Avainsana: Aino Kallas

Tärkeät kirja(ilija)ni – Kallas, Böll ja Engelmann

terhimaarit

Kollaasi

Eilinen Metson Tärkeät kirjani -tilaisuus oli niin innostava, kiitos kollegat Siiri ja Juha & mukava yleisö, että nyt tekee vain mieli lukea…

Tässä lupaamani kooste kirjapaketistani.

 

Valitsin kolme kirjaa & kirjailijaa, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen kuluneen vuoden aikana ja joista on jopa tullut suosikkikirjailijoitani.

Aino Kallaksen päiväkirjat – koska rakastan päiväkirjaa muotona ja koska päiväkirjan sivuilla voi käydä dialogia kollegan kanssa

Sudenmorsian ei ole Aino Kallas -suosikkini vaan pikemminkin hänen päiväkirjansa, jotka julkaistiin 1950-luvulla.

Olin vuosi sitten Viron länsirannikolla Haapsalussa kirjoittamassa Savukeidas-kustantamon kirjailijaresidenssissä, josta nappasin luettavakseni Aino Kallaksen päiväkirjat ja olin aivan lumoutunut.

Tästä linkistä pääset lukemaan vuosi sitten kirjoittamani blogimerkinnän. 

Kirjailijoille ei ole tarjolla työnohjausta niin kuin monen muun ammatin edustajille, joten hiukan yllättäen kollegan päiväkirjoista voi löytää paikan, jossa pohtia omaa ammatillista identiteettiä ja saada vertaistukea. Kirjailijana arvostan myös uskallusta omakohtaisuuteen, uskallusta asettaa itsensä alttiiksi, vaikka toki julkaistut päiväkirjat ovat aina editoituja.

Vaikka Kallas on kirjoittanut päiväkirjansa yli sata vuotta sitten, niistä löytyy hämmentävän paljon samastumispintaa. Ajallisen etäisyyden päästäkin kirjailijuuden ydin pysyy samana. Kirjoittaminen on asia, joka tekee elämästä merkityksellisen.

***

2.

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti (Der Engel schwieg, 1992) – koska Böllin teksteistä huokuu syvä inhimillisyys

Asuin hiljattain puoli vuotta Hannoverissa, Pohjois-Saksassa ja näiden kuukausien aikana kiinnostuin yhä enemmän saksalaisesta kirjallisuudesta.

Tulin myös kierrelleeksi ympäri maata kohtalaisen paljon ja havainneeksi, että Saksan historia on ilmapommitusten historiaa. Kiinnostukseni laajeni toisesta maailmansodasta siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Kun keskustelin omanikäisten saksalaisten kanssa pommituksista, he sanoivat ykskantaan: me ansaitsimme ne, ne olivat meille ihan oikein. Mutta onko elämä kuitenkaan näin yksioikoista?

Valitsin rauniokirjallisuuden klassikkoteoksen Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti, koska kuvatessaan pikkutarkasti pommitettua kaupunkia, ilmeisesti kirjailijan kotikaupunkia Kölniä, se on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen.

Lukijana koin katsovani myös nyky-Syyriaa ja miettiväni, kuinka kauan kuluu, että saamme käsiimme kaunokirjallisia kuvauksia Syyrian sodasta.

Böll kirjoittaa Hans Schnitzleristä, joukko-osastostaan paenneesta sotilaasta, joka kotikaupunkinsa raunioista etsii suojaa, ruoanmurusia ja ystävällistä katsetta. Romaani on myös haikea rakkausromaani, sillä lohduttomassa maailmanlopun maisemassa ihmiset hakevat turvaa toisistaan.

Toisen maailmansodan aikana ilmasodan uhriksi joutui noin 600 000 saksalaista siviiliä, kolme ja puoli miljoonaa kotia tuhoutui ja sodan jälkeen kodittomana oli yli 7,5 miljoonaa saksalaista.

Tämä tragedia on kuitenkin tabu, josta saksalainen kirjallisuus on melkein kokonaan vaiennut. Böllin esikoisromaani julkaistiin vasta vuonna 1992, koska koettiin, ettei suuri yleisö ollut aiemmin siihen valmis.

Tämän teoksen kirjapariksi suosittelen kirjallisuudenprofessori W.G.Sebaldin hienoa kirjaa Ilmasota ja kirjallisuus, jossa tutkija pohtii vaikenemisen syitä.

***

3.

Julia Engelmann: Eines Tages, Baby – koska synkkä maailma tarvitsee enemmän naurua ja valoa ja koska Engelmann saa minut a i n a hyvälle tuulelle

Löysin Julia Engelmannin kaksi ensimmäistä runoteosta viime syksynä hannoverilaisen kirjakaupan hyllystä ja ihastuin nuoreen, 25-vuotiaaseen tekijään saman tien. Ostin myös äänikirjan, jossa Engelmann itse lausuu tekstejään ja olin aivan hullaantunut. Täydellistä kielikoulua!

Engelmannin kirjoja ei ole suomennettu ja valitsinkin kirjan vastalauseeksi, koska Suomessa käännösrunouden tila on niin surkea. Ei kotimaisen runoudenkaan tila kehuttava ole, joskaan tilanne esimerkiksi Saksan kaltaisessa maassa ei ole yhtään parempi.

Ostaessani Julia Engelmannin kirjoja en vielä tiennyt, miten suuri tähti hän Saksassa on. Kun aloin ottaa enemmän selvää hänestä, meinasin pudota tuolilta.

Voiko todella olla olemassa RUNOILIJA, toistan runoilija – ei fitness-tähti, jolla on Facebookissa yli puoli miljoonaa seuraajaa?

Julia Engelmann on ihailtavan tavallinen nuori nainen, joka kirjoittaa runoissaan ihailtavan tavallisista arkisista asioista. Saksassa häntä kutsutaan oman sukupolvensa ääneksi. Suomessa hänen sielunsiskojaan voisivat olla Sanni ja Heli Laaksonen.

Hän kirjoittaa rakkaista vanhemmistaan (niin, aidosti rakkaista vailla angstia), veljestään, sosiaalisen median luomista paineista, runouden kirjoittamisesta, rakkaudesta, yksinäisyydestä.

Engelmann keikkailee ahkerasti pitkin poikin Saksaa. Hänen esiintymisensä ovat loppuunmyytyjä. Menin kuulemaan häntä Hannoverin Kuppelsaaleen 2000 muun saksalaisen kanssa. Olin odottanut, että yleisössä olisi enimmäkseen parikymppisiä nuoria naisia, mutta jälleen ällistyin, kun näinkin kaikenikäisiä miehiä ja naisia, nuoriakin toki, mutta yhtä lailla keski-ikäisiä pariskuntia ja vanhempia rouvia.

Engelmann on tehnyt kevyen pop-albumin Poesiealbum ensimmäisen kokoelmansa teksteistä.

Livekeikalla ymmärsin, miksi Julia Engelmann on niin tavattoman suosittu. Hän on paitsi verbaalisesti aivan pöyristyttävän lahjakas, hän hohtaa myös sellaista positiivista energiaa, jota tässä ajassa kipeästi tarvitaan. Hän on tunnettu konfettisateestaan. Pitkin iltaa hän nakkeli kiiltävää paperisilppua ympäriinsä.

Kesken kolmituntisen keikan Engelmann piti kyselytunnin, jossa ihmiset saivat kysyä häneltä asioita. Runoilijan äiti kulki mikrofonin kanssa pitkin salia. Todella monet halusivat vain sanoa: ”Du machst mich glücklich, teet minut onnelliseksi.”

Engelmannin runoja/runoista tehtyjä lauluja voi kuunnella esimerkiksi YouTubesta, josta löytyy monta hänen esiintymistään:

***

Juha Siro puhui Sirkka Turkasta, Cormac Mc Carthysta ja Alice Munrosta ja Siiri Enoranta puolestaan David Mitchellistä, Gaétan Soucyn Tulitikkutytöstä sekä Siri Hustvedtin tuotannosta.

”Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille”

terhimaarit

Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1897-1906. Otava 1954.

Omistan tämän kesän naiskirjailijoiden päiväkirjojen lukemiselle. En ole vuosiin nauttinut mistään niin paljon kuin Aino Kallaksen päiväkirjoista.

Aino Kallaksen ensimmäinen päiväkirja, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana, on aluksi varsin tyypillinen nuoren naisen päiväkirja. Se on kuin varhainen, hurmaava tyttökirja – täydellinen kesäkirja itse asiassa. Teoksen alku sisältää herttaisen mutta samalla uuvuttavan paljon pohdintaa vaihtuvista ihastuksista… Eetu Rein vai Herman? Herman vai Eetu Rein?

(Toisaalta kirjan lukemisen jälkeen myös omiin nuoruuden päiväkirjoihin suhtautuu aavistuksen myötätuntoisemmin… Ne nyt eivät suoranaisesti yhteiskunnallista pohdintaa sisällä.)

Kaikki on viatonta haaveilua, kasvotusten ei tohdita eikä oikeastaan voida sanoa mitään, mutta päiväkirjalle Aino kirjoittaa tarkasti syvimmät tuntonsa: ”Olenhan minä tyttö, eikä minulla ole lupa näyttää tunteitani, enkä sitä tahtoisikaan.” (6.2.1898)

Älymystöperheen tytär tuntee oman arvonsa ja mieltymyksensä varallisuuteen ja pääkaupungin rientoihin, sillä häntä huolestuttaa, olisiko hänellä todella tulevaisuutta Hermanin kanssa, joka todennäköisesti olisi päätyvä opettajaksi vaatimattomaan maaseutukaupunkiin.

Herman on kuitenkin Ainon nuoruudenrakkaus: niin ihana ja polttava yhtä aikaa. Heidän suhteensa kehittymistä – vaikka tapahtumia ei ole oikeastaan lainkaan, miten virkistävää sekin – on suorastaan dekkarimaisen jännittävä seurata.

*

Aino (o.s.) Krohn julkaisi esikoisrunokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja Aino Suonion nimellä WSOY:ltä näihin aikoihin. Kirja sai lempeitä arvioita ja se myytiin loppuun.

Hirmuisen kunnianhimoinen nuori Aino ei kuitenkaan ollut, sillä rakkaus oli kirjoittamisen tiellä: ”En ole pitkään aikaan kirjoittanut runoja – en kerrassaan mitään. Minun ei tarvitse hakea muotoa tunteilleni, sillä oma elämäni on tätä nykyä kuin runoa, kuin kaunista satua.” (13.3.1898)

Sukulaistäditkin panivat tämän merkille ja toruivat tyttöä modernein sanankääntein: ”Ei sinua enää mikään intresseeraa, ei sinulla ole harrastuksia, elämäsi kuluu toimetonna. Sinä olet ihan kuin joku vanhanaikainen nainen, et niinkuin nykyajan tytöt.” (10.4.1898)

Mutta ei Aino kuitenkaan aivan toimeton ollut, sillä kirjoittihan hän kaiken aikaa päiväkirjaa, vieläpä varsin säännöllisesti ja seikkaperäisesti. Merkinnät harvenivat, kun hän tuli äidiksi ja joutui keskittymään kodinhoitoon.

2010-luvulla päiväkirjoilla on luultavasti suurempi kirjallinen arvo kuin Kallaksen varhaisilla kaunokirjallisilla teksteillä.

Tulee mieleen, että päiväkirjojensa sivuilla Ainosta kypsyi pikkuhiljaa se taiteilija, jonka maailma oli hänestä saava. Päiväkirja oli paitsi hänen uskottu ystävänsä ja kuuntelijansa yhtä lailla merkittävä kirjoittajakoulu.

*

Neiti Krohnilla oli elämässään aivan erilaiset mahdollisuudet kuin senaikaisilla työläistytöille. Vuonna 1899 sydänsuruista kärsivä tyttö lähetettiin neljäksi kuukaudeksi ulkomaille.

Hän vietti aikaa Ranskassa ja Saksassa, puhui kieliä, kävi oopperassa, imi vaikutteita, oli huolissaan isänmaansa tilanteesta.

Elettiin kuohuvia sortovuosia. Keisari Nikolai II antoi helmikuun manifestin, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa:

”Millaisia uutisia tänne saapuu! Suomessa on yleinen maansuru, ihmiset käyvät mustissa, teatterit ja konsertit suljetaan yleisön puutteessa, kirkot verhotaan mustalla. Ja sanomalehdet – vaikenevat. Ei arvostelua, ei kuvausta yleisestä mielialasta, ainoastaan kuivia tosiasioita, jotka semmoisinaankin ovat sydäntä särkeviä. (…) Oi isänmaa!” (27.2.1899)

*

Ensimmäinen päiväkirja on melkoinen kasvutarina. Aino kasvaa viattomasta, höpsöstäkin tytöstä aikuiseksi, avioliiton solmivaksi naiseksi, joka joutuu tulemaan sinuiksi elämän mustien puolien kanssa.

Tapaaminen virolaisen Oskar Kallaksen kanssa on varsin yllättävä yli vuoden jatkuneen Herman-vatvomisen jälkeen: pariskunta rakastui toisiinsa vain muutamassa päivässä ja alkoi suunnitella kihloja.

Päätös solmia avioliitto 21-vuotiaana ei ollut aivan helppo, sillä Oskar Kallaksen myötä Aino avioitui myös Viron kielen ja kulttuurin kanssa. Suomalaisen lähipiirin mielestä tämä ei ollut pelkästään positiivista, tytön isänmaallisuutta epäiltiin.

Kallakset asettautuivat Oskarin töiden takia Pietariin, missä Aino tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi Helsinkiin jäänyttä perhettään. Hän tuli lähes heti häiden jälkeen raskaaksi – mikä ei ollut pariskunnalle pelkästään ilouutinen – ja odotti esikoistaan passiivisena neljän seinän sisällä.

Aviomies tosin kummasteli, miksi vaimo laiminlöi kaupungin kulttuurin. Aino ei käynyt teatterissa, museoissa tai rakastamassaan oopperassa, vaikka kukaan ei olisi estänyt.

Lapset syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä. Ainolla oli kädet täynnä työtä: haaveet kirjoittamisesta täytyi lykätä.

*

”Minä olen taiteilija, sanoin itselleni. Muuten en niin suuresti nauttisi tästä kaikesta. Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille, ja vereni on vilkas ja nopea” (28.4.1901), Kallas kirjoitti ihastellessaan kevätpäivää, ikään kuin muistutti itselleen, että olosuhteistaan huolimatta hän todella oli taiteilija.

Toista lasta odottaessaan hän oli onneton, kohtaloonsa alistunut:

”Yksi ihminen ei voi kaikkea saada. Minä olen saanut perheonnen täydellisenä, olen saanut miehen täyden rakkauden, mutta olen revitty omista oloistani, omasta ilmastostani. Taiteilijasielu minussa ikävöi vaikutuksia ja vaihtelua, se kituu ravinnon puutteessa ja tukahtuu, kun ei koskaan saa hengittää vapaasti.” (29.9.1902)

Vuosi vuodelta merkinnät harvenevat ja muuttuvat salaperäiseksi. Kallas joko jätti kertomatta asioita tai sitten poisti merkintöjä editoidessaan päiväkirjoja vuosikymmeniä myöhemmin julkaisukuntoon.

Ensimmäisen päiväkirjan loppupuolella hän hullaantui mieheen nimeltä Luiga, mutta lukija ei saa tietää hänestä vielä kovin paljon.

Aino Kallas -lukuprojektini jatkuu. Päiväkirjojen lisäksi löysin Antikka.netistä kirjailijan Lontoossa ja Marokossa kirjoittamansa matkapäiväkirjat.

”Miksi ikävöinkään muuta, kun minulla on tämä – kun voin luoda!”

terhimaaritJätä kommentti

Kirjoitin hiljattain muutaman viikon ajan Viron länsirannikolla idyllisessä Haapsalun pikkukaupungissa. Residenssin kirjahyllyssä minua vetivät puoleensa Aino Kallaksen päiväkirjat. Hämmennyin, miten muuttumatonta kirjailijan työ pohjimmiltaan on. Kallaksen sadan vuoden takaisiin ajatuksiin voi helposti samastua.

Minulla oli enää muutama Haapsalu-päivä jäljellä, kun päätin tarttua Kallaksen päiväkirjoihin. Kahdessa niteessä on yli 1400 sivua vuosilta 1897-1931. Kronologisen lukemisen sijaan päätinkin tutkia, millaista elämää kirjailija eli samanikäisenä kuin minä nyt. Mitä sanottavaa hänellä olisi minulle? Paljonkin –

Kirjoitusajankohtana Kallas oli Tartossa asuva kirjailija, vaimo ja kolmen lapsen äiti. Avioliitto tutkija Oskar Kallaksen kanssa oli jäähtynyt ja arkistunut, Ainon puolelta rakkaudeton, mutta sinnikkäästi he jatkoivat yhdessä elämistä.

Läheisyyden kaipuuta Kallas on kokenut, sillä muutaman vuoden aikana hänen merkinnöistään paljastuu kolme eri ihastusta – varsin viatonta, mutta kirjailija on selvästi kaivannut romanttista ajateltavaa. Hän tuntee olevansa Byronin sanoin: ”nainen kuin jäätynyt samppanja”.

Lyhyissä päiväkirjamerkinnöissään Kallas tekee usein havaintoja säästä tai luonnosta:

”Kylmää, hienoa tuiskua ja pyryä jo kaksi päivää. Yritin tänään ulos, suuret kinokset kaikkialla.” (10.1.1914)

Hän lukee paljon kirjallisuutta suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi ja raportoi lukemastaan. Pitkiä analyysejä hän ei kirjoita, tyytyy kirjaamaan lukemansa teokset muistiin.

Hän on juuri julkaissut teoksen Seitsemän: Titanic-novelleja ja ahertaa suuritöisen Lydia Koidula -elämäkerran kimpussa, vaikka kustantaja tahtoisi häneltä mieluummin romaaneja.

Kallas kokee, että hän tekee niin paljon työtä, että elämä jää kokonaan elämättä. Jossain etäällä tulevaisuudessa siintää ”voitto”, jota kohti hän kulkee, suuri kirjallinen menestys, jota kohti ”nämä ikävät kirjalliset sormiharjoitukset vievät”. Hän tuntee intuitiivisesti, että tulee päivä, jolloin sekä Suomi että Viro kilpailevat hänestä – ja niinhän sittemmin käy.

Keväällä 1914 Kallas on lähdössä kiertomatkalle, maakuntamatkalle Suomeen lausumaan runojaan. Odotukset ja todellisuus eivät aivan kohtaa – kukapa kirjailija ei olisi tätä kokenut? Suoraan sanottuna hymyilytti lukea seuraavia lauseita:

”Eilen oli ensimmäinen iltani. Suoraan sanoen – se ei vastannut odotustani.

Olin aivan valmistautunut siihen ajatukseen, ettei tulos olisi aineellisesti loistava, mutta en ollut ottanut lukuun sitä masennusta, minkä tyhjät tuolirivit vaikuttavat.” (18.3.1914)

Ja millaista onkaan toipua pitkän esiintymiskiertueen jälkeen, oli silloin ja on yhä:

”En oikein jaksaisi vielä, lasten melu uuvuttaa minua, en ole vielä kotiutunut, lienen ollut liiaksi poissa. En ikäänkuin enää sovi tänne.” (12.4.1914)

ainokallas

Nimekkään arvostelijan kritiikkiin on vaikea suhtautua pelkällä olankohautuksella:

”Koskenniemen pahansuopa arvostelu Titanic-kirjastani häiritsi yöni. Se ei masentanut, vaan nostatti minut ainaisesta passiivisuudestani. Korvani suhisivat, niin nousi veri päähän, tunsin tehdyn vääryyden.” (28.4.1914)

Kallas odottaa varovaisesti tunnustusta työlleen:

”Minua hermostuttaa ajatus, etten saa valtionpalkintoa. Mitä silloin teen? Otan hevosen, peitän itseni vällyihin ja ajan, ajan, ilman päämäärää.” (19.10.1914)

Hevosta hän ei ota, mutta muutamaa päivää myöhemmin kuvaa varsin monen nykykirjailijan tuntoja syksyn palkintosirkuksen aikaan:

”En oikein jaksaisi elää tänään! Ei palkintoa, ei kunniamainintaa, eikä muutakaan mainintaa. – Panin maata ja itkin. Tänään oli niin raskasta ja ilotonta nousta.” (22.10.1914)

Kun luova työ ei ota sujuakseen, itseruoskinta on aika julmaa:

”Herään aamulla usein sanoihin: ’Parasiitti, loisolio, turha, hyödytön.” (12.10.1916)

Kuinka uuvuttavaa onkaan oman työn editoiminen, versioiden lukeminen yhä uudestaan ja uudestaan:

”Koidula alkaa vihdoinkin valmistua, suloista päästä kerran taas lukemaan muittenkin teoksia eikä aina vain omaansa! (4.12.1914)

Sijaistoiminnot ovat tuttuja kirjoittamista välttelevälle kirjailijalle myös sata vuotta sitten:

”Ihmeellistä, mitä kaikkia verukkeita keksin, etten ryhtyisi työhön. Menen syömään, telefonoimaan, vain lykätäkseni työn alkua.” (3.2.1915)

Pitäisikö minun potea ikäkriisiä ikäiseni kirjailijan lohduttomien ajatusten takia:

”Olen kirjoittanut noin 50 sivua. Kirjoitan suurella helppoudella – merkitseekö se, että elämäni naisena jo on lopussa ja minulla on siihen jo yleiskatsaus? (…) Viikon päästä täytän 37 vuotta.” (27.7.1915)

Niin kuin maailma oli rauhaton suuren sodan sytyttyä Kallaksen aikaan, ei se ainakaan levollisemmaksi ole muuttunut:

”Humaniteettitunteeni kärsii joka päivä, kauneudenpalvonta on sysätty syrjään, elämme kuin vierivällä pyörällä, nyt ylhäällä, huomenna runneltuina alhaalla. (19.9.1914) ”Luin savuisessa maalaispuodissa viimeiset sotasanomat ja tunnen taas levottomuutta.” (1.10.1914)

Kallaksen elämänfilosofialle olisi käyttöä meidän ajassamme:

”Seitsemän vuotta olen nyt ihmisjärkeä palvonut, asettanut ylimmäksi älyllisen kehityksen, ja nyt on kuin näkisin tämän huipun takana toisen, korkeamman.

On oltava hyvä, anteeksiantava, suvaitsevainen. Sen mukaan tahdon elää.” (8.7.1915)

Vaikkei elämästä mitään tiedä, ei voi aavistaa, mitä se on kaavaillut varallemme, unelmoida täytyy aina:

”Kirjoittaa kaksi, kolme kirjaa, kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä – siinä mitä elämältä toivon. Mahdollisesti siihen lisäksi matka maailman ympäri!” (27.11.1916)

Artikkelikuva: Laura Vesa