kertaa: onko lumpeiden seassa todella kilpikonnia? Kyllä oli, yhteen kuvaan ikuistin niitä peräti kahdeksan.

Matkakuvani päivittyvät Instagramiin (jonka olen taas parin vuoden tauon jälkeen löytänyt):

http://www.instagram.com/terhimaarit

 

Pino kirjoja, vaelluskengät ja vadelmakakku

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.

(Pessimisti sanoisi, että niinhän onkin!)

Päätin siis valmistautua huolellisesti saadakseni kauneimmasta vuodenajasta kaiken irti. Avasin toukokuussa muistikirjastani uuden aukeaman ja listasin, mitä kaikkea haluaisin tehdä kuluvien kuukausien aikana.

Kysymyksessä ei ole töiden ja velvollisuuksien lista (aion kirjoittaa läpi kesän ja pitää satunnaisen vapaapäivän, kun siltä tuntuu), vaan mukavien juttujen. Sellaisten, joita voi muistella sitten marraskuun synkässä räntäsateessa.

Ensimmäinen ranskalainen viiva: Haluaisin mennä uimaan heti aamulla herättyäni. Asun lyhyen kävelymatkan päässä järvestä, joten ajatus on periaatteessa helposti toteutettavissa. Sama ranskalainen viiva taisi tosin olla talvisella mukavien juttujen listallakin, vaan eipä minusta tänäkään vuonna tullut aktiivista avantouimaria.

Haluan lukea kirjaa myöhään. Myöhään yöhön? Ei. Nukahdan puoleenyöhön mennessä joka tapauksessa, joten ”myöhään” saa riittää. Tarkennus: jatkan Böll– ja Ishiguro-lukuprojektieni parissa. Sain hiljattain luettua Menneen maailman maalarin. Mausteeksi hurmaavia tyttökirjoja vaikkapa Pikku Heidin alppimaisemissa.

Tamperelaisia juttuja: Haluan mennä Hatanpään arboretumiin ruusujen aikaan. Haluan syödä aamupalaa Tammelantorilla. Haluan ostaa ruokatarvikkeet Kauppahallista. Aurinkoisina päivinä haluan mennä retkelle lempikivelleni: ihastelemaan perhosia, nauttimaan vedenvälkkeestä, juomaan teetä kuksastani ja lukemaan runoja.

Hannoverilaiset ystäväni tulevat pian Tampereelle. On mukava katsoa kaupunkia heidän kanssaan turistin silmin. He haluavat nähdä Pispalan, Amurin työläismuseokorttelin ja arboretumin. Oivat valinnat!

Haluan viimein käydä Hämeen linnassa, kyllä, erikseen kirjoitettuna. Haluan syödä rapeita muikkuja ja valmistaa vadelma/mansikkakakun. Ja löytää uuden kivan kesäruokareseptin (=en tiedä kesäruuasta, mutta Flammkuchen kiinnostaa). Muista halloumi-juusto!

Tahdon tehdä parin kolmen päivän vaelluksen tunturissa ja saunoa sen jälkeen savusaunassa. Tahdon mennä pyöräretkelle (note to self: huollata vikuroiva pyöräsi ennen sitä).

Tahdon mennä piknikille & kirjoittamaan saksalaiseen puistoon ja nähdä viimein Mustanmetsän (ja tilata Vuoristosairaala-dvd-boksin sadepäiviä varten). Tahdon mennä Savonlinnan oopperajuhlille elämäni ensimmäistä kertaa ja käydä elokuvateatterissa katsomassa The Met -oopperan kesäencoreja.

Haluan mennä festareille. Ei. Siellä on liikaa väkeä – ja aikuisilla on lupa mukavuudenhaluun. Onneksi voin vedota siihen, että monet tapahtumat on myyty loppuun. Tarkennus: haluan mennä kivan bändin keikalle. Vuosi sitten näkemäni Chisu oli tajunnanräjäyttävä, ts. punaiset tanssikenkäni meinasivat syttyä tuleen.

Pelottava oivallus: Kesä ei itse asiassa ala joskus tulevaisuudessa, vaan se on kestänyt jo monta viikkoa. Jos jotain haluaa ehtiä, on käärittävä hihat!

Suloista suvea!

*

Kolumni on ilmestynyt Outokummun Seudun kesälehdessä 31.5.2018. Hiukan editoin tätä versiota. 

Kirjailijaa saniaispuskassa (tyypillinen toimistoni?) kuvasi vuosi sitten Laura Vesa. 

”Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa” (Helmet-lukuhaaste 5/12)

Touko_helmet

Ilman Helmet-haastetta olisin naimisissa pelkästään kirjoittamiseeni liittyvän taustakirjallisuuden kanssa. Toukokuussa viipyilin poikkeuksellisen kauniiden teosten sivuilla ja nojatuolini suunta osoitti eniten Japaniin.

Toukokuussa luettua:

Haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Friedrich Dürrenmatt: Tuomari ja hänen pyövelinsä. WSOY 1976. Suomentaja Markku Mannila.

Markku Mannila on tullut minulle varsin tutuksi tämän kevään aikana, kun olen lukenut paljon saksasta käännettyä kirjallisuutta. Tuntuukin tärkeältä valita juuri hänen suomennoksensa haasteen viidenteentoista kohtaan. On hienoa, että haasteessa kiinnitetään huomiota suomentajien tärkeyteen.

Sain vinkin Dürrenmattista sveitsiläiseltä postcrossing-kontaktiltani. Vaikutuin niin perinteisestä vanhan koulukunnan meiningistä, että ajattelin lukea lisää Dürrenmattia kesän aikana. On niin virkistävää, kun kaikki nykyaikainen huipputekniikka loistaa poissaolollaan ja kun rikostutkinta näyttäytyy kömpelönä ja suorastaan naurettavana.

