Kirjoitin hiljattain muutaman viikon ajan Viron länsirannikolla idyllisessä Haapsalun pikkukaupungissa. Residenssin kirjahyllyssä minua vetivät puoleensa Aino Kallaksen päiväkirjat. Hämmennyin, miten muuttumatonta kirjailijan työ pohjimmiltaan on. Kallaksen sadan vuoden takaisiin ajatuksiin voi helposti samastua.

Minulla oli enää muutama Haapsalu-päivä jäljellä, kun päätin tarttua Kallaksen päiväkirjoihin. Kahdessa niteessä on yli 1400 sivua vuosilta 1897-1931. Kronologisen lukemisen sijaan päätinkin tutkia, millaista elämää kirjailija eli samanikäisenä kuin minä nyt. Mitä sanottavaa hänellä olisi minulle? Paljonkin –

Kirjoitusajankohtana Kallas oli Tartossa asuva kirjailija, vaimo ja kolmen lapsen äiti. Avioliitto tutkija Oskar Kallaksen kanssa oli jäähtynyt ja arkistunut, Ainon puolelta rakkaudeton, mutta sinnikkäästi he jatkoivat yhdessä elämistä.

Läheisyyden kaipuuta Kallas on kokenut, sillä muutaman vuoden aikana hänen merkinnöistään paljastuu kolme eri ihastusta – varsin viatonta, mutta kirjailija on selvästi kaivannut romanttista ajateltavaa. Hän tuntee olevansa Byronin sanoin: ”nainen kuin jäätynyt samppanja”.

Lyhyissä päiväkirjamerkinnöissään Kallas tekee usein havaintoja säästä tai luonnosta:

”Kylmää, hienoa tuiskua ja pyryä jo kaksi päivää. Yritin tänään ulos, suuret kinokset kaikkialla.” (10.1.1914)

Hän lukee paljon kirjallisuutta suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi ja raportoi lukemastaan. Pitkiä analyysejä hän ei kirjoita, tyytyy kirjaamaan lukemansa teokset muistiin.

Hän on juuri julkaissut teoksen Seitsemän: Titanic-novelleja ja ahertaa suuritöisen Lydia Koidula -elämäkerran kimpussa, vaikka kustantaja tahtoisi häneltä mieluummin romaaneja.

Kallas kokee, että hän tekee niin paljon työtä, että elämä jää kokonaan elämättä. Jossain etäällä tulevaisuudessa siintää ”voitto”, jota kohti hän kulkee, suuri kirjallinen menestys, jota kohti ”nämä ikävät kirjalliset sormiharjoitukset vievät”. Hän tuntee intuitiivisesti, että tulee päivä, jolloin sekä Suomi että Viro kilpailevat hänestä – ja niinhän sittemmin käy.

Keväällä 1914 Kallas on lähdössä kiertomatkalle, maakuntamatkalle Suomeen lausumaan runojaan. Odotukset ja todellisuus eivät aivan kohtaa – kukapa kirjailija ei olisi tätä kokenut? Suoraan sanottuna hymyilytti lukea seuraavia lauseita:

”Eilen oli ensimmäinen iltani. Suoraan sanoen – se ei vastannut odotustani.

Olin aivan valmistautunut siihen ajatukseen, ettei tulos olisi aineellisesti loistava, mutta en ollut ottanut lukuun sitä masennusta, minkä tyhjät tuolirivit vaikuttavat.” (18.3.1914)

Ja millaista onkaan toipua pitkän esiintymiskiertueen jälkeen, oli silloin ja on yhä:

”En oikein jaksaisi vielä, lasten melu uuvuttaa minua, en ole vielä kotiutunut, lienen ollut liiaksi poissa. En ikäänkuin enää sovi tänne.” (12.4.1914)

Nimekkään arvostelijan kritiikkiin on vaikea suhtautua pelkällä olankohautuksella:

”Koskenniemen pahansuopa arvostelu Titanic-kirjastani häiritsi yöni. Se ei masentanut, vaan nostatti minut ainaisesta passiivisuudestani. Korvani suhisivat, niin nousi veri päähän, tunsin tehdyn vääryyden.” (28.4.1914)

Kallas odottaa varovaisesti tunnustusta työlleen:

”Minua hermostuttaa ajatus, etten saa valtionpalkintoa. Mitä silloin teen? Otan hevosen, peitän itseni vällyihin ja ajan, ajan, ilman päämäärää.” (19.10.1914)

Hevosta hän ei ota, mutta muutamaa päivää myöhemmin kuvaa varsin monen nykykirjailijan tuntoja syksyn palkintosirkuksen aikaan:

”En oikein jaksaisi elää tänään! Ei palkintoa, ei kunniamainintaa, eikä muutakaan mainintaa. – Panin maata ja itkin. Tänään oli niin raskasta ja ilotonta nousta.” (22.10.1914)

Kun luova työ ei ota sujuakseen, itseruoskinta on aika julmaa:

”Herään aamulla usein sanoihin: ’Parasiitti, loisolio, turha, hyödytön.” (12.10.1916)

Kuinka uuvuttavaa onkaan oman työn editoiminen, versioiden lukeminen yhä uudestaan ja uudestaan:

”Koidula alkaa vihdoinkin valmistua, suloista päästä kerran taas lukemaan muittenkin teoksia eikä aina vain omaansa! (4.12.1914)

Sijaistoiminnot ovat tuttuja kirjoittamista välttelevälle kirjailijalle myös sata vuotta sitten:

”Ihmeellistä, mitä kaikkia verukkeita keksin, etten ryhtyisi työhön. Menen syömään, telefonoimaan, vain lykätäkseni työn alkua.” (3.2.1915)

Pitäisikö minun potea ikäkriisiä ikäiseni kirjailijan lohduttomien ajatusten takia:

”Olen kirjoittanut noin 50 sivua. Kirjoitan suurella helppoudella – merkitseekö se, että elämäni naisena jo on lopussa ja minulla on siihen jo yleiskatsaus? (…) Viikon päästä täytän 37 vuotta.” (27.7.1915)

Niin kuin maailma oli rauhaton suuren sodan sytyttyä Kallaksen aikaan, ei se ainakaan levollisemmaksi ole muuttunut:

”Humaniteettitunteeni kärsii joka päivä, kauneudenpalvonta on sysätty syrjään, elämme kuin vierivällä pyörällä, nyt ylhäällä, huomenna runneltuina alhaalla. (19.9.1914) ”Luin savuisessa maalaispuodissa viimeiset sotasanomat ja tunnen taas levottomuutta.” (1.10.1914)

Kallaksen elämänfilosofialle olisi käyttöä meidän ajassamme:

”Seitsemän vuotta olen nyt ihmisjärkeä palvonut, asettanut ylimmäksi älyllisen kehityksen, ja nyt on kuin näkisin tämän huipun takana toisen, korkeamman.

On oltava hyvä, anteeksiantava, suvaitsevainen. Sen mukaan tahdon elää.” (8.7.1915)

Vaikkei elämästä mitään tiedä, ei voi aavistaa, mitä se on kaavaillut varallemme, unelmoida täytyy aina:

”Kirjoittaa kaksi, kolme kirjaa, kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä – siinä mitä elämältä toivon. Mahdollisesti siihen lisäksi matka maailman ympäri!” (27.11.1916)

Artikkelikuva: Laura Vesa