Lukuvinkit – Kirjailija Terhi Rannelan blogi

”Haluan olla maailman viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan kohtaloni” (Helmet-lukuhaaste 10/12)

lokakuu 30, 2018marraskuu 1, 2018 terhimaarit

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen. Nobel-palkitun Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina -teos sattui sydämeeni sen verran, että tekisi mieli pitää tovi lukutaukoa. En voi kuin ihailla Muradin rohkeutta. Onneksi hänen kaltaisiaan nuoria periksiantamattomia naisia on tässä pimeässä maailmassa.

Lokakuussa luettua:

Haasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Takashi Hiraide: Kissavieras. S & S 2018. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Olipa kerran kaukaisella 1980-luvulla tokiolainen kustannustoimittajapariskunta, idyllinen pihapiiri selkovapuineen ja atsaleoineen ja naapurin kissa, joka ystävystyy pariskunnan kanssa. Kisu tuo uutta eloa ja merkitystä avioparin verkkaiseen elämään. Siinäpä Kissavieraan idea kaikessa lyhykäisyydessään.

Millaista elämä olisi ilman eläimiä? Lemmikit tuovat ihmisistä esiin hyviä puolia: herkkyyttä, pehmeyttä, leikkisyyttä. Romaanista huokuu shintolainen ajatus kaikkien elävien olentojen pyhyydestä.

Viehättävä kirja on pieni sivumäärältään ja tarkoituksella luin sitä hitaasti luvun silloin, toisen tällöin. Takashi Hiraidella on yksityiskohtien tajua. Kun tavallinen ihminen näkee vain kissan, hän näkee jalokiven:

”Leikittyään yllin kyllin Chibillä oli tapana tulla sisään lepäämään. Kun se käpertyi magatama-jalokiven muotoon sohvalle, meidät valtasi syvä onnen tunne, kuin itse talo olisi katsellut tuota näkymää unelmoiden.”

Entäpä kohtaaminen sudenkorennon kanssa?

”…ojensin vasemman käteni etusormen ilmaan. Korento harkitsi tilannetta vielä yhden laajan kierroksen ajan. Sitten se lähestyi nopeasti, suoritti pienemmän kierroksen aivan edessäni, suuntasi äkkiä osoittamaani suuntaan ja istahti sormelleni. Iloiten pidättelin hengitystä. Sen täytyi olla ystäväni. Ohikiitävä hetki tuntui kestävän kauan.”

Juuri tässä on kirjallisuuden voima. Se muistuttaa meitä: Pysähdy katsomaan. Näe.

Haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Khaled Hosseini: Meren rukous. Kuvittanut Dan Williams. Otava 2018. Suomennos Lotta Sonninen.

Khaled Hosseini on yksi maailman tunnetuimmista nykykirjailijoista, ja hän on päättänyt käyttää kuuluvaa ääntään humanitäärisestä kriisistä muistuttamiseen. Hosseini on YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdonlähettiläs ja on perustanut Khaled Hosseini Foundation -säätiön, joka antaa humanitaarista apua Afganistaniin. Meren rukouksen tekijänpalkkiot kirjailija lahjoittaa YK:n pakolaisjärjestölle ja säätiölleen.

Meren rukous on koskettava ja vähäeleinen kirja, joka kertoo isästä ja pojasta Syyrian sodan jaloissa. Dan Williamsin kuvitus ei kaipaa ympärilleen paljoa tekstiä. Teos ei kerro mitään mitä emme jo tietäisi, mutta silti se jättää sydämeen jäljen. Isän ja pojan Syyria ovat kuin kaksi eri maata. Isä muistaa Homsista oliivipuiden havinan, isoäidin patojen kalinan ja auringonnousut. Hän muistaa isänsä talon nokiset kiviseinät ja puron, johon pienenä rakensi patoja.

Lapsen Syyria on toinen:

”Sinä tiedät, että

pommin jättämään kuoppaan kertyy vettä,

jossa voi uida.

Olet oppinut, että

tummanpunainen verenvuoto

ei ole niin huolestuttavaa kuin kirkkaanpunainen.”

Haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann: Minun rakkaustarinani. Suomennos Ari Väntänen, Juha Ahokas. Like 2018. Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Tämän ajan megatrendi on se, että (alle) kolmekymppiset julkaisevat muistelmiaan tai heistä kirjoitetaan elämäkertoja. Satuin kuulemaan kirjamessuilla, kun vähän vanhemmat rouvat kriittisesti kommentoivat tätä suuntausta.

Onneksi tulee vastaan kirjoja, jotka ovat täyttä sielua alusta loppuun, joista huokuu vuosikymmenten eletty elämä, kokemus ja viisaus – mutta ei kuitenkaan kyynisyys tai katkeruus. Kuuntelin Tina Turnerin, 78, muistelmat yhdessä hujauksessa ja sen jälkeen olenkin pitkästä aikaa löytänyt hänen levynsä ja vanhat musiikkivideonsa. What a lady!

Suuri yleisö muistaa väkivaltaisen Ike Turnerin, jonka kanssa Tina oli yhdessä 14 vuotta, mutta tässä kirjassa eläköitynyt artisti kirjoittaa toisesta avioliitostaan ja todellisesta rakkaudestaan, saksalaisesta Erwin Bachista. Kirja alkaa kuvauksella viiden vuoden takaisista ylellisistä ja romanttisista häistä, jonne lennätettiin Hollannista 100 000 ruusua. Häät Iken kanssa olivat groteskilla tavalla aivan toisenlaiset –

Bach luovutti vaimolleen hiljattain munuaisensa – Turner on kärsinyt viime vuosina useista vakavista sairauksista. Kirjan kirjoittaminen oli itse asiassa puolison idea, jotta vaimo saisi ajatuksensa johonkin muualle.

Turnerin elämässä on ollut paljon surua. Kesällä hänen 59-vuotias poikansa teki itsemurhan.

Hienolta tuntuu se, että Tina kirjaimellisesti karkasi Ike Turnerin kynsistä ollessaan ”jo” nelikymppinen. Se oli upean soolouran alku: suurimmissa konserteissa oli peräti 180 000 kuulijaa. Hän on kotiutunut Eurooppaan ja on Sveitsin kansalainen.

Tina Turner vaikuttaa sydämelliseltä ja maanläheiseltä naiselta. Hän rakastaa taidetta ja sisustamista. Dialyysihoidoissa hänellä oli aina mukanaan kolme kirjaa: Deepak Chopran teos, Danten Jumalainen näytelmä ja Horst P. Horstin valokuvateos: ”Koska halusin muistaa, että maailmassa on kauneutta”.

Haasteen kohta 29. Kirjassa on lohikäärme

Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille. WSOY 2009.

Pidän itseäni kaikkiruokaisena lukijana, mutta sitä en kuitenkaan taida olla. Kuinka moni (lasten) kuvakirja on osunut hyppysiini tänä vuonna? On toki muutama erityisen mainio, nimittäin Johanna Hulkon & Marjo Nygårdin Ihana Maija ja Anneli Kannon & Noora Katon Virtaset huvipuistossa. Kun lähipiirissä ei tällä hetkellä ole aivan niin pieniä lukijoita, genreen ei tule tartuttua. Aikuiselle tekee kuitenkin todella hyvää antaa mielensä levätä kuva-aukeamilla, joilla ei myydä mitään.

Emilia Lehtisen & Laura Valojärven melkein kymmenen vuoden takainen Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille on riemastuttavan upea taideteos. Kirjastokappaleeni näytti erittäin luetulta. Suurikokoisessa runokirjassa on kaikki viimeisen päälle: kunnianhimoisesti kirjoitetut riimit, yllätyksellisen hauskat kuvat – lohikäärme jos mikä yllyttää hurjaan visuaaliseen maailmaan, fonttivalinnat ja taitto. Kirja edustaa kotimaista lastenkirjallisuutta taidokkaimmillaan.

Lohikäärmeen istutus:

Osta pieni siemen.

Selvitä resepti ravintoliemen:

Mieti tarkkaan mistä käärme pitää

pistä siemen ruukkuun ja anna itää.

Haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen (hieman) pelottaa

Nadia Murad: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina. Suomennos Sami Heino. Otava 2018.

Missä olit elokuussa 2014? Vain neljä vuotta sitten. Muistatko enää –

Nadia Murad oli 21-vuotias jesidityttö, kun Isis otti haltuunsa hänen pienen kotikylänsä Kochon. Terroristijärjestö piti jesidejä vääräuskoisina. Se ampui miehet, erotteli alaikäiset pojat aivopestäviksi. Se tappoi vanhat naiset ja alisti nuoret naiset julmalla tavalla seksiorjiksi.

Vasta päästyään pakoon Nadia sai tietää perheensä kohtalosta: hänen äitinsä ja kuusi veljeä tapettiin.

Kolme tuhatta jesidityttöä on edelleen kateissa.

Viimeinen tyttö on kuvaus Nadia Muradin järkyttävistä kokemuksista, mutta ennen kaikkea se on yleissivistävä puheenvuoro jesideistä. Murad antaa äänen yhteisölle, jota on vainottu satoja vuosia. Maailma tiesi, mitä Kochossa tapahtuisi, mutta ei tehnyt mitään.

Muradille myönnettiin hiljattain Nobelin rauhanpalkinto. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen kertoa maailmalle tarinansa. Kirjan nimi viittaa siihen, että Murad tahtoo olla viimeinen tyttö, joka joutuu samanlaiseen helvettiin kuin hän itse.

”Emme halua muuta kuin säilyttää kulttuurimme ja uskontomme ja saattaa Isis oikeuden eteen sen rikoksien tähden. Olen ylpeä siitä, miten olemme yhteisönä tehneet vastarintaa. Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen jesidi.”

Kirjan lukemisen jälkeen luulen vähän paremmin ymmärtäväni sitä, miten kaoottinen Irak on ja millaisia vähemmistöjä siellä on (eivätkä nekään homogeenisiä). On ilo seurata Muradin uutta elämää. Viime viikolla hän keskusteli Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa.

”Terroristit eivät uskoneet, että jesiditytöt voisivat karata heiltä, eivätkä ainakaan sitä, että meillä olisi rohkeutta paljastaa koko maailmalle, mitä he meille tekivät. Me uhmaamme järjestöä, kun emme katso sen rikoksia läpi sormiemme. Aina kun kerron tarinani, minusta tuntuu, että riistän terroristeilta osan heidän vallastaan.”

Hyviä uutisiakin kuulee: keväällä 2017 Kocho vallattiin takaisin.

Aiemmin kirjoitettua:

Kesä- ja heinäkuun helmet

Elo- ja syyskuun helmet

Kirkasvalolampun hehkua marraspimeän keskelle kaikille blogini lukijoille!

”Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen” (Helmet-lukuhaaste 8 & 9/12)

syyskuu 30, 2018syyskuu 30, 2018 terhimaarit

Valmis_kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen.

Viime aikoina olen intoillut Niina Hakalahden kirjoitusoppaan äärellä, saanut yliannoksen Stephen Kingiä ja tarvinnut nenäliinoja lukiessani Anneli Suusaaren esikoisromaania. Muun muassa.

Elo- ja syyskuussa Helmet-haasteeseen luettua:
Haasteen kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Karisto 2018.

Kollegani kehui Anneli Suusaaren esikoisromaania, joten poimin sen Kariston syyskemujen kirjapöydästä. Anneli oli itsekin paikalla, joten tutustuimme ja pyysin kirjaan signeerauksen. En ollut varautunut niin järisyttävään lukukokemukseen –

Omakohtainen teos on omistettu kaikille muistisairauteen sairastuneille ja niille, jotka pitävät heistä hyvää huolta. ”Mun on jotenkin vaikea saada puhuttua”, äiti sanoo romaanin alussa. ”Ihan kuin sanoja olisi vaikea muodostaa. Puhuminen on ihmeen kankeaa.”

Äiti saa aivoinfarktin, jonka diagnoosi on vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia. Muistin toiminta vioittuu. Kolmihenkisen perheen – äidin, isän ja aikuisen tyttären Hannelen – elämä muuttuu täysin. Kotiin ei palaa enää sama äiti. Hän ei tunnista astianpesukonetta, ihmettelee television kaukosäädintä, kompastelee mattoihin, ei muista omien vanhempiensa kuolemaa. Aikuinen tytär luopuu omasta elämästään 13 vuodeksi.

Sanon suoraan: en muista, milloin viimeksi olisin itkenyt yhtä paljon kirjaa lukiessani.

Vähän säikähdinkin reaktiotani. Suusaari kuvaa vanhemmista – sekä äidistä että isästä – luopumista äärimmäisen koskettavasti. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen menettänyt kummatkin vanhempani, joten tiedän, miltä suru tuntuu. Muistisairaudesta minulla ei ole läheistä kokemusta, mutta syvään, kaiken muuttavaan suruun samastun.

Meilailin Annelin kanssa kirjan luettuani ja pohdimme, kumpi on ”helpompaa”, menettää vanhemmat hitaasti vai äkkikuolemalle. Kumpikin tapa on omalla tavallaan traaginen. Nämä ovat asioita, joita kukaan ei voi valita.

Lohtua kirjaan tuo perhedynamiikka. Synkistä sävyistä huolimatta kirja kertoo perheestä, jonka jäsenet todella rakastavat toisiaan. Hoitaja panee merkille, miten äiti ja tytär istuvat hoitokodin sohvalla käsi kädessä. Huumoria elämään tuovat pehmonallet, joita isä keksii ostaa. Pehmoleluista tulee yllättäviä terapiaeläimiä.

”Se on kotoisin Rengon metsistä Hiittaankankaan pikkunallepopulaatiosta”, isä kertoo kasvot peruslukemilla. ”Se oli kävellyt kamalan pitkän matkan ja kysyi multa, että saisiko hän tulla sinne taloon, missä asuu Maru-niminen kiltti täti.”

Anneli kertoo kirjastaan muun muassa Ylen haastattelussa.

Haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin:

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Tammi 2018.

Pihlajanmarjat, Tapahtumien yö – ja Leena Lehtolaisen uutuuskirja. Nämä ovat olleet syksyn varmoja merkkejä jo vuosia. Leena Lehtolainen on niitä harvoja kirjailijoita, joiden tuotantoa olen seurannut ns. koko lukevan ikäni, ja jonka jokaisen teoksen olen lukenut. Lehtolaiseen minulla on erityinen suhde, sillä hän on vaikuttanut valtavan paljon siihen, että ylipäätään uskalsin unelmoida kirjailijuudesta.

Vuonna 1996 Lehtolainen teki kirjailijavierailun entiselle yläasteelleen, jossa minä silloin kävin yhdeksättä luokkaa. Olen kuvaillut tuota järisyttävää vierailua aikanaan päiväkirjassani – ja nyttemmin se on hyvä tarina omilla kouluvierailuillani, viimeksi Hangossa tällä viikolla.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia on 15 tarinasta koostuva novellikokoelma. Teoksen kolmannen osan jouluaiheiset novellit säästin joulukuun lukemiseksi. Omiksi suosikkiteksteikseni nousivat niminovelli Tappajan tyttöystävä, Möykky ja Sukellus.

Tappajan tyttöystävä on tarina vainoharhaisesta rakkaudesta, joka tuhoaa monen viattoman elämän. Pienen kunnankirjaston virkailijan Hannen elämästä olisin mieluusti lukenut romaanin verran. Ehkä epäreiluakin toivoa novellia kasvamaan pituuttaan suuremmaksi?

Möykky osallistuu rajulla tavalla kehopositiivisuuskeskusteluun. Linda on nainen, jota maailma ei tunnu näkevän minkään muun kuin painonsa kautta. Ainoa paikka, jossa hän saa olla rauhassa ilkeiltä kommenteilta on koti ja hiljainen toimistorakennus, jota hän öisin siivoaa – kunnes väkivalta hiipii sinnekin. Tämä toivottoman tuntuinen novelli suorastaan kirkui osakseen onnellista loppua, ja sen se onneksi sai.

Sukellus puolestaan on koskettava tarina syöpään sairastuneesta Maisasta. Hän on toipunut hoidoista sen verran, että pystyy matkustamaan ja saamaan hetkeksi ajatuksensa muualle. Hän opettelee sukeltamisen alkeita Sisilian turkooseissa vesissä ja käy samalla sisäistä puhetta elämästä ja kuolemasta.

Tämä novelli päättyy niin kauniiseen lauseeseen, että kirjoitin sen ylös –

(Mikä se lause on? Sen saat tietää, jos luet itse kirjan… Olen mainiosti omaksunut kirjavinkkaripuheen.)

Haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Niina Hakalahti: Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Karisto 2018.

Odotin Niina Hakalahden kirjoitusopasta siitä saakka, kun näin hänen mainitsevan siitä ohimennen blogissaan. Hän on opettanut kirjoittamista 30 vuotta, joten kompetenssia koota luovan kirjoittamisen opas todella piisaa. Eikä Hakalahti luota vain omaan ääneensä, vaan antaa sitaattien kautta puheenvuoron myös lukuisille kollegoilleen. Kirjan julkistustilaisuudessa haastattelija Johanna Hulkko puhui osuvasti ”Niinan torista”. Sillä torilla kuuluu viisaiden ihmisten puhe!

Kirjassa on kiva rakenne: kirjoitustehtäviä on 104 (itse asiassa enemmänkin) ja ne on annosteltu siten, että lukija voi tehdä kaksi tehtävää viikossa. Vartti kahdesti viikossa – matala kynnys aloittaa kirjoittaminen. ”Ja se on vain alku, kiitorata.” Olen kirjoitusoppaiden ja tehtäväkirjojen suurkuluttaja, joten riemulla tervehdin uusia kirjaystäviä. Seuraavissa teoksissani tulee olemaan katkelmia, joita olen tehnyt tämän kirjan avulla.

Pidän Hakalahden sydämellisen kannustavasta äänestä (jonka voin lukiessani kuulla) ja hänen opetusfilosofiastaan: ”Kaikki kirjoittaminen on yhtä arvokasta.” Päiväkirjan, runon, sähköpostiviestin, lehtijutun, bloggauksen, romaanin… Hän muistuttaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen. Kiitos, Niina!

Sivulla 81 tuli vastaan mukava yllätys:

”Toisinaan käy niinkin, että huomaa kirjoittaneensa jotakin sellaista, mitä joku toinenkin on kirjoittanut. Tämä on luonnollista, eikä sitä tarvitse pelästyä. Kirjailijat Tero Liukkonen ja Terhi Rannela ovat kirjoittaneet tällaisesta kokemuksesta artikkelin.

He nimittäin olivat toisistaan tietämättä luoneet romaanit, joissa on yllättävän paljon yhteistä. Rannelan Punaisten kyynelten talo ja Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä muistuttavat monin osin toisiaan. Saatuaan Rannelan viestin, jossa tämä ehdotti yhteisartikkelia aiheesta, Liukkonen kertoo ensin hätkähtäneensä, sitten ilahtuneensa.

’Maailma on tahdistettu’, Liukkonen kiteytti synkronisaation, merkityksellisen yhteensattuman.”

Haasteen kohta 39. Teos on maahanmuuttajan kirjoittama

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. Suomennos Helene Bützow.

Viime vuonna Nobelilla palkittu kirjailija Kazuo Ishiguro syntyi Japanissa, mutta muutti perheineen viisivuotiaana Britanniaan. Me orvot on romaani, jossa erilaisten identiteettien tutkiminen kristallisoituu.

Päähenkilö Christopher Banks on brittiperheen poika, joka viettää lapsuutensa 1930-luvun Shanghaissa, kansainvälisessä siirtokunnassa. Hänen paras ystävänsä on japanilainen. Miljöö on tavattoman kiinnostava: Christopherin isä työskentelee brittiläisessä yrityksessä, joka tuo Kiinaan intialaista oopiumia, äiti puolestaan vastustaa kiihkomielisesti oopiumin tuontia. Christopherin elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hänen vanhempansa mystisesti katoavat.

Poika lähetetään Britanniaan tätinsä kasvatettavaksi. Lontoossa hän toteuttaa lapsuudenunelmansa ja hänestä tulee kuuluisa salapoliisi, jonka elämäntehtäväksi muodostuu selvittää vanhempiensa kohtalo (joka on, juonipaljastus, yllättävänkin puistattava). Kun Christopher palaa lapsuusmaisemiinsa, kaupunki ei ole enää sama. Kiina ja Japani ovat sodassa keskenään, ja laukaukset ennakoivat tuhoisaa maailmanpaloa.

Tänä vuonna olen innostunut kirjailijoiden tuotannosta kokonaisuutena.

Olen lukenut melkein kaikki Ishiguron teokset ja ne asettuvat mielessäni dialogiin. Vaikka aiheet ovat pinnalta katsoen hyvinkin erilaisia (brittiläinen hovimestari, japanilainen propagandamaalari, brittiläinen salapoliisi, sisäoppilaitoksen nuoret), kirjailijan tapa käsitellä muistamisen problematiikkaa on kirjasta toiseen tunnistettavan samankaltainen – mutta samalla myös maneerinomainen. Päähenkilöiden ajatteluprosessit muistuttavat paljon toisiaan.

Ulkoisten tapahtumien sijaan Ishiguro on kiinnostunut hahmojensa sisäisestä maailmasta – ja sehän onkin kaunokirjallisuuden voima, päästä voimallisesti ihmismieleen. Nostalgia näyttäytyy huoneena, jonka seinien suojiin paeta epäkiinnostavaa nykyhetkeä.

Pian saamme muuten uuden Ishiguro-suomennoksen, kun Surullinen pianisti ilmestyy.

Haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Stephen King: Mersumies. Tammi 2016. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Antti Jaakola.

Haasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin

Stephen King: Viimeinen vartio. Tammi 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Kuuntelin hiljattain Kingin palkitun Mersumies-trilogian melkein yhtä soittoa (hiukan vajaa 50 tuntia), ja samalla sain taas hetkeksi yliannoksen kirjailijasta. Palataan asiaan vuosien päästä! Fiktiivistä pahuutta(kaan) ei kestä rajattomasti.

Ensimmäinen osa Mersumies on mielestäni sarjan ehdottomasti paras – otteessaan pitävä, jännittävä ja kauhistuttava, toinen, liian pitkäksi venytetty osa Etsivä löytää yskii jo kuin päähenkilönsä Bill Hodges mutta kantaa kuitenkin kunnialla loppuun, kun taas kolmannen, käsittämättömän teennäisen Viimeisen vartion olin aivan hilkulla jättää kesken.

Kingin tyylissä on seikkoja, joista todella pidän:

1) Taito luoda hahmoja, joihin lukija kiintyy. Trilogian keskushahmo on poliisintyöstä eläköitynyt Bill Hodges: reissussa rähjääntynyt, yksinäinen ja viinaan menevä mies, jonka elämässä ei ole merkitystä ilman työtä. Hodges olisi ansainnut yllätyksellisemmän loppuratkaisun.

2) Ajankuva: Trilogian pääpahis on ns. Mersumies, Brady Hartsfield -niminen nuorukainen, joka ajaa varastetulla autolla päin työttömien – kaikista maailman ihmisistä todella työttömien työnhakijoiden – jonoa ja tappaa kahdeksan. King kuvaa raadollisella tavalla finanssikriisiaikaa, vaikka tappajan motiivit eivät osoittaudukaan poliittisiksi.

3) Teosten sisäinen interteksuaalisuus: näin koko ajan edessäni Christine-auton. King on siitä harvinainen kirjailija, että hänellä todella riittää tunnettua tuotantoa, johon suvereenisti viitata.

4) Kirjallisuusviittaukset: varsinkin sarjan toinen osa, joka käynnistyy (fiktiivisen) menestyskirjailijan surmalla, suorastaan vilisee viittauksia amerikkalaiseen kirjallisuuteen ja itselle tuli mielihalu lukea pitkästä aikaa Steinbeckia. Kingin kaanoniin ei kuitenkaan kovin montaa naiskirjailijaa mahdu. Joskus olisi ihan kiva yllättyä positiivisesti tälläkin saralla.

Aiemmin kirjoitettua:

Kesä- ja heinäkuun helmet

”Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille”

kesäkuu 15, 2017kesäkuu 14, 2017 terhimaarit

Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1897-1906. Otava 1954.

Omistan tämän kesän naiskirjailijoiden päiväkirjojen lukemiselle. En ole vuosiin nauttinut mistään niin paljon kuin Aino Kallaksen päiväkirjoista.

Aino Kallaksen ensimmäinen päiväkirja, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana, on aluksi varsin tyypillinen nuoren naisen päiväkirja. Se on kuin varhainen, hurmaava tyttökirja – täydellinen kesäkirja itse asiassa. Teoksen alku sisältää herttaisen mutta samalla uuvuttavan paljon pohdintaa vaihtuvista ihastuksista… Eetu Rein vai Herman? Herman vai Eetu Rein?

(Toisaalta kirjan lukemisen jälkeen myös omiin nuoruuden päiväkirjoihin suhtautuu aavistuksen myötätuntoisemmin… Ne nyt eivät suoranaisesti yhteiskunnallista pohdintaa sisällä.)

Kaikki on viatonta haaveilua, kasvotusten ei tohdita eikä oikeastaan voida sanoa mitään, mutta päiväkirjalle Aino kirjoittaa tarkasti syvimmät tuntonsa: ”Olenhan minä tyttö, eikä minulla ole lupa näyttää tunteitani, enkä sitä tahtoisikaan.” (6.2.1898)

Älymystöperheen tytär tuntee oman arvonsa ja mieltymyksensä varallisuuteen ja pääkaupungin rientoihin, sillä häntä huolestuttaa, olisiko hänellä todella tulevaisuutta Hermanin kanssa, joka todennäköisesti olisi päätyvä opettajaksi vaatimattomaan maaseutukaupunkiin.

Herman on kuitenkin Ainon nuoruudenrakkaus: niin ihana ja polttava yhtä aikaa. Heidän suhteensa kehittymistä – vaikka tapahtumia ei ole oikeastaan lainkaan, miten virkistävää sekin – on suorastaan dekkarimaisen jännittävä seurata.

Aino (o.s.) Krohn julkaisi esikoisrunokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja Aino Suonion nimellä WSOY:ltä näihin aikoihin. Kirja sai lempeitä arvioita ja se myytiin loppuun.

Hirmuisen kunnianhimoinen nuori Aino ei kuitenkaan ollut, sillä rakkaus oli kirjoittamisen tiellä: ”En ole pitkään aikaan kirjoittanut runoja – en kerrassaan mitään. Minun ei tarvitse hakea muotoa tunteilleni, sillä oma elämäni on tätä nykyä kuin runoa, kuin kaunista satua.” (13.3.1898)

Sukulaistäditkin panivat tämän merkille ja toruivat tyttöä modernein sanankääntein: ”Ei sinua enää mikään intresseeraa, ei sinulla ole harrastuksia, elämäsi kuluu toimetonna. Sinä olet ihan kuin joku vanhanaikainen nainen, et niinkuin nykyajan tytöt.” (10.4.1898)

Mutta ei Aino kuitenkaan aivan toimeton ollut, sillä kirjoittihan hän kaiken aikaa päiväkirjaa, vieläpä varsin säännöllisesti ja seikkaperäisesti. Merkinnät harvenivat, kun hän tuli äidiksi ja joutui keskittymään kodinhoitoon.

2010-luvulla päiväkirjoilla on luultavasti suurempi kirjallinen arvo kuin Kallaksen varhaisilla kaunokirjallisilla teksteillä.

Tulee mieleen, että päiväkirjojensa sivuilla Ainosta kypsyi pikkuhiljaa se taiteilija, jonka maailma oli hänestä saava. Päiväkirja oli paitsi hänen uskottu ystävänsä ja kuuntelijansa yhtä lailla merkittävä kirjoittajakoulu.

Neiti Krohnilla oli elämässään aivan erilaiset mahdollisuudet kuin senaikaisilla työläistytöille. Vuonna 1899 sydänsuruista kärsivä tyttö lähetettiin neljäksi kuukaudeksi ulkomaille.

Hän vietti aikaa Ranskassa ja Saksassa, puhui kieliä, kävi oopperassa, imi vaikutteita, oli huolissaan isänmaansa tilanteesta.

Elettiin kuohuvia sortovuosia. Keisari Nikolai II antoi helmikuun manifestin, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa:

”Millaisia uutisia tänne saapuu! Suomessa on yleinen maansuru, ihmiset käyvät mustissa, teatterit ja konsertit suljetaan yleisön puutteessa, kirkot verhotaan mustalla. Ja sanomalehdet – vaikenevat. Ei arvostelua, ei kuvausta yleisestä mielialasta, ainoastaan kuivia tosiasioita, jotka semmoisinaankin ovat sydäntä särkeviä. (…) Oi isänmaa!” (27.2.1899)

Ensimmäinen päiväkirja on melkoinen kasvutarina. Aino kasvaa viattomasta, höpsöstäkin tytöstä aikuiseksi, avioliiton solmivaksi naiseksi, joka joutuu tulemaan sinuiksi elämän mustien puolien kanssa.

Tapaaminen virolaisen Oskar Kallaksen kanssa on varsin yllättävä yli vuoden jatkuneen Herman-vatvomisen jälkeen: pariskunta rakastui toisiinsa vain muutamassa päivässä ja alkoi suunnitella kihloja.

Päätös solmia avioliitto 21-vuotiaana ei ollut aivan helppo, sillä Oskar Kallaksen myötä Aino avioitui myös Viron kielen ja kulttuurin kanssa. Suomalaisen lähipiirin mielestä tämä ei ollut pelkästään positiivista, tytön isänmaallisuutta epäiltiin.

Kallakset asettautuivat Oskarin töiden takia Pietariin, missä Aino tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi Helsinkiin jäänyttä perhettään. Hän tuli lähes heti häiden jälkeen raskaaksi – mikä ei ollut pariskunnalle pelkästään ilouutinen – ja odotti esikoistaan passiivisena neljän seinän sisällä.

Aviomies tosin kummasteli, miksi vaimo laiminlöi kaupungin kulttuurin. Aino ei käynyt teatterissa, museoissa tai rakastamassaan oopperassa, vaikka kukaan ei olisi estänyt.

Lapset syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä. Ainolla oli kädet täynnä työtä: haaveet kirjoittamisesta täytyi lykätä.

”Minä olen taiteilija, sanoin itselleni. Muuten en niin suuresti nauttisi tästä kaikesta. Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille, ja vereni on vilkas ja nopea” (28.4.1901), Kallas kirjoitti ihastellessaan kevätpäivää, ikään kuin muistutti itselleen, että olosuhteistaan huolimatta hän todella oli taiteilija.

Toista lasta odottaessaan hän oli onneton, kohtaloonsa alistunut:

”Yksi ihminen ei voi kaikkea saada. Minä olen saanut perheonnen täydellisenä, olen saanut miehen täyden rakkauden, mutta olen revitty omista oloistani, omasta ilmastostani. Taiteilijasielu minussa ikävöi vaikutuksia ja vaihtelua, se kituu ravinnon puutteessa ja tukahtuu, kun ei koskaan saa hengittää vapaasti.” (29.9.1902)

Vuosi vuodelta merkinnät harvenevat ja muuttuvat salaperäiseksi. Kallas joko jätti kertomatta asioita tai sitten poisti merkintöjä editoidessaan päiväkirjoja vuosikymmeniä myöhemmin julkaisukuntoon.

Ensimmäisen päiväkirjan loppupuolella hän hullaantui mieheen nimeltä Luiga, mutta lukija ei saa tietää hänestä vielä kovin paljon.

Aino Kallas -lukuprojektini jatkuu. Päiväkirjojen lisäksi löysin Antikka.netistä kirjailijan Lontoossa ja Marokossa kirjoittamansa matkapäiväkirjat.