Tuomari ja hänen pyövelinsä esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa pienen sveitsiläiskylän poliisikonstaapeli kiinnittää huomiota tien sivuun parkkeerattuun autoon. Auton kuljettaja istuu kuolleena ratissa.

Clenin ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. (…) Hän palasi auton luo, nosti maasta harmaan huopahatun, joka oli vainajan jalkojen juuressa, ja painoi sen tämän päähän niin syvään, ettei voinut enää nähdä ohimossa olevaa haavaa. Sitten hän tunsi voivansa paremmin.

Dekkarin henkilöhahmot jäävät juonen kustannuksella hyvin ohkaisiksi, mutta tunnelmassa on silti jotakin kesäyömäisen kiehtovaa.

*

Haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Kristiina Wallin & Hannimari Heino: Puutarhakirjeitä. Atena 2018.

Nautin Wallinin ja Heinon Puutarhakirjeistä suunnattomasti ja pidän kirjan käden ulottuvilla, sillä tulen varmasti palaamaan siihen monta kertaa. Harvinaisen hieno ja pieteetillä kirjoitettu teos! Sitä tekee mieli lukea h i t a a s t i.

Kirjailijat ovat kahden vuoden ajan kirjoittaneet kirjeitä toisilleen. Näkökulma on puutarhan ja luonnon tarkkailussa, mutta kasvaa orgaanisen luontevasti kirjoittamisen ja elämän filosofiseen havainnointiin. Teoksessa on kaksitoista kirjettä ja lisäksi pääosin Hannimari Heinon ottamat upeat värikuvat.

Voisiko ajatella, että kirjeen aika on samankaltaista kuin hiljaisuuden: lineaarisuus murtuu ja raja menneen, tämänhetkisen ja tulevan välillä katoaa. Sanojen aika pitenee ja houkuttelee viipymään. Kirjettä kirjoittaessa tai lukiessa ymmärtää kai vaistomaisesti, että kirjeen tempo on arkista elämänrytmiä hitaampi. Eikö se olekin melkein kapinallista!

(Kristiina Wallin)

*

Haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista. Gummerus 2018.

Tämä(kin) on ihana kirja!

Luin sen syntymäpäivänäni lempikivelläni järven rannalla sitruunaperhosten lepatellessa ympärilläni ja teen jäähtyessä kuksassani. Kuvailinko juuri täydellisen hetken?

Shoshin – aloittelijan mieli on viisas (ja tässä ajassa valitettavankin tarpeellinen) puheenvuoro sivistyksen ja elinikäisen oppimisen puolesta. Vanhoissa japanilaisissa teksteissä tietoa on kuvattu peiliksi tai sydämen jalokiveksi.

Japani-asiantuntija, muun muassa mainiosta Melkein geisha -kirjasta tunnettu Minna Eväsoja on koonnut uuteen kirjaansa itselleen rakkaita japanilaisia ajatuksia ja käsitteitä, joita hän on halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Lähtökohtana on 1400-luvulla eläneen teemestari Shukon Sydämen kirje, jossa mestari puhui Shoshinista, avoimesta ja nöyrästä aloittelijan mielestä.

Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.

Teos on esteettinen elämys myös silmille, sillä se on kuvitettu Kansallisgalleriasta ja Ateneumin taidemuseosta saaduilla japanilaisilla puupiirroksilla.

Kunpa tällaisia kirjoja, joiden sivuilla voi kiireettömästi viipyillä ja uneksia, julkaistaisiin enemmän.

Romaanikäsikirjoitukseni on oikutellut viime aikoina niin paljon, että olen välillä tuntenut puhdasta epätoivoa. Lohdun sanat löysin tästä:

Kun asioiden annetaan tapahtua pakottamatta, saadaan esiin todellinen, alkuperäinen muoto tai todellinen minuus. Tätä ohjetta noudatti muun muassa tunnetun tarinan kuvanveistäjä, jolle annettiin puupölkky ja ohje veistää siitä Buddhan patsas. Aika kului ja kuvanveistäjä vain katseli pölkkyä, jolloin ihmiset alkoivat tulla levottomiksi ja ihmetellä, miksi mitään ei syntynyt. Kuvanveistäjä rauhoitteli heitä sanoen, että hän odottaa, mitä puu haluaa pölkystä syntyvän; mitä siitä tulee luonnollisesti esiin. Prosessia ei voi hoputtaa, vaan se ottaa oman aikansa. Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa (emt, 16).

*
Haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi 1988. Suomennos Helene Bützow.

Minulla kului jonkin aikaa päästä sisälle tämän romaanin maailmaan ja sanoisinko kertojuuteen, mutta lopuksi huomasin kuitenkin viimeisten sivujen tulevan liian pian. Jos vielä opiskelisin kirjallisuutta yliopistossa, kirjoittaisin teoksesta mielelläni esseen.

Menneen maailman maalari (hieno ja kuvaava nimi) kertoo ikääntyvästä, aikanaan arvostetusta kuvataiteilijasta Masuji Onosta, joka tekee tilintekoa elämästään ja menneisyydestään toisen maailmansodan jälkeisessä, liittoutuneiden miehittämässä Japanissa.

Sota on karmealla tavalla hävitty ja rauniot savuavat yhä. Ketä pitäisi syyttää? Kuinka paljon vastuuta Onon kaltaisten propagandataiteilijoiden tulisi ottaa kansallisesta häpeästä? Mikä on taiteen ja yhteiskunnan suhde ylipäätään? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Menneen maailman maalarin ja Ishiguron myöhemmän teoksen Pitkän päivän illan kertojat ovat mentaalisesti sukua toisilleen. Ehkä hovimestari ja taiteilija jopa viihtyisivät toistensa hiljaisessa seurassa.

Ishiguro on taitava luomaan syvällisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja, jotka itsereflektiossaan (itsepetoksessaan?) onnistuvat johtamaan itsensä lisäksi myös lukijan harhaan.

*

Heinrich Böllin hykerryttävä Irlanti-kuvaus Päiväkirja vihreältä saarelta luiskahti näköjään kollaasikuvaan, mutta palaan kirjaan myöhemmin kesällä.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

*

Aurinkoisia kesäpäiviä!

 

Postikortti Zürichistä

satama

Vietin huhtikuun viimeisen viikon Zürichissä. Hurmaava sveitsiläiskaupunki oli jo hyvissä ajoin puhjennut täyteen kevääseen. 24 astetta lämpöä ja orvokkeja kaikkialla. Kevät tuli Suomeen viiveellä, mutta tulipa onneksi kuitenkin.

Koska matkustin pelkillä käsimatkatavaroilla – kuinka vapauttavaa se onkaan – jouduin jättämään paremman kamerani kotiin. Nämä tunnelmakuvat on räpsitty puhelimellani.

diary

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta. Tuossa alhaalla järjestettiin grillibileitä melkein joka ilta.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät sai hyvän kodin Herrlibergin idyllisestä kylästä. Lämmin tervehdykseni vielä näin blogin välityksellä Sirkulle – ja Leenalle, joka tutustutti meidät toisiimme. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Sveitsissä, mutta sain reissusta niin paljon enemmän irti, kun sain jutustella ihmisen kanssa, joka on asunut maassa melkein 40 vuotta.

70 maassa reissannut Sirkku nostatti paitsi kroonista matkakuumettani myös piilevää muuttokuumetta. Ehkäpä. Vielä. Joskus. Ei sitä voi tietää –

Kun katson kristallipalloon, kuulen itseni puhuvan saksaa.

Aloitin reissussa uuden (matka)päiväkirjan. Olen ollut valtavan ilahtunut niistä blogikirjoituksista, joiden kirjoittajat ovat kertoneet aloittaneensa (matka)päiväkirjan kirjoittamisen Kesyt luettuaan. Sehän minun tehtäväni onkin, ei vain kirjoittaa vaan inspiroida muita kirjoittamaan.

Tarra

Allekirjoitan.

city

Sveitsissä osasin toki odottaa upeita maisemia, mutta sitä en, että Zürich olisi niin helppo ja vaivaton, lähes pikkukaupunkimainen. Kätevää kävellä paikasta toiseen tai istuksia ratikan kyydissä. Yleisilme vähän siistimpi kuin Saksassa. Vauraus näkyy hienoina autoina ja luksusvaatteina.

Niin. Ainoa miinus onkin sitten se, että kaupungin hintataso on puistattava ja lähes poikkeuksetta ravintolalasku sai pulssini nousemaan.

voltaire

Dada-liike sai alkunsa Kabaree Voltairessa lokakuussa 1916.

joyce

Hiukan yllättäen Irlannissa nykyisin kovasti juhlittu (ja omana elinaikanaan väheksytty)  James Joyce on haudattu Zürichiin. Mietin, joskohan tänä kesänä viimein aloittaisin oman Ulysses-lukuprojektini – hitaasti ja varmasti, yhtään kiirehtimättä?

canetti

Aivan Joycen likellä on Nobel-kirjailija Elias Canettin viimeinen leposija. Huhtikuun lopussa Flunternin hautausmaa oli valtavan kaunis paikka kävellä ja lueskella vanhojen kivien kirjoituksia.

kirjakauppa

Kirjakaupat vetävät puoleensa missä tahansa liikunkin. Zürichissä pyörin Orell Füsslilla, mutta tämä kauppa on osannut valita nimensä.

sveitsikirjat

Kyllä käsimatkatavaroihin sentään muutama kirja mahtuu.

En voinut vastustaa kukka-aiheisen runokokoelman kantta ja Frisch & Dürrenmatt löytyivät kirjakaupan Sveitsi-hyllystä. Dürrenmattin Tuomari ja hänen pyövelinsä minulla olikin matkalukemisena, ah, onko mitään ihanampaa kuin wanhan koulukunnan dekkarit, ja koska romaanin kieli on aika simppeliä, uskoisin selviytyväni myös alkukielisestä versiosta.

selin

Minulta kysytään säännöllisesti: ”Minne matkustat seuraavaksi?”

Seuraavaksi Tallinnaan, tällä viikolla jo, sillä ystäväni haluavat viedä minut – yllätys – erääseen kirjakauppaan.

Oli puhetta myös laventelileivoksista, joista en ajatellut kieltäytyä…

”Onko ihanampaa rakkausrunoa kuin…?” (Helmet-lukuhaaste 4/12)

huhtikollaasi

Huhtikuussa nautiskelin runoudesta ja hiukan yllättäen kiinnostuin pakonomaisesti neliöjuurista. Olen aina pitänyt matematiikkaa vastenmielisenä, mutta japanilainen kirjailija Yoko Ogawa onnistui osoittamaan, että numerot voivat olla kauneinta lyriikkaa.

 

Osallistun Helmet-lukuhaasteeseen. Huhtikuussa luin haasteeseen seuraavat teokset:

 

Haasteen kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Arto Lappi: Veden ääret. Enostone 2018.

Arto Lappi on ehdoton suosikkirunoilijani, joten hänen uusi teoksensa on aina Tapaus. Säästinkin kirjan pääsiäisloman kiireettömiä sohvallalojumispäiviä varten eikä minun taaskaan tarvinnut pettyä.

Lapin runoissa toistuu syvä inhimillisyys, lempeä viisaus, hellä itseironia ja rakkaus luontoon. Kunpa osaisin itsekin katsoa maisemaa niin tarkalla silmällä.

Runoilijan yhdeksäs kokoelma on syntynyt jännittävien impulssien avulla. Hän on kirjoittanut tekstejä Mirkka Rekolan, Jyri Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoisrunokokoelmien runojen otsikoihin. Winterreise-sikermän synnytti Jyri Schreckin teoksen johdantorunon nimi Talvimatka.

Kuin runoilijat olisivat antaneet Lapille tehtävänantoja: ”Kirjoitapa näistä!”

Otsikot on painettu sivujen oikeaan alalaitaan, jolloin ne eivät hallitse liikaa varsinaista tekstiä. Itse luin kirjaa aluksi niin, että luin ensin Lapin runon ja lopuksi maistelin otsikkoa. Mutta runot pärjäävät kyllä omillaankin, ilman tietoa niiden liikkeellepanijasta.

Onko muuten ihanampaa rakkausrunoa kuin tämä?

Sukelsitko, vai

peräti lensit. Kun et

itsekään muista.

Aamuinen töyhtösi

kuin tukkakoskelolla.

*

Haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Pekka Kytömäki, Arto Lappi ja Niklas Salmi: Lungfuls of Silence. Translated by Donald Adamson. Sanasato 2017.

Sain tämän kirjan Pekka Kytömäeltä taannoin julkkarilahjaksi ja tiesin jo kantta katsoessani, että pitäisin kirjasta. Mikä houkutteleva nimikin: Lungfuls of Silence. Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta.

Onhan tämä kaksikielinen runoantologia hyvin esillä kirjakaupoissa? (Älkää edes vastatko ja masentako minua) Jos olisin turisti, ostaisin nimittäin kirjaa tuhdin pinon tuliaiseksi. Oivallista runovientiä maailmalle!

Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen äänet sopivat mainiosti yhteen ja asettuvat dialogiin puhumaan rakkaudesta, vanhenemisesta, kirjoittamisesta. Aukeaman vasemmalla sivulla on suomenkielinen alkuperäisruno ja oikealla Donald Adamsonin käännös. On mielenkiintoista vertailla runoja: sävyeroja on.

Yksi (monista) suosikeistani on Niklas Salmen käsialaa:

Lämmitetään sauna

ja ollaan hiljaa

ja puhutaan

ja annetaan huolten

peseytyä pois.

 

Vihdotaan rintoihimme

koivunlehtisydämet.

 

Let’s heat the sauna

and be silent

and talk

and let our worries

wash themselves away.

 

Let’s whisk each other

with heart-shaped leaves.

*

Haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suomennos Antti Valkama. Tammi 2016.

Japanilaisen Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on vahva lukukokemus ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Taitavasti luoduista henkilöhahmoista tulee ystävien kaltaisia, joiden seurassa olisi mieluusti viettänyt pidemmänkin tovin.

Teos on kaunis, haikea ja koskettava ja hyvän kaunokirjallisuuden tavoin saa katsomaan elämää uudesta kulmasta. Voisiko matematiikan nähdä runoutena?

Matematiikan kauneuden ilmaiseminen on vaikeata, samalla tavalla kuin on mahdotonta selittää, minkä vuoksi tähdet ovat kauniita.

Teoksessa on näennäisesti pienet ainekset. On taloudenhoitaja, joka saa uuden asiakkaan, muistihäiriöstä kärsivän matematiikan professorin. Vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneen liikenneonnettomuuden takia professorin muisti on ainoastaan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittainen, mikä tuo tiettyjä haasteita arjessa selviämiselle, mutta japanilaisella kärsivällisyydellä ja hienotunteisuudella pulmatilanteista selvitään. On taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, joka tuo valtavasti iloa professorin näennäisesti vähäeleiseen elämään.

Teos kertoo kolmikon syvästä ystävyydestä, kiintymisestä sekä matemaattisten teoreemojen estetiikasta. Professori on mies, jolle alkuluvut ovat rakkauden suurin kohde. Intohimot tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Kirjan lukemisen jälkeen luvut eivät ole enää pelkkiä lukuja.

*

Haasteen kohta 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.

Arvostan kovasti viimevuotista Finlandia-raatia, joka päätti tehdä poikkeuksellisia ratkaisuja ja nostaa muun muassa Hanna Haurun Jääkannen ehdokkaaksi. Usein lista on varsin ennalta-arvattava. On hienoa, että Haurun kaltainen omaääninen kertoja sai ehdokkuuden myötä varmasti paljon uusia lukijoita.

Jääkansi on jatkumoa historiantutkija Ville Kivimäen aloittamalle keskustelulle sodan murtamista mielistä. Pienoisromaani (sekin virkistävä lajina tässä eeppiseen kerrontaan uskovassa maassa) kertoo sodan jälkeisestä perhehelvetistä, rintamalta palanneesta isäpuolesta, jonka paranoia myrkyttää erään tytön elämän.

Jääkansi on lohduton, mutta taitavasti kerrottu lapsuuskuvaus. Tunnelin päästä ei aina pilkistä valoa.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Tärkeät kirja(ilija)ni – Kallas, Böll ja Engelmann

Kollaasi

Eilinen Metson Tärkeät kirjani -tilaisuus oli niin innostava, kiitos kollegat Siiri ja Juha & mukava yleisö, että nyt tekee vain mieli lukea…

Tässä lupaamani kooste kirjapaketistani.

 

Valitsin kolme kirjaa & kirjailijaa, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen kuluneen vuoden aikana ja joista on jopa tullut suosikkikirjailijoitani.

Aino Kallaksen päiväkirjat – koska rakastan päiväkirjaa muotona ja koska päiväkirjan sivuilla voi käydä dialogia kollegan kanssa

Sudenmorsian ei ole Aino Kallas -suosikkini vaan pikemminkin hänen päiväkirjansa, jotka julkaistiin 1950-luvulla.

Olin vuosi sitten Viron länsirannikolla Haapsalussa kirjoittamassa Savukeidas-kustantamon kirjailijaresidenssissä, josta nappasin luettavakseni Aino Kallaksen päiväkirjat ja olin aivan lumoutunut.

Tästä linkistä pääset lukemaan vuosi sitten kirjoittamani blogimerkinnän. 

Kirjailijoille ei ole tarjolla työnohjausta niin kuin monen muun ammatin edustajille, joten hiukan yllättäen kollegan päiväkirjoista voi löytää paikan, jossa pohtia omaa ammatillista identiteettiä ja saada vertaistukea. Kirjailijana arvostan myös uskallusta omakohtaisuuteen, uskallusta asettaa itsensä alttiiksi, vaikka toki julkaistut päiväkirjat ovat aina editoituja.

Vaikka Kallas on kirjoittanut päiväkirjansa yli sata vuotta sitten, niistä löytyy hämmentävän paljon samastumispintaa. Ajallisen etäisyyden päästäkin kirjailijuuden ydin pysyy samana. Kirjoittaminen on asia, joka tekee elämästä merkityksellisen.

***

2.

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti (Der Engel schwieg, 1992) – koska Böllin teksteistä huokuu syvä inhimillisyys

Asuin hiljattain puoli vuotta Hannoverissa, Pohjois-Saksassa ja näiden kuukausien aikana kiinnostuin yhä enemmän saksalaisesta kirjallisuudesta.

Tulin myös kierrelleeksi ympäri maata kohtalaisen paljon ja havainneeksi, että Saksan historia on ilmapommitusten historiaa. Kiinnostukseni laajeni toisesta maailmansodasta siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Kun keskustelin omanikäisten saksalaisten kanssa pommituksista, he sanoivat ykskantaan: me ansaitsimme ne, ne olivat meille ihan oikein. Mutta onko elämä kuitenkaan näin yksioikoista?

Valitsin rauniokirjallisuuden klassikkoteoksen Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti, koska kuvatessaan pikkutarkasti pommitettua kaupunkia, ilmeisesti kirjailijan kotikaupunkia Kölniä, se on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen.

Lukijana koin katsovani myös nyky-Syyriaa ja miettiväni, kuinka kauan kuluu, että saamme käsiimme kaunokirjallisia kuvauksia Syyrian sodasta.

Böll kirjoittaa Hans Schnitzleristä, joukko-osastostaan paenneesta sotilaasta, joka kotikaupunkinsa raunioista etsii suojaa, ruoanmurusia ja ystävällistä katsetta. Romaani on myös haikea rakkausromaani, sillä lohduttomassa maailmanlopun maisemassa ihmiset hakevat turvaa toisistaan.

Toisen maailmansodan aikana ilmasodan uhriksi joutui noin 600 000 saksalaista siviiliä, kolme ja puoli miljoonaa kotia tuhoutui ja sodan jälkeen kodittomana oli yli 7,5 miljoonaa saksalaista.

Tämä tragedia on kuitenkin tabu, josta saksalainen kirjallisuus on melkein kokonaan vaiennut. Böllin esikoisromaani julkaistiin vasta vuonna 1992, koska koettiin, ettei suuri yleisö ollut aiemmin siihen valmis.

Tämän teoksen kirjapariksi suosittelen kirjallisuudenprofessori W.G.Sebaldin hienoa kirjaa Ilmasota ja kirjallisuus, jossa tutkija pohtii vaikenemisen syitä.

***

3.

Julia Engelmann: Eines Tages, Baby – koska synkkä maailma tarvitsee enemmän naurua ja valoa ja koska Engelmann saa minut a i n a hyvälle tuulelle

Löysin Julia Engelmannin kaksi ensimmäistä runoteosta viime syksynä hannoverilaisen kirjakaupan hyllystä ja ihastuin nuoreen, 25-vuotiaaseen tekijään saman tien. Ostin myös äänikirjan, jossa Engelmann itse lausuu tekstejään ja olin aivan hullaantunut. Täydellistä kielikoulua!

Engelmannin kirjoja ei ole suomennettu ja valitsinkin kirjan vastalauseeksi, koska Suomessa käännösrunouden tila on niin surkea. Ei kotimaisen runoudenkaan tila kehuttava ole, joskaan tilanne esimerkiksi Saksan kaltaisessa maassa ei ole yhtään parempi.

Ostaessani Julia Engelmannin kirjoja en vielä tiennyt, miten suuri tähti hän Saksassa on. Kun aloin ottaa enemmän selvää hänestä, meinasin pudota tuolilta.

Voiko todella olla olemassa RUNOILIJA, toistan runoilija – ei fitness-tähti, jolla on Facebookissa yli puoli miljoonaa seuraajaa?

Julia Engelmann on ihailtavan tavallinen nuori nainen, joka kirjoittaa runoissaan ihailtavan tavallisista arkisista asioista. Saksassa häntä kutsutaan oman sukupolvensa ääneksi. Suomessa hänen sielunsiskojaan voisivat olla Sanni ja Heli Laaksonen.

Hän kirjoittaa rakkaista vanhemmistaan (niin, aidosti rakkaista vailla angstia), veljestään, sosiaalisen median luomista paineista, runouden kirjoittamisesta, rakkaudesta, yksinäisyydestä.

Engelmann keikkailee ahkerasti pitkin poikin Saksaa. Hänen esiintymisensä ovat loppuunmyytyjä. Menin kuulemaan häntä Hannoverin Kuppelsaaleen 2000 muun saksalaisen kanssa. Olin odottanut, että yleisössä olisi enimmäkseen parikymppisiä nuoria naisia, mutta jälleen ällistyin, kun näinkin kaikenikäisiä miehiä ja naisia, nuoriakin toki, mutta yhtä lailla keski-ikäisiä pariskuntia ja vanhempia rouvia.

Engelmann on tehnyt kevyen pop-albumin Poesiealbum ensimmäisen kokoelmansa teksteistä.

Livekeikalla ymmärsin, miksi Julia Engelmann on niin tavattoman suosittu. Hän on paitsi verbaalisesti aivan pöyristyttävän lahjakas, hän hohtaa myös sellaista positiivista energiaa, jota tässä ajassa kipeästi tarvitaan. Hän on tunnettu konfettisateestaan. Pitkin iltaa hän nakkeli kiiltävää paperisilppua ympäriinsä.

Kesken kolmituntisen keikan Engelmann piti kyselytunnin, jossa ihmiset saivat kysyä häneltä asioita. Runoilijan äiti kulki mikrofonin kanssa pitkin salia. Todella monet halusivat vain sanoa: ”Du machst mich glücklich, teet minut onnelliseksi.”

Engelmannin runoja/runoista tehtyjä lauluja voi kuunnella esimerkiksi YouTubesta, josta löytyy monta hänen esiintymistään:

***

Juha Siro puhui Sirkka Turkasta, Cormac Mc Carthysta ja Alice Munrosta ja Siiri Enoranta puolestaan David MitchellistäGaétan Soucyn Tulitikkutytöstä sekä Siri Hustvedtin tuotannosta.

”Kirjoittamista voi ymmärtää myös pysähtymisen haluna”

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

Huhtikuu on vuoden parasta aikaa. Valon ja yhtäkkiä loputtomalta tuntuva ajan määrä –

Pitkän sairastelujakson jälkeen osaan olla kiitollinen siitä, että kirjoittaminen kulkee taas hyvin. Parhaimmillaan kirjoittaminen on suuri nautinto.

 

Kevätmietteitä: 

Lapsuudenystäväni on alkanut kirjoittaa runoja. Kun hän lähetti minulle ensin muutaman luettavaksi ja sitten kokonaisen kokoelman, sydämessäni läikähti jotakin poikkeuksellisen lämmintä.

En muista, milloin viimeksi olisin kokenut niin vilpitöntä iloa. Yhtäkkiä näin suoraan lapsuuteemme, pajupuumajoihimme ja vaahteranlehtileikkeihimme, kuulin puron solinan ja meidän heleän tytönkikatuksemme…

Ja minuakin alkoi kirjoituttaa –

*

Vierailimme Annelin kanssa hiljattain Tampereella kansallisten senioreiden kirjallisuuspiirissä kertomassa – pitkästä aikaa! – Kuparisaari-trilogiastamme. On virkistävän ennakkoluulotonta, että senioripiiri haluaa kuulla nimen omaan nuortenkirjasta. Tätä asennetta lisää!

Puhuimme marraskuun vaikutuksesta kirjasarjan syntyyn, puhuimme juustokakkutreffeistämme, puhuimme kirjan hahmojen esikuvina toimineista diktaattoreista vaimoineen.

Oli mukava palata muistelemaan yhdessä kirjoittamista, ja suoraan sanottuna siihen tuli vähän kaipuukin. Ehkäpä. Joskus. Vielä.

*

Viime aikoina olen lueskellut mikrofilmejä. Etsin tunnelmaa, sanastoa ja odottamattomia yllätyksiä. Ja toisaalta en etsi mitään vaan pelkästään nautin tutkimisen riemusta. Kuvittelen olevani sen ajan sanomalehtilukija.

Vuosikymmenten takaisten lehtien lukeminen on tavattoman kiehtovaa. Kunpa onnistuisin välittämään Ne Oivallukset, joita saan lehtiä lukiessani fiktioni kautta myös lukijoille. Hienovaraisesti. Ohimennen. Sivulauseessa.

Historian tutkiminen on addiktoivaa ja lohdullisen eskapistista. Tällä hetkellä Tampere on yhtä raitiovaunutyömaahelvettiä ja tulee olemaan vielä pitkään. Tamperelaisia yhdistää busseissa moneen kertaan ääneenlausuttu motto: ”Meidän pitää kärsiä, jos tahdomme ratikan.” Ja kyllähän me tahdomme (Pinkin!). Joten sinnittelemme.

Mutta on ihanaa silti paeta tätä kaikkea kaaosta kaunokirjallisella aikakoneella.

*

Ystäväni lähetti minulle kirjoittajaohjaaja Helmi Hulmin kirjan Saattaen vaihdettava – vapaudu kirjoittamalla.

”Kirjoittamista voi ymmärtää myös pysähtymisen haluna”, Hulmi kirjoittaa.

Tämä on tärkeä asia, oikeastaan akilleenkantapääni, jota ajattelen usein ja jota yritän harjoitella.

Yritän välttää sitä, että (seuraavasta historiallisesta) romaanistani tulisi liian juonivetoinen, sillä lopulta juoni on varsin epäkiinnostava asia. ”Enemmän poetiikkaa, vähemmän politiikkaa”, kirjoitin itselleni ohjeen muistikirjan kulmaan.

Niinpä istahdan talon portaille lukijan viereen katselemaan kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Annan päähenkilön ripustaa pyykkejä kaikessa rauhassa ja ajatella ajatuksiaan. En pakota häntä liikkeelle, komenna vielä käännekohtaan.

*

Tapahtumavinkkinä:

Tulevana lauantaina 21.4. klo 13-14 kerron kollegoitteni Siiri Enorannan ja Juha Siron kanssa meille tärkeistä lukukokemuksista Tampereella pääkirjasto Metsossa. Kukin meistä esittelee lyhyesti kolme kirjaa tai kirjailijaa. Kerron muun muassa Aino Kallaksen päiväkirjoista.

Postaan pienen koosteen valitsemistani kirjoista ensi viikonloppuna.

*

Blogiani kuvittaa: Laura Vesa

”Olet ihmeellinen. Olet hämmästyttävä. Olet häikäisevä.” (Helmet-lukuhaaste 3/12)

Maalis_kollaasi

Maaliskuussa ihastuin suloiseen kirjekirjaan ja kadehdin virolaisen Ilmar Taskan kertojanlahjoja. Helmet-lukutahtini on hiukan hidastunut, koska luen kaiken aikaa myös kirjoittamiseeni liittyvää taustakirjallisuutta (josta en rohkene täällä hiiskua), mutta kirja kerrallaan, pikkuhiljaa, hauska lukuprojektihan tämä.

 

Maaliskuussa luettua:

Haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus 2018.

Kierrän nyt aika kaukaa. Fraun kirjoittamisen aikaan moitin itseäni siitä, että käsittelen loppuunkaluttua aihetta. Enkö todella kekseliäämpää maailmanhistoriasta löydä kuin toisen maailmansodan. Olin viime syksynä Münchenissä kävelykierroksella, jossa tutustuttiin kansallissosialistisen puolueen syntypaikkoihin.

Oppaamme, fanaattisten SS-miesten ja antisemiittien jälkeläinen, joka sovitti isoisiensä tekoja kierrättämällä turisteja pitkin kaupunkia, sanoi: ”Jos nyt alatte lukea toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta, olette lukeneet kaiken 900 vuoden kuluttua.” Niinpä niin.

Kyllä sinne sekaan yksi Frau mahtuu. Ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kysymys on 1900-luvun keskeisimmästä narratiivista, jonka epäinhimillisyys ei lakkaa askarruttamasta meitä ja joka kosketti käsittämättömän montaa ihmistä. Kirjoittaminen on tapa yrittää ymmärtää.

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa esikoisromaanissaan niin ikään tutun kuuloisesta ja viime vuosina paljon käsitellystä aiheesta: nuori nainen rakastuu saksalaiseen sotilaaseen 1940-luvun Rovaniemellä. Syntyy poika. Nainen kantaa häpeää. 1980-luvulla poika hautaa äitinsä ja alkaa selvittää arvoituksellisen isänsä kohtaloa. Hukkuiko tämä rintamakarkurina puroon Pohjois-Suomessa?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa – mikä mainio nimikin – kertoo kolmesta miehestä ja heidän intohimoistaan, ehkä jopa pakkomielteistään, joilla on ikävä taipumus pilata perhesuhteita. Kirja kertoo perhostutkijasta, lentäjästä ja säveltäjä-pianistista.

Ahmin tätä ilmavaa, taitavasti rakennettua ja oivaltavaa romaania. Kerta kaikkiaan hieno teos! Taustatutkimusta rakastavalle kirjailijalle lukeminen on silkkaa herkkua: kunpa olisi itsekin saanut istua arkistossa perhostutkijan vierellä… Kirjassa on sietämätön autenttisuuden tuntu, ja huomasinkin googlettavani kirjan fiktiivisiä henkilöitä.

Sain tästä kovasti kirjoitusbuustia itselleni.

Kiitoksia Anna-Liisa Ahokumpu (ja ystäväni, joka kirjaa minulle vinkkasi).

*

Haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010. Suomentanut Kirsi Kinnunen. Tekstannut Ninni Aalto.

Milloin viimeksi olen (/t) lukenut Norsunluurannikolle sijoittuvan kirjan? Mitä edes tiedän Norsunluurannikosta? Testasin itseni ja osasin sentään sijoittaa maan kartalle.

Aya – Elämää Yop Cityssä on valloittava sarjakuvateos 1970-luvun lopun Yopougonista – tai Yop Citystä niin kuin nuoret haluavat kortteliaan kutsuttavan amerikkalaisten elokuvien mukaan. Aya on täydellinen YA-kirja – ja otan sen mukaan kirjavinkkauspakkiini.

Tarinassa ei ole selkeää juonta, vaan lukija pääsee seuraamaan parikymppisten nuorten arkista ja kohtalaisen huoletonta elämää.

Iltaisin nuoret rakastavaiset tapailevat toisiaan salaa torilla, jota kutsutaan Tuhannen tähden hotelliksi. Vanhempien ja lasten ajatukset sulhasista ja morsiamista eivät oikein kohtaa. Kirja on rentouttavaa luettavaa, kuvitus nautinnollisen värikästä, karkkia silmille.

Harvoin kirjallisuudessa tulee vastaan näin mutkatonta arjen kuvausta.

Tekijäkaksikko Abouet & Oubrerie ovat aviopari. Abouet on syntynyt Norsunluurannikolla, mutta teos ei ilmeisesti ole kovin omaelämäkerrallinen.

Länsimaisella medialla on useimmiten tapana esittää Afrikka negatiivisten uutisten kautta, mutta kirjan agendana on ollut valottaa tuiki tavallista elämää – ja siinä se onnistuu. Nuoruus on globaalia. Harmi, ettei kuusiosaisen sarjan muita osia ole käännetty.

*

Haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suomennos Helena Bützow. Äänikirjan (2017) kertoja Anna Saksman. Tammi 2005.

En liene ainoa, joka hiljattain myönnetyn Nobel-palkinnon jälkeen on ryhtynyt ahmimaan Ishiguroa. Hain juuri varauksesta Yösoittoja-novellikokoelman.

Ole luonani aina sopisi haasteen moneen kohtaan. Päällisin puolin romaani on seikkaperäinen lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus, kasvukertomus, jossa päähenkilö Kathy käy takautuvasti läpi muistojaan Hailshamin taidepainotteisessa sisäoppilaitoksessa.

Mutta teoksessa on vavahduttava alateksti: kaikki ei ole siltä miltä näyttää niin kuin Ishiguron teoksissa ei muutenkaan.

Kuuntelin romaania äänikirjana kävellessäni järven jäällä pakkasauringon alla ja huomasin kaiken aikaa esittäväni kysymyksiä: Miksi nuorille opetetaan taiteita ja runoutta? Mikä ihmeen galleria? Ja vasta paljon myöhemmin: Millaista on elämisen arvoinen elämä? Kenen elämä on arvokasta?

Ishiguro malttaa rauhallisesti ja kärsivällisesti (makuuni välillä turhankin yksityiskohtaisesti) rakentaa tunnelmaa. Hyvin hitaasti hän piilottaa vihjeitä rivien väleihin, mutta lopuksi seikkaperäisesti paljastaa kaiken. Lukijana / kuulijana olisin kaivannut enemmän omaa oivallettavaa. Toki pihvi ei ole romaanin rakenteessa vaan teemassa, joka pakottaa pohtimaan lääketieteen etiikkaa.

Vaikka pidin paljon enemmän Pitkän päivän illasta (joka on mielestäni täydellinen romaani), huomaan kuitenkin aika ajoin kaipaavani Kathya, Tommya ja Ruthia, joihin ehdin kävelyretkilläni kiintyä.

*

Haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Ilmar Taska: Pobeda 1946. Suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 2017.

Virolainen elokuvan- ja teatterintekijä Ilmar Taska vieraili viime kesänä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, ja siitä saakka sympaattisen kirjailijan esikoisromaani on keikkunut lukulistallani.

Sanon heti suoraan, että Pobeda 1946 on loistava romaani. Häikäisevän hyvä, viisi tähteä. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Tallinnaan, johon raskas, kaiken lamauttava rautaesirippu on pikkuhiljaa laskeutumassa.

Kertojia on useita. On oma-arvontuntoinen oopperalaulaja, joka kaipaa brittiläistä rakastettuaan. On brittiläinen radiotoimittaja, joka kaipaa virolaista ”Aidaansa”. On pieni poika, joka ei hoksaa, ettei hienolla Pobeda-autolla ajavalle sedälle kannattaisi kertoa isästä ja äidistä ihan kaikkea. On Pobeda-setä, joka uskossaan parempaan maailmaan muuttaa julmasti ja peruuttamattomasti monen elämän. Vallankumouksella on ikävä taipumus syödä omat lapsensa.

Kiehtovaksi intertekstiksi on kiedottu Puccinin Madama Butterfly -ooppera, joka hienovaraisesti kommentoi romaanin tapahtumia.

”Maailman kansat eivät voi sulkea silmiään meidän kohtaloltamme!”, eräs taiteilija parahtaa romaanissa. ”Länsimaat eivät jätä meitä.” Varsin ajattomia ja tutun kuuloisia lauseita…

*

Haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Rakas kuka vaan. Kirjeitä joita ei koskaan lähetetty. Toimittanut Emily Trunko. Suomentanut Sari Luhtanen. Graafinen suunnittelu ja kuvitus Tiia Javanainen.

Tämä kirja löytyy kirjakauppojen lasten- ja nuortenhyllystä, mutta sen lukeminen on hyvää tekevää ja oivaltavaa minkä tahansa ikäiselle (niin kuin niin monen lasten- ja nuortenkirjan, eihän sitä tarvitse enää erikseen sanoa vuonna 2018?).

Postaukseni otsikko on sitaatti eräästä kirjeestä.

Rakas kuka vaan on yksinkertaisesti ihana kirja – se on esineenäkin todella suloinen, voi mikä taitto ja kuvitus, ja se tekee mieli ostaa lahjaksi ihan kaikille.

Emily Trunko on amerikkalainen teinityttö, joka raapusti muistikirjaansa kirjeitä, joita hän ei aikonutkaan lähettää. Hän keksi perustaa Dear My Blank -blogin, johon keräsi lähettämättömiä kirjeitään – ihmiset innostuivat, netti räjähti, ja ilmiö oli valmis. Ihmiset alkoivat lähettää Emilylle omia kirjeitään, joita tämä julkaisee nimettöminä. Rakas kuka vaan -kirjaan on koottu kirjeitä erilaisten teemojen alle.

Tarina jatkuu. Blogi täydentyy kaiken aikaa. Tätä kirjoittaessani viimeisin kirje on lähetetty 12 minuuttia aiemmin, sitä edellinen muutama tunti sitten.

Dear J,

You are my eyelash-wish everytime.

E

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet