Avainsana: Lukuhaaste

”Olet ihmeellinen. Olet hämmästyttävä. Olet häikäisevä.”

terhimaarit

Maalis_kollaasi

Maaliskuussa ihastuin suloiseen kirjekirjaan ja kadehdin virolaisen Ilmar Taskan kertojanlahjoja. Helmet-lukutahtini on hiukan hidastunut, koska luen kaiken aikaa myös kirjoittamiseeni liittyvää taustakirjallisuutta (josta en rohkene täällä hiiskua), mutta kirja kerrallaan, pikkuhiljaa, hauska lukuprojektihan tämä.

 

Maaliskuussa luettua:

Haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus 2018.

Kierrän nyt aika kaukaa. Fraun kirjoittamisen aikaan moitin itseäni siitä, että käsittelen loppuunkaluttua aihetta. Enkö todella kekseliäämpää maailmanhistoriasta löydä kuin toisen maailmansodan. Olin viime syksynä Münchenissä kävelykierroksella, jossa tutustuttiin kansallissosialistisen puolueen syntypaikkoihin.

Oppaamme, fanaattisten SS-miesten ja antisemiittien jälkeläinen, joka sovitti isoisiensä tekoja kierrättämällä turisteja pitkin kaupunkia, sanoi: ”Jos nyt alatte lukea toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta, olette lukeneet kaiken 900 vuoden kuluttua.” Niinpä niin.

Kyllä sinne sekaan yksi Frau mahtuu. Ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kysymys on 1900-luvun keskeisimmästä narratiivista, jonka epäinhimillisyys ei lakkaa askarruttamasta meitä ja joka kosketti käsittämättömän montaa ihmistä. Kirjoittaminen on tapa yrittää ymmärtää.

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa esikoisromaanissaan niin ikään tutun kuuloisesta ja viime vuosina paljon käsitellystä aiheesta: nuori nainen rakastuu saksalaiseen sotilaaseen 1940-luvun Rovaniemellä. Syntyy poika. Nainen kantaa häpeää. 1980-luvulla poika hautaa äitinsä ja alkaa selvittää arvoituksellisen isänsä kohtaloa. Hukkuiko tämä rintamakarkurina puroon Pohjois-Suomessa?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa – mikä mainio nimikin – kertoo kolmesta miehestä ja heidän intohimoistaan, ehkä jopa pakkomielteistään, joilla on ikävä taipumus pilata perhesuhteita. Kirja kertoo perhostutkijasta, lentäjästä ja säveltäjä-pianistista.

Ahmin tätä ilmavaa, taitavasti rakennettua ja oivaltavaa romaania. Kerta kaikkiaan hieno teos! Taustatutkimusta rakastavalle kirjailijalle lukeminen on silkkaa herkkua: kunpa olisi itsekin saanut istua arkistossa perhostutkijan vierellä… Kirjassa on sietämätön autenttisuuden tuntu, ja huomasinkin googlettavani kirjan fiktiivisiä henkilöitä.

Sain tästä kovasti kirjoitusbuustia itselleni.

Kiitoksia Anna-Liisa Ahokumpu (ja ystäväni, joka kirjaa minulle vinkkasi).

*

Haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010. Suomentanut Kirsi Kinnunen. Tekstannut Ninni Aalto.

Milloin viimeksi olen (/t) lukenut Norsunluurannikolle sijoittuvan kirjan? Mitä edes tiedän Norsunluurannikosta? Testasin itseni ja osasin sentään sijoittaa maan kartalle.

Aya – Elämää Yop Cityssä on valloittava sarjakuvateos 1970-luvun lopun Yopougonista – tai Yop Citystä niin kuin nuoret haluavat kortteliaan kutsuttavan amerikkalaisten elokuvien mukaan. Aya on täydellinen YA-kirja – ja otan sen mukaan kirjavinkkauspakkiini.

Tarinassa ei ole selkeää juonta, vaan lukija pääsee seuraamaan parikymppisten nuorten arkista ja kohtalaisen huoletonta elämää.

Iltaisin nuoret rakastavaiset tapailevat toisiaan salaa torilla, jota kutsutaan Tuhannen tähden hotelliksi. Vanhempien ja lasten ajatukset sulhasista ja morsiamista eivät oikein kohtaa. Kirja on rentouttavaa luettavaa, kuvitus nautinnollisen värikästä, karkkia silmille.

Harvoin kirjallisuudessa tulee vastaan näin mutkatonta arjen kuvausta.

Tekijäkaksikko Abouet & Oubrerie ovat aviopari. Abouet on syntynyt Norsunluurannikolla, mutta teos ei ilmeisesti ole kovin omaelämäkerrallinen.

Länsimaisella medialla on useimmiten tapana esittää Afrikka negatiivisten uutisten kautta, mutta kirjan agendana on ollut valottaa tuiki tavallista elämää – ja siinä se onnistuu. Nuoruus on globaalia. Harmi, ettei kuusiosaisen sarjan muita osia ole käännetty.

*

Haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suomennos Helena Bützow. Äänikirjan (2017) kertoja Anna Saksman. Tammi 2005.

En liene ainoa, joka hiljattain myönnetyn Nobel-palkinnon jälkeen on ryhtynyt ahmimaan Ishiguroa. Hain juuri varauksesta Yösoittoja-novellikokoelman.

Ole luonani aina sopisi haasteen moneen kohtaan. Päällisin puolin romaani on seikkaperäinen lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus, kasvukertomus, jossa päähenkilö Kathy käy takautuvasti läpi muistojaan Hailshamin taidepainotteisessa sisäoppilaitoksessa.

Mutta teoksessa on vavahduttava alateksti: kaikki ei ole siltä miltä näyttää niin kuin Ishiguron teoksissa ei muutenkaan.

Kuuntelin romaania äänikirjana kävellessäni järven jäällä pakkasauringon alla ja huomasin kaiken aikaa esittäväni kysymyksiä: Miksi nuorille opetetaan taiteita ja runoutta? Mikä ihmeen galleria? Ja vasta paljon myöhemmin: Millaista on elämisen arvoinen elämä? Kenen elämä on arvokasta?

Ishiguro malttaa rauhallisesti ja kärsivällisesti (makuuni välillä turhankin yksityiskohtaisesti) rakentaa tunnelmaa. Hyvin hitaasti hän piilottaa vihjeitä rivien väleihin, mutta lopuksi seikkaperäisesti paljastaa kaiken. Lukijana / kuulijana olisin kaivannut enemmän omaa oivallettavaa. Toki pihvi ei ole romaanin rakenteessa vaan teemassa, joka pakottaa pohtimaan lääketieteen etiikkaa.

Vaikka pidin paljon enemmän Pitkän päivän illasta (joka on mielestäni täydellinen romaani), huomaan kuitenkin aika ajoin kaipaavani Kathya, Tommya ja Ruthia, joihin ehdin kävelyretkilläni kiintyä.

*

Haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Ilmar Taska: Pobeda 1946. Suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 2017.

Virolainen elokuvan- ja teatterintekijä Ilmar Taska vieraili viime kesänä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, ja siitä saakka sympaattisen kirjailijan esikoisromaani on keikkunut lukulistallani.

Sanon heti suoraan, että Pobeda 1946 on loistava romaani. Häikäisevän hyvä, viisi tähteä. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Tallinnaan, johon raskas, kaiken lamauttava rautaesirippu on pikkuhiljaa laskeutumassa.

Kertojia on useita. On oma-arvontuntoinen oopperalaulaja, joka kaipaa brittiläistä rakastettuaan. On brittiläinen radiotoimittaja, joka kaipaa virolaista ”Aidaansa”. On pieni poika, joka ei hoksaa, ettei hienolla Pobeda-autolla ajavalle sedälle kannattaisi kertoa isästä ja äidistä ihan kaikkea. On Pobeda-setä, joka uskossaan parempaan maailmaan muuttaa julmasti ja peruuttamattomasti monen elämän. Vallankumouksella on ikävä taipumus syödä omat lapsensa.

Kiehtovaksi intertekstiksi on kiedottu Puccinin Madama Butterfly -ooppera, joka hienovaraisesti kommentoi romaanin tapahtumia.

”Maailman kansat eivät voi sulkea silmiään meidän kohtaloltamme!”, eräs taiteilija parahtaa romaanissa. ”Länsimaat eivät jätä meitä.” Varsin ajattomia ja tutun kuuloisia lauseita…

*

Haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Rakas kuka vaan. Kirjeitä joita ei koskaan lähetetty. Toimittanut Emily Trunko. Suomentanut Sari Luhtanen. Graafinen suunnittelu ja kuvitus Tiia Javanainen.

Tämä kirja löytyy kirjakauppojen lasten- ja nuortenhyllystä, mutta sen lukeminen on hyvää tekevää ja oivaltavaa minkä tahansa ikäiselle (niin kuin niin monen lasten- ja nuortenkirjan, eihän sitä tarvitse enää erikseen sanoa vuonna 2018?).

Postaukseni otsikko on sitaatti eräästä kirjeestä.

Rakas kuka vaan on yksinkertaisesti ihana kirja – se on esineenäkin todella suloinen, voi mikä taitto ja kuvitus, ja se tekee mieli ostaa lahjaksi ihan kaikille.

Emily Trunko on amerikkalainen teinityttö, joka raapusti muistikirjaansa kirjeitä, joita hän ei aikonutkaan lähettää. Hän keksi perustaa Dear My Blank -blogin, johon keräsi lähettämättömiä kirjeitään – ihmiset innostuivat, netti räjähti, ja ilmiö oli valmis. Ihmiset alkoivat lähettää Emilylle omia kirjeitään, joita tämä julkaisee nimettöminä. Rakas kuka vaan -kirjaan on koottu kirjeitä erilaisten teemojen alle.

Tarina jatkuu. Blogi täydentyy kaiken aikaa. Tätä kirjoittaessani viimeisin kirje on lähetetty 12 minuuttia aiemmin, sitä edellinen muutama tunti sitten.

Dear J,

You are my eyelash-wish everytime.

E

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

”Joskus on ostettava velaksi lentolippu” (Helmet-lukuhaaste 2/12)

terhimaarit

Kollaasi_helmikuu

Helmet-lukuhaaste etenee sivu kerrallaan. Helmikuussa luin jatkuvan niistelyn lomassa muun muassa sarjakuvia, runoja, keskitysleirimuistelmat ja jatkoin Böll-projektini parissa.

 

Helmikuussa luettua:

 Haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani

Jacques Ferrandez: The Stranger. Based on the novel by Albert Camus. Translated by Sandra Smith. Pegasus Books 2016.

Olen opiskellut aikanaan yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja tankannut vinon pinon klassikoita, mutta sitä ei kyllä uskoisi, sillä en muista lukemastani enää juuri mitään. Camus’n Sivullisesta minulla on muistijälki: pidin sen ytimekkäästä, niukasta tyylistä.

Palautin tarinan mieleeni lukemalla Jacques Ferrandezin The Stranger -sarjakuva-adaptaation. Seesteisten maisemakuvien äärelle tekee mieli pysähtyä, lukiessa pystyy melkein tuntemaan Algerian polttavan auringon ihollaan – ja ehkä hiukan paremmin ymmärtämään Mersaultin kuumeista, eksistentiaalista tuskaa, jota hän ei kuitenkaan sanoin millään tavalla ilmennä.

2010-luvun lopun lukijalle Mersaultin oikeudenkäynti näyttäytyy aikamoisena kafkamaisena farssina. Tuntuu hullunkuriselta, että oikeus takertuu siihen, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Nykylukija tietää, että surun kokemusta on yhtä monenlaista kuin kokijaakin: ei ole väärää surua. Tuli tunne, että täytyypäs palauttaa alkuperäinen kirja lukulistalle.

*

Haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Heinrich Böll: Aseveljet. Suomentanut Markku Mannila. Otava 1983.

Kollegani Anneli Kannon suosituksesta aloitin Böll-lukuprojektin, ja Aseveljet valikoitui ensimmäiseksi kirjaksi.

Romaanin minäkertoja on entinen sotilas Wenk. Hän kertoo tarinaansa miehelle, joka on viiden vuoden ajan odottanut tietoja sodassa kadonneesta veljestään. Wenk paljastaa heti aluksi, että veli on kuollut. 127-sivuisen romaanin aikana hän kertaa miehen traagiseen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Hän on yliluutnantin lähettiläänä nähnyt vierestä kaiken.

Romaani sijoittuu kahdelle hyvin erilaiselle toisen maailmansodan sotatantereelle: Normandian luoteiskolkassa sijaitsevaan rannikkodivisioonaan, jossa sodankäynti on staattista ja puuduttavaa: saksalaiset odottavat aamusta iltaan liittoutuneiden maihinnousua. Jossain vaiheessa Wenk siirretään Venäjälle eturintamaan.

Kirja kannattaa lukea pelkästään tämän kohdan vuoksi:

”Joskus, kun muistelen tuota aikaa, minusta tuntuu, että sota on eräänlainen elementti. Kun ihminen putoaa veteen, hän kastuu, ja kun hän liikkuu etujoukoissa sen linjan tienoilla, missä jalkaväki ja pioneerit myllertävät maassa, hän on sodassa. Tuo ilmapiiri on kuin vedenjakaja, on vain hyviä ja huonoja miehiä, kaikki väliasteet nousevat ylemmäksi tai putoavat alemmaksi.” (s.106-107)

*

Haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.

Tämä on sairasta aikaa.

Jos 2010-luvusta käärittäisiin jokin kirja aikakapseliin tuleville sukupolville, pistäisin pakettiin tämän. Tällaista meillä oli – käsittämätöntä kyllä, uskokaa tai älkää. Olipa kerran aika, joka oli täysin menettänyt impulssikontrollinsa.

Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksessa on oivaltava idea – kirja on innovatiivista journalismia – ja vaikuttava toteutus. Johanna Vehkoo on tehnyt haastatteluja ja kirjoittanut tekstit, ja Emmi Nieminen laatinut puhuttelevat kuvitukset tekstien ympärille.

Kirja on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka antaa äänen niille, jotka ovat viime vuosina joutuneet aggressiivisten, systemaattisten vihakampanjoiden kohteeksi. Heitä on järkyttävän paljon. He ovat useimmiten naisia tai naisoletettuja. He ovat uskaltaneet sanoa mielipiteensä ääneen, ja siitä heitä on rangaistu. Vehkoo on haastatellut myös tutkijoita ja poliiseja – ja jopa muutamaa vihaviestien lähettäjää.

Kirja on todella ahdistavaa luettavaa (jopa fyysisesti kangistavaa). Onneksi teoksen lopussa pohditaan käytännön ratkaisuja vihapuheen torjumiselle. Varovaista toivoa on?

Feministisen ajatushautomo Hatun sivuilla on julkaistu työkalupakki, jonka avulla voi torjua vihapuhetta ja tarjota tukea verkkoväkivallan uhreille:

Kannusta vihamyllyyn joutunutta julkisesti. Joskus pelkästään tieto siitä, että kohde ei ole yksin, voi ajaa trollit ja vihaajat toisaalle. Lähetä kohteelle positiivisia viestejä. Kehu hänen työtään ja kehota jatkamaan kirjoittamista.

*

Haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri

Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut. WSOY 1996.

Käytän jonkin verran hyllyssäni olevia runokirjoja kirjoittamiseni tukena. Kun kirjoittaminen ei syystä tai toisesta suju, saatan hakea avukseni yksittäisiä, sattumanvaraisesti valittuja sanoja tai säkeitä, jotka synnyttävät uusia impulsseja tekstiin.

Timo Pusan kirja, jonka olen lukenut monenmonta kertaa, toimi hiljattain apunani. Pusan lyriikka on vähäeleistä, haikeaa, arjen pieniä havaintoja tallentavaa, luontoa kunnioittavaa – todistetusti se kestää useita lukukertoja.

Jos tulevassa romaanissani mainitaan heinäpellolla kulkeva lapsi tai pala kaarnaa, se on Pusan ansiota. Päiväkirjaani jäljensin matkakirjani julkaisutunnelmissa tämän ihanuuden:

Joskus on ostettava

velaksi lentolippu

 

joskus on tarpeeksi

nähdä ikkunasta lintu

*

Haasteen kohta 25. Novellikokoelma.

Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.

Heinrich Böll on löytö. En ole ollut kenestäkään muusta kirjailijasta yhtä innoissani pitkään aikaan. Tuntuu kuin hän vastaisi kaikkiin niihin kysymyksiin, joita mietin Saksassa viime syksynä. Pidän hänen kuulaasta tyylistään, jossa ei ole mitään ylimääräistä, aihevalinnoistaan, humanistisesta maailmankuvastaan, näkökulmaratkaisuistaan, vinosta huumoristaan.

Mitä enemmän Bölliä lukee, sitä enemmän intertekstuaalisuutta hänen kirjoistaan löytää.

Teokset ovat vuoropuhelussa keskenään: samat anekdootit, hahmot ja yksityiskohdat toistuvat eri kirjoissa. Olen jo melkein kiintynyt sodan runtelemaan räystäskouruun, jonka Böll nostaa esiin niin usein.

Sankari sisältää parikymmentä sota-aiheista novellia. Yksi karmeimmista ja mieliinpainuvimmista teksteistä on tarina nimeltä Kuolinsyy: kyömynenä, jossa lukija saatetaan seuraamaan juutalaisten joukkoteloituksia. Paikalla on vapiseva, ahdistunut luutnantti Hegemüller, josta tuntuu kuin jokainen laukaus osuisi hänen omaan sydämeensä: ”hän tajusi säikähtäen, että hänellä oli sama asepuku kuin murhaajilla”. Hän yrittää pelastaa joukosta yhden miehen – turhaan.

*

Haasteen kohta 33. Selviytymistarina

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2018.

Tämä kirja asettuu tietämättään dialogiin Böllin novellien kanssa –

Millaista oli elää keskitysleirillä? Mitä kaikkia kieliä Auschwitzissa puhuttiin? Millainen yhteishenki leirillä oli? Entä kun teillä oli kuukautiset? Oliko myös kilttejä SS-sotilaita?

Hankin Hédi Friedin kirjan käsiini luettuani hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista. Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä -kirjaan 93-vuotias Fried on koonnut kysymyksiä, joita ruotsalaiset koululaiset ovat esittäneet hänelle. Hän on 1980-luvulta saakka kiertänyt kouluilla puhumassa kokemuksistaan: ”Uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme, ettei sama toistu.”

Fried on Romanian juutalainen, joka joutui keskitysleirille teini-ikäisenä. Hän menetti vanhempansa, mutta pysyi elossa siskonsa ansiosta. Sodan jälkeen hän teki kotinsa Ruotsiin, joka otti vastaan pakolaisia.

Tämä on jälleen yksi niitä tärkeitä kirjoja, jota tilaisin koulukirjastojen hyllyt täyteen. 144-sivuisen teoksen kykenee lukemaan sellainenkin, jolle lukeminen on hankalaa.

*

Tammikuun Helmet-pohdintaa tämän linkin takana. 

”Että minä menisin ja eläisin täysin” (Helmet-lukuhaaste 1/12)

terhimaarit

Tammikollaasi_helmet

Osallistun tänä vuonna suosittuun Helmet-lukuhaasteeseen. Pidän siitä, miten haaste yhdistää lukijoita sosiaalisessa mediassa ja saa lukemaan ja jakamaan yllättäviäkin kirjavinkkejä.

Kiitos Hannoverin, olen nyt erityisen innostunut saksalaisesta kirjallisuudesta, mutta lukulistani elää koko ajan. En ole lyönyt lukemistoani lukkoon, katsotaan kirja kerrallaan. Raportoin etenemisestäni kerran kuussa pienin muistiinpanoin.

 

Tammikuussa luettua:

Haasteen kohta 1. kirjassa muutetaan

Riina Mattila: Järistyksiä. WSOY 2018.

Latasin tämän kirjan lukuaikapalvelusta luettuani Aamulehdestä sydämeenkäyvän haastattelun esikoiskirjailija Riina Mattilasta. En yleensä lue kirjoja kännykällä, mutta eräänä iltana ajattelin ihan vain vilkaista Järistyksiä-kirjan alkua. Kävi tietysti klassisesti – luin romaanin melkein yhdeltä istumalta…

Romaani on kuvaus maanjäristyksen kaltaisesta voimasta, ensirakkaudesta ja rohkeudesta repäistä itsensä irti ahdasmielisestä lapsuuskaupungista, joka uskoo siihen, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia. Millaista on olla nuori, jonka sukupuoli-identiteetti on moniulotteisempi?

Pidin kirjasta valtavan paljon. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut näin ihanaa rakastumisen kuvausta. Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa.

Nuortenkirjoilla on edelleen ikävä tapa jäädä katveeseen niin paljon kuin genren puolesta meteliä pidetäänkin. Huolestuneena mietin, jääkö hieno Järistyksiä katveen katveeseen, koska se on julkaistu pelkästään sähkökirjana (vai innostaako e-kirja empiviä lukijoita kokeilemaan uutta formaattia?). Jos olisin päättämässä koulukirjastojen tilauksista, tilaisin romaania nimittäin hyllyt täyteen.

Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa.

*

Kirjahaasteen kohta 2. Kotimainen runokirja

Arja Tiainen: Runoja 1971-1982. WSOY 1984.

Minulla on (huono?) tapa lukea vuodesta toiseen suosikkirunoilijoitteni kokoelmia ja liian harvoin teen tilaa yllätyksille. Josko tänä vuonna petraisin. Tiaisen kokoelman valitsin Hervannan kirjaston hyllystä, koska minulla oli intuitiivinen fiilis, että pitäisin kirjasta.

Teoksesta löytyikin motto tulevalle vuodelle: ”Että minä menisin ja eläisin täysin. / Enkä ketään kumartaisi turhan syvään. / Enkä ketään en mitään pelkäisi / paitsi omaa jäätymistäni.”

Kokoelma sisältää runoja Arja Tiaisen kuudesta varhaisesta teoksesta. Pidän nuoren runoilijan rohkeasta ja yhteiskunnallisesta – välillä tosin alleviivatun ohjelmalliseksikin äityvästä kertojanäänestä. Ajankuva piirtyy esiin: ”En halua elää ympärivuotista Peyton Placea”, mutta samalla maailma on edelleen hyvin tunnistettava: ”Työttömyys käsitetään henkilökohtaiseksi virheeksi: / yrittäminen kannattaa / Ahkeruus Voittaa”.

Säkeitä tekee mieli kirjoittaa muistiin: ”Pahin on ohitse: se kammottava leffa / nuoruus”.

Tekstien minä on sivullinen, joka ei samastu elitistiseen kulttuuriväkeen, mutta joka puhuu kovalla äänellä omaäänisen runouden puolesta.

Kirjailijakuva: Veikko Somerpuro / WSOY

*

Haasteen kohta 3. Kirja aloittaa sarjan

Juhani Syrjä: Juho 18. Gummerus 1998.

Tämä kirja lähti niin ikään sattumalta mukaani Hervannan kirjaston 1918-teemahyllystä ja hyvä niin, sillä vähäeleinen, koruton monologiromaani teki rauhallisessa toteavaisuudessaan syvän vaikutuksen.

Teoksessa Juhani Syrjä käy läpi isänsä vaiheita kansalaissodassa ilmeisen totuudenmukaisesti; rivien välistä voi melkein kuulla isän ja pojan keskustelun. Juho 18 aloittaa neliosaisen romaanisarjan, joka yksilön tarinan kautta avaa suomalaista historiaa.

Romaanissa on pysäyttävä lause, jota jään miettimään pitkäksi aikaa: ”Sodista tuskin tulisikaan mitään ilman nuorten miesten häpeän pelkoa.”

Työläispoika Juhoa eivät aatteet kiinnostaneet ja hän olisi ”mieluummin jäänyt taloon jatkamaan rudanajoa ja syömään emännän kattamasta pöydästä”, mutta valinnanvaraa ei ollut. Aseeseen oli tartuttava.

*

Haasteen kohta 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Herman Hesse: Kylpylävieraana Badenissa. Weilin+Göös 1978. Suomennos Aarno Peromies.

Olen nyt todella innostunut Heinrich Böllistä, jota oikeastaan haluaisin lukea pelkästään (ja jonka kirjoista lisää helmikuussa), mutta pakko tunnustaa, että Hesse kiilasi väliin. Böll on tyyliltään viileän toteava, Hesse hurmaavan filosofinen ja itsereflektoiva: kiehtovia kumpikin.

Kylpylävieraana Badenissa on täydellinen raukean lauantai-iltapäivän kirja. Melkein pystyi kuvittelemaan itsensä yrtintuoksuiseen kylpyyn ja ravintolan notkuvien herkkupöytien äärelle. Neuroottisen ja nipottavan (ja silti sympaattisen) Hessen seinänaapuri en kuitenkaan missään nimessä olisi tahtonut olla. Kirjassa on pitkä luku, jossa taiteilija listaa hollantilaisen seinänaapurinsa vikoja.

Teoksessa viisissäkymmenissä oleva kirjailija kertoo kuuluisassa kylpyläkaupungissa viettämästään kolmiviikkoisesta hoitokuurista. Oikeastaan vähän hämmennyin tarkistettuani hänen ikänsä kirjoitusajankohtana: iskiaspotilas kirjoittaa kuin vanha, kaiken nähnyt mies.

Teoksen jälkisanat hän kirjoitti parikymmentä vuotta myöhemmin.

Hesse piti teostaan yhtenä onnistuneimmistaan.

*

Haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo. Simon & Schuster 20

Kuuntelin Schumerin kirjan muutamalla pitkällä junamatkalla (Hannover-Dresden-Hannover) ja inspiroiduin kuulemastani. Kuin olisi viettänyt aikaa parhaan nuoruudenystävänsä kanssa. Minunkin idolini teininä oli Beverly Hills 90210:n Brenda ja tapetoin huoneeni seinät Luke Perryn ja Jason Priestlyn kuvilla… Tuntui tärkeältä, että juuri Schumer luki oman kirjansa; kerronta tuli lähelle.

Amy Schumer on yksi planeettamme hauskimmista naisista. Hänen roisit stand up -keikkansa, sketsisarjansa ja elokuvansa ovat pidentäneet reilusti omaa ikääni. Schumerin omakohtainen teos on tietysti herkullisen räväkkä ja anarkistisen törkeä, mutta ei pelkästään.

Kertoessaan nuoruutensa epäonnistuneista seurustelusuhteista Schumer ottaa voimakkaasti kantaa parisuhdeväkivaltaan ja tyttöjen keholliseen itsemääräämisoikeuteen.

Kirja on tärkeä lisä #metoo-keskusteluun. Schumer kertoo myös koskettavasti isänsä sairastumisesta MS-tautiin.

Järkyttävä on luku, jossa näyttelijä palaa elokuvateatterin ampumavälikohtaukseen, jossa kaksi naista sai surmansa. Ampuja oli tietoisesti valinnut Schumerin komedian ja sen naiskatsojat uhreikseen. Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalaisten aselait ovat täysin käsittämättömiä, esimerkiksi terroristilistalla olevat saavat vapaasti ostaa aseita. Tragedian jälkeen Schumer on ryhtynyt vaatimaan tiukempia aselakeja ja kattavampia mielenterveyspalveluja.

*

Haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 2007.

Olen käynyt Dresdenissä lyhyen ajan sisällä kahdesti, joten tämän klassikon lukeminen kuuluu asiaan. Pitäisi ehkä pyydellä anteeksi teoksen myöhäistä lukemista, mutta kaikilla kirjoilla on aikansa.

Teurastamo 5 on edelleen näyttävästi esillä dresdeniläisissä kirjakaupoissa. Pidin teoksesta valtavan paljon, ja lyhyen kirjan ahmaisee nopeasti.

Romaania lukiessa tulee mieleen, että tällainenkin voi olla sotaa kuvaava kirja: odottamaton, kummallinen, eri vuosikymmenillä ja paikoissa hyppelehtivä, paksulla mustalla huumorilla maalattu, kronologialle kikatteleva. Nauroin ääneen, karmeuksille. Niin se käy. Tosin olisi ollut kiinnostavaa saada lukea teos ilmestymisajankohtanaan, jolloin kirjalliset keinot olisivat näyttäytyneet tuoreina. Nykyäänhän kaikki on jo tehty (vai onko?).

Jos Vonnegut olisi tyytynyt realistisesti kuvaamaan omia kokemuksiaan saksalaisten sotavankina, teos olisi voinut jäädä hyvin konventionaaliseksi.

Millainen mahtaisi olla kerronnallisilla tekniikoilla leikittelevä Tuntematon sotilas versio 2.0? Ehkä vieläkin liian varhaista realismia rakastavalle suomalaiselle lukijalle?

*

Haasteen kohta 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi. Suomentanut Sari Karhulahti. Into 2017.

Minulla on tämän kirjan kanssa suuri kriisi!

Pilasinko lukukokemukseni kuuntelemalla äänikirjaa aina silloin, kun minulla oli pieni hetki aikaa? Olisiko pitänyt lukea kirja ihan perinteiseen tapaan?

Pidin nimittäin valtavan paljon tekijän aiemmasta suomennoksesta (Pidä huolta äidistä), mutta Jään luoksesi jätti minut muutamia yksittäisiä kohtauksia (kirjallisuuden professorin alussa kuvattu luento, eksoottiset ruokakuvaukset) lukuun ottamatta kylmäksi. Kirja oli suuri pettymys.

Teos tuntui liian selittävältä ja teennäisen eteeriseltä, lukijalle ei jätetty rivien väleihin tilaa tehdä omia oivalluksiaan, vaikka romaanin yhtenä teemana on kaunokirjallisuuden vaikutus.

Teoksen maailma – Etelä-Korean opiskelijamielenosoitukset 1980-luvulla ja niiden tukahduttaminen – olisi antanut aineksia vaikka mihin. Oi voi…

*

Haasteen kohta 24. Surullinen kirja

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti. Otava 1993. Suomentanut Markku Mannila.

Koska olen koko syksyn ajan Saksaa kiertäessäni nähnyt toisen maailmansodan aikaisten pommitusten jälkiä – oikeastaan on vaikeaa löytää kaupunkia, joka ei olisi sodassa kärsinyt, Böllin kirja (ja koko tuotanto) tuntuu täsmäkirjalta.

Böll kirjoitti rauniokirjallisuuden klassikon, teoksen Enkeli oli vaiti, sodan jälkeen, mutta se julkaistiin Saksassa vasta vuonna 1992 ja herätti silloin paljon keskustelua.

Romaanissa osastostaan karannut sotilas Hans Schnitzler, ilmeisesti aika lähelle kirjailijan omakuva, palaa pommitettuun kotikaupunkiinsa hävityn sodan jälkeen. Tulee mieleen, että kunpa Hitlerille olisi näytetty kristallipallosta nämä kammottavat kuvat tuhotuista kaupungista ennen kuin hän sysäsi toisen maailmansodan liikkeelle. Henkiin jääneiden ihmisten elämä on selviytymistä päivästä toiseen nälän ja kylmyyden keskellä.

Olosuhteista huolimatta – tai kenties juuri niiden takia – romaani on myös haikea, koskettava rakkaustarina. Kaksi toisilleen tuntematonta kietoutuu toisiinsa saadakseen edes hetkeksi lämpöä.

*

Lue lisää Helmet-lukuhaasteesta täältä.