Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan omenoiden tuoksua ja puissa notkuvia pihlajanmarjaryppäitä. Joka päivä otan pihakoivuista kuvia tarkkaillakseni, miten lehtien väri tässä pikkuhiljaa muuttuu.
Ja onko suloisempaa kuin ystävä, joka antaa purkillisen omenahilloa? Toinen arveli, että voisin pitää pihlajanmarjahillosta teen kanssa.
Kaupunginosani oravat ja sorsat ovat naurettavan kesyjä. Liian kesyiksi ruokittuja. Eräänä päivänä puistossa orava kiipesi mutkattomasti jalkaani pitkin ja sorsat tulevat nokkimaan varpaita tiedustellessaan, enkö tosiaankaan tuonut niille tänäänkään mitään. Metsässä eläimet onneksi hoksaavat pitää turvallisen välimatkan.
Viilenevät päivät ja pimenevät illat – kyllä, jo yhdeksän aikaan on hämmentävän hämärää, vaikka vasta ihan äsken menin uimaan samaan aikaan auringon yhä porottaessa – houkuttelevat käpertymään omaan kirjalliseen maailmaan. Syksy antaa ekstrovertillekin luvan olla introvertti.
Syksyn aikana teen vielä jonkin verran arkistotutkimusta tuodakseni historialliseen romaaniini enemmän ajankuvaa ja herkullisia yksityiskohtia. Tekeillä oleva romaanini kertoo erään tarinan jatkosodasta.
Historia tuntuu päivä päivältä kiinnostavammalta, koska se asettuu kaiken aikaa nykyajan peiliksi. Mennyt näyttäytyy minulle vastakohtien kautta: ahdas vs. tilava, niukka vs. runsas, vähän vs. paljon, sota vs. rauha. Viihdyn pelkistetyssä eilisessä, josta puuttuu monenlainen häly (ei vähiten some-).
Uusia apurahahakemuksia kirjoittaessani mieli hakeutuu väkisinkin jo seuraavan romaanin maailmaan ja uuteen kiehtovaan taustatutkimukseen, joka odottaa minua vuonna 2019.
Kirjailijan työtä on tämäkin:
Tänä syksynä keskityn entistä enemmän pitämään kunnostani huolta. Kiropraktikon neuvomana aloitan pilateksen ja jatkan kuntosalilla käymistä. Viimeisen vuosikymmenen olen kärsinyt kroonisesta selkäkivusta – tämä istumatyö on yksi syypää – mutta kiitos säännöllisen liikunnan, akupunktiohoitajan ja kiropraktikon tilanne on tällä hetkellä oikein hyvä. Vuosi sitten Saksassa asuessani minut piti aamuisin auttaa sängystä ylös…
Juoksen kun siltä tuntuu ja kuljeskelen metsässä kamera kaulallani ja kuksa repussani, kun kaipaan rauhoittumista. Kävelen työhuoneestani syvälle metsään viidessätoista minuutissa. Vielä lähempänä on järvi. Vesi oli eilen 17-asteista, illansuussa sopivan rentouttavaa ja rauhoittavaa – ja varsin lämmintä vielä.
Kuvitan tätä kirjoitusta muutama viikko sitten Lapissa ottamillani kuvilla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät –kirjassa on yksi teksti, joka kertoo Kiilopään maisemista ja savusaunasta. Siellä olin tälläkin kertaa. Tekemässä pitkiä päivävaelluksia. Nautiskelemassa. Nukkumassa, lukemassa, uimassa 9-asteisessa tunturipurossa, kokeilemassa sähkökäyttöistä fatbikea.
Vähän liian aikaisin ruskaa ajatellen. Maaruska hehkui jo aavistuksen punertavana, mutta puut pysyttelivät vielä vihreissä takeissaan.
Tunnelmallisia syyspäiviä kaikille blogini lukijoille!
