”Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen” (Helmet-lukuhaaste 8 & 9/12)

Valmis_kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen.

Viime aikoina olen intoillut Niina Hakalahden kirjoitusoppaan äärellä, saanut yliannoksen Stephen Kingiä ja tarvinnut nenäliinoja lukiessani Anneli Suusaaren esikoisromaania. Muun muassa.

 

Elo- ja syyskuussa Helmet-haasteeseen luettua:
