”Haluan olla maailman viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan kohtaloni” (Helmet-lukuhaaste 10/12)

kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen. Nobel-palkitun Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina -teos sattui sydämeeni sen verran, että tekisi mieli pitää tovi lukutaukoa. En voi kuin ihailla Muradin rohkeutta. Onneksi hänen kaltaisiaan nuoria periksiantamattomia naisia on tässä pimeässä maailmassa.

 

Lokakuussa luettua:

Haasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Takashi Hiraide: Kissavieras. S & S 2018. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Olipa kerran kaukaisella 1980-luvulla tokiolainen kustannustoimittajapariskunta, idyllinen pihapiiri selkovapuineen ja atsaleoineen ja naapurin kissa, joka ystävystyy pariskunnan kanssa. Kisu tuo uutta eloa ja merkitystä avioparin verkkaiseen elämään. Siinäpä Kissavieraan idea kaikessa lyhykäisyydessään.

Millaista elämä olisi ilman eläimiä? Lemmikit tuovat ihmisistä esiin hyviä puolia: herkkyyttä, pehmeyttä, leikkisyyttä. Romaanista huokuu shintolainen ajatus kaikkien elävien olentojen pyhyydestä.

Viehättävä kirja on pieni sivumäärältään ja tarkoituksella luin sitä hitaasti luvun silloin, toisen tällöin. Takashi Hiraidella on yksityiskohtien tajua. Kun tavallinen ihminen näkee vain kissan, hän näkee jalokiven:

”Leikittyään yllin kyllin Chibillä oli tapana tulla sisään lepäämään. Kun se käpertyi magatama-jalokiven muotoon sohvalle, meidät valtasi syvä onnen tunne, kuin itse talo olisi katsellut tuota näkymää unelmoiden.”

Entäpä kohtaaminen sudenkorennon kanssa?

”…ojensin vasemman käteni etusormen ilmaan. Korento harkitsi tilannetta vielä yhden laajan kierroksen ajan. Sitten se lähestyi nopeasti, suoritti pienemmän kierroksen aivan edessäni, suuntasi äkkiä osoittamaani suuntaan ja istahti sormelleni. Iloiten pidättelin hengitystä. Sen täytyi olla ystäväni. Ohikiitävä hetki tuntui kestävän kauan.”

Juuri tässä on kirjallisuuden voima. Se muistuttaa meitä: Pysähdy katsomaan. Näe.

*

Haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Khaled Hosseini: Meren rukous. Kuvittanut Dan Williams. Otava 2018. Suomennos Lotta Sonninen.

Khaled Hosseini on yksi maailman tunnetuimmista nykykirjailijoista, ja hän on päättänyt käyttää kuuluvaa ääntään humanitäärisestä kriisistä muistuttamiseen. Hosseini on YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdonlähettiläs ja on perustanut Khaled Hosseini Foundation -säätiön, joka antaa humanitaarista apua Afganistaniin. Meren rukouksen tekijänpalkkiot kirjailija lahjoittaa YK:n pakolaisjärjestölle ja säätiölleen.

Meren rukous on koskettava ja vähäeleinen kirja, joka kertoo isästä ja pojasta Syyrian sodan jaloissa. Dan Williamsin kuvitus ei kaipaa ympärilleen paljoa tekstiä. Teos ei kerro mitään mitä emme jo tietäisi, mutta silti se jättää sydämeen jäljen. Isän ja pojan Syyria ovat kuin kaksi eri maata. Isä muistaa Homsista oliivipuiden havinan, isoäidin patojen kalinan ja auringonnousut. Hän muistaa isänsä talon nokiset kiviseinät ja puron, johon pienenä rakensi patoja.

Lapsen Syyria on toinen:

”Sinä tiedät, että

pommin jättämään kuoppaan kertyy vettä,

jossa voi uida.

Olet oppinut, että

tummanpunainen verenvuoto

ei ole niin huolestuttavaa kuin kirkkaanpunainen.”

*

Haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann: Minun rakkaustarinani. Suomennos Ari Väntänen, Juha Ahokas. Like 2018. Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Tämän ajan megatrendi on se, että (alle) kolmekymppiset julkaisevat muistelmiaan tai heistä kirjoitetaan elämäkertoja. Satuin kuulemaan kirjamessuilla, kun vähän vanhemmat rouvat kriittisesti kommentoivat tätä suuntausta.

Onneksi tulee vastaan kirjoja, jotka ovat täyttä sielua alusta loppuun, joista huokuu vuosikymmenten eletty elämä, kokemus ja viisaus – mutta ei kuitenkaan kyynisyys tai katkeruus. Kuuntelin Tina Turnerin, 78, muistelmat yhdessä hujauksessa ja sen jälkeen olenkin pitkästä aikaa löytänyt hänen levynsä ja vanhat musiikkivideonsa. What a lady!

Suuri yleisö muistaa väkivaltaisen Ike Turnerin, jonka kanssa Tina oli yhdessä 14 vuotta, mutta tässä kirjassa eläköitynyt artisti kirjoittaa toisesta avioliitostaan ja todellisesta rakkaudestaan, saksalaisesta Erwin Bachista. Kirja alkaa kuvauksella viiden vuoden takaisista ylellisistä ja romanttisista häistä, jonne lennätettiin Hollannista 100 000 ruusua. Häät Iken kanssa olivat groteskilla tavalla aivan toisenlaiset –

Bach luovutti vaimolleen hiljattain munuaisensa – Turner on kärsinyt viime vuosina useista vakavista sairauksista. Kirjan kirjoittaminen oli itse asiassa puolison idea, jotta vaimo saisi ajatuksensa johonkin muualle.

Turnerin elämässä on ollut paljon surua. Kesällä hänen 59-vuotias poikansa teki itsemurhan.

Hienolta tuntuu se, että Tina kirjaimellisesti karkasi Ike Turnerin kynsistä ollessaan ”jo” nelikymppinen. Se oli upean soolouran alku: suurimmissa konserteissa oli peräti 180 000 kuulijaa. Hän on kotiutunut Eurooppaan ja on Sveitsin kansalainen.

Tina Turner vaikuttaa sydämelliseltä ja maanläheiseltä naiselta. Hän rakastaa taidetta ja sisustamista. Dialyysihoidoissa hänellä oli aina mukanaan kolme kirjaa: Deepak Chopran teos, Danten Jumalainen näytelmä ja Horst P. Horstin valokuvateos: ”Koska halusin muistaa, että maailmassa on kauneutta”.

*

Haasteen kohta 29. Kirjassa on lohikäärme

Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille. WSOY 2009.

Pidän itseäni kaikkiruokaisena lukijana, mutta sitä en kuitenkaan taida olla. Kuinka moni (lasten) kuvakirja on osunut hyppysiini tänä vuonna? On toki muutama erityisen mainio, nimittäin Johanna Hulkon & Marjo Nygårdin Ihana Maija ja Anneli Kannon & Noora Katon Virtaset huvipuistossa. Kun lähipiirissä ei tällä hetkellä ole aivan niin pieniä lukijoita, genreen ei tule tartuttua. Aikuiselle tekee kuitenkin todella hyvää antaa mielensä levätä kuva-aukeamilla, joilla ei myydä mitään.

Emilia Lehtisen & Laura Valojärven melkein kymmenen vuoden takainen Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille on riemastuttavan upea taideteos. Kirjastokappaleeni näytti erittäin luetulta. Suurikokoisessa runokirjassa on kaikki viimeisen päälle: kunnianhimoisesti kirjoitetut riimit, yllätyksellisen hauskat kuvat – lohikäärme jos mikä yllyttää hurjaan visuaaliseen maailmaan, fonttivalinnat ja taitto. Kirja edustaa kotimaista lastenkirjallisuutta taidokkaimmillaan.

Lohikäärmeen istutus:

Osta pieni siemen.

Selvitä resepti ravintoliemen:

Mieti tarkkaan mistä käärme pitää

pistä siemen ruukkuun ja anna itää.

*

Haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen (hieman) pelottaa

Nadia Murad: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina. Suomennos Sami Heino. Otava 2018.

Missä olit elokuussa 2014? Vain neljä vuotta sitten. Muistatko enää –

Nadia Murad oli 21-vuotias jesidityttö, kun Isis otti haltuunsa hänen pienen kotikylänsä Kochon. Terroristijärjestö piti jesidejä vääräuskoisina. Se ampui miehet, erotteli alaikäiset pojat aivopestäviksi. Se tappoi vanhat naiset ja alisti nuoret naiset julmalla tavalla seksiorjiksi.

Vasta päästyään pakoon Nadia sai tietää perheensä kohtalosta: hänen äitinsä ja kuusi veljeä tapettiin.

Kolme tuhatta jesidityttöä on edelleen kateissa.

Viimeinen tyttö on kuvaus Nadia Muradin järkyttävistä kokemuksista, mutta ennen kaikkea se on yleissivistävä puheenvuoro jesideistä. Murad antaa äänen yhteisölle, jota on vainottu satoja vuosia. Maailma tiesi, mitä Kochossa tapahtuisi, mutta ei tehnyt mitään.

Muradille myönnettiin hiljattain Nobelin rauhanpalkinto. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen kertoa maailmalle tarinansa. Kirjan nimi viittaa siihen, että Murad tahtoo olla viimeinen tyttö, joka joutuu samanlaiseen helvettiin kuin hän itse.

”Emme halua muuta kuin säilyttää kulttuurimme ja uskontomme ja saattaa Isis oikeuden eteen sen rikoksien tähden. Olen ylpeä siitä, miten olemme yhteisönä tehneet vastarintaa. Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen jesidi.”

Kirjan lukemisen jälkeen luulen vähän paremmin ymmärtäväni sitä, miten kaoottinen Irak on ja millaisia vähemmistöjä siellä on (eivätkä nekään homogeenisiä). On ilo seurata Muradin uutta elämää. Viime viikolla hän keskusteli Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa.

”Terroristit eivät uskoneet, että jesiditytöt voisivat karata heiltä, eivätkä ainakaan sitä, että meillä olisi rohkeutta paljastaa koko maailmalle, mitä he meille tekivät. Me uhmaamme järjestöä, kun emme katso sen rikoksia läpi sormiemme. Aina kun kerron tarinani, minusta tuntuu, että riistän terroristeilta osan heidän vallastaan.”

Hyviä uutisiakin kuulee: keväällä 2017 Kocho vallattiin takaisin.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

Kesä- ja heinäkuun helmet

Elo- ja syyskuun helmet

*

Kirkasvalolampun hehkua marraspimeän keskelle kaikille blogini lukijoille!

Nähdään Helsingin kirjamessuilla 26.10.!

Terhi Rannela. Kuvattu 8.3.2018 Hiedanrannassa Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Puffaan jo hyvissä ajoin eli esiinnyn Helsingin kirjamessuilla

perjantaina 26.10. kello 14.30-15.00 

Esplanadi-lavalla

Anneli Kanto haastattelee

Aiheena tämän vuoden uutuus eli omakohtainen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Karisto)

Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä? Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.

*

Samalla lavalla kello 13-13.30 haastattelen puolestaan kollega Anneli Kantoa hänen Ihan pähkinöinä -romaanistaan (Karisto).

Nähdään messuilla!

*

Blogiani kuvittaa: Laura Vesa

”Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen” (Helmet-lukuhaaste 8 & 9/12)

Valmis_kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen.

Viime aikoina olen intoillut Niina Hakalahden kirjoitusoppaan äärellä, saanut yliannoksen Stephen Kingiä ja tarvinnut nenäliinoja lukiessani Anneli Suusaaren esikoisromaania. Muun muassa.

 

Elo- ja syyskuussa Helmet-haasteeseen luettua:
Haasteen kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Karisto 2018.

Kollegani kehui Anneli Suusaaren esikoisromaania, joten poimin sen Kariston syyskemujen kirjapöydästä. Anneli oli itsekin paikalla, joten tutustuimme ja pyysin kirjaan signeerauksen. En ollut varautunut niin järisyttävään lukukokemukseen –

Omakohtainen teos on omistettu kaikille muistisairauteen sairastuneille ja niille, jotka pitävät heistä hyvää huolta. ”Mun on jotenkin vaikea saada puhuttua”, äiti sanoo romaanin alussa. ”Ihan kuin sanoja olisi vaikea muodostaa. Puhuminen on ihmeen kankeaa.”

Äiti saa aivoinfarktin, jonka diagnoosi on vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia. Muistin toiminta vioittuu. Kolmihenkisen perheen – äidin, isän ja aikuisen tyttären Hannelen – elämä muuttuu täysin. Kotiin ei palaa enää sama äiti. Hän ei tunnista astianpesukonetta, ihmettelee television kaukosäädintä, kompastelee mattoihin, ei muista omien vanhempiensa kuolemaa. Aikuinen tytär luopuu omasta elämästään 13 vuodeksi.

Sanon suoraan: en muista, milloin viimeksi olisin itkenyt yhtä paljon kirjaa lukiessani.

Vähän säikähdinkin reaktiotani. Suusaari kuvaa vanhemmista – sekä äidistä että isästä – luopumista äärimmäisen koskettavasti. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen menettänyt kummatkin vanhempani, joten tiedän, miltä suru tuntuu. Muistisairaudesta minulla ei ole läheistä kokemusta, mutta syvään, kaiken muuttavaan suruun samastun.

Meilailin Annelin kanssa kirjan luettuani ja pohdimme, kumpi on ”helpompaa”, menettää vanhemmat hitaasti vai äkkikuolemalle. Kumpikin tapa on omalla tavallaan traaginen. Nämä ovat asioita, joita kukaan ei voi valita.

Lohtua kirjaan tuo perhedynamiikka. Synkistä sävyistä huolimatta kirja kertoo perheestä, jonka jäsenet todella rakastavat toisiaan. Hoitaja panee merkille, miten äiti ja tytär istuvat hoitokodin sohvalla käsi kädessä. Huumoria elämään tuovat pehmonallet, joita isä keksii ostaa. Pehmoleluista tulee yllättäviä terapiaeläimiä.

”Se on kotoisin Rengon metsistä Hiittaankankaan pikkunallepopulaatiosta”, isä kertoo kasvot peruslukemilla. ”Se oli kävellyt kamalan pitkän matkan ja kysyi multa, että saisiko hän tulla sinne taloon, missä asuu Maru-niminen kiltti täti.”

Anneli kertoo kirjastaan muun muassa Ylen haastattelussa.

*

Haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin:

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Tammi 2018.

Pihlajanmarjat, Tapahtumien yö – ja Leena Lehtolaisen uutuuskirja. Nämä ovat olleet syksyn varmoja merkkejä jo vuosia. Leena Lehtolainen on niitä harvoja kirjailijoita, joiden tuotantoa olen seurannut ns. koko lukevan ikäni, ja jonka jokaisen teoksen olen lukenut. Lehtolaiseen minulla on erityinen suhde, sillä hän on vaikuttanut valtavan paljon siihen, että ylipäätään uskalsin unelmoida kirjailijuudesta.

Vuonna 1996 Lehtolainen teki kirjailijavierailun entiselle yläasteelleen, jossa minä silloin kävin yhdeksättä luokkaa. Olen kuvaillut tuota järisyttävää vierailua aikanaan päiväkirjassani – ja nyttemmin se on hyvä tarina omilla kouluvierailuillani, viimeksi Hangossa tällä viikolla.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia on 15 tarinasta koostuva novellikokoelma. Teoksen kolmannen osan jouluaiheiset novellit säästin joulukuun lukemiseksi. Omiksi suosikkiteksteikseni nousivat niminovelli Tappajan tyttöystävä, Möykky ja Sukellus.

Tappajan tyttöystävä on tarina vainoharhaisesta rakkaudesta, joka tuhoaa monen viattoman elämän. Pienen kunnankirjaston virkailijan Hannen elämästä olisin mieluusti lukenut romaanin verran. Ehkä epäreiluakin toivoa novellia kasvamaan pituuttaan suuremmaksi?

Möykky osallistuu rajulla tavalla kehopositiivisuuskeskusteluun. Linda on nainen, jota maailma ei tunnu näkevän minkään muun kuin painonsa kautta. Ainoa paikka, jossa hän saa olla rauhassa ilkeiltä kommenteilta on koti ja hiljainen toimistorakennus, jota hän öisin siivoaa – kunnes väkivalta hiipii sinnekin. Tämä toivottoman tuntuinen novelli suorastaan kirkui osakseen onnellista loppua, ja sen se onneksi sai.

Sukellus puolestaan on koskettava tarina syöpään sairastuneesta Maisasta. Hän on toipunut hoidoista sen verran, että pystyy matkustamaan ja saamaan hetkeksi ajatuksensa muualle. Hän opettelee sukeltamisen alkeita Sisilian turkooseissa vesissä ja käy samalla sisäistä puhetta elämästä ja kuolemasta.

Tämä novelli päättyy niin kauniiseen lauseeseen, että kirjoitin sen ylös –

(Mikä se lause on? Sen saat tietää, jos luet itse kirjan… Olen mainiosti omaksunut kirjavinkkaripuheen.)

*

Haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Niina Hakalahti: Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Karisto 2018.

Odotin Niina Hakalahden kirjoitusopasta siitä saakka, kun näin hänen mainitsevan siitä ohimennen blogissaan. Hän on opettanut kirjoittamista 30 vuotta, joten kompetenssia koota luovan kirjoittamisen opas todella piisaa. Eikä Hakalahti luota vain omaan ääneensä, vaan antaa sitaattien kautta puheenvuoron myös lukuisille kollegoilleen. Kirjan julkistustilaisuudessa haastattelija Johanna Hulkko puhui osuvasti ”Niinan torista”. Sillä torilla kuuluu viisaiden ihmisten puhe!

Kirjassa on kiva rakenne: kirjoitustehtäviä on 104 (itse asiassa enemmänkin) ja ne on annosteltu siten, että lukija voi tehdä kaksi tehtävää viikossa. Vartti kahdesti viikossa – matala kynnys aloittaa kirjoittaminen. ”Ja se on vain alku, kiitorata.” Olen kirjoitusoppaiden ja tehtäväkirjojen suurkuluttaja, joten riemulla tervehdin uusia kirjaystäviä. Seuraavissa teoksissani tulee olemaan katkelmia, joita olen tehnyt tämän kirjan avulla.

Pidän Hakalahden sydämellisen kannustavasta äänestä (jonka voin lukiessani kuulla) ja hänen opetusfilosofiastaan: ”Kaikki kirjoittaminen on yhtä arvokasta.” Päiväkirjan, runon, sähköpostiviestin, lehtijutun, bloggauksen, romaanin… Hän muistuttaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen. Kiitos, Niina!

Sivulla 81 tuli vastaan mukava yllätys:

”Toisinaan käy niinkin, että huomaa kirjoittaneensa jotakin sellaista, mitä joku toinenkin on kirjoittanut. Tämä on luonnollista, eikä sitä tarvitse pelästyä. Kirjailijat Tero Liukkonen ja Terhi Rannela ovat kirjoittaneet tällaisesta kokemuksesta artikkelin.

He nimittäin olivat toisistaan tietämättä luoneet romaanit, joissa on yllättävän paljon yhteistä. Rannelan Punaisten kyynelten talo ja Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä muistuttavat monin osin toisiaan. Saatuaan Rannelan viestin, jossa tämä ehdotti yhteisartikkelia aiheesta, Liukkonen kertoo ensin hätkähtäneensä, sitten ilahtuneensa.

’Maailma on tahdistettu’, Liukkonen kiteytti synkronisaation, merkityksellisen yhteensattuman.”

*

Haasteen kohta 39. Teos on maahanmuuttajan kirjoittama

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. Suomennos Helene Bützow.

Viime vuonna Nobelilla palkittu kirjailija Kazuo Ishiguro syntyi Japanissa, mutta muutti perheineen viisivuotiaana Britanniaan. Me orvot on romaani, jossa erilaisten identiteettien tutkiminen kristallisoituu.

Päähenkilö Christopher Banks on brittiperheen poika, joka viettää lapsuutensa 1930-luvun Shanghaissa, kansainvälisessä siirtokunnassa. Hänen paras ystävänsä on japanilainen. Miljöö on tavattoman kiinnostava: Christopherin isä työskentelee brittiläisessä yrityksessä, joka tuo Kiinaan intialaista oopiumia, äiti puolestaan vastustaa kiihkomielisesti oopiumin tuontia. Christopherin elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hänen vanhempansa mystisesti katoavat.

Poika lähetetään Britanniaan tätinsä kasvatettavaksi. Lontoossa hän toteuttaa lapsuudenunelmansa ja hänestä tulee kuuluisa salapoliisi, jonka elämäntehtäväksi muodostuu selvittää vanhempiensa kohtalo (joka on, juonipaljastus, yllättävänkin puistattava). Kun Christopher palaa lapsuusmaisemiinsa, kaupunki ei ole enää sama. Kiina ja Japani ovat sodassa keskenään, ja laukaukset ennakoivat tuhoisaa maailmanpaloa.

Tänä vuonna olen innostunut kirjailijoiden tuotannosta kokonaisuutena.

Olen lukenut melkein kaikki Ishiguron teokset ja ne asettuvat mielessäni dialogiin. Vaikka aiheet ovat pinnalta katsoen hyvinkin erilaisia (brittiläinen hovimestari, japanilainen propagandamaalari, brittiläinen salapoliisi, sisäoppilaitoksen nuoret), kirjailijan tapa käsitellä muistamisen problematiikkaa on kirjasta toiseen tunnistettavan samankaltainen – mutta samalla myös maneerinomainen. Päähenkilöiden ajatteluprosessit muistuttavat paljon toisiaan.

Ulkoisten tapahtumien sijaan Ishiguro on kiinnostunut hahmojensa sisäisestä maailmasta – ja sehän onkin kaunokirjallisuuden voima, päästä voimallisesti ihmismieleen. Nostalgia näyttäytyy huoneena, jonka seinien suojiin paeta epäkiinnostavaa nykyhetkeä.

Pian saamme muuten uuden Ishiguro-suomennoksen, kun Surullinen pianisti ilmestyy.

*

Haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Stephen King: Mersumies. Tammi 2016. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Antti Jaakola.

Haasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin

Stephen King: Viimeinen vartio. Tammi 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Kuuntelin hiljattain Kingin palkitun Mersumies-trilogian melkein yhtä soittoa (hiukan vajaa 50 tuntia), ja samalla sain taas hetkeksi yliannoksen kirjailijasta. Palataan asiaan vuosien päästä! Fiktiivistä pahuutta(kaan) ei kestä rajattomasti.

Ensimmäinen osa Mersumies on mielestäni sarjan ehdottomasti paras – otteessaan pitävä, jännittävä ja kauhistuttava, toinen, liian pitkäksi venytetty osa Etsivä löytää yskii jo kuin päähenkilönsä Bill Hodges mutta kantaa kuitenkin kunnialla loppuun, kun taas kolmannen, käsittämättömän teennäisen Viimeisen vartion olin aivan hilkulla jättää kesken.

Kingin tyylissä on seikkoja, joista todella pidän:

1) Taito luoda hahmoja, joihin lukija kiintyy. Trilogian keskushahmo on poliisintyöstä eläköitynyt Bill Hodges: reissussa rähjääntynyt, yksinäinen ja viinaan menevä mies, jonka elämässä ei ole merkitystä ilman työtä. Hodges olisi ansainnut yllätyksellisemmän loppuratkaisun.

2) Ajankuva: Trilogian pääpahis on ns. Mersumies, Brady Hartsfield -niminen nuorukainen, joka ajaa varastetulla autolla päin työttömien – kaikista maailman ihmisistä todella työttömien työnhakijoiden – jonoa ja tappaa kahdeksan. King kuvaa raadollisella tavalla finanssikriisiaikaa, vaikka tappajan motiivit eivät osoittaudukaan poliittisiksi.

3) Teosten sisäinen interteksuaalisuus: näin koko ajan edessäni Christine-auton. King on siitä harvinainen kirjailija, että hänellä todella riittää tunnettua tuotantoa, johon suvereenisti viitata.

4) Kirjallisuusviittaukset: varsinkin sarjan toinen osa, joka käynnistyy (fiktiivisen) menestyskirjailijan surmalla, suorastaan vilisee viittauksia amerikkalaiseen kirjallisuuteen ja itselle tuli mielihalu lukea pitkästä aikaa Steinbeckia. Kingin kaanoniin ei kuitenkaan kovin montaa naiskirjailijaa mahdu. Joskus olisi ihan kiva yllättyä positiivisesti tälläkin saralla.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

Kesä- ja heinäkuun helmet

*

Syyskirje pohjoisesta

lappi1

Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan omenoiden tuoksua ja puissa notkuvia pihlajanmarjaryppäitä. Joka päivä otan pihakoivuista kuvia tarkkaillakseni, miten lehtien väri tässä pikkuhiljaa muuttuu.

Ja onko suloisempaa kuin ystävä, joka antaa purkillisen omenahilloa? Toinen arveli, että voisin pitää pihlajanmarjahillosta teen kanssa.

Kaupunginosani oravat ja sorsat ovat naurettavan kesyjä. Liian kesyiksi ruokittuja. Eräänä päivänä puistossa orava kiipesi mutkattomasti jalkaani pitkin ja sorsat tulevat nokkimaan varpaita tiedustellessaan, enkö tosiaankaan tuonut niille tänäänkään mitään. Metsässä eläimet onneksi hoksaavat pitää turvallisen välimatkan.

Viilenevät päivät ja pimenevät illat – kyllä, jo yhdeksän aikaan on hämmentävän hämärää, vaikka vasta ihan äsken menin uimaan samaan aikaan auringon yhä porottaessa – houkuttelevat käpertymään omaan kirjalliseen maailmaan. Syksy antaa ekstrovertillekin luvan olla introvertti.

lappi4

Syksyn aikana teen vielä jonkin verran arkistotutkimusta tuodakseni historialliseen romaaniini enemmän ajankuvaa ja herkullisia yksityiskohtia. Tekeillä oleva romaanini kertoo erään tarinan jatkosodasta.

Historia tuntuu päivä päivältä kiinnostavammalta, koska se asettuu kaiken aikaa nykyajan peiliksi. Mennyt näyttäytyy minulle vastakohtien kautta: ahdas vs. tilava, niukka vs. runsas, vähän vs. paljon, sota vs. rauha. Viihdyn pelkistetyssä eilisessä, josta puuttuu monenlainen häly (ei vähiten some-).

lappi5

Uusia apurahahakemuksia kirjoittaessani mieli hakeutuu väkisinkin jo seuraavan romaanin maailmaan ja uuteen kiehtovaan taustatutkimukseen, joka odottaa minua vuonna 2019.

Kirjailijan työtä on tämäkin:

Tänä syksynä keskityn entistä enemmän pitämään kunnostani huolta. Kiropraktikon neuvomana aloitan pilateksen ja jatkan kuntosalilla käymistä. Viimeisen vuosikymmenen olen kärsinyt kroonisesta selkäkivusta – tämä istumatyö on yksi syypää – mutta kiitos säännöllisen liikunnan, akupunktiohoitajan ja kiropraktikon tilanne on tällä hetkellä oikein hyvä. Vuosi sitten Saksassa asuessani minut piti aamuisin auttaa sängystä ylös…

tunturi

Juoksen kun siltä tuntuu ja kuljeskelen metsässä kamera kaulallani ja kuksa repussani, kun kaipaan rauhoittumista. Kävelen työhuoneestani syvälle metsään viidessätoista minuutissa. Vielä lähempänä on järvi. Vesi oli eilen 17-asteista, illansuussa sopivan rentouttavaa ja rauhoittavaa – ja varsin lämmintä vielä.

kuksa

Kuvitan tätä kirjoitusta muutama viikko sitten Lapissa ottamillani kuvilla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät kirjassa on yksi teksti, joka kertoo Kiilopään maisemista ja savusaunasta. Siellä olin tälläkin kertaa. Tekemässä pitkiä päivävaelluksia. Nautiskelemassa. Nukkumassa, lukemassa, uimassa 9-asteisessa tunturipurossa, kokeilemassa sähkökäyttöistä fatbikea.

tunturi2

Vähän liian aikaisin ruskaa ajatellen. Maaruska hehkui jo aavistuksen punertavana, mutta puut pysyttelivät vielä vihreissä takeissaan.

 Tunnelmallisia syyspäiviä kaikille blogini lukijoille!

 

Nukkavieru huvipuisto ja Goethen omenapuut (Helmet-lukuhaaste 6 & 7 / 12)

kesäheinäkollaasi

Tänä kesänä olen innostunut erityisesti Sara Strindbergistä ja Linn Ullmannista. Helmet-lukuhaaste etenee kirja kerrallaan. Kaikki lukemani ei mahdu haasteen raameihin.

 

Kesä- ja heinäkuussa luettua:

Haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (=sijoittuu urheilumaailmaan)

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga 2017.

17-vuotias Tuure Boelius sai keväällä tappouhkauksia tehtyään laulun jääkiekkoilijapojan ihastumisesta toiseen poikaan. Teini-ikäinen laulaja uskaliaasti kyseenalaisti kansallislajin edustaman maskuliinisuuden. Kovaäänisen vihapuheen rinnalle nousi puolustavaakin puhetta, muun muassa Teemu Selänne kannusti Boeliusta sosiaalisessa mediassa.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten tabu homoseksuaalisuus urheilussa yhä on.

Marko Kantomaan esikoisromaani Ylpeydestä ei kerro jääkiekosta eikä joukkueurheilusta vaan yksilölajista, juoksemisesta.

Maitohapon polte viilenee ja hengitys avautuu. Piikkareiden metallipiikit pureutuvat rypyläiseen tartaniin ja repivät tummanpunaista kumimassaa irti radan pinnasta. Lennättävät pieniä kumin riekaleita kauas kaarteen ulkoreunalle. (…) Takakaarteen viimeisillä metreillä, juuri ennen kuin kaarre avautuu loppusuoraksi, hän hilautuu edessä juoksevan kantaan ja vapauttaa kätensä viimeiseen rytminvaihdokseen. Siihen, jota ei pitänyt olla olemassa.

Antaa jalkojen viedä.

Päähenkilö Joonas on 16-vuotias juoksijalupaus, jonka kaiken vapaa-ajan treenit ja kisamatkat täyttävät. Elämässä on myös tärkeä poika, josta tulee seurakaveri ja vielä vähän enemmän: ”Poikien ei pitäisi olla kauniita. Mutta Alex on.”

Joonas etsii paikkaansa sekä urheilijana että mieheksi kasvavana poikana. Hänen kasvuympäristönsä on hämmentävän konservatiivinen ja asenteellinen. Romaanin ihmiskäsitys on paikka paikoin toivottoman lohduton, tuntuu, ettei Joonaksen elämässä ole ketään tolkun aikuista, jonka kanssa tämä voisi luottamuksella puhua. Samanhenkinen opettaja on, mutta kunnollista keskusteluyhteyttä heidän välilleen ei synny.

Isää inhottaa, kun televisiosta tulee homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva. Valmentaja ja urheiluseuran aikuiset aavistavat Joonaksen salaisuuden ja reagoivat siihen eristämällä hänet. Alaikäiseltä pojalta jopa lakkautetaan seuran taloudellinen tuki. Asetelma tuntuu oudon vanhanaikaiselta nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa (ja ainakin toivoa sopii, ettei sillä ole vastinetta tosielämässä).

Ennen kaikkea Ylpeydestä on romaani aikuisten täydellisestä puhumattomuudesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. On karmeaa lukea kohtausta, jossa valmentaja ei millään tavalla reagoi Joonaksen vammautumiseen.

Ylpeydestä on jäntevän atleettisesti ja huolellisesti kirjoitettu romaani. Nautin erityisesti tarkasta kielestä ja juoksemisen yksityiskohtaisista kuvauksista, joita ei kovin usein tule kirjallisuudessa vastaan.

*

Haasteen kohta 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Suomennos Kristiina Vaara. Tammi 2015. Äänikirjan lukija Eero Saarinen.

Olen aikanaan lukenut paljonkin Stephen Kingin kirjoja, mutta syystä tai toisesta ne eivät ole viime vuosina vetäneet puoleensa, vaikka yksi jos toinen ystävä niitä on suositellut.

Latasin impulsiivisesti Tervetuloa Joylandiin -romaanin äänikirjana, ja yhdeksän tuntia hujahti tuosta vain. En muista, milloin viimeksi olisin istunut kolmea tuntia aloillani äänikirjaa kuunnellen (myönnetään, että ikkunasta avautuvat Frankfurtin pilvenpiirtäjämaisemat auttoivat asiaa).

Olin unohtanut, miten taitava King on luomaan paitsi tunnelmaa myös rakentamaan hahmoja, joihin kiintyy ja joiden seurassa haluaa viettää aikaa.

Tervetuloa Joylandiin ei ole kauhuromaani, joskin siinä on kauhistuttavia(kin) elementtejä. Kesälomalukijalle miljöö on täydellinen: nahistuva, nukkavieru huvipuisto, johon 21-vuotias, sydänsuruista kärsivä Devin Jones hakeutuu kesätöihin. Romaani kertoo kesästä ja syksystä 1973. Se on tarina nuoruudesta, seksuaalisuuden heräämisestä, rakkaudesta, ystävyydestä – ja murhatusta teinitytöstä, joka ei saa rauhaa.

Joylandin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Mersumies-trilogiaa, jonka loppusuoralla olenkin menossa. Saatuani hiljattain langattomat kuulokkeet huomaan viettäväni kaiken ylimääräisen ajan äänikirjojen parissa.

*

Haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Sara Strindberg: Unelmien tiedekunta. Tammi 2018. Suomennos Outi Menna.

Samana päivänä, kun aloin lukea amerikkalaisesta radikaalifeministi Valerie Solanasista kertovaa romaania, televisiossa esitettiin elokuva Aileen Wuornosista. Unessa nämä kaksi naista sekoittuivat mielessäni toisiinsa, ja heillähän on paljon yhteistä.

Traaginen lapsuus. Rajuja hyväksikäyttökokemuksia, josta kumpuavaa miesvihaa. Kodittomuutta, prostituutiota ja huumeita. Wuornos tappoi seitsemän miestä, Solanas yritti tappaa Andy Warholin. Wuornos teloitettiin 2002, Solanas joutui muutamaksi vuodeksi vankilaan ja vietti aikaa myös mielisairaaloissa.

Romaanin alussa Strindberg antaa lukuneuvon ja pesee kätensä puhtaaksi mahdollisista biografisista virheistä. Teos on kirjallinen fantasia, jonka henkilöt ja jopa miljöö ovat fiktiivisiä (Jopa miljöö! Huomasin aluksi vähän kauhistuvani ja myöhemmin innostuvani: miksi ei! Todellakin, miksi ei!). Itse asiassa kirjan lyhyellä esipuheella oli järisyttävä vaikutus omaan kirjoittamiseeni. Yksi ainoa lause avasi tiukan lukon.

Unelmien tiedekunta on koukuttavaa luettavaa, groteskiakin. Jalkahiki, oksennus ja sperma löyhkäävät rivien väleistä.

Nautin hypnoottisesta kielestä (kiitos loistava Outi Menna), mutta aluksi piti tottua teoksen rakennekikkailuihin enkä aukottomasti rakastanut metafiktiivisiä dialogeja kirjailijan ja Solanasin välillä, sillä välillä ne maistuivat paperilta.

Valerie Solanas on kuitenkin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän herättää niin ristiriitaisia tunteita ja hänestä on yksiulotteisuus kaukana.

Häntä säälii, häntä vihaa, hänen motiivejaan kummastelee, hänelle toivoo parasta. Toisin kuin Wuornosilla, Solanasilla oli ovi auki parempaan elämään. Hän oli lahjakas yliopistotutkija ja radikaali ajattelija, jonka elämä kuitenkin syystä tai toisesta ajautui väärille urille.

*

Haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

J.W.von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava 2000. Suomennos Markku Mannila. Alkukielinen teos Die Leiden des jungen Werthers 1774.

Kävin viime syksynä Frankfurtissa Goethen synnyinkodissa. Klassikkokirjallisuus herää aivan uudella tavalla eloon, kun näkee omin silmin ne paikat, joissa kirjailija on elänyt ja kirjoittanut. Tai ainakin melkein, alkuperäinen talo tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa ja on nyttemmin restauroitu.

En ole kuitenkaan muistanut Goetheen palata, joten kesäkuiselle Frankfurtin matkalle päätin viimein ottaa mukaani Nuoren Wertherin kärsimykset. Tuntuu, että kaupunki on juuri oikea paikka lukea kirja.

Nuoren Wertherin kärsimykset on kauniisti ja maalailevasti kirjoitettu kirje- ja rakkausromaani. Oi miksi, oi miksi rakkaudesta puhutaan nykyisin niin banaalisti? Ihaillen luin vain 24-vuotiaan kirjailijan luonto- ja tunnelmakuvauksia, hyvin ajatonta nykylukijankin näkökulmasta. Huomasin olevani kuin kertojan isosisko: Älä nyt nuorimies ota sydänsuruja noin kuolemanvakavasti, meri on kalaa täynnä!

Kesän 2018 kirjoista tulen muistamaan tämän kirjan parhaiten, sillä luin Wertheriä Palmengartenin puistossa juuri sillä samalla paikalla, jolle Goethe isänsä kanssa on aikanaan istuttanut omenapuita.

*

Haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (osittain kyllä)

Linn Ullmann: Rauhattomat. Suomennos Katriina Huttunen. Like 2016.

Tänä kesänä olen huokaillut kirja toisensa perään. Mitä löytöjä, uusia innostavia kirjailijoita, joihin en ole aiemmin perehtynyt. Kiitos Linn Ullmannin, matkahaavelistani sai uuden kohteen: Fårön saari Gotlannissa, sillä se on ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin sielunmaisemaa.

Idyllisessä Visbyssä kävinkin muutama viikko sitten, mutta syrjäiselle Fårölle en päivän aikana ennättänyt. Olisi pitänyt vuokrata auto.

Linn Ullmannin Rauhattomat kertoo lapsesta, joka syntyi kuuluisan elokuvaohjaajan ja tunnetun näyttelijän tyttäreksi. Ullmann kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja jättää nimeämättä vanhempansa, mutta toki jotain kertoo sekin, ettei äiti Liv varauksetta kirjasta pitänyt. Jokaisella on omat muistonsa, oma näkökulmansa, oma tarinansa – ja oikeus siihen.

Rauhattomat ei ole tilitys- saati paljastuskirja vaan herkkä ja kauniisti kuvattu teos, jossa kertoja käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin epätavallisessa ympäristössä epätavallisten vanhempien lapsena. Välillä itsereflektiokin on julmaa, kertoja ei päästä itseään helpolla. Kertoja seuraa isänsä vanhenemista ja vääjäämätöntä kuolemaa.

Tämän kirjan hankin itselleni, sillä tulen palaamaan siihen. Rauhattomat onnistuu kiteyttämään elämästä jotakin hyvin olennaista.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

*

PS.

Nyt on työhuoneessani taas ns. normaalilämpötilat & helteen nitistämä kirjoitusinto on palannut. Teekupposen & keskeneräisen historiallisen romaanin yhdistelmä on vastustamaton. Julkaisuaikataulustakin puhuttiin jo kustannustoimittajan kanssa. Nyt täytyy vain painaa kaasua.

Työhuoneessa +32 astetta

image003

Minua hymyilyttää suuresti edellisen päivitykseni pessimistinen ingressi: ”Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.” Kukapa olisi uskonut!

Työhuoneessani on viimeiset kolme viikkoa ollut 32 astetta lämmintä. Tietokone hohkaa ilmoille entistä enemmän kuumaa. Kaikki ilmastointilaitteet on tietenkin myyty ajat sitten loppuun.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihana ja kamala. Poikkeuksellinen helleaalto herättää suurta huolta siitä, miten vuodenajat käyttäytyvät tulevaisuudessa.

Vaikka välillä on ollut liian tukalaa ja terveellekin ihmiselle suorastaan pyörryttävää, olen kuitenkin saanut varastoitua aurinkoisia muistoja monen kesän tarpeiksi.

On jumalaista uida tyynessä järvessä auringonlaskun aikaan.

Olen kuitenkin enemmän kuin valmis syksyyn ja viileneviin kirjoituspäiviin. Huokaisen helpotuksesta, kun kodin sisälämpötila ei enää ala kolmosella.

image001

Saksa-rakkauteni on tuskin jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta ja haikeasti olen katsellut vuoden takaisia Hannoverin-kuvia.

Kesäkuussa kirjoitin viikon verran pilvenpiirtäjien täyttämässä Frankfurtissa. Satuin olemaan kaupungissa jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun Saksa hävisi nolosti Etelä-Korealle ja putosi turnauksesta pois. Mieliala ei suoranaisesti ollut katossa. ”Miljonääripelaajilla ei ole motivaatiota. He ovat voittaneet jo. Löwin olisi pitänyt laittaa kentälle nuoria ja nälkäisiä pelaajia”, tuumasi nuorimies junassa.

Lomailemaan junailin parin tunnin päähän etelään, Baden-Württenbergin osavaltioon, Freiburg im Breisgaun idylliseen kaupunkiin, jota pidetään porttina Mustaanmetsään. Hurmaava kaupunki, jota voin suositella matkakohteeksi varsinkin kaikille luontomatkaajille. Freiburg im Breisgauta pidetään Saksan vihreimpänä kaupunkina (35% asukkaista äänestää vihreitä), jossa uskotaan kestävään kehitykseen, kierrätykseen ja polkupyöräilyyn autoilun sijaan.

image005
Saksan pisin kaapelihissi vie Schauinsland-vuoren huipulle parissakymmenessä minuutissa.

Saksa kummastuttaa minua jatkuvasti. Maa on täynnä kaupunkeja, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja silti niissä on vähintään 200 000 asukasta.

Suomalaiselle metsäläisellekin Schwarzwaldin vehreys tulee yllätyksenä. Oikein hätkähdin jälkikäteen, kun tässä katselin reissussa ottamiani valokuvia.

image007

Mitä kuuluu kirjoittamiselle? 

Aikuisromaanini edistyy hitaasti mutta varmasti. Kirjoitan romaanin tämän vuoden aikana loppuun.

Toivoisin kovasti, että vuosien myötä kirjoittaminen helpottuisi, mutta kyllä se välillä aikamoista tervanjuontia on hyvistä aikeista huolimatta. Kirjoittaminen on niin paljon muuta kuin koneella istumista; minun suurin kipupisteeni on viime vuosina ollut toimivan rakenteen löytäminen. Romaani ei lähde kirjoittumaan ilman oikeanlaista rakennetta. Tämä on aihe, josta voisin kollegoiden kanssa keskustella loputtomasti.

image002
Tämän suven rakkaimpia lukumuistoja: Luin Nuoren Wertherin kärsimyksiä samalla paikalla, jolle kirjailija on aikanaan isänsä kanssa istuttanut omenapuita.

Lähipiirini on onneksi jälleen kerran muistuttanut, että Fraun kirjoittaminen oli aikanaan samanmoista. Eli ehkäpä se siitä, kärsivällisesti hengittäen. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvin luonteenpiirteeni.

Aion tässä pikkuhiljaa aloitella myös seuraavan historialliseni taustatutkimusta. Se on jotain aivan muuta. Pidän limikkäisiä töitä mielekkäänä ja eri aiheet saattavat jopa yllättävällä tavalla ruokkia toisiaan. Aihe on hyvin rajattu ja itse asiassa taustakirjallisuutta on olemassa hämmentävän vähän. Se on uudenlaista (vrt. sota-aiheet, joiden taustatutkimukseen hukkuu) ja varsin huojentavaakin.

image004
Freiburg im Breisgaun Seeparkissa lampea piti katsoa kaksi kertaa: onko lumpeiden seassa todella kilpikonnia? Kyllä oli, yhteen kuvaan ikuistin niitä peräti kahdeksan.

Matkakuvani päivittyvät Instagramiin (jonka olen taas parin vuoden tauon jälkeen löytänyt):

http://www.instagram.com/terhimaarit

 

Pino kirjoja, vaelluskengät ja vadelmakakku

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.

(Pessimisti sanoisi, että niinhän onkin!)

Päätin siis valmistautua huolellisesti saadakseni kauneimmasta vuodenajasta kaiken irti. Avasin toukokuussa muistikirjastani uuden aukeaman ja listasin, mitä kaikkea haluaisin tehdä kuluvien kuukausien aikana.

Kysymyksessä ei ole töiden ja velvollisuuksien lista (aion kirjoittaa läpi kesän ja pitää satunnaisen vapaapäivän, kun siltä tuntuu), vaan mukavien juttujen. Sellaisten, joita voi muistella sitten marraskuun synkässä räntäsateessa.

Ensimmäinen ranskalainen viiva: Haluaisin mennä uimaan heti aamulla herättyäni. Asun lyhyen kävelymatkan päässä järvestä, joten ajatus on periaatteessa helposti toteutettavissa. Sama ranskalainen viiva taisi tosin olla talvisella mukavien juttujen listallakin, vaan eipä minusta tänäkään vuonna tullut aktiivista avantouimaria.

Haluan lukea kirjaa myöhään. Myöhään yöhön? Ei. Nukahdan puoleenyöhön mennessä joka tapauksessa, joten ”myöhään” saa riittää. Tarkennus: jatkan Böll– ja Ishiguro-lukuprojektieni parissa. Sain hiljattain luettua Menneen maailman maalarin. Mausteeksi hurmaavia tyttökirjoja vaikkapa Pikku Heidin alppimaisemissa.

Tamperelaisia juttuja: Haluan mennä Hatanpään arboretumiin ruusujen aikaan. Haluan syödä aamupalaa Tammelantorilla. Haluan ostaa ruokatarvikkeet Kauppahallista. Aurinkoisina päivinä haluan mennä retkelle lempikivelleni: ihastelemaan perhosia, nauttimaan vedenvälkkeestä, juomaan teetä kuksastani ja lukemaan runoja.

Hannoverilaiset ystäväni tulevat pian Tampereelle. On mukava katsoa kaupunkia heidän kanssaan turistin silmin. He haluavat nähdä Pispalan, Amurin työläismuseokorttelin ja arboretumin. Oivat valinnat!

Haluan viimein käydä Hämeen linnassa, kyllä, erikseen kirjoitettuna. Haluan syödä rapeita muikkuja ja valmistaa vadelma/mansikkakakun. Ja löytää uuden kivan kesäruokareseptin (=en tiedä kesäruuasta, mutta Flammkuchen kiinnostaa). Muista halloumi-juusto!

Tahdon tehdä parin kolmen päivän vaelluksen tunturissa ja saunoa sen jälkeen savusaunassa. Tahdon mennä pyöräretkelle (note to self: huollata vikuroiva pyöräsi ennen sitä).

Tahdon mennä piknikille & kirjoittamaan saksalaiseen puistoon ja nähdä viimein Mustanmetsän (ja tilata Vuoristosairaala-dvd-boksin sadepäiviä varten). Tahdon mennä Savonlinnan oopperajuhlille elämäni ensimmäistä kertaa ja käydä elokuvateatterissa katsomassa The Met -oopperan kesäencoreja.

Haluan mennä festareille. Ei. Siellä on liikaa väkeä – ja aikuisilla on lupa mukavuudenhaluun. Onneksi voin vedota siihen, että monet tapahtumat on myyty loppuun. Tarkennus: haluan mennä kivan bändin keikalle. Vuosi sitten näkemäni Chisu oli tajunnanräjäyttävä, ts. punaiset tanssikenkäni meinasivat syttyä tuleen.

Pelottava oivallus: Kesä ei itse asiassa ala joskus tulevaisuudessa, vaan se on kestänyt jo monta viikkoa. Jos jotain haluaa ehtiä, on käärittävä hihat!

Suloista suvea!

*

Kolumni on ilmestynyt Outokummun Seudun kesälehdessä 31.5.2018. Hiukan editoin tätä versiota. 

Kirjailijaa saniaispuskassa (tyypillinen toimistoni?) kuvasi vuosi sitten Laura Vesa. 

”Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa” (Helmet-lukuhaaste 5/12)

Touko_helmet

Ilman Helmet-haastetta olisin naimisissa pelkästään kirjoittamiseeni liittyvän taustakirjallisuuden kanssa. Toukokuussa viipyilin poikkeuksellisen kauniiden teosten sivuilla ja nojatuolini suunta osoitti eniten Japaniin.

Toukokuussa luettua:

Haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Friedrich Dürrenmatt: Tuomari ja hänen pyövelinsä. WSOY 1976. Suomentaja Markku Mannila.

Markku Mannila on tullut minulle varsin tutuksi tämän kevään aikana, kun olen lukenut paljon saksasta käännettyä kirjallisuutta. Tuntuukin tärkeältä valita juuri hänen suomennoksensa haasteen viidenteentoista kohtaan. On hienoa, että haasteessa kiinnitetään huomiota suomentajien tärkeyteen.

Sain vinkin Dürrenmattista sveitsiläiseltä postcrossing-kontaktiltani. Vaikutuin niin perinteisestä vanhan koulukunnan meiningistä, että ajattelin lukea lisää Dürrenmattia kesän aikana. On niin virkistävää, kun kaikki nykyaikainen huipputekniikka loistaa poissaolollaan ja kun rikostutkinta näyttäytyy kömpelönä ja suorastaan naurettavana.

Tuomari ja hänen pyövelinsä esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa pienen sveitsiläiskylän poliisikonstaapeli kiinnittää huomiota tien sivuun parkkeerattuun autoon. Auton kuljettaja istuu kuolleena ratissa.

Clenin ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. (…) Hän palasi auton luo, nosti maasta harmaan huopahatun, joka oli vainajan jalkojen juuressa, ja painoi sen tämän päähän niin syvään, ettei voinut enää nähdä ohimossa olevaa haavaa. Sitten hän tunsi voivansa paremmin.

Dekkarin henkilöhahmot jäävät juonen kustannuksella hyvin ohkaisiksi, mutta tunnelmassa on silti jotakin kesäyömäisen kiehtovaa.

*

Haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Kristiina Wallin & Hannimari Heino: Puutarhakirjeitä. Atena 2018.

Nautin Wallinin ja Heinon Puutarhakirjeistä suunnattomasti ja pidän kirjan käden ulottuvilla, sillä tulen varmasti palaamaan siihen monta kertaa. Harvinaisen hieno ja pieteetillä kirjoitettu teos! Sitä tekee mieli lukea h i t a a s t i.

Kirjailijat ovat kahden vuoden ajan kirjoittaneet kirjeitä toisilleen. Näkökulma on puutarhan ja luonnon tarkkailussa, mutta kasvaa orgaanisen luontevasti kirjoittamisen ja elämän filosofiseen havainnointiin. Teoksessa on kaksitoista kirjettä ja lisäksi pääosin Hannimari Heinon ottamat upeat värikuvat.

Voisiko ajatella, että kirjeen aika on samankaltaista kuin hiljaisuuden: lineaarisuus murtuu ja raja menneen, tämänhetkisen ja tulevan välillä katoaa. Sanojen aika pitenee ja houkuttelee viipymään. Kirjettä kirjoittaessa tai lukiessa ymmärtää kai vaistomaisesti, että kirjeen tempo on arkista elämänrytmiä hitaampi. Eikö se olekin melkein kapinallista!

(Kristiina Wallin)

*

Haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista. Gummerus 2018.

Tämä(kin) on ihana kirja!

Luin sen syntymäpäivänäni lempikivelläni järven rannalla sitruunaperhosten lepatellessa ympärilläni ja teen jäähtyessä kuksassani. Kuvailinko juuri täydellisen hetken?

Shoshin – aloittelijan mieli on viisas (ja tässä ajassa valitettavankin tarpeellinen) puheenvuoro sivistyksen ja elinikäisen oppimisen puolesta. Vanhoissa japanilaisissa teksteissä tietoa on kuvattu peiliksi tai sydämen jalokiveksi.

Japani-asiantuntija, muun muassa mainiosta Melkein geisha -kirjasta tunnettu Minna Eväsoja on koonnut uuteen kirjaansa itselleen rakkaita japanilaisia ajatuksia ja käsitteitä, joita hän on halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Lähtökohtana on 1400-luvulla eläneen teemestari Shukon Sydämen kirje, jossa mestari puhui Shoshinista, avoimesta ja nöyrästä aloittelijan mielestä.

Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.

Teos on esteettinen elämys myös silmille, sillä se on kuvitettu Kansallisgalleriasta ja Ateneumin taidemuseosta saaduilla japanilaisilla puupiirroksilla.

Kunpa tällaisia kirjoja, joiden sivuilla voi kiireettömästi viipyillä ja uneksia, julkaistaisiin enemmän.

Romaanikäsikirjoitukseni on oikutellut viime aikoina niin paljon, että olen välillä tuntenut puhdasta epätoivoa. Lohdun sanat löysin tästä:

Kun asioiden annetaan tapahtua pakottamatta, saadaan esiin todellinen, alkuperäinen muoto tai todellinen minuus. Tätä ohjetta noudatti muun muassa tunnetun tarinan kuvanveistäjä, jolle annettiin puupölkky ja ohje veistää siitä Buddhan patsas. Aika kului ja kuvanveistäjä vain katseli pölkkyä, jolloin ihmiset alkoivat tulla levottomiksi ja ihmetellä, miksi mitään ei syntynyt. Kuvanveistäjä rauhoitteli heitä sanoen, että hän odottaa, mitä puu haluaa pölkystä syntyvän; mitä siitä tulee luonnollisesti esiin. Prosessia ei voi hoputtaa, vaan se ottaa oman aikansa. Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa (emt, 16).

*
Haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi 1988. Suomennos Helene Bützow.

Minulla kului jonkin aikaa päästä sisälle tämän romaanin maailmaan ja sanoisinko kertojuuteen, mutta lopuksi huomasin kuitenkin viimeisten sivujen tulevan liian pian. Jos vielä opiskelisin kirjallisuutta yliopistossa, kirjoittaisin teoksesta mielelläni esseen.

Menneen maailman maalari (hieno ja kuvaava nimi) kertoo ikääntyvästä, aikanaan arvostetusta kuvataiteilijasta Masuji Onosta, joka tekee tilintekoa elämästään ja menneisyydestään toisen maailmansodan jälkeisessä, liittoutuneiden miehittämässä Japanissa.

Sota on karmealla tavalla hävitty ja rauniot savuavat yhä. Ketä pitäisi syyttää? Kuinka paljon vastuuta Onon kaltaisten propagandataiteilijoiden tulisi ottaa kansallisesta häpeästä? Mikä on taiteen ja yhteiskunnan suhde ylipäätään? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Menneen maailman maalarin ja Ishiguron myöhemmän teoksen Pitkän päivän illan kertojat ovat mentaalisesti sukua toisilleen. Ehkä hovimestari ja taiteilija jopa viihtyisivät toistensa hiljaisessa seurassa.

Ishiguro on taitava luomaan syvällisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja, jotka itsereflektiossaan (itsepetoksessaan?) onnistuvat johtamaan itsensä lisäksi myös lukijan harhaan.

*

Heinrich Böllin hykerryttävä Irlanti-kuvaus Päiväkirja vihreältä saarelta luiskahti näköjään kollaasikuvaan, mutta palaan kirjaan myöhemmin kesällä.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

*

Aurinkoisia kesäpäiviä!

 

Postikortti Zürichistä

satama

Vietin huhtikuun viimeisen viikon Zürichissä. Hurmaava sveitsiläiskaupunki oli jo hyvissä ajoin puhjennut täyteen kevääseen. 24 astetta lämpöä ja orvokkeja kaikkialla. Kevät tuli Suomeen viiveellä, mutta tulipa onneksi kuitenkin.

Koska matkustin pelkillä käsimatkatavaroilla – kuinka vapauttavaa se onkaan – jouduin jättämään paremman kamerani kotiin. Nämä tunnelmakuvat on räpsitty puhelimellani.

diary

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta. Tuossa alhaalla järjestettiin grillibileitä melkein joka ilta.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät sai hyvän kodin Herrlibergin idyllisestä kylästä. Lämmin tervehdykseni vielä näin blogin välityksellä Sirkulle – ja Leenalle, joka tutustutti meidät toisiimme. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Sveitsissä, mutta sain reissusta niin paljon enemmän irti, kun sain jutustella ihmisen kanssa, joka on asunut maassa melkein 40 vuotta.

70 maassa reissannut Sirkku nostatti paitsi kroonista matkakuumettani myös piilevää muuttokuumetta. Ehkäpä. Vielä. Joskus. Ei sitä voi tietää –

Kun katson kristallipalloon, kuulen itseni puhuvan saksaa.

Aloitin reissussa uuden (matka)päiväkirjan. Olen ollut valtavan ilahtunut niistä blogikirjoituksista, joiden kirjoittajat ovat kertoneet aloittaneensa (matka)päiväkirjan kirjoittamisen Kesyt luettuaan. Sehän minun tehtäväni onkin, ei vain kirjoittaa vaan inspiroida muita kirjoittamaan.

Tarra

Allekirjoitan.

city

Sveitsissä osasin toki odottaa upeita maisemia, mutta sitä en, että Zürich olisi niin helppo ja vaivaton, lähes pikkukaupunkimainen. Kätevää kävellä paikasta toiseen tai istuksia ratikan kyydissä. Yleisilme vähän siistimpi kuin Saksassa. Vauraus näkyy hienoina autoina ja luksusvaatteina.

Niin. Ainoa miinus onkin sitten se, että kaupungin hintataso on puistattava ja lähes poikkeuksetta ravintolalasku sai pulssini nousemaan.

voltaire

Dada-liike sai alkunsa Kabaree Voltairessa lokakuussa 1916.

joyce

Hiukan yllättäen Irlannissa nykyisin kovasti juhlittu (ja omana elinaikanaan väheksytty)  James Joyce on haudattu Zürichiin. Mietin, joskohan tänä kesänä viimein aloittaisin oman Ulysses-lukuprojektini – hitaasti ja varmasti, yhtään kiirehtimättä?

canetti

Aivan Joycen likellä on Nobel-kirjailija Elias Canettin viimeinen leposija. Huhtikuun lopussa Flunternin hautausmaa oli valtavan kaunis paikka kävellä ja lueskella vanhojen kivien kirjoituksia.

kirjakauppa

Kirjakaupat vetävät puoleensa missä tahansa liikunkin. Zürichissä pyörin Orell Füsslilla, mutta tämä kauppa on osannut valita nimensä.

sveitsikirjat

Kyllä käsimatkatavaroihin sentään muutama kirja mahtuu.

En voinut vastustaa kukka-aiheisen runokokoelman kantta ja Frisch & Dürrenmatt löytyivät kirjakaupan Sveitsi-hyllystä. Dürrenmattin Tuomari ja hänen pyövelinsä minulla olikin matkalukemisena, ah, onko mitään ihanampaa kuin wanhan koulukunnan dekkarit, ja koska romaanin kieli on aika simppeliä, uskoisin selviytyväni myös alkukielisestä versiosta.

selin

Minulta kysytään säännöllisesti: ”Minne matkustat seuraavaksi?”

Seuraavaksi Tallinnaan, tällä viikolla jo, sillä ystäväni haluavat viedä minut – yllätys – erääseen kirjakauppaan.

Oli puhetta myös laventelileivoksista, joista en ajatellut kieltäytyä…

”Onko ihanampaa rakkausrunoa kuin…?” (Helmet-lukuhaaste 4/12)

huhtikollaasi

Huhtikuussa nautiskelin runoudesta ja hiukan yllättäen kiinnostuin pakonomaisesti neliöjuurista. Olen aina pitänyt matematiikkaa vastenmielisenä, mutta japanilainen kirjailija Yoko Ogawa onnistui osoittamaan, että numerot voivat olla kauneinta lyriikkaa.

 

Osallistun Helmet-lukuhaasteeseen. Huhtikuussa luin haasteeseen seuraavat teokset:

 

Haasteen kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Arto Lappi: Veden ääret. Enostone 2018.

Arto Lappi on ehdoton suosikkirunoilijani, joten hänen uusi teoksensa on aina Tapaus. Säästinkin kirjan pääsiäisloman kiireettömiä sohvallalojumispäiviä varten eikä minun taaskaan tarvinnut pettyä.

Lapin runoissa toistuu syvä inhimillisyys, lempeä viisaus, hellä itseironia ja rakkaus luontoon. Kunpa osaisin itsekin katsoa maisemaa niin tarkalla silmällä.

Runoilijan yhdeksäs kokoelma on syntynyt jännittävien impulssien avulla. Hän on kirjoittanut tekstejä Mirkka Rekolan, Jyri Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoisrunokokoelmien runojen otsikoihin. Winterreise-sikermän synnytti Jyri Schreckin teoksen johdantorunon nimi Talvimatka.

Kuin runoilijat olisivat antaneet Lapille tehtävänantoja: ”Kirjoitapa näistä!”

Otsikot on painettu sivujen oikeaan alalaitaan, jolloin ne eivät hallitse liikaa varsinaista tekstiä. Itse luin kirjaa aluksi niin, että luin ensin Lapin runon ja lopuksi maistelin otsikkoa. Mutta runot pärjäävät kyllä omillaankin, ilman tietoa niiden liikkeellepanijasta.

Onko muuten ihanampaa rakkausrunoa kuin tämä?

Sukelsitko, vai

peräti lensit. Kun et

itsekään muista.

Aamuinen töyhtösi

kuin tukkakoskelolla.

*

Haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Pekka Kytömäki, Arto Lappi ja Niklas Salmi: Lungfuls of Silence. Translated by Donald Adamson. Sanasato 2017.

Sain tämän kirjan Pekka Kytömäeltä taannoin julkkarilahjaksi ja tiesin jo kantta katsoessani, että pitäisin kirjasta. Mikä houkutteleva nimikin: Lungfuls of Silence. Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta.

Onhan tämä kaksikielinen runoantologia hyvin esillä kirjakaupoissa? (Älkää edes vastatko ja masentako minua) Jos olisin turisti, ostaisin nimittäin kirjaa tuhdin pinon tuliaiseksi. Oivallista runovientiä maailmalle!

Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen äänet sopivat mainiosti yhteen ja asettuvat dialogiin puhumaan rakkaudesta, vanhenemisesta, kirjoittamisesta. Aukeaman vasemmalla sivulla on suomenkielinen alkuperäisruno ja oikealla Donald Adamsonin käännös. On mielenkiintoista vertailla runoja: sävyeroja on.

Yksi (monista) suosikeistani on Niklas Salmen käsialaa:

Lämmitetään sauna

ja ollaan hiljaa

ja puhutaan

ja annetaan huolten

peseytyä pois.

 

Vihdotaan rintoihimme

koivunlehtisydämet.

 

Let’s heat the sauna

and be silent

and talk

and let our worries

wash themselves away.

 

Let’s whisk each other

with heart-shaped leaves.

*

Haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suomennos Antti Valkama. Tammi 2016.

Japanilaisen Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on vahva lukukokemus ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Taitavasti luoduista henkilöhahmoista tulee ystävien kaltaisia, joiden seurassa olisi mieluusti viettänyt pidemmänkin tovin.

Teos on kaunis, haikea ja koskettava ja hyvän kaunokirjallisuuden tavoin saa katsomaan elämää uudesta kulmasta. Voisiko matematiikan nähdä runoutena?

Matematiikan kauneuden ilmaiseminen on vaikeata, samalla tavalla kuin on mahdotonta selittää, minkä vuoksi tähdet ovat kauniita.

Teoksessa on näennäisesti pienet ainekset. On taloudenhoitaja, joka saa uuden asiakkaan, muistihäiriöstä kärsivän matematiikan professorin. Vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneen liikenneonnettomuuden takia professorin muisti on ainoastaan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittainen, mikä tuo tiettyjä haasteita arjessa selviämiselle, mutta japanilaisella kärsivällisyydellä ja hienotunteisuudella pulmatilanteista selvitään. On taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, joka tuo valtavasti iloa professorin näennäisesti vähäeleiseen elämään.

Teos kertoo kolmikon syvästä ystävyydestä, kiintymisestä sekä matemaattisten teoreemojen estetiikasta. Professori on mies, jolle alkuluvut ovat rakkauden suurin kohde. Intohimot tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Kirjan lukemisen jälkeen luvut eivät ole enää pelkkiä lukuja.

*

Haasteen kohta 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.

Arvostan kovasti viimevuotista Finlandia-raatia, joka päätti tehdä poikkeuksellisia ratkaisuja ja nostaa muun muassa Hanna Haurun Jääkannen ehdokkaaksi. Usein lista on varsin ennalta-arvattava. On hienoa, että Haurun kaltainen omaääninen kertoja sai ehdokkuuden myötä varmasti paljon uusia lukijoita.

Jääkansi on jatkumoa historiantutkija Ville Kivimäen aloittamalle keskustelulle sodan murtamista mielistä. Pienoisromaani (sekin virkistävä lajina tässä eeppiseen kerrontaan uskovassa maassa) kertoo sodan jälkeisestä perhehelvetistä, rintamalta palanneesta isäpuolesta, jonka paranoia myrkyttää erään tytön elämän.

Jääkansi on lohduton, mutta taitavasti kerrottu lapsuuskuvaus. Tunnelin päästä ei aina pilkistä valoa.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet