Näin kirjani ovat syntyneet

Scroll down to content

Tarinoita kirjojeni takaa

työhuone_pieni

”Mistä sait idean kirjaasi?” lienee yleisin kirjailijalle esitettävä kysymys. Täällä kerron kirjojeni taustatarinoita ilmestymisjärjestyksessä aina esikoisteoksesta (2004) uusimpaan romaaniin (2019). 

(Päivitetty & muokattu 21.5.2019)

Kuva: Laura Vesa

***

Terhi Rannela: Puhdas valkoinen. WSOY 2004. Esikoisromaani. (Reija 1)

Korkealle ja kovaa. WSOY 2005. (Reija 2)

puhdasvalkoinen

– Mitä mieltä sinä olet näistä… viime aikojen tapahtumista Jokilaaksossa? Reija aloitti katsoen tiukasti lehtiönsä symmetrisiä ruutuja.

– Siis tarkoitat varmaan näitä niin sanottuja ilkivallantekoja, jotka on määritetty rasistisiksi? Kristian kysyi rauhallisella äänellä ja lausui jokaisen sanan erikseen.

Puhdas valkoinen on minulle erityinen kirja, sillä se on esikoisromaanini – se avasi minulle oven kirjailijuuteen ollessani vasta 23-vuotias. Puhdas valkoinen on ensimmäinen julkaistu kirjani, mutta ei suinkaan ensimmäinen kirjoittamani kirja.

Puhdasta valkoista kirjoittaessani olin yleisen kirjallisuustieteen opiskelija Tampereen yliopistossa. Olin erityisen innostunut lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja kirjoitin paljon kritiikkejä Onnimanniin ja Aamulehteen. Koska tunsin lajia, nuortenkirjan kirjoittaminen oli minulle luontevaa. Puhdas valkoinen sai alkunsa, kun näin sanomalehdessä ilmoituksen WSOY:n kirjoituskilpailusta.

Minulla oli mielessäni ajatus päähenkilöstä: 14-vuotias kirjoittamista rakastava tyttö menee tettiin, työelämän harjoittelujaksolle, pienen paikallislehden toimitukseen ja saa tehtäväkseen kirjoittaa aukeaman jutun paikkakunnalla vellovasta rasismista. Innostuin itsekin toimittajan työstä ollessani tettiläinen Outokummun Seutu -nimisessä paikallislehdessä. Ajattelin, että Reijan kaltaisesta hahmosta voisi kirjoittaa kirjasarjan.

Toivoisin kovasti, että rasismi kirjan aiheena olisi vanhentunut, mutta valitettavasti se on viime vuosina ollut entistä ajankohtaisempi.

Puhdas valkoinen ei menestynyt kilpailussa, sillä oikeastaan kisassa haettiin lastenromaania, mutta kirjani julkaistiin WSOY:n Bulevardi-sarjassa vuonna 2004.”

*

 Terhi Rannela: Korkealle ja kovaa. WSOY 2005. (Reija 2)

Reija halusi olla vakavasti otettava toimittaja, kirjoittaa tiukkaa asiaa. Mieluummin kovia ja vaarallisia uutisia kirjoittava Veronica Guerin tai norjalainen Åsne Seierstad kuin halpoja rikosuutisia suoltava missi. Kabulin kirjakauppias lojui Reijan pöydällä keskeneräisenä. (…) Pelkkä viikon tetti oli osoittanut, että Reija halusi toimittajaksi.

”Korkealle ja kovaa -kirjan kirjoitin Pendolino-junassa Tampereen ja Helsingin välillä. Kävin 2000-luvun puolivälissä Tampereelta Helsingissä töissä Demi-nuortenlehdessä. Korkealle ja kovaa jatkaa esikoisromaanissani esitellyn toimittaja-Reijan tarinaa.

Jatko-osassa Reija kirjoittaa urheilusta, kilpailusta, tyttöjen ruumiillisuudesta – huomaan hyvin, miten Demi-lehteen kirjoittamani jutut ovat vaikuttaneet aiheen valintaan. Tunsin lukiolaistytön, jolla oli kalenteri tukahduttavan täynnä – ja huolestuin. Halusin kirjoittaa suorittamista ja loputtomia ulkonäköpaineita vastaan.

Selfie-kulttuurin ja some-maailman myötä ulkonäköpaineet ovat vain koventuneet sitten kirjan ilmestymisen.

Kirjassa näkyy myös oma urheilutaustani. Pelasin nuorena lentopalloa vuosien ajan. Korkealle ja kovaa -kirjan sivuhenkilö Emilia on intohimoinen lentopalloilija. Itselläni oli nuorena aina sormi teipattuna lentopallovammojen takia. Nykyisinkin pelaan mielelläni, jos saan vain joukkueen kasaan.”

*

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin. Otava 2007. Saksannos Blown Away Kosmos 2011. Kääntäjä Laura Hirvi.

Terhi Rannela 2015. Kuva: Laura Vesa

”Taivaan tuuliin on yksi ehdottomasti luetuimmista kirjoistani. Olen saanut siitä valtavan paljon palautetta – saan yhä edelleen – ja kirja on julkaistu myös Saksassa.

Myöhemmin olen oivaltanut, että Taivaan tuuliin -kirjassa on jo iduillaan intoni kirjoittaa historiallisista henkilöistä. Se on ensimmäinen kirja, jossa käsittelen naista ja ideologiaa, tyttöä ja aatetta, vasta myöhemmin on Punaisten kyynelten talonFraun ja Kiivaiden aika.

Romaanin päähenkilö on äitinsä kuoleman jälkeen henkisesti yksin jäävä Aura Hiljanen, joka etsii turvaa antiikin Kreikan myyteistä, sittemmin saksalaisesta vasemmistoterroristi Ulrike Meinhofista, josta hänen äitinsä kirjoitti väitöskirjaa. Taivaan tuuliin kertoo kiusaamisesta; tytöstä, jonka mieli järkkyy; tytöstä, joka eksyy väärään seuraan; tytöstä, joka ei saa ajoissa apua.

Kirjaa kirjoittaessani Suomessa ei ollut tapahtunut kouluampumisia.

Ulrike Meinhof -kiinnostukseni juontaa nuoruuteeni. Näin lukioikäisenä Meinhofin kuolemaa käsittelevän monologiesityksen, josta intouduin myös kirjoittamaan äidinkielen ylioppilasaineeni. Kului vuosia ennen kuin tarina kantautui romaaniini.”

*

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä. Otava 2008. Otavan tähtikirjaston pokkari 2011. (Kerttu & Mira 1)

Goa, Ganesha ja minä. Otava 2009. (Kerttu & Mira 2)

Jäämeri, jäähyväiset ja minä. Otava 2010. (Kerttu & Mira 3) 

matka3

Salaisen siiven perimmäisessä huoneessa en saa enää sanaa suustani. Se ei kuulu varsinaiseen huoneistoon, vaan on eräänlainen muistotila, kappeli, jossa kävijät voivat olla hetken aikaa omissa ajatuksissaan ja sulatella näkemäänsä (…). Kirjalliset dokumentit osoittavat kiistattomasti, että juuri nämä kahdeksan olivat Auschwitziin menevässä junassa. Konekirjoittaja on naputtanut listaan: Anne Frank, Margot Frank…

”Muistan hyvin, miten keksin aiheen Amsterdam-kirjaan. Olin koulukeikalla Pirkanmaalla puhumassa 200 yläkoululaiselle. Kun kysyin, kuinka moni oli lukenut Anne Frankin päiväkirjan, vain kaksi kättä nousi. Huolestuin ja mietin, kuinka voisin salakuljettaa Anne Frankin nykyaikaan.

Syntyi Kerttu. Hiukan ärsyttävä hälläväliä-tyttö, vähän hemmoteltu alisuorittaja. Vähän erilainen kuin Reija tai Aura – olen halunnut kirjoittaa mahdollisimman monenlaisista tytöistä.

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan monessa elämänvaiheessa. Luin kirjan ensimmäisen kerran 12-13-vuotiaana ja Anne on luultavasti yksi syy siihen, miksi olen aina pitänyt päiväkirjaa. Anne oli minulle pitkään kuitenkin lähes fiktiivinen hahmo, tyttökirjan päähenkilö, kunnes menin syyslomamatkallani Amsterdamiin vierailemaan Salaiseen siipeen. Tutustuminen Annen perheen piilopaikkaan oli hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa.

Kevään 2019 asuin Hollannin Eindhovenissa Anne Frankin puiston naapurissa. Kauniissa puistossa on Annen muistomerkki. Kuuluisa päiväkirja on yhä näkyvästi esillä hollantilaisissa kirjakaupoissa.

Varhaiskypsä Anne pohtii päiväkirjassaan seksuaalisuuttaan, joten pidin luontevana, että myös Kerttu tutkiskelee omia tunteitaan. Hän ihastuu yhtä luontevasti sekä poikiin että tyttöihin.

Olen saanut matkakirjatrilogiasta riemastuttavan aurinkoista palautetta. Kirjan luettuaan eräät äiti & tytär jopa varasivat lomamatkan Amsterdamiin… Voiko kirjailija paremmasta unelmoida?”

*

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä. Otava 2009.

Siitä on aikaa, kun pukeuduin vielä kuin niin sanottu tavallinen tyttö. (…) En enää voisi kuvitella pitäväni esimerkiksi farkkuja tai housuja ylipäätään. (…) Löysin kirpparilta japanilaisen muotilehden, ja loppu on historiaa. Isä meinasi saada sydänkohtauksen, kun aloin käyttää sanaa lolita.

”Goa-kirja jatkaa Kertun tarinaa, mutta näkökulma muuttuu ja tarinaa seurataan tyttöystävä Miran näkökulmasta. Mira ja Kerttu viettävät perheineen eksoottista ja aurinkoista talvilomaa Intian Goalla, eikä kommelluksilta ja kulttuurishokeilta tietenkään vältytä. Mira on visuaalinen tyttö: hän on kuvataiteilija ja kiinnostunut japanilaisesta muodista.

Kerttu & Mira -sarjassa olen halunnut ojentaa lukijalleni lentolipun. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tai edes halua matkustaa, enkä itsekään teinivuosinani päässyt Tallinnaa tai Tukholmaa kauemmas.

Niin – ja ajat muuttuvat. Trilogian ilmestyessä ilmastonmuutos ei ollut puheenaihe. Lentämistä ei kyseenalaistettu samalla tavalla kuin nykyisin.

Kirja voi tarjota lukijalle nojatuolimatkan. Ja eikö se ole kaikkein ekologisin matka?

Olen käynyt kaikissa paikoissa, joista trilogiassa kirjoitan ja matkoilla kirjoittamani päiväkirjamerkinnät ja räpsimäni valokuvat ovat inspiroineet kirjoittamista. Goa-kirjan luettuaan eräs kollegani tosin totesi, ettei koskaan aio matkustaa Intiaan! Matkailumainontani ei tainnut aivan osua nappiin?”

*

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä. Otava 2010.

Astu kyytiin, hyvä lukija, peremmälle vain!

Rohkeasti!

Ymmärrän hyvin, jos jännität aluksi tuntemattomien seuraa, mutta äkkiäkös me tutustumme. Jaksatko istua paikallasi tuntikausia? Innostutko radion listahiteistä? Kestätkö kahden 16-vuotiaan kikatusta? En minäkään… (…) Jos et ole koskaan ollut roadtripillä, tämä on elämäsi tilaisuus.

Jäämeri, jäähyväiset ja minä päättää matkakirjatrilogian. Kerttu & Mira istuvat tukevasti auton takapenkillä, mutta kertojan paikalle istuu lukiolaispoika Ilari.

Ilari on sopinut treffit nettituttunsa Hetan kanssa kauas pohjoiseen, mutta sen hän on jättänyt mainitsematta, että hän käyttää pyörätuolia. Jäämeri-kirjassa olen halunnut kirjoittaa paitsi a) pojan näkökulmasta b) olen halunnut tarkastella sitä, millaista nuoren elämä on liikuntaesteisenä.

Haastattelin kirjaa varten nuorta naista, joka käyttää pyörätuolia. Kirjoitusprosessin aikana oivalsin monta pientä ja suurta asiaa. Kenkiä voi esimerkiksi intohimoisesti rakastaa, vaikkei niillä pystyisikään kävelemään.”

*

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille. Luovan kirjoittamisen opas. BTJ 2010.

kirjoitanuorille

Suomalaiselle nuortenromaanille kuuluu hyvää. (…) Tämän kirjan tarkoitus on innostaa kirjoittamaan lisää kirjallisuutta nuorille ja nuorista ja osoittaa, miten tärkeästä kirjallisuudenlajista on kysymys. (…) Olitpa sitten harrastajakirjoittaja, luovan kirjoittamisen ohjaaja, sanataidekoululainen, nuortenkirjojen suurkuluttaja tai kirjailija, toivon Sinun viihtyvän tämän kirjan parissa ja saavan uusia ideoita ja virikkeitä kirjoittamiseesi.

”Kirjahyllyssäni on hyllyllinen pelkkiä kirjoitusoppaita. Niistä on ollut minulle paljon apua, kun kirjoittamiseeni tulee tenkkapoo ja on useita kirjoja, joihin palaan yhä uudestaan ja uudestaan (esimerkiksi Goldberg, Cameron, Andersson, Hakalahti). Suomessa ei ollut julkaistu opasta nuorille kirjoittamisesta, joten päätin kirjoittaa sellaisen.

Kirja sisältää runsaasti kirjailijahaastatteluja ja kirjoitustehtäviä.

Halusin myös tuulettaa niitä ennakkoluuloja, joita lapsille ja nuorille kirjoittamiseen aina vain liittyy. Olen aina pitänyt Esko-Pekka Tiitisen filosofiasta: meidän on noustava lasten tasolle.

Kirjan esipuhe on auttamatta vanhentunut: kiitos Salla Simukan Lumikki-trilogian valtavan maailmanmenestyksen suomalainen nuortenromaani on tehnyt todellisen läpimurron maailmanlaajuisesti.”

*

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa. Otava 2011.

scarlett

Palaan taas kerran lempiaiheeseeni, elokuvaan nimeltä Tuulen viemää. Nojaan taaksepäin, suljen silmäni ja sukellan 1860-luvulle. Synnyn uudelleen korsettiin ja vannehameeseen. (…) Jossain kaukana näen Scarlett O’Haran varjon, ja kuulen hänen naurunsa.

”Tapasin kouluvierailulla Itä-Suomessa tytön, jonka lempielokuva oli Tuulen viemää. Ällistyin, sillä kovinkaan moni teini ei tunne Scarlett O’Haraa (en moiti, totean vain). Minä olen katsonut elokuvan kerran vuodessa ala-asteikäisestä saakka. Ajattelin, että aha, Viivi Lintusen kaltainen tyttö ei välttämättä olekaan täysin epärealistinen.

Viivi Lintunen on nuori nainen, joka valmistautuu vanhojentansseihin ja joka pitää muotiblogia. Kirjassa on paljon kohtauksia suoraan Tuulen viemää -elokuvasta: Viivi joutuu identtisiin tilanteisiin Scarlettin kanssa. Kirjallisuustieteessä puhutaan intertekstuaalisista viittauksista. Kirjassa on salaisia viestejä niille, jotka tuntevat neiti O’Haran. Toki teoksen voi lukea myös ilman tätä tietämystä.

Olen saanut riemastuttavan ihastuttavaa palautetta tästä(kin) kirjasta ja jatko-osaakin on toivottu, sillä loppu jää varsin avoimeksi. Useamman lukijan mukaan tarina on ollut kuin suoraan heidän elämästään.

Minulle Scarlettin puvussa on ihana makeinen synkkien kirjojeni joukossa. Tyttöenergiaa ja mekkojen kahinaa!

*

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. (Kuparisaari 1)

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Korkea puoliso. Karisto 2012. (Kuparisaari 2)

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen. Karisto 2013. (Kuparisaari 3)

kupari

Tähystäjäneito käveli sillalla liioitellun hitaasti nautiskellen vähäisen yleisönsä suosiosta. Hän hymyili oikeaan ja vasempaan, pysähteli ja vilkutti. Miten ihmeessä yhden laskusillan portaiden kävelemisestä saattoi tehdä tuollaisen numeron? Miroslav hymyili niin että leukaperiä kivisti.

”Kuparisaari-trilogia sai alkunsa ystäväni Anneli Kannon ja minun vastenmielisyydestä marraskuuta kohtaan. Kyllä!

Marraskuun pimeydellä on tapana lannistaa meidät molemmat. Päätimme kuitenkin kamppailla alakuloa vastaan ja eräänä vuonna osallistuimme marraskuussa järjestettävään NaNoWriMo-haasteeseen: Kirjoita romaani yhden kuukauden aikana.

Ihan hullu ajatus! Pimeä vie ihmisestä näköjään tolkun.

annelikanto_terhirannela
Kuva: Laura Vesa

Syntyi maailma, diktatuuri, joka muistuttaa kovasti henkistä marraskuuta (ja jossa on viitteitä muun muassa Pohjois-Koreasta, Ceausescun Romaniasta jne). Syntyi yhden kirjan sijaan ajatus trilogiasta.

Miksi yhdessä kirjoittaminen kannattaa?

Annelin lista:

1. Jaettu työ ja vaiva on vain puolikas, mutta jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

2. Kahvila Lumossa on mainiot pullat, ja kirjoittajapalaveri on mainio tilaisuus iskeä sellaiseen hampaansa kiinni (toim. huom. suosikkikahvilamme on sittemmin suljettu).

3. Toisen kirjoittajan kanssa voi puhua kaikesta muustakin kirjoittamiseen littyvästä.  Vertaistukea!

4. On ilo nähdä, mitä toinen on keksinyt ja miten idea kehittyy toiselta toiselle pallotellessa.

5. Yhdessä kirjoittamisessa on jokin hilpeä keveys.

Terhin lista:

1. Olen kaikkea muuta kuin stereotyyppisen erakkomainen kirjailija. Kaipaan ihmisiä ympärilleni, kaipaan hyviä keskusteluja! Anneli & minä muodostimme maailman pienimmän (mutta super-tehokkaan) työyhteisön.

2. Kirjoittaessa kohokohtia olivat palaverimme Lumo-kahvilassa Tampereen Tullintorilla. Join 2-3 kuppia teetä ja popsin mangosorbettia. Käsikirjoituksen ollessa intensiivisimmillään tapasimme parin viikon välein.

3. Työmotivaatio on erilainen, kun toinen on innostamassa ja kannustamassa. Ei tule mieleenkään jättää töitä tekemättä tai laiskotella, kun sovimme yhteisen deadlinen. Halusin yllättää Annelin – positiivisesti.

4. Anneli on idolini ja inspiraationi. Hän on kirjoittanut yhden viime vuosien parhaimmista kotimaisista romaaneista: Veriruusut (kai olet jo lukenut?) Olen oppinut kollegaltani valtavasti.

5. Jos olisin kirjoittanut trilogian yksin, se olisi varsin erilainen. Kahvilakeskusteluissamme puhumme paljon henkilöiden motiiveista, heidän luonteenpiirteistään, romaanin dramaturgiasta ja juonen kuljettamisesta. Yksin on vaikeampi ottaa huomioon kaikkien eri hahmojen reaktiot ja tunnetilat.

Tutustu trilogian nettisivuihin täällä. 

*

 Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja. Otava 2012.

promille

”Alla olevalla videolla kerron Yhden promillen juttujen kirjoittamisesta ja siitä, miksi niin usein olen käsitellyt vakavia aiheita. Puhun myös yhdessä kirjoittamisesta Anneli Kannon kanssa.

Video on kuvattu kirjailijavierailuni yhteydessä Porissa vuonna 2013. Haastattelun on tehnyt kirjastonhoitaja Arja Palonen.

Yhden promillen juttuja on ollut valtavan luettu kirja kouluissa – oikeastaan juuri siitä haaveilinkin kirjoittaessani lyhyitä, helposti lähestyttäviä, mutta silti ajattelemaan herätteleviä tarinoita. Halusin, että kirjaan tarttuu sellainenkin, joka yleensä kaihtaa lukemista.

Kirjasta on otettu uusi painos vuonna 2019.”

*

Terhi Rannela: Läpi yön. Otava 2014.

Terhi Rannela 2015. Kuva: Laura Vesa

Kirjoitan itseni terveeksi.

Kirjoitan itseni vahvaksi.

Kirjoitan itseni onnelliseksi. 

”Läpi yön -romaanin syntyprosessi on poikkeuksellinen. Tulin sanoneeksi kustantajalleni, etten kirjoita enää nuortenkirjoja. Minulla on joskus huono tapa olla aika ehdoton. Kun annoin itselleni luvan olla kirjoittamatta, tapahtui jotakin maagista, valtava tulppa aukesi.

Kirjan kirjoittamista edelsi voimakas lukukokemus. Luin Eeva Kilven Kuolinsiivous-nimisen teoksen, jossa runoilija käy päiväkirjanomaisesti elämäänsä läpi 27 vuoden ajalta. Tuntui kuin joku olisi potkaissut minua palleaan: vain harvoin lukukokemus tuntuu niin fyysiseltä.

Kaivoin laatikoitteni pohjalta vanhat nuoruuden päiväkirjani, istuin alas ja aloin kirjoittaa. Ensimmäinen versio syntyi kuukaudessa – se on hämmästyttävän lyhyt aika. Ensimmäistä versiota aloin sitten muokata ja etäännyttää fiktion suuntaan. Kirja on omakohtainen, mutta se on myös fiktiivinen; se on ennen kaikkea romaani.

Pidän Läpi yön -kirjaa yhtenä tuotantoni tärkeimmistä. Saamani lukijapalaute on paitsi särkenyt sydämeni myös muistuttanut, miksi ylipäätään kirjoitan.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo. Karisto 2013.

Terhi Rannela 2015. Kuva: Laura Vesa

 Vartijan askeleet loittonevat käytävän päähän, kun viereisestä sellistä kuuluu kuiskaus. Äänensävy on muuttunut.

”Sinua kutsutaan Petolinnuksi, eikö niin, toveri Chey Chan?” (…) ”Minä tiedän, kuka sinä olet. Harva on täällä syystä, mutta sinä olet. 

”’Sinä olet muuttunut’, äitini sanoi minulle, kun palasin Kambodzhan-matkalta 2010.

Hän oli oikeassa. Kotiin palanneen tyttären usko ihmiseen oli kokenut aika kovan kolauksen. Kambodzhassa on yhä näkyvissä 1970-luvun punakhmerien hirmuhallinnon mustat varjot: veriset kädenjäljet Tuol Slengin vankilassa, pääkalloista kasattu stupa (jonka edessä joidenkin turistien mielestä on ihan ok ottaa selfieitä, mikä kertoo uskomattoman paljon ajastamme), maaperän esiin työntämät ihmisluut vuosikymmenten takaa.

Paljasjalkaiset katulapset pyytävät turistilta kolikkoa, kulausta vesipullosta, mitä tahansa. Joka päivä kaduilla kulkee maamiinojen uhreja: yhdeltä puuttuu käsi, toiselta jalka, joltakin kaikki raajat.

Karmivat näyt eivät ole historiaa, vaan preesensiä kaiken aikaa tälläkin hetkellä jossakin päin maailmaa. Tuol Slengin vankilamuseossa näin valokuvan (kirjani kansikuvan nainen), joka sysäsi minut uhkarohkealle aikamatkalle kaukaiseen maahan ja kulttuuriin.

Miksi en tiennyt näistä(kään) ihmisistä? Miksi tiedämme lopulta niin vähän yhtään mistään?

Punaisten kyynelten taloa kirjoittaessani innostuin historiasta niin paljon, että palasin takaisin yliopiston penkille oppiakseni lisää.”

*

Terhi Rannela: Frau. Karisto 2016.

Frau1

– Ruusuja, Lina ilahtui.

Hänen suosikkejaan. Pienikukkaisia ja lyhytvartisia. Kimpussa oli kymmenen auringonkeltaista kukkaa, jotka olivat juuri auenneet.

Hetken ajan Lina näki Reinhardin silmiensä edessä. Kaikki ne kukat, jotka hän oli tuonut, puketit, jotka olivat niin suuria, että niille oli vaikea löytää maljakkoa – 

”Punaisten kyynelten talo sai alkunsa museossa ja niin myös Frau. Heräsin prahalaisessa museossa pelätyn SS-kenraali Reinhard Heydrichin attentaattiin ja sen kammottaviin seurauksiin.

Lähdekirjoja tutkiessa kävi pian ilmi, että aiheesta on kirjoitettu Euroopassa valtavan paljon. Katseeni tarkentuikin taka-alalle. Löysin alaviitteistä Heydrichin lesken Linan, joka hiukan yllättäen päätyi Suomeen 1960-luvulla. Linan Suomen-aikaa en kuitenkaan kirjassani käsittele, sillä omien sanojensa mukaan hän eli elämänsä onnellisinta aikaa 1940-luvulla.

Frau on moniääninen historiallinen romaani, joka sijoittuu 1940-luvulle ja 1980-luvulle Linan viimeisiin elinvuosiin.”

Kerroin Frausta Ylen Aamun kirja -ohjelmassa kirjan ilmestymisvuonna 2016.

*

Terhi Rannela: Frau-romaanin työpäiväkirja. Karisto 2016. Lataa PDF ilmaiseksi.

frau2

Monen kirjani kohdalla pystyn palaamaan yksittäiseen hetkeen, jolloin idea juolahti mieleeni. Se on voimakas, melkein fyysinen kokemus, kuin tuuli, joka humahtaa kehon läpi. Varsinaisessa tilanteessa ei aina edes välttämättä tajua olevansa jonkin olennaisen keskellä, alitajunta saattaa muistuttaa siitä myöhemmin.

”Fraun kirjoittaminen taustatutkimustöineen ja kaikkine matkustamisineen vei nelisen vuotta. Olen käynyt lähestulkoon jokaisella tapahtumapaikalla, joka kirjassani mainitaan. Prahassa, Lidicessä, Heydrichien kartanolla Prahan lähettyvillä, Fehmarnissa.

Työpäiväkirjassani kerron, kuinka historiallinen romaani syntyy. Frau oli kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja helppo projekti; matkan varrelle mahtuu paljon epäuskoa ja epävarmuutta. Oli hetkiä, jolloin meinasin deletoida koko käsikirjoituksen.

Työpäiväkirja toimii vertaistukena kaikille kirjoittajille ja kirjoittamisesta haaveileville.

130-sivuinen työpäiväkirja on sukua Kirjoita nuorille -tietokirjalleni.”

*

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta. Karisto 2018.

kesyt_pieni

Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. Eikä vain unelmoimaan, vaan ehkäpä lainaamaan vinon pinon matkaoppaita, katsomaan inspiroivia videoita, tutkimaan karttoja ja piirtämään omia, vertailemaan lentolippujen ja hotellien hintoja, katselemaan houkuttelevia kuvia, etsimään eri maista kertovaa kaunokirjallisuutta ja lähtemään reissuun. Nojatuolilla tai lentokoneella.

”Kirjoitin tarkoituksella vuosien ajan sanomalehti Kalevaan ja Karjalaiseen matka-aiheisia kolumneja, jotta vielä joskus kokoaisin niistä kirjan. Koska kolumnien merkkimäärä on rajattu, olen purkanut tekstini osiin ja korjannut niitä.

Olen palauttanut mieleeni uusia muistoja keskustelemalla reissuilla mukana olleiden ystävieni kanssa ja lukenut matkapäiväkirjojani uudestaan. Olen elänyt todeksi kirjan alkuun nostamani kirjailija Lavinia Spaldingin moton: ’Viettämällä aikaa muistojeni kanssa olen antanut itselleni miniloman. Olen uudistunut.’

Matkalla ollessamme me tallennamme todellisuutta sellaisenaan: tunnelmia, makuja, ääniä, hämmästyksen tai kiukun aiheita, värejä ja muotoja. Niin. Milloin kotikaupungissani Tampereella kiinnitän huomiota siihen, mitä samassa kahvilassa kanssani istuvat puhuvat tai mitä vastaantulijoilla on yllään? Kirjoitanko heistä merkintöjä? Harvoin.

Matkapäiväkirja syntyy juuri siinä hetkessä, lentokoneessa, puiston penkillä, museon kahvilassa, hotellihuoneen sängyssä juuri ennen nukahtamista. Lauseet tallentavat muistiin sen, minkä unohdamme nopeasti.”

*

 

cropped-terhi-rannela_kiivaat_ig

”Pitäisi tehdä jotakin eikä vain katsella sivusta ja odottaa. Pitäisi yhdessä tehdä jotain, eihän siitä yksinään mitään tule”, mies piti tauon kuin odottaakseen, että saisin suuren oivalluksen.

 ”Mitä sitä muka voisi tehdä? Voiko valtamerisota loppua Pispalasta käsin?” kysyin.

 ”Ei maailmanmenon edessä ainakaan saa antaa periksi.”

Alun perin Kiivaat oli osa Frauta, eräänlainen vastapooli Lina Heydrichin hahmolle. Fraun työpäiväkirjasta löytyy lause: ”Pystyisinkö ompelemaan yhteen Prahan ja Tampereen kesät 1942?”

En pystynyt. Leikkasin tamperelaiset nuoret käsikirjoituksesta irti, ja päätin kirjoittaa heistä itsenäisen teoksen.

Aiheen löysin Fraun-aikaisesta taustamateriaalista. Kirjallisuudessa tuli vastaan kaksi rautatiekiskoilla dynamiittikassin kanssa seisovaa pispalalaistyttöä, ja mietin, keitä he oikein olivat ja mitä he olivat tekemässä.

Etsin romaanin näkökulmaa kauan: varhaisissa versioissa ei ollut kertojaa, joka olisi takautuvasti palannut menneeseen. Tarina sai syvyyttä, kun vanhensin Salmen hahmoa kymmenellä vuodella, jolloin hän pystyi katsomaan jatkosodan tapahtumia ajallisen etäisyyden päästä.”

*

Tulossa:

Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi? Avain 2019.

 

 

%d bloggers like this: