Allekirjoitin tällä viikolla kustannussopimuksen seuraavasta romaanistani. Viimeistelen käsikirjoitusta talven ajan.
Kirjoittaminen on h i d a s t a.
Aina epävarmaa: ”Saanko tätä sittenkään koskaan valmiiksi, rakenne ei käyttäytynytkään kuin olin ajatellut, haukkasinko liian suuren palan jälleen kerran, julkaistaanko tätä ikinä”…
Kunnes yhtäkkiä alkaakin tapahtua niin hämmentävällä vauhdilla, että melkein säikähtää.
Seuraavan romaanini nimeksi tulee Kiivaat. Kirjalle suunnitellaan parhaillaan kantta – kaksi hienoa versiota olenkin jo nähnyt, ja minulla on maaliskuun loppuun aikaa viimeistellä viimeinen versio.
Ja maaliskuun loppuhan on käytännössä huomenna, joten jos en ole sosiaalinen alkuvuodesta –
*
Voisihan romaanista muutaman sanasen jo sanoa. Se on sukua Punaisten kyynelten talolleja Fraulle, koska se käsittelee (nuoria) naisia ja ideologiaa ja sotaa (jatkosota), mutta käsittelytavaltaan se on herkempi ja pehmeämpi. Päähenkilöt ovat nuorempia ja alttiimpia.
Jotain haikeaa, kaipaavaa ja melankolista tekstissä on.
Kesä on hyvää aikaa ilmestymiselle, sillä jatkosota alkoi kesäkuussa 1941.
*
Ik heet Terhi.
Opiskelen parhaillaan hollannin alkeita. Kieli on todella jännä: ihan kuin saksan ja ruotsin hybridi. Kirjoitetusta kielestä ymmärtää yllättävän paljon, mutta puhuminen ja lausuminen onkin sitten aivan eri juttu.
Asuimme hiljattain puolisoni kanssa Saksassa puolen vuoden pätkän, ja se oli ihanaa aikaa. Saksa-rakkauteni tuskin on jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta. Vuosi sitten tähän aikaan olimme vielä Hannoverissa. Niin se aika vain menee.
Joku kysyi Kesyt kaipaavat -kirjan ilmestymisen jälkeen, sainko ystäviä Saksasta. Kyllä sain, saimme. Useitakin. Pidämme yhä yhteyttä viikottain, ja toivottavasti tapaamme taas tänä vuonna.
*
Tänä keväänä vietämme puolison kanssa kolme kuukautta Hollannissa Eindhovenissa (Tampereen kokoinen kaupunki, jossa yliopisto ja Philipsin tehdas). Ja minähän haaveilin Kesyt kaipaavat -kirjani lopussa tulppaanipelloista. Nyt näyttää siltä, että pyöräilen tulppaanipeltojen ohi kevään aikana.
Lentoliput on jo hankittu, ”enää” puuttuu kalustettu asunto. Sitä on ollut vaikeampi löytää kuin Saksasta. On helpompaa saada kämppä 6-12 kuukaudeksi kuin noin lyhyeksi ajaksi. Minulla on kuitenkin vissi luotto siihen, että asuminen järjestyy. Ainahan kaikki, elämässä.
Helmikuussa rustailen blogia sitten uudesta ympäristöstä.
*
Seuraavan kerran blogi päivittyy lukupäiväkirjan merkeissä perjantaina 25.1.
Pyrin päivittämään kahdesti kuussa. Ehkä Hollannissa intoudun enemmänkin.
Tämä teksti on omistettu kaikille (päiväkirjan) kirjoittajille. Loppiaisviikonloppuna on vielä hyvää aikaa selata vanhaa kalenteria ja summata mennyttä.
Ehkä on muitakin kaltaisiani sanataideharjoitusaddikteja. Kun kirjoittaa hakukoneeseen sanat ”journaling prompts” + ”new year”, löytää kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia ideoita, kuinka reflektoida kulunutta vuotta kirjoittamalla.
Voi toki vain istua ja alkaa tajunnanvirranomaisesti kirjoittaa vailla tehtävänantoa ja katsoa, minne kynä johtaa.
Paljon on höttöäkin: kun kirjoittaja intoutuu keksimään 50 ideaa, ei kovin moni niistä ole käyttökelpoinen. Lupaustentekemisvinkit jätän väliin.
Annoin sukulaispojille yhden lupauksen: En aio hypätä laskuvarjolla tänäkään vuonna (”Entä jos tulee sellainen tilanne, että on pakko?” he jäivät pähkäilemään. ”Toivottavasti lentokone lentää niin matalalla, että pystyt hyppäämään maahan.”)
Pidän tästä uuden ja vanhan rajapinnasta, sillä vuoden vaihtuminen tarjoaa luonnollisen ajankohdan katsoa taaksepäin. Kaikki on periaatteessa taas mahdollista.
Mielelle tekee hyvää hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sitä, mitä viimeisen 12 kuukauden aikana tapahtui.
Tässä muutama poimittu ja jalostettu idea.
Kirjoita kirje menneisyytesi itselle, tammikuuhun 2018. Mitä sanottavaa sinulla on? Kannustaisitko, rohkaisisitko, lohduttaisitko? Millaisia neuvoja antaisit nyt vuoden ”viisaampana”? Minä voisin sanoa vaikkapa: ”Vaikka olet sairaana 3,5 kuukautta, paranet kyllä. Pää pystyyn!”
Kirjoita kirje tulevaisuutesi itselle, joulukuuhun 2019. Miten toivot vuoden kuluneen? Mitä kaikkea on tapahtunut vuoden aikana? Saitko tehtyä niitä asioita, joista haaveilit? Palaa tähän kirjeeseen joulukuussa. Turha kai taas edes mainita, kuinka paljon minulla on erilaisia kirjoittamissuunnitelmia?
Mitä opit vuonna 2018?
Abstraktia tai konkreettista: minä opin (omaksi yllätykseksi) monia uusia tanssiaskeleita, kymmeniä pilates-liikkeitä, valmistamaan spätzle-pastaa. Opin taas jonkin verran kärsivällisyyttä. En oppinut vieläkään valmistamaan oikeaoppista matcha-teetä.
Listaa 5-10 sanaa, jotka kuvaavat viime vuotta. Valitse sanoista yksi ja kirjoita.
Kuka tai ketkä toivat elämääsi eniten positiivista energiaa? Kenen ajattelemisesta sinulle tulee aina hyvä mieli? Kirjoita hänestä – niin ja toki kerro hänelle, mitä ajattelet.
(vastavuoroisesti voi toki kirjoittaa terapiamielessä elämänsä ankeuttajista, päästellä höyryjä kunnolla ja sen jälkeen viskata paperi takkaan ja sanoa byebye, en kanna sinua enää mukanani).
Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan omenoiden tuoksua ja puissa notkuvia pihlajanmarjaryppäitä. Joka päivä otan pihakoivuista kuvia tarkkaillakseni, miten lehtien väri tässä pikkuhiljaa muuttuu.
Ja onko suloisempaa kuin ystävä, joka antaa purkillisen omenahilloa? Toinen arveli, että voisin pitää pihlajanmarjahillosta teen kanssa.
Kaupunginosani oravat ja sorsat ovat naurettavan kesyjä. Liian kesyiksi ruokittuja. Eräänä päivänä puistossa orava kiipesi mutkattomasti jalkaani pitkin ja sorsat tulevat nokkimaan varpaita tiedustellessaan, enkö tosiaankaan tuonut niille tänäänkään mitään. Metsässä eläimet onneksi hoksaavat pitää turvallisen välimatkan.
Viilenevät päivät ja pimenevät illat – kyllä, jo yhdeksän aikaan on hämmentävän hämärää, vaikka vasta ihan äsken menin uimaan samaan aikaan auringon yhä porottaessa – houkuttelevat käpertymään omaan kirjalliseen maailmaan. Syksy antaa ekstrovertillekin luvan olla introvertti.
Syksyn aikana teen vielä jonkin verran arkistotutkimusta tuodakseni historialliseen romaaniini enemmän ajankuvaa ja herkullisia yksityiskohtia. Tekeillä oleva romaanini kertoo erään tarinan jatkosodasta.
Historia tuntuu päivä päivältä kiinnostavammalta, koska se asettuu kaiken aikaa nykyajan peiliksi. Mennyt näyttäytyy minulle vastakohtien kautta: ahdas vs. tilava, niukka vs. runsas, vähän vs. paljon, sota vs. rauha. Viihdyn pelkistetyssä eilisessä, josta puuttuu monenlainen häly (ei vähiten some-).
Uusia apurahahakemuksia kirjoittaessani mieli hakeutuu väkisinkin jo seuraavan romaanin maailmaan ja uuteen kiehtovaan taustatutkimukseen, joka odottaa minua vuonna 2019.
Kirjailijan työtä on tämäkin:
Tänä syksynä keskityn entistä enemmän pitämään kunnostani huolta. Kiropraktikon neuvomana aloitan pilateksen ja jatkan kuntosalilla käymistä. Viimeisen vuosikymmenen olen kärsinyt kroonisesta selkäkivusta – tämä istumatyö on yksi syypää – mutta kiitos säännöllisen liikunnan, akupunktiohoitajan ja kiropraktikon tilanne on tällä hetkellä oikein hyvä. Vuosi sitten Saksassa asuessani minut piti aamuisin auttaa sängystä ylös…
Juoksen kun siltä tuntuu ja kuljeskelen metsässä kamera kaulallani ja kuksa repussani, kun kaipaan rauhoittumista. Kävelen työhuoneestani syvälle metsään viidessätoista minuutissa. Vielä lähempänä on järvi. Vesi oli eilen 17-asteista, illansuussa sopivan rentouttavaa ja rauhoittavaa – ja varsin lämmintä vielä.
Kuvitan tätä kirjoitusta muutama viikko sitten Lapissa ottamillani kuvilla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät –kirjassa on yksi teksti, joka kertoo Kiilopään maisemista ja savusaunasta. Siellä olin tälläkin kertaa. Tekemässä pitkiä päivävaelluksia. Nautiskelemassa. Nukkumassa, lukemassa, uimassa 9-asteisessa tunturipurossa, kokeilemassa sähkökäyttöistä fatbikea.
Vähän liian aikaisin ruskaa ajatellen. Maaruska hehkui jo aavistuksen punertavana, mutta puut pysyttelivät vielä vihreissä takeissaan.
Tunnelmallisia syyspäiviä kaikille blogini lukijoille!
Minua hymyilyttää suuresti edellisen päivitykseni pessimistinen ingressi: ”Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.” Kukapa olisi uskonut!
Työhuoneessani on viimeiset kolme viikkoa ollut 32 astetta lämmintä. Tietokone hohkaa ilmoille entistä enemmän kuumaa. Kaikki ilmastointilaitteet on tietenkin myyty ajat sitten loppuun.
Kesä on ollut yhtä aikaa ihana ja kamala. Poikkeuksellinen helleaalto herättää suurta huolta siitä, miten vuodenajat käyttäytyvät tulevaisuudessa.
Vaikka välillä on ollut liian tukalaa ja terveellekin ihmiselle suorastaan pyörryttävää, olen kuitenkin saanut varastoitua aurinkoisia muistoja monen kesän tarpeiksi.
On jumalaista uida tyynessä järvessä auringonlaskun aikaan.
Olen kuitenkin enemmän kuin valmis syksyyn ja viileneviin kirjoituspäiviin. Huokaisen helpotuksesta, kun kodin sisälämpötila ei enää ala kolmosella.
Saksa-rakkauteni on tuskin jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta ja haikeasti olen katsellut vuoden takaisia Hannoverin-kuvia.
Kesäkuussa kirjoitin viikon verran pilvenpiirtäjien täyttämässä Frankfurtissa. Satuin olemaan kaupungissa jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun Saksa hävisi nolosti Etelä-Korealle ja putosi turnauksesta pois. Mieliala ei suoranaisesti ollut katossa. ”Miljonääripelaajilla ei ole motivaatiota. He ovat voittaneet jo. Löwin olisi pitänyt laittaa kentälle nuoria ja nälkäisiä pelaajia”, tuumasi nuorimies junassa.
Lomailemaan junailin parin tunnin päähän etelään, Baden-Württenbergin osavaltioon, Freiburg im Breisgaun idylliseen kaupunkiin, jota pidetään porttina Mustaanmetsään. Hurmaava kaupunki, jota voin suositella matkakohteeksi varsinkin kaikille luontomatkaajille. Freiburg im Breisgauta pidetään Saksan vihreimpänä kaupunkina (35% asukkaista äänestää vihreitä), jossa uskotaan kestävään kehitykseen, kierrätykseen ja polkupyöräilyyn autoilun sijaan.
Saksan pisin kaapelihissi vie Schauinsland-vuoren huipulle parissakymmenessä minuutissa.
Saksa kummastuttaa minua jatkuvasti. Maa on täynnä kaupunkeja, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja silti niissä on vähintään 200 000 asukasta.
Suomalaiselle metsäläisellekin Schwarzwaldin vehreys tulee yllätyksenä. Oikein hätkähdin jälkikäteen, kun tässä katselin reissussa ottamiani valokuvia.
Mitä kuuluu kirjoittamiselle?
Aikuisromaanini edistyy hitaasti mutta varmasti. Kirjoitan romaanin tämän vuoden aikana loppuun.
Toivoisin kovasti, että vuosien myötä kirjoittaminen helpottuisi, mutta kyllä se välillä aikamoista tervanjuontia on hyvistä aikeista huolimatta. Kirjoittaminen on niin paljon muuta kuin koneella istumista; minun suurin kipupisteeni on viime vuosina ollut toimivan rakenteen löytäminen. Romaani ei lähde kirjoittumaan ilman oikeanlaista rakennetta. Tämä on aihe, josta voisin kollegoiden kanssa keskustella loputtomasti.
Tämän suven rakkaimpia lukumuistoja: Luin Nuoren Wertherin kärsimyksiä samalla paikalla, jolle kirjailija on aikanaan isänsä kanssa istuttanut omenapuita.
Lähipiirini on onneksi jälleen kerran muistuttanut, että Fraun kirjoittaminen oli aikanaan samanmoista. Eli ehkäpä se siitä, kärsivällisesti hengittäen. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvin luonteenpiirteeni.
Aion tässä pikkuhiljaa aloitella myös seuraavan historialliseni taustatutkimusta. Se on jotain aivan muuta. Pidän limikkäisiä töitä mielekkäänä ja eri aiheet saattavat jopa yllättävällä tavalla ruokkia toisiaan. Aihe on hyvin rajattu ja itse asiassa taustakirjallisuutta on olemassa hämmentävän vähän. Se on uudenlaista (vrt. sota-aiheet, joiden taustatutkimukseen hukkuu) ja varsin huojentavaakin.
Freiburg im Breisgaun Seeparkissa lampea piti katsoa kaksi kertaa: onko lumpeiden seassa todella kilpikonnia? Kyllä oli, yhteen kuvaan ikuistin niitä peräti kahdeksan.
Matkakuvani päivittyvät Instagramiin (jonka olen taas parin vuoden tauon jälkeen löytänyt):
Vietin huhtikuun viimeisen viikon Zürichissä. Hurmaava sveitsiläiskaupunki oli jo hyvissä ajoin puhjennut täyteen kevääseen. 24 astetta lämpöä ja orvokkeja kaikkialla. Kevät tuli Suomeen viiveellä, mutta tulipa onneksi kuitenkin.
Koska matkustin pelkillä käsimatkatavaroilla – kuinka vapauttavaa se onkaan – jouduin jättämään paremman kamerani kotiin. Nämä tunnelmakuvat on räpsitty puhelimellani.
Näkymä hotellihuoneen ikkunasta. Tuossa alhaalla järjestettiin grillibileitä melkein joka ilta.
Kesyt kaipaavat, villit lentävät sai hyvän kodin Herrlibergin idyllisestä kylästä. Lämmin tervehdykseni vielä näin blogin välityksellä Sirkulle – ja Leenalle, joka tutustutti meidät toisiimme. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Sveitsissä, mutta sain reissusta niin paljon enemmän irti, kun sain jutustella ihmisen kanssa, joka on asunut maassa melkein 40 vuotta.
70 maassa reissannut Sirkku nostatti paitsi kroonista matkakuumettani myös piilevää muuttokuumetta. Ehkäpä. Vielä. Joskus. Ei sitä voi tietää –
Kun katson kristallipalloon, kuulen itseni puhuvan saksaa.
Aloitin reissussa uuden (matka)päiväkirjan. Olen ollut valtavan ilahtunut niistä blogikirjoituksista, joiden kirjoittajat ovat kertoneet aloittaneensa (matka)päiväkirjan kirjoittamisen Kesyt luettuaan. Sehän minun tehtäväni onkin, ei vain kirjoittaa vaan inspiroida muita kirjoittamaan.
Allekirjoitan.
Sveitsissä osasin toki odottaa upeita maisemia, mutta sitä en, että Zürich olisi niin helppo ja vaivaton, lähes pikkukaupunkimainen. Kätevää kävellä paikasta toiseen tai istuksia ratikan kyydissä. Yleisilme vähän siistimpi kuin Saksassa. Vauraus näkyy hienoina autoina ja luksusvaatteina.
Niin. Ainoa miinus onkin sitten se, että kaupungin hintataso on puistattava ja lähes poikkeuksetta ravintolalasku sai pulssini nousemaan.
Dada-liike sai alkunsa Kabaree Voltairessa lokakuussa 1916.
Hiukan yllättäen Irlannissa nykyisin kovasti juhlittu (ja omana elinaikanaan väheksytty) James Joyce on haudattu Zürichiin. Mietin, joskohan tänä kesänä viimein aloittaisin oman Ulysses-lukuprojektini – hitaasti ja varmasti, yhtään kiirehtimättä?
Aivan Joycen likellä on Nobel-kirjailija Elias Canettin viimeinen leposija. Huhtikuun lopussa Flunternin hautausmaa oli valtavan kaunis paikka kävellä ja lueskella vanhojen kivien kirjoituksia.
Kirjakaupat vetävät puoleensa missä tahansa liikunkin. Zürichissä pyörin Orell Füsslilla, mutta tämä kauppa on osannut valita nimensä.
Kyllä käsimatkatavaroihin sentään muutama kirja mahtuu.
En voinut vastustaa kukka-aiheisen runokokoelman kantta ja Frisch & Dürrenmatt löytyivät kirjakaupan Sveitsi-hyllystä. Dürrenmattin Tuomari ja hänen pyövelinsä minulla olikin matkalukemisena, ah, onko mitään ihanampaa kuin wanhan koulukunnan dekkarit, ja koska romaanin kieli on aika simppeliä, uskoisin selviytyväni myös alkukielisestä versiosta.
Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani julkkareita vietettiin tällä viikolla Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereella. Tässä kirjallinen versio illan kulusta. Hyvä ystäväni ja kollegani Päivi Haanpää haastatteli minua.
Tai siis – tämän olisin alun perin halunnut sanoa, mutta luultavasti sanoin jotain aivan muuta…
Miksi uusi laji, miksi tällainen kirja tällä kertaa?
Matkakirja on ollut tekeillä vuosia. Kun aikanaan aloin kirjoittaa kolumneja Kalevaan ja myöhemmin Karjalaiseen, päätin jo silloin, että suurin osa kolumneistani käsittelisi reissujani ja että myöhemmin koostaisin tarinat kirjaksi.
Olen viime vuosina saanut matkustaa paljon ja nähdä ja kokea monenlaista. Olisi sääli olla kirjoittamatta kaikesta siitä!
Kirja ei juurikaan enää sisällä alkuperäisiä kolumneja täysin sellaisenaan, sillä ne pitää aina kirjoittaa tiettyyn sanomalehtimittaan. Olen editoinut ja laajentanut kolumneja ja lisäksi kirjoittanut varta vasten pitkiä matkapäiväkirjamerkintöjä kirjaa varten. Pisimmät tekstit kertovat Uuden-Seelannin ja Japanin matkoistani, Ateenasta, Haapsalusta sekä asumisestani Saksan Hannoverissa viime syksynä.
Kun viime keväänä kirjoitin Viron länsirannikolla Haapsalussa, tämä kissi oli naapurinani. Myös yllä oleva maisemakuva on idyllisestä Haapsalusta.
Millaisia matkoja kuvaat kirjassa – keiden kanssa matkustat ja millaiselle ajanjaksolle nämä matkat sijoittuvat?
Kirjassa matkustan yhtä lailla yksin, ystävieni kuin paljon työmatkoja tekevän puolisoni kanssa. Kesyt kaipaavat eivät kuvaa kaikkia elämäni matkoja, vaan kurkistaa päiväkirjaani ehkäpä viimeisten kymmenen vuoden ajalta.
Näin jälkikäteen harmittaa, että paljon kiinnostavaa on jäänyt kirjoittamatta. Siinäkin yksi syy pitää matkapäiväkirjaa!
Luultavasti siten, että matkapäiväkirjaan tulee kirjoitettua enemmän ja aistivoimaisemmin, koska reissussa on enemmän aikaa ja myös asiaa kirjoitettavaksi. Uusia elämyksiä, joita rutiinien täyttämä arki harvoin sisältää.
Lehteilin hiljattain Hannoverin-päiväkirjaani. Honeymoon-vaiheen jälkeen – kun kaupunki oli ehtinyt tehdä ensivaikutelmansa – lakkasin kirjoittamasta ja myöhemmin huomasin: ”Minne katosi kuukausi päiväkirjasta? Tuntuu kuin yhtäkkiä olisin lakannut aistimasta ja kokemasta asioita. Kuin kuukausi olisi vain haihtunut ilmaan.”
Reissupäivät vaikuttavat näennäisesti kiinnostavammalta kuin tiskiaineen tuoksuinen tavallinen arki, mutta ovatko ne? Milloin minä (tai sinä) olen viimeksi kuvannut tavallista aamupalaani tai kirjoittanut siitä, kun maalisaurinko laskee myöhään iltapäivällä ja värjää olohuoneen tunnelmallisella valollaan? Tätä olen pohdiskellut tällä viikolla.
Pakko myöntää, että Kreikan kuvia katsoessa tulee kamala ikävä kesää!
Kesyt kaipaavat, villit lentävät kertoo matkoista, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo kirjoittamisesta. Miten kirjailijan työ ja matkustaminen sopivat yhteen? (Ehkä myös: täytyykö kirjailijan matkustaa paljon?)
Kirjailijan työ on ihanteellista, koska se ei ole sidottua aikaan tai paikkaan, vaan se kulkee mukana kaikkialle. Kirjailijan työ painaa vain muistikirjan verran.
Kirjailijan ei tarvitse matkustaa paljon, mutta minun pitää. Olen levoton enkä kestä kauan aloillani. Tällä hetkellä hiukan paremmin, koska olin hiljattain niin kauan poissa. Juuri nyt en kaipaa mihinkään.
Hyvää kirjallisuutta syntyy, vaikka kirjailija ei poistuisi kotikaupunginosastaan tai työpöytänsä ääreltä (jossa hänen itse asiassa kuuluisikin olla). Kirjailijuushan on ensisijaisesti matka sisäänpäin eikä ulospäin.
Samastun Natalie Goldbergin ajatukseen: ”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini.”
Ateena Akropoliilta nähtynä.
Kirjoitat paljon ulkomailla, erilaisissa paikoissa. Vaikuttaako kirjoittamispaikka siihen, millaista tekstiä syntyy? (Ja toisaalta: voiko mistä vain kirjoittaa missä vain?)
Paikka tuo oman jälkensä, vaikka lukija ei sitä ehkä tekstistä huomaisikaan. Tekeillä oleva historiallinen romaanini sisältää aistihavaintoja Saksasta, vaikka kirja ei sijoitukaan Saksaan. Tietyssä kirjoitusprosessin vaiheessa koko elämä muuttuu materiaaliksi, ja visuaalisia virikkeitä poimii ympäristöstä. Etsin yksityiskohtia kirjaani ihmisiä tarkkailemalla. Juuri nyt etsin Tampereen katukuvasta romaaniini sopivaa 30-vuotiasta miestä.
En voi kirjoittaa missä vain. Kokeilin viime keväänä huvikseni avokonttoria, koska kaipasin aamulla töihin lähtemisen fiilistä ja vaikka suuressa työtilassa oli lisäkseni vain muutama muu, en pystynyt keskittymään. Yksikin ihminen kykenee tuottamaan hämmentävän paljon meteliä.
Tarvitsen hiljaisen ja yksityisen huoneen. Voin silloin tällöin kuriositeettina kirjoittaa kahvilassa, kirjastossa, junassa tai hotellihuoneessa, mutta en pitkäjänteisesti.
Mutta kyllä, voin kirjoittaa 1970-luvun Phnom Penhistä Tampereella tai 1940-luvun Tampereesta Ala-Saksissa. Tarinat kulkevat mukanani pääni sisäisessä ruumassa.
Milford Sound eli Uusi-Seelanti esittää kaikkein parastaan.
Kirjan nimi on lainaus Elmer Diktoniukselta, jonka mukaan vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät. Miksi juuri tämä nimi kirjalle? Mitä kesyt ja villit linnut sinulle symboloivat?
Työhuoneeni seinällä oli pitkään postikortti, jossa Diktoniuksen lause oli esillä enkä kyllästynyt siihen. Lause on kaunis ja lukijat ovat reagoineet siihen hyvin myönteisesti. Se on tuttu niin monelle.
Tavallaan lause on arvottava: onko kaipaava lintu kehnompi, ehkä jopa arkajalka verrattuna villiin, joka uskaltaa lentää? Samastummeko mieluummin villiin kuin kesyyn? Puolisoni oli pudota tuolilta (hellästä naurusta) nimen kuullessaan. Minä nimittäin satun olemaan turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava ihminen enkä mikään benji-hyppääjä. Ehkä tämä kontrasti tuo kirjani nimeen lempeää ironiaa ja huumoria.
Jokaisessa meissä on kesy ja villi puoli, niin uskon. Mutta niin tai näin, rakastan lintuja. Virta-alleja kuvaava kirjoitus on oma suosikkini kirjassa.
Tämän lähemmäs vesiputousta ei juuri voi päästä. Milford Soundin vuonoilla edelleen.
Mitä (muuta) matkustaminen on sinulle opettanut?
Olen tullut erittäin tietoiseksi omasta etuoikeutetusta asemastani tässä maailmassa. Tunnen jatkuvaa kiitollisuutta omasta hyvästä ja onnellisesta elämästäni. Matkustaminen Intian tai Gambian kaltaisiin köyhiin maihin on herättänyt sosiaalisen omantunnon – ja toisaalta köyhyyttä näkee jokaisessa länsimaisessa suurkaupungissakin, yhtä lailla Tampereella ja Helsingissä. Kymmenen vuoden takaisella Kambodzhan-matkalla vanhenin kymmenen vuotta.
Monet matkat ovat jalostuneet kirjojen aiheiksi ja tietysti vuosien mittainen taustatutkimus & kirjoittaminen on aikamoinen henkilökohtainen historia-akatemia.
Vietit hiljattain puoli vuotta Saksassa. Millainen kokemus se oli ja miten se vaikutti luovuuteesi? Tuleeko Saksa näkymään tulevissa kirjoissasi?
Hannoverin aika oli – ehkä hiukan yllättäenkin – elämäni parasta aikaa. Saksa on uusi Intia, sillä vietettyäni puoli vuotta Herrenhausenin herrankukkarossa onnistuin saavuttamaan mielentyyneyden. Oivalsin, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Rimpuilun ja säntäilyn aika on ohi. Tässä on hyvä.
Mistä maista haaveilet? Minne menet tänä vuonna?
Huhtikuussa menen kevätmatkalle Sveitsiin ja toukokuussa kirjakauppamatkalle Tallinnaan. Tänä vuonna haluaisin kuitenkin ensisijaisesti solmia laiminlyödyt vaelluskengät jalkaani ja lähteä tunturiin. Kaipaan luontoon.
Aiotko kirjoittaa vastaavanlaisia kirjoja jatkossa?
Aloitin viime viikolla kirjan, joka on sukua Kesyille, mutta joka ei kuitenkaan kerro matkustamista. Tuntuu siltä, että tässä ajassa on tilaa hyvänmielen kirjoille. Kirjoitan lisää matkoistani, mutta toki minun pitää ensin kerätä uusia tarinoita.
(Julkkarilahjaksi sain päiväkirjoja varmaankin parin vuoden tarpeiksi, danke schön!)
Miksi kannattaa pitää matkapäiväkirjaa? Olisiko sinulla vinkkejä matkapäiväkirjan kirjoittamiseen?
Muista pakata muistikirja mukaan (tai ostaa tuliaiseksi paikan päältä) ja kirjoittaa. Lyhytkin lause voi vuosia myöhemmin palauttaa mieleen elävästi jonkin muiston, jonka on luullut unohtuneen. Yksinkertainen neuvo, mutta lopulta ei kuitenkaan. Kirjoittaminen on asia, joka reissuväsymyksen ja virikeähkyn keskellä helposti unohtuu.
Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjaa on todistetusti kirjoitettu viime kesänä muun muassa bremeniläisessä puistossa. Tuosta ohitseni lipui soutuvene, jossa nuori mies kosi nuorta tyttöä ja shamppanjapullon poksahduksesta päätellen vastaus oli myönteinen.
Vuoden alussa on mukava pysähtyä hetkeksi pohtimaan mennyttä ja tulevaa.
Pidän kovasti vuoden vaihtumisesta. Mikään ei muutu, mutta kaiken voi muuttaa – periaatteessa. Ihminen tarvitsee uusia alkuja, klassisia puhtaita pöytiä, sopivan hetken tarkastella elämää eteen- ja taaksepäin.
Ystäväni Päivilähetti minulle linkin YearCompass-nimiselle sivulle, josta voi tulostaa parikymmentäsivuisen vihkosen (jonka voi täyttää halutessaan myös koneella), joka auttaa navigoimaan vuodessa 2017 ja 2018.
Kysymyksiin vastaaminen toimi piristävänä aivojumppana ja yllättäviäkin oivalluksia tuottavana sanataideharjoituksena. Kompassi kehotti muun muassa selaamaan viime vuoden kalenterin viikko viikolta läpi ja etsimään tärkeitä hetkiä. Millä kolmella sanalla kuvailisit viime vuotta? Ketkä vaikuttivat sinuun eniten – ja keneen sinä vaikutit? Mitä oivalluksia olet tehnyt itsestäsi? Mistä haaveilet tulevana vuonna?
Viime vuosi oli – kyllä näin voi liioittelematta sanoa – elämäni onnellisin (vastapainoksi edellinen oli kaikkein raskain; ehkä vuosilla on tapana hakeutua tasapainoon?). Matkustin paljon pitkin vuotta. Haapsalusta, Ateenasta, Samoksesta ja Hannoverista kirjoitan tulevassa matkakirjassanikin.
Heinäkuun lopussa lähdin Saksaan viettääkseni siellä neljä kuukautta puolisoni töiden takia/ansiosta. Koska kotiuduimme ja viihdyimme niin hyvin, pidensimme aikaa puoleen vuoteen ja jos minä saisin päättää, pidentäisin edelleen.
Hannoverin-kuukaudet ovat muuttaneet käsitystäni siitä, miten haluan elämäni elää. Olisi hienoa voida asua ainakin osa vuodesta ulkomailla – oli paikka sitten Saksa tai jokin muu.
Toki kaikki suunnitelmat eivät välttämättä toteudu nopeasti tai kenties ollenkaan, mutta haaveileminen tekee elämästä mielekästä. Ystäväni Taija sanoo aina, että ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia. Syyn nousta aamuisin sängystä ylös.
Viime vuonna kirjoitin määrällisesti hyvinkin paljon (lämmin kiitos tuesta, Suomen Kulttuurirahasto), mutta menee aikaa, että liuskat näkevät päivänvalon. Kolmas historiallinen romaanini (tai mikä sen genre/muoto lopulta tulee olemaankaan) on edelleen työn alla ja tulee olemaan vielä ainakin tämän vuoden.
Kirjailijakollegat puhuvat salarakkaista eli käsikirjoituksista, joita ei periaatteissa saisi kirjoittaa, koska pöytälaatikossa on jo sovittuja ja kiireellisempiä tekstejä. Minullakin on oma viaton salarakas, jonka kanssa ajattelin viettää yhden arkipäivän viikossa.
Lisäksi tekeillä on muutama mukava yhteistyöprojekti. Yksintekemisen vastapainona on suorastaan ihanaa kirjoittaa kollegan kanssa.
Kuukauden kuluttua ilmestyy ensimmäinen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Kirja sisältää kolmisenkymmentä tarinaa, esseehköä, pidennettyä kolumnia ja päiväkirjakatkelmaa reissuiltani. Pisimmät tekstit ovat 40-sivuisia, lyhimmät kolmisivuisia. Kirja on parhaillaan viimeistelyvaiheessa, luin oikovedokset juuri suurennuslasin kanssa loppuun.
Kesyt kaipaavat, villit lentävät on lempeä hyvänmielen kirja, jonka tarkoituksena on saada lukija haaveilemaan. Raskaiden historiallisten romaanien vastapainoksi sitä on ollut ilo tehdä.
Otin tämän kirjoituksen valokuvat Rovaniemellä ja Ylläksellä joululoman aikana. Onko Lappia kauniimpaa?
Lomalla tapasin ystäviäni ja perheenjäseniäni, saunoin perinteisessä pihasaunassa, osallistuin elämäni ensimmäisiin lukubileisiin, laskin pulkalla kummipoikieni kanssa, rapsuttelin lapinkoira Onnia (kuvassa), pelasin tietovisaa, tein lumienkeleitä, katsoin uudestaan Kummisetä-trilogian ja luin monta kirjaa.
*
Joko kirjoitat sujuvasti uuden vuosiluvun 2018?
Inspiroivaa uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!
Voi aika! Kunpa et juoksisi pakoon aivan niin nopeasti. Takana on kolme kuukautta Hannoveria, edessä enää kolme. Sen olen täällä oivaltanut, ettei tulevaisuuden suunnitelmiaan kannata lukita kiinni.
On asioita, joihin en Saksassa totu.
Kuten se, että kun aamuisin herään ja avaan ikkunan, kuulen pikkulintujen laulua.
Ja se, että vielä lokakuun viimeisillä viikoilla oli niin aurinkoista ja lämmintä, että puistossa pystyi hyvin kävelemään lyhythihaisessa. Silti hannoverilainen ystäväni on lempeästi varoittanut minua epävakaisista pohjoissaksalaisista säistä ja muistuttanut, että ottaisin päivittäisen D-vitamiiniannokseni.
Tietysti minulla on aina sateenvarjo laukussani. Sitä voi tarvita milloin vain.
Viime viikolla sosiaalinen media täyttyi lumisista kuvista. Tamperelaiset ystäväni olivat liikenteessä kauhuissaan: kulkisiko VR tuiskun läpi kirjamessuille? Samaan aikaan minä kuljeskelin paksun lehtimaton päällä Georgengartenin puistossa ja tilasin bretzelin torikahvilasta.
Niin, ja sitten on vielä leikkokukat –
Suomessa ostan kukkakimpun viikottain, täällä parhaimmillaan neljä ruusukimppua viikossa. Eräänä perjantaina pelastin nupullaan olevan puketin 99 sentillä.
*
Lokakuussa pääsin vähän reissaamisen makuun.
Suomen-syyslomavieraidemme kanssa piipahdimme Lüneburgissa ja Cellessä – molemmat viehättäviä saksalaiskaupunkeja ristikkotaloineen. Dresdenin-viikonloppu siirtyi flunssakauden takia, mutta on edessä.
Saksa on täynnä kiinnostavia kaupunkeja ja on vaikea valita, minne mennä. Kaupungit, joista ei ole koskaan kuullutkaan, yllättävät asukasluvullaan: 50 000! 70 000!
Koska Frankfurt on vain kolmen tunnin päässä Hannoverista ja koska en syksyn aikana tapaa liian montaa tuttua, päätin piipahtaa Frankfurtin kirjamessuilla tapaamassa kustantajani Kariston väkeä.
Frankfurt on kiinnostava hybridi: kiiltävine pilvenpiirtäjineen ja pukumiehineen (toki naisineenkin) Euroopan finanssipääkaupunki, mutta samaan aikaan rautatieaseman tienoon laitapuolenkulkijoineen Saksan huumepääkaupunki. Toisen maailmansodan aikaan Frankfurtia(kin) pommitettiin ankarasti, eikä historiallisia rakennuksia ole pystyssä kovin montaa.
*
Kävin kaupungissa arkipäivänä, jolloin messut olivat avoinna kirja-alan ammattilaisille. Lukevalle yleisölle ovet aukesivat viikonloppuna. Kirjailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa tarkkailla, kun eri maiden kustantajat jutustelivat käännösoikeuksista osastoillaan pikkuisten pöytien ääressä.
Frankfurtissa valtavia halleja on monta, eksyminen enemmän kuin todennäköistä ja kävelymatkat pitkiä – yksi iltapäivä messuilua riitti minulle vallan mainiosti. Hallien sijaan huomasin viihtyväni paremman rautatieaseman kirjakaupassa.
Suomalaisilla messuilla ei ole ainakaan toistaiseksi nähty tarvetta turvatarkastuksille, mutta Frankfurtissa kuljetaan laukkutarkastuksen läpi. Messuilla liikkui niinikään poliiseja koirineen.
Saksassa näkee muutenkin katukuvassa enemmän poliiseja kuin Suomessa, tosin en tiedä, onko tämä suuntaus tulossa meillekin. Viime viikolla mennessäni klassisen musiikin konserttiin käsilaukkuni käytiin ovella läpi.
Frankfurtissa heräsin taas siihen, miten valtavan paljon kirjallisuutta maailmassa julkaistaan ja miten valtavan paljon siitä jää katveeseen – ulottumattomiin varsinkin nyt, kun käännöskirjojen ja kääntäjien asema on kurjistunut.
Huomasin kysyväni itseltäni: Kuinka monta sveitsiläistä nykynuortenkirjailijaa tunnet? Mitä osaat sanoa thaimaalaisesta kirjallisuudesta? Entä katalonialainen kirjallisuus? Niinpä niin…
Kaikkein parhaiten huomasin viihtyväni korealaisten lastenkirjojen parissa. Kuinka käsittämättömän kauniita luontoaiheisia kuvituksia.
*
Mitä kuuluu kirjoittamiselle?
Edellisessä postauksessa puffaamani Kesyt kaipaavat, villit lentävät alkaa olla loppuviimeistelyä vailla. Rakastan matkakirjoja ja kirjoittaessani ihastuin tähän genreen. Jos kirja yhtään saa vastakaikua, mielelläni tulevaisuudessa kirjoittaisin jotain vastaavaa.
Olen pitkin syksyä hehkuttanut, miten hyvin kirjoittaminen kulkee.
No –
Historiallinen romaanini on vääntynyt täydelliseen umpisolmuun. Ehkä tämän julkituominen on myös lohdullista: ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Yhtäkkiä olen täysin neuvoton ja rakennetta vailla. Olen samassa jamassa kuin Fraun kanssa aikanaan, kun itku kurkussa leikkasin käsikirjoituksesta puolet pois.
(Se teki lopulliselle versiolle hyvää ja myöhemmin ajateltuna oli ainoa oikea vaihtoehto, mutta ei se ajatus pattitilanteessa lohduta).
On harmillista toistaa samoja virheitä. Tällä hetkellä olo on kuin blogini taustakuvassa, jossa hiivin varovasti jäätä pitkin.
Hirvittää, mutta aion taas tehdä sen: leikkaan käsikirjoituksesta puolet pois. Minusta on tullut erinomainen Delete-napin käyttäjä.
Ja samalla muistutan itselleni niin kuin monta kertaa aiemminkin:
Usein ratikan ikkunasta kaupunkia katsellessani huomaan kysyväni itseltäni, onko tämä elämäni onnellisin syksy. Jos on, kunpa päivät eivät kuluisi näin nopeasti. Toki ärsytyksen aiheitakin on löytynyt.
Olen ollut Saksassa kaksi kuukautta. Aivan vastahan purin punaisen matkalaukkuni, opettelin Rewe-ruokakaupassa löytämään oikeat hyllyt, harjoittelin ratikkareittejä. Etsin ja löysin kantakahvilan, lumouduin kirjakauppojen määrästä ja hankin kuukausikortin liikuntakeskukseen (19,90€!).
Huomaan joinakin päivinä potevani huonoa omaatuntoa: nyt kun olen ulkomailla, eikö minun pitäisi kaiken aikaa keksiä itselleni uutta tekemistä ja uusia virikkeitä. Museoita, konsertteja, Lesung-tilaisuuksia. Miksen joka viikonloppu junaile johonkin toiseen kaupunkiin, kun täällä kaikki on niin lähellä. En voi istua kotona telkkaria katsomassa!
Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itselleni, että vietän Hannoverissa puoli vuotta. Matkalla ja asumisella on eroa. Kuuteen kuukauteen mahtuu paljon arkea. Arkeen kuuluu toistuvia rutiineja, pakollisia hoidettavia asioita, laskuja, tylsyyden sietämistä, päiviä, jolloin kirjoittaminen tuntuu sietämättömältä. Siihen kuuluu lamauttavaa selkäkipua, kaatosadetta, pilalle menneitä ruoka-annoksia, liikuntavammoja – ja dediksiä, jotka eivät odota. Pohjimmiltaan elämä Tampereella ja Hannoverissa ei siis eroa toisistaan.
Olen luvannut luetuttaa tekeillä olevaa historiallista romaaniani kustannustoimittajallani syyskuun loppuun mennessä ja sen jälkeen minulla on kuukausi aikaa viimeistellä ensi keväänä ilmestyvä kirjani. On päiviä, jolloin en edes haluaisi raottaa ulko-ovea, sillä haluan keskittyä kirjoittamiseen.
(Seuraava kirjani on muuten edennyt lupaavasti jo ennakkomyyntitekstivaiheeseen ja kansikuvakin on valmis. Tohdinko sanoa, että kirjalla on koko tuotantoni kaunein kansi? Tohdin. Paljastan enemmän, jahka kustantajan katalogi ilmestyy).
Luovuudelleni tämä irtiotto on jo nyt tehnyt valtavan hyvää. Minulla on kirjoitettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin ja toivoisinkin saavani keskeneräiset tekstini nyt kohtuullisessa ajassa valmiiksi, sillä olen tietysti innoissani kaikesta uudesta. Ruoho on aina vihreämpää käsikirjoituksen toisella puolella, valitettavasti.
*
Aikaisemmin en ollut kovin kiinnostunut Saksan sisäpolitiikasta, mutta olen tänä syksynä herännyt aiheeseen. Saksa on Euroopan suurin maa ja mantereemme keskus.
Merkelhän on kuin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän ilmentää Suurta Eurooppalaista (tuhkimo)Tarinaa. Vaatimattomasta itäsaksalaisesta pastorin tyttärestä tuli melkein vahingossa (vai osallistunko nyt Merkel-kirjallisuudesta tuttuun vähättelyyn) yhdistyneen Saksan ensimmäinen naisministeri ja myöhemmin Kohlin vaalirahaskandaalin seurauksena liittokansleri.
Hän herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen, mutta on maailmanpolitiikassa täysin poikkeuksellinen nainen.
Vaikka Merkel pääsi neljännelle kaudelleen, kristillisdemokraattinen CDU hävisi vaalit. Pakolaiskriisin hoitoon ja Saksan nykypolitiikkaan kyllästyneet antoivat äänensä äärioikeistolaiselle AfD:lle.
Jo ennen vaaleja oli puhetta paikallisten kanssa siitä, että ajatus yhtenäisestä Saksasta on myytti. Idässä ihmisten mentaliteetti on erilainen – islam-vastainen Pegida-liike osoittaa mieltään Dresdenissä joka viikko. Ei muurin murtumisesta ajallisesti kovin pitkä aika ole. Saksassa on tapahtunut jytky, mutta sen merkitys maan puistattavan historian kontekstissa on aivan erilainen kuin meillä.
Liittopäivävaalit ovat ohi ja mediassa pestään jälkipyykkiä. Hannover on yhä täynnä vaalijulisteita mahtipontisine sloganeineen: Sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vapautta kaikille! Nyt on aika! Parempi tulevaisuus ei synny itsestään! Miten latteilta ne tuntuvat nyt jälkikäteen.
Tämän postauksen kuvat olen ottanut Hannoverin Lindenin kaupunginosassa, joka on muraaleineen ja vinyylilevykauppoineen yksi kaupungin inspiroivimmista paikoista. Kuin pieni boheemi Berliini. Tulee mieleen myös Stokes Croft Bristolissa.
Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1897-1906. Otava 1954.
Omistan tämän kesän naiskirjailijoiden päiväkirjojen lukemiselle. En ole vuosiin nauttinut mistään niin paljon kuin Aino Kallaksen päiväkirjoista.
Aino Kallaksen ensimmäinen päiväkirja, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana, on aluksi varsin tyypillinen nuoren naisen päiväkirja. Se on kuin varhainen, hurmaava tyttökirja – täydellinen kesäkirja itse asiassa. Teoksen alku sisältää herttaisen mutta samalla uuvuttavan paljon pohdintaa vaihtuvista ihastuksista… Eetu Rein vai Herman? Herman vai Eetu Rein?
(Toisaalta kirjan lukemisen jälkeen myös omiin nuoruuden päiväkirjoihin suhtautuu aavistuksen myötätuntoisemmin… Ne nyt eivät suoranaisesti yhteiskunnallista pohdintaa sisällä.)
Kaikki on viatonta haaveilua, kasvotusten ei tohdita eikä oikeastaan voida sanoa mitään, mutta päiväkirjalle Aino kirjoittaa tarkasti syvimmät tuntonsa: ”Olenhan minä tyttö, eikä minulla ole lupa näyttää tunteitani, enkä sitä tahtoisikaan.” (6.2.1898)
Älymystöperheen tytär tuntee oman arvonsa ja mieltymyksensä varallisuuteen ja pääkaupungin rientoihin, sillä häntä huolestuttaa, olisiko hänellä todella tulevaisuutta Hermanin kanssa, joka todennäköisesti olisi päätyvä opettajaksi vaatimattomaan maaseutukaupunkiin.
Herman on kuitenkin Ainon nuoruudenrakkaus: niin ihana ja polttava yhtä aikaa. Heidän suhteensa kehittymistä – vaikka tapahtumia ei ole oikeastaan lainkaan, miten virkistävää sekin – on suorastaan dekkarimaisen jännittävä seurata.
*
Aino (o.s.) Krohn julkaisi esikoisrunokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja Aino Suonion nimellä WSOY:ltä näihin aikoihin. Kirja sai lempeitä arvioita ja se myytiin loppuun.
Hirmuisen kunnianhimoinen nuori Aino ei kuitenkaan ollut, sillä rakkaus oli kirjoittamisen tiellä: ”En ole pitkään aikaan kirjoittanut runoja – en kerrassaan mitään. Minun ei tarvitse hakea muotoa tunteilleni, sillä oma elämäni on tätä nykyä kuin runoa, kuin kaunista satua.” (13.3.1898)
Sukulaistäditkin panivat tämän merkille ja toruivat tyttöä modernein sanankääntein: ”Ei sinua enää mikään intresseeraa, ei sinulla ole harrastuksia, elämäsi kuluu toimetonna. Sinä olet ihan kuin joku vanhanaikainen nainen, et niinkuin nykyajan tytöt.” (10.4.1898)
Mutta ei Aino kuitenkaan aivan toimeton ollut, sillä kirjoittihan hän kaiken aikaa päiväkirjaa, vieläpä varsin säännöllisesti ja seikkaperäisesti. Merkinnät harvenivat, kun hän tuli äidiksi ja joutui keskittymään kodinhoitoon.
2010-luvulla päiväkirjoilla on luultavasti suurempi kirjallinen arvo kuin Kallaksen varhaisilla kaunokirjallisilla teksteillä.
Tulee mieleen, että päiväkirjojensa sivuilla Ainosta kypsyi pikkuhiljaa se taiteilija, jonka maailma oli hänestä saava. Päiväkirja oli paitsi hänen uskottu ystävänsä ja kuuntelijansa yhtä lailla merkittävä kirjoittajakoulu.
*
Neiti Krohnilla oli elämässään aivan erilaiset mahdollisuudet kuin senaikaisilla työläistytöille. Vuonna 1899 sydänsuruista kärsivä tyttö lähetettiin neljäksi kuukaudeksi ulkomaille.
Hän vietti aikaa Ranskassa ja Saksassa, puhui kieliä, kävi oopperassa, imi vaikutteita, oli huolissaan isänmaansa tilanteesta.
Elettiin kuohuvia sortovuosia. Keisari Nikolai II antoi helmikuun manifestin, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa:
”Millaisia uutisia tänne saapuu! Suomessa on yleinen maansuru, ihmiset käyvät mustissa, teatterit ja konsertit suljetaan yleisön puutteessa, kirkot verhotaan mustalla. Ja sanomalehdet – vaikenevat. Ei arvostelua, ei kuvausta yleisestä mielialasta, ainoastaan kuivia tosiasioita, jotka semmoisinaankin ovat sydäntä särkeviä. (…) Oi isänmaa!” (27.2.1899)
*
Ensimmäinen päiväkirja on melkoinen kasvutarina. Aino kasvaa viattomasta, höpsöstäkin tytöstä aikuiseksi, avioliiton solmivaksi naiseksi, joka joutuu tulemaan sinuiksi elämän mustien puolien kanssa.
Tapaaminen virolaisen Oskar Kallaksen kanssa on varsin yllättävä yli vuoden jatkuneen Herman-vatvomisen jälkeen: pariskunta rakastui toisiinsa vain muutamassa päivässä ja alkoi suunnitella kihloja.
Päätös solmia avioliitto 21-vuotiaana ei ollut aivan helppo, sillä Oskar Kallaksen myötä Aino avioitui myös Viron kielen ja kulttuurin kanssa. Suomalaisen lähipiirin mielestä tämä ei ollut pelkästään positiivista, tytön isänmaallisuutta epäiltiin.
Kallakset asettautuivat Oskarin töiden takia Pietariin, missä Aino tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi Helsinkiin jäänyttä perhettään. Hän tuli lähes heti häiden jälkeen raskaaksi – mikä ei ollut pariskunnalle pelkästään ilouutinen – ja odotti esikoistaan passiivisena neljän seinän sisällä.
Aviomies tosin kummasteli, miksi vaimo laiminlöi kaupungin kulttuurin. Aino ei käynyt teatterissa, museoissa tai rakastamassaan oopperassa, vaikka kukaan ei olisi estänyt.
Lapset syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä. Ainolla oli kädet täynnä työtä: haaveet kirjoittamisesta täytyi lykätä.
*
”Minä olen taiteilija, sanoin itselleni. Muuten en niin suuresti nauttisi tästä kaikesta. Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille, ja vereni on vilkas ja nopea” (28.4.1901), Kallas kirjoitti ihastellessaan kevätpäivää, ikään kuin muistutti itselleen, että olosuhteistaan huolimatta hän todella oli taiteilija.
Toista lasta odottaessaan hän oli onneton, kohtaloonsa alistunut:
”Yksi ihminen ei voi kaikkea saada. Minä olen saanut perheonnen täydellisenä, olen saanut miehen täyden rakkauden, mutta olen revitty omista oloistani, omasta ilmastostani. Taiteilijasielu minussa ikävöi vaikutuksia ja vaihtelua, se kituu ravinnon puutteessa ja tukahtuu, kun ei koskaan saa hengittää vapaasti.” (29.9.1902)
Vuosi vuodelta merkinnät harvenevat ja muuttuvat salaperäiseksi. Kallas joko jätti kertomatta asioita tai sitten poisti merkintöjä editoidessaan päiväkirjoja vuosikymmeniä myöhemmin julkaisukuntoon.
Ensimmäisen päiväkirjan loppupuolella hän hullaantui mieheen nimeltä Luiga, mutta lukija ei saa tietää hänestä vielä kovin paljon.
Aino Kallas -lukuprojektini jatkuu. Päiväkirjojen lisäksi löysin Antikka.netistä kirjailijan Lontoossa ja Marokossa kirjoittamansa matkapäiväkirjat.
