Satulinnoja, ristikkotaloja ja Goethen työhuone

Saksassa on loputtoman paljon nähtävää. Kirjoitan viidestä paikasta, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni kuluneen syksyn aikana.

DSC_0931

 Hannoverin puistot

Hannoverissa suosikkipaikkojani ovat puistot. Ihan vieressämme kulkee kaksi kilometriä pitkä, suora puistokäytävä, jota pitkin on hauska lenkkeillä. Puistokäytävän ympärille avautuu valtava Georgengartenin viheralue, jossa kulkee päivittäin koiranulkoiluttajia ja juoksijoita. Hannoverilaiset haukut ovat ällistyttävän hyvätapaisia: ne pärjäävät mainiosti ilman hihnoja.

DSC_0994

Georgengartenin puistossa toimii myös maineikas Wilhelm Busch -museo (Busch on kurittomien Max- ja Moritz-poikien luoja, aikanaan opiskellut Hannoverissa), jossa piipahdan aina näyttelyiden vaihtuessa. Tällä hetkellä esillä on saksalaisen Torben Kuhlmannin kerta kaikkiaan lystikäs kirjankuvitusnäyttely. Kunpa joku suomalainen kustantaja keksisi kääntää Kuhlmannin mainioita, kuulentojen historiaa ja hiirisankareita käsitteleviä teoksia.

hiiri

Asumme aivan kaupungin päänähtävyyden, kuninkaallisen Herrenhäuser Gärtenin vieressä. Aurinkoisina päivinä paikka on unelma. Minulla on puutarhaan kausikortti, mutta marraskuun kaatosadepäivinä siellä ei enää juuri tule kuljeskeltua. Harmittaa, ettei torikahvilaan voi enää istahtaa teelle ja bretzelille… (täytetty voibretzel on ehdoton suosikkini).

Marienburgin linna

Parinkymmenen kilometrin päässä Hannoverista sijaitsee Marienburgin linna, joka viehättävällä tavalla avaa Ala-Saksin kuninkaallista historiaa. Paikallisille yläkoululaisille pitäisin tätä must-kohteena: oman paikkakunnan historian ymmärrys kasvaa.

DSC_0007

Linna on fantastisen upea, mutta nähtävyytenä hankala, jos ei osaa sanaakaan saksaa. Kaikki opastetut kierrokset (mainiosti eläytyvä opas pukeutunut linnanneidoksi) ovat saksankielisiä. Englantia puhuvat saavat kulkea ryhmien perässä kuulokkeet korvillaan ja he myös missaavat oppaan kertomat hauskat anekdootit. Itse myös onnistuin vilustumaan linnan koleissa huoneissa.

Marienburg on kuitenkin yksi hienoimmista paikoista, joissa olen käynyt koko syksynä. Alun perin se oli mitä hurmaavin syntymäpäivälahja, sillä kuningas Yrjö V rakennutti sen 1850-luvun puolivälissä 40-vuotislahjaksi Marie-vaimolleen.

Marienburg
Kuningatar Marien kirjastohuone. Kuva: Pinterest-laina

Perhe ei koskaan ehtinyt nauttia valmiista linnasta vaan se jäi keskeneräiseksi, kun kuningasperhe joutui lähtemään maanpakoon Preussin kukistettua Hannoverin armeijan.

Goethen kotimuseo Frankfurtissa

Kirjailijoiden kotimuseot ovat valtavan kiehtovia ja puhaltavat pölyt klassikkokirjojen sivuilta. Kirjailijan tuotanto herää uudella tavalla eloon, kun saa nähdä, millaisen kirjoituspöydän ääressä hän on istuskellut tai tutkia, mitä kirjoja hänellä on hyllyssään ollut.

Goethe
Nuoren Goethen työhuone. Kuva: Pinterest-laina

Ehkä sitä alitajuisesti ajattelee, että jokin taikahippu tarttuu mukaan matkamuistoksi. Niin ajatteli varmasti nuorimies, joka oli samaan aikaan kanssani Goethen työhuoneessa (jossa muun muassa Nuoren Wertherin kärsimykset ja varhaiset runot ja näytelmät syntyivät): hän ei saanut silmiään irti kirjoituspöydästä.

Saksan kaupunkien historia on pommitusten historiaa. Hannoverinkin rakennuksista 70 prosenttia pommitettiin toisen maailmansodan aikana. Frankfurtissa sijaitseva Goethen syntymäkoti pommitettiin niinikään, mutta se on taitavasti ja inspiroivasti entisöity.

Nelikerroksinen talo kertoo tarinaa vauraasta, 1700-luvulla eläneestä porvarisperheestä, jolla ei tuntunut olevan puutetta mistään. Ei tilasta, ei kauniista huonekaluista, ei modernista taiteesta. Peking-huoneessa vietettiin aikaa arvovieraiden kanssa, musiikkihuoneessa tunnelmoitiin pianoa ja luuttua soittamalla, maalaushuoneessa Goethen isän kutsumat taiteilijat saivat tehdä töitä. Esillä on myös Goethen pikkupoikana lahjaksi saama nukketeatteri, joka inspiroi häntä myös kirjailijana.

Yksi talon viehättävimpiä paikkoja on Goethen isän, lakitieteen tohtori Johann Kaspar Goethen kirjastohuone, jossa on esillä tuhat nidettä (alun perin 2000). Sivistynyt isä antoi tulevalle kirjailijapojalleen kotiopetusta.

Dresden

Jos pommituksista puhutaan, niin Dresden on tietysti oma lukunsa. Toisen maailmansodan loppukuukausina liittoutuneet pommittivat itäsaksalaisen kaupungin kolmen päivän aikana maan tasalle. Pommituksissa ja niitä seuranneissa tulipaloissa kuoli 25 000 ihmistä. Dresden on niin taitavasti entisöity, ettei sen karua historiaa aavistaisi ellei tietäisi.

DSC_0141

Olin kaupungissa liian vähän aikaa – kahdessa päivässä ei ehdi muuta kuin todeta, että kiinnostava on ja milloin voin tulla uudestaan. Toivoakseni jatkan kaupunkiin tutustumista tammikuussa. Ja voi olla, että jokin tulevaisuuden kirjoistani osittain sijoittuu Dresdeniin…

Musiikin, taiteen ja historian ystävälle Dresden on ohittamaton. Hannoverilaiset tutut eivät ole kaupungista kovin vaikuttuneita, sillä kokoontuuhan Dresdenissä joka maanantai Pegida-väki marssilleen.

Lüneburg

Georgengartenin puistossa tapaamani hannoverilaisnainen oli oikeassa: Lüneburg on i-ha-na! Hurmaava, idyllinen, vastustamaton.

Kaupungin tavaramerkki on suola. Keskiajalla suolan käyttö yleistyi Euroopassa, kun maustetta alettiin louhia Lüneburgin suolakaivoksista. Kaivosten toiminta jatkui 1980-luvulle saakka.

Lune2

Hannoverista nuorekkaaseen opiskelijakaupunkiin on 130 kilometrin matka. Jos haluaa nähdä perinteisiä saksalaisia ristikkotaloja ja paljon punaista tiiltä, 74 000 asukkaan kaupunki on siihen oiva valinta.

Kun rautatieasemalta kävelee lyhyen matkaa keskustaan, Vau!-huokausta ei voi välttää. Hannoverin Mango- ja Zara-kaupoilla täytettyä keskusta-aluetta ei voi kuvailla kauniiksi, joten kontrasti erottuu. Lüneburgin historiallisessa keskustassa ei ole julkista eikä autoliikennettä.

Luneburg

Lüneburg on säästynyt pommituksilta ja saanut pitää historiallisen autenttisuutensa. Moderni arkkitehtuuri ei kaupunkikuvaa pilaa, vaan tunnelma on jopa keskiaikainen.

Puolivälissä

Voi aika! Kunpa et juoksisi pakoon aivan niin nopeasti. Takana on kolme kuukautta Hannoveria, edessä enää kolme. Sen olen täällä oivaltanut, ettei tulevaisuuden suunnitelmiaan kannata lukita kiinni.

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

On asioita, joihin en Saksassa totu.

Kuten se, että kun aamuisin herään ja avaan ikkunan, kuulen pikkulintujen laulua.

Ja se, että vielä lokakuun viimeisillä viikoilla oli niin aurinkoista ja lämmintä, että puistossa pystyi hyvin kävelemään lyhythihaisessa. Silti hannoverilainen ystäväni on lempeästi varoittanut minua epävakaisista pohjoissaksalaisista säistä ja muistuttanut, että ottaisin päivittäisen D-vitamiiniannokseni.

Tietysti minulla on aina sateenvarjo laukussani. Sitä voi tarvita milloin vain.

Viime viikolla sosiaalinen media täyttyi lumisista kuvista. Tamperelaiset ystäväni olivat liikenteessä kauhuissaan: kulkisiko VR tuiskun läpi kirjamessuille? Samaan aikaan minä kuljeskelin paksun lehtimaton päällä Georgengartenin puistossa ja tilasin bretzelin torikahvilasta.

Niin, ja sitten on vielä leikkokukat –

Suomessa ostan kukkakimpun viikottain, täällä parhaimmillaan neljä ruusukimppua viikossa. Eräänä perjantaina pelastin nupullaan olevan puketin 99 sentillä.

*

Lokakuussa pääsin vähän reissaamisen makuun.

Suomen-syyslomavieraidemme kanssa piipahdimme Lüneburgissa ja Cellessä – molemmat viehättäviä saksalaiskaupunkeja ristikkotaloineen. Dresdenin-viikonloppu siirtyi flunssakauden takia, mutta on edessä.

Saksa on täynnä kiinnostavia kaupunkeja ja on vaikea valita, minne mennä. Kaupungit, joista ei ole koskaan kuullutkaan, yllättävät asukasluvullaan: 50 000! 70 000!

Koska Frankfurt on vain kolmen tunnin päässä Hannoverista ja koska en syksyn aikana tapaa liian montaa tuttua, päätin piipahtaa Frankfurtin kirjamessuilla tapaamassa kustantajani Kariston väkeä.

Frankfurt on kiinnostava hybridi: kiiltävine pilvenpiirtäjineen ja pukumiehineen (toki naisineenkin) Euroopan finanssipääkaupunki, mutta samaan aikaan rautatieaseman tienoon laitapuolenkulkijoineen Saksan huumepääkaupunki. Toisen maailmansodan aikaan Frankfurtia(kin) pommitettiin ankarasti, eikä historiallisia rakennuksia ole pystyssä kovin montaa.

*

Kävin kaupungissa arkipäivänä, jolloin messut olivat avoinna kirja-alan ammattilaisille. Lukevalle yleisölle ovet aukesivat viikonloppuna. Kirjailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa tarkkailla, kun eri maiden kustantajat jutustelivat käännösoikeuksista osastoillaan pikkuisten pöytien ääressä.

Tietenkin sitä toivoo, että jossain vaiheessa omallakin kohdalla tärppää. Olen tietenkin iloinen Taivaan tuuliin -saksannoksestani, mutta siitäkin alkaa olla aikaa. Tämä Kirjailija-lehden erinomainen juttu käännösoikeuksien myymisen vaikeudesta lisää realismia ja saa pitämään jalat entistä tiukemmin maassa. 

Frankfurtissa valtavia halleja on monta, eksyminen enemmän kuin todennäköistä ja kävelymatkat pitkiä – yksi iltapäivä messuilua riitti minulle vallan mainiosti. Hallien sijaan huomasin viihtyväni paremman rautatieaseman kirjakaupassa.

Suomalaisilla messuilla ei ole ainakaan toistaiseksi nähty tarvetta turvatarkastuksille, mutta Frankfurtissa kuljetaan laukkutarkastuksen läpi. Messuilla liikkui niinikään poliiseja koirineen.

Saksassa näkee muutenkin katukuvassa enemmän poliiseja kuin Suomessa, tosin en tiedä, onko tämä suuntaus tulossa meillekin. Viime viikolla mennessäni klassisen musiikin konserttiin käsilaukkuni käytiin ovella läpi.

Frankfurtissa heräsin taas siihen, miten valtavan paljon kirjallisuutta maailmassa julkaistaan ja miten valtavan paljon siitä jää katveeseen – ulottumattomiin varsinkin nyt, kun käännöskirjojen ja kääntäjien asema on kurjistunut.

Huomasin kysyväni itseltäni: Kuinka monta sveitsiläistä nykynuortenkirjailijaa tunnet? Mitä osaat sanoa thaimaalaisesta kirjallisuudesta? Entä katalonialainen kirjallisuus? Niinpä niin…

Kaikkein parhaiten huomasin viihtyväni korealaisten lastenkirjojen parissa. Kuinka käsittämättömän kauniita luontoaiheisia kuvituksia.

*

Mitä kuuluu kirjoittamiselle?

Edellisessä postauksessa puffaamani Kesyt kaipaavat, villit lentävät alkaa olla loppuviimeistelyä vailla. Rakastan matkakirjoja ja kirjoittaessani ihastuin tähän genreen. Jos kirja yhtään saa vastakaikua, mielelläni tulevaisuudessa kirjoittaisin jotain vastaavaa.

Olen pitkin syksyä hehkuttanut, miten hyvin kirjoittaminen kulkee.

No –

Historiallinen romaanini on vääntynyt täydelliseen umpisolmuun. Ehkä tämän julkituominen on myös lohdullista: ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Yhtäkkiä olen täysin neuvoton ja rakennetta vailla. Olen samassa jamassa kuin Fraun kanssa aikanaan, kun itku kurkussa leikkasin käsikirjoituksesta puolet pois.

(Se teki lopulliselle versiolle hyvää ja myöhemmin ajateltuna oli ainoa oikea vaihtoehto, mutta ei se ajatus pattitilanteessa lohduta).

On harmillista toistaa samoja virheitä. Tällä hetkellä olo on kuin blogini taustakuvassa, jossa hiivin varovasti jäätä pitkin.

Hirvittää, mutta aion taas tehdä sen: leikkaan käsikirjoituksesta puolet pois. Minusta on tullut erinomainen Delete-napin käyttäjä.

Ja samalla muistutan itselleni niin kuin monta kertaa aiemminkin:

Mikään kirjoittaminen ei koskaan mene hukkaan.

 

Kuva: Laura Vesa

Latteita vaalilauseita, tavallista arkea ja hyvä kirjoitus-flow

DSC_0888

Usein ratikan ikkunasta kaupunkia katsellessani huomaan kysyväni itseltäni, onko tämä elämäni onnellisin syksy. Jos on, kunpa päivät eivät kuluisi näin nopeasti. Toki ärsytyksen aiheitakin on löytynyt.

DSC_0890

Olen ollut Saksassa kaksi kuukautta. Aivan vastahan purin punaisen matkalaukkuni, opettelin Rewe-ruokakaupassa löytämään oikeat hyllyt, harjoittelin ratikkareittejä. Etsin ja löysin kantakahvilan, lumouduin kirjakauppojen määrästä ja hankin kuukausikortin liikuntakeskukseen (19,90€!).

Huomaan joinakin päivinä potevani huonoa omaatuntoa: nyt kun olen ulkomailla, eikö minun pitäisi kaiken aikaa keksiä itselleni uutta tekemistä ja uusia virikkeitä. Museoita, konsertteja, Lesung-tilaisuuksia. Miksen joka viikonloppu junaile johonkin toiseen kaupunkiin, kun täällä kaikki on niin lähellä. En voi istua kotona telkkaria katsomassa!

DSC_0892

Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itselleni, että vietän Hannoverissa puoli vuotta. Matkalla ja asumisella on eroa. Kuuteen kuukauteen mahtuu paljon arkea. Arkeen kuuluu toistuvia rutiineja, pakollisia hoidettavia asioita, laskuja, tylsyyden sietämistä, päiviä, jolloin kirjoittaminen tuntuu sietämättömältä. Siihen kuuluu lamauttavaa selkäkipua, kaatosadetta, pilalle menneitä ruoka-annoksia, liikuntavammoja – ja dediksiä, jotka eivät odota. Pohjimmiltaan elämä Tampereella ja Hannoverissa ei siis eroa toisistaan.

Olen luvannut luetuttaa tekeillä olevaa historiallista romaaniani kustannustoimittajallani syyskuun loppuun mennessä ja sen jälkeen minulla on kuukausi aikaa viimeistellä ensi keväänä ilmestyvä kirjani. On päiviä, jolloin en edes haluaisi raottaa ulko-ovea, sillä haluan keskittyä kirjoittamiseen.

DSC_0901

(Seuraava kirjani on muuten edennyt lupaavasti jo ennakkomyyntitekstivaiheeseen ja kansikuvakin on valmis. Tohdinko sanoa, että kirjalla on koko tuotantoni kaunein kansi? Tohdin. Paljastan enemmän, jahka kustantajan katalogi ilmestyy).

DSC_0907

Luovuudelleni tämä irtiotto on jo nyt tehnyt valtavan hyvää. Minulla on kirjoitettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin ja toivoisinkin saavani keskeneräiset tekstini nyt kohtuullisessa ajassa valmiiksi, sillä olen tietysti innoissani kaikesta uudesta. Ruoho on aina vihreämpää käsikirjoituksen toisella puolella, valitettavasti.

*

Aikaisemmin en ollut kovin kiinnostunut Saksan sisäpolitiikasta, mutta olen tänä syksynä herännyt aiheeseen. Saksa on Euroopan suurin maa ja mantereemme keskus.

Merkelhän on kuin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän ilmentää Suurta Eurooppalaista (tuhkimo)Tarinaa. Vaatimattomasta itäsaksalaisesta pastorin tyttärestä tuli melkein vahingossa (vai osallistunko nyt Merkel-kirjallisuudesta tuttuun vähättelyyn) yhdistyneen Saksan ensimmäinen naisministeri ja myöhemmin Kohlin vaalirahaskandaalin seurauksena liittokansleri.

Hän herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen, mutta on maailmanpolitiikassa täysin poikkeuksellinen nainen.

Vaikka Merkel pääsi neljännelle kaudelleen, kristillisdemokraattinen CDU hävisi vaalit. Pakolaiskriisin hoitoon ja Saksan nykypolitiikkaan kyllästyneet antoivat äänensä äärioikeistolaiselle AfD:lle.

DSC_0897

Jo ennen vaaleja oli puhetta paikallisten kanssa siitä, että ajatus yhtenäisestä Saksasta on myytti. Idässä ihmisten mentaliteetti on erilainen – islam-vastainen Pegida-liike osoittaa mieltään Dresdenissä joka viikko. Ei muurin murtumisesta ajallisesti kovin pitkä aika ole. Saksassa on tapahtunut jytky, mutta sen merkitys maan puistattavan historian kontekstissa on aivan erilainen kuin meillä.

Liittopäivävaalit ovat ohi ja mediassa pestään jälkipyykkiä. Hannover on yhä täynnä vaalijulisteita mahtipontisine sloganeineen: Sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vapautta kaikille! Nyt on aika! Parempi tulevaisuus ei synny itsestään! Miten latteilta ne tuntuvat nyt jälkikäteen.

Tämän postauksen kuvat olen ottanut Hannoverin Lindenin kaupunginosassa, joka on muraaleineen ja vinyylilevykauppoineen yksi kaupungin inspiroivimmista paikoista. Kuin pieni boheemi Berliini. Tulee mieleen myös Stokes Croft Bristolissa.