Puolivälissä

Voi aika! Kunpa et juoksisi pakoon aivan niin nopeasti. Takana on kolme kuukautta Hannoveria, edessä enää kolme. Sen olen täällä oivaltanut, ettei tulevaisuuden suunnitelmiaan kannata lukita kiinni.

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

On asioita, joihin en Saksassa totu.

Kuten se, että kun aamuisin herään ja avaan ikkunan, kuulen pikkulintujen laulua.

Ja se, että vielä lokakuun viimeisillä viikoilla oli niin aurinkoista ja lämmintä, että puistossa pystyi hyvin kävelemään lyhythihaisessa. Silti hannoverilainen ystäväni on lempeästi varoittanut minua epävakaisista pohjoissaksalaisista säistä ja muistuttanut, että ottaisin päivittäisen D-vitamiiniannokseni.

Tietysti minulla on aina sateenvarjo laukussani. Sitä voi tarvita milloin vain.

Viime viikolla sosiaalinen media täyttyi lumisista kuvista. Tamperelaiset ystäväni olivat liikenteessä kauhuissaan: kulkisiko VR tuiskun läpi kirjamessuille? Samaan aikaan minä kuljeskelin paksun lehtimaton päällä Georgengartenin puistossa ja tilasin bretzelin torikahvilasta.

Niin, ja sitten on vielä leikkokukat –

Suomessa ostan kukkakimpun viikottain, täällä parhaimmillaan neljä ruusukimppua viikossa. Eräänä perjantaina pelastin nupullaan olevan puketin 99 sentillä.

*

Lokakuussa pääsin vähän reissaamisen makuun.

Suomen-syyslomavieraidemme kanssa piipahdimme Lüneburgissa ja Cellessä – molemmat viehättäviä saksalaiskaupunkeja ristikkotaloineen. Dresdenin-viikonloppu siirtyi flunssakauden takia, mutta on edessä.

Saksa on täynnä kiinnostavia kaupunkeja ja on vaikea valita, minne mennä. Kaupungit, joista ei ole koskaan kuullutkaan, yllättävät asukasluvullaan: 50 000! 70 000!

Koska Frankfurt on vain kolmen tunnin päässä Hannoverista ja koska en syksyn aikana tapaa liian montaa tuttua, päätin piipahtaa Frankfurtin kirjamessuilla tapaamassa kustantajani Kariston väkeä.

Frankfurt on kiinnostava hybridi: kiiltävine pilvenpiirtäjineen ja pukumiehineen (toki naisineenkin) Euroopan finanssipääkaupunki, mutta samaan aikaan rautatieaseman tienoon laitapuolenkulkijoineen Saksan huumepääkaupunki. Toisen maailmansodan aikaan Frankfurtia(kin) pommitettiin ankarasti, eikä historiallisia rakennuksia ole pystyssä kovin montaa.

*

Kävin kaupungissa arkipäivänä, jolloin messut olivat avoinna kirja-alan ammattilaisille. Lukevalle yleisölle ovet aukesivat viikonloppuna. Kirjailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa tarkkailla, kun eri maiden kustantajat jutustelivat käännösoikeuksista osastoillaan pikkuisten pöytien ääressä.

Tietenkin sitä toivoo, että jossain vaiheessa omallakin kohdalla tärppää. Olen tietenkin iloinen Taivaan tuuliin -saksannoksestani, mutta siitäkin alkaa olla aikaa. Tämä Kirjailija-lehden erinomainen juttu käännösoikeuksien myymisen vaikeudesta lisää realismia ja saa pitämään jalat entistä tiukemmin maassa. 

Frankfurtissa valtavia halleja on monta, eksyminen enemmän kuin todennäköistä ja kävelymatkat pitkiä – yksi iltapäivä messuilua riitti minulle vallan mainiosti. Hallien sijaan huomasin viihtyväni paremman rautatieaseman kirjakaupassa.

Suomalaisilla messuilla ei ole ainakaan toistaiseksi nähty tarvetta turvatarkastuksille, mutta Frankfurtissa kuljetaan laukkutarkastuksen läpi. Messuilla liikkui niinikään poliiseja koirineen.

Saksassa näkee muutenkin katukuvassa enemmän poliiseja kuin Suomessa, tosin en tiedä, onko tämä suuntaus tulossa meillekin. Viime viikolla mennessäni klassisen musiikin konserttiin käsilaukkuni käytiin ovella läpi.

Frankfurtissa heräsin taas siihen, miten valtavan paljon kirjallisuutta maailmassa julkaistaan ja miten valtavan paljon siitä jää katveeseen – ulottumattomiin varsinkin nyt, kun käännöskirjojen ja kääntäjien asema on kurjistunut.

Huomasin kysyväni itseltäni: Kuinka monta sveitsiläistä nykynuortenkirjailijaa tunnet? Mitä osaat sanoa thaimaalaisesta kirjallisuudesta? Entä katalonialainen kirjallisuus? Niinpä niin…

Kaikkein parhaiten huomasin viihtyväni korealaisten lastenkirjojen parissa. Kuinka käsittämättömän kauniita luontoaiheisia kuvituksia.

*

Mitä kuuluu kirjoittamiselle?

Edellisessä postauksessa puffaamani Kesyt kaipaavat, villit lentävät alkaa olla loppuviimeistelyä vailla. Rakastan matkakirjoja ja kirjoittaessani ihastuin tähän genreen. Jos kirja yhtään saa vastakaikua, mielelläni tulevaisuudessa kirjoittaisin jotain vastaavaa.

Olen pitkin syksyä hehkuttanut, miten hyvin kirjoittaminen kulkee.

No –

Historiallinen romaanini on vääntynyt täydelliseen umpisolmuun. Ehkä tämän julkituominen on myös lohdullista: ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Yhtäkkiä olen täysin neuvoton ja rakennetta vailla. Olen samassa jamassa kuin Fraun kanssa aikanaan, kun itku kurkussa leikkasin käsikirjoituksesta puolet pois.

(Se teki lopulliselle versiolle hyvää ja myöhemmin ajateltuna oli ainoa oikea vaihtoehto, mutta ei se ajatus pattitilanteessa lohduta).

On harmillista toistaa samoja virheitä. Tällä hetkellä olo on kuin blogini taustakuvassa, jossa hiivin varovasti jäätä pitkin.

Hirvittää, mutta aion taas tehdä sen: leikkaan käsikirjoituksesta puolet pois. Minusta on tullut erinomainen Delete-napin käyttäjä.

Ja samalla muistutan itselleni niin kuin monta kertaa aiemminkin:

Mikään kirjoittaminen ei koskaan mene hukkaan.

 

Kuva: Laura Vesa

Kun kevätaurinko paistaa työhuoneeseen

Kirjailija Terhi Rannela. Kuvattu 29.3.2017 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Viimeisin kirjani Frau ilmestyi reilu vuosi sitten. Romaanin saaman innostuneen vastaanoton jälkeen olen kirjoittanut entistä palavammin: koen löytäneeni oman lajini. Seuraava historiallinen tekstini on, sanoisinko lupaavahkossa, vaiheessa – ja muistikirja sitä seuraavallekin on avattu.

Kevät on luovuuteni kannalta parasta mahdollista aikaa. Heti kun päivät pitenevät ja jo ensimmäisen aamuteekupillisen aikana saa nauttia auringonvalosta (tuosta aluksi silmiä särkevästä, mutta lumoavasta ilmiöstä), tuntuu kuin pystyisi mihin tahansa. Tällä samalla aurinkoenergialla olen vihdoin ja viimein uudistanut nettisivuni ja aion nyt ryhtyä bloggaamaan säännöllisesti.

Kirjailijuudestani, tavastani lähestyä tekstiä, edistymisestäni, kirjoittamisen lukoista, matkoistani, kiinnostavista kirjoista, kirjoittajatreffeistä.

Kurkistetaan hiukan kuluneeseen vuoteen.

Vaikka olen aina ollut paljon esiintyvä (ja mielellään esiintyvä) kirjailija, Rouva on työllistänyt minua poikkeuksellisen paljon – ja työllistää yhä. Frau on kuljettanut minua pitkin poikin maata haastattelusta toiseen, kirjastomatineasta toiseen, lukupiiristä toiseen – se on ollut hienoa ja vahvistavaa. Olen tuntenut konkreettisesti, että Suomessa on tilaa ja tilausta historiallisille tarinoille.

Olen toiminut kirjailijana vuodesta 2004 saakka. Kirjan saamaa vastaanottoa on etukäteen mahdoton ennakoida. Kirja-alan realistin motto kuuluu: ”Pessimisti ei pety.” On huomattavasti todennäköisempää ettei kirjaa huomioida lainkaan kuin että se nousee otsikoihin.

Fraun vastaanottoa jännitin poikkeuksellisen paljon, sillä kustantajani panosti sen markkinointiin. Pelkäsin, että jos romaani ei onnistuisi vastaamaan odotuksiin, jos se tuottaisi täydellisen pettymyksen, minun pitäisi miettiä kirjoittamistani vakavasti uudestaan.

Mutta kävikin niin, että ammatillisesti viime vuosi oli urani paras vuosi. Frau löysi lukijansa ja Rouvan vanavedessä edellinen kirjani, Punaisten kyynelten talo heräsi sekin ilokseni uudestaan henkiin.

Frau1

Frauta kirjoittaessani opin (muun muassa) sen, ettei loppuunkuluneeksi julistettua aihetta pidä kaihtaa. Aina löytyy uusi näkökulma, kääntämätön sivu, vaikka sitten vahingossa. Vuosia sitten tuntui kaukaa haetulta, että koskaan kirjoittaisin natsi-Saksasta.

(Vaikka toisaalta, nyt kun olen blogiani varten päivittänyt esittelyjä vanhoista kirjoistani, Frau on temaattisesti nupullaan jo esikoisessani Puhtaassa valkoisessa ja Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjassa. Taivaan tuuliin -teoksessa on niinikään siemen tuleviin historiallisiin romaaneihini).

Lina Heydrich oli aiheena aivan käsittämättömän herkullinen. Tarina elää preesensissä kaiken aikaa: kaikista niistä Lina-aiheisista anekdooteista, joita olen kuullut kirjan ilmestymisen jälkeen, syntyisi vaivatta jatko-osa.

(Älkää huolestuko: en ole kirjoittamassa sitä. Neljä vuotta oli kylliksi rouvan maailmassa…).

Punakhmer-aiheinen Punaisten kyynelten talo on julma ja armoton kirja, Fraussa on kolkot ja hyytävät hetkensä.

En tiedä, johtuuko se keväästä, valosta vai työpöydälläni olevista tulppaaneista, mutta seuraavassa historiallisessa romaanissani on enemmän elämäniloa, lempeyttä, naurua, rakkautta. Juuri nyt kirjoittaminen tuntuu innostavalta ja lennokkaalta – kerta kaikkiaan hyvältä.

Päivä päivältä kiinnyn päähenkilöihini yhä enemmän, enkä lakkaa ihmettelemästä heitä: niin nuoria, mutta niin (uhka)rohkeita!

*

Kolumnoin täällä kerran kuussa ja kylkeen kirjoitan kirjapohdintoja fiiliksen mukaan. 

Blogiani kuvittaa luottokuvaajani & ystäväni Laura Vesa.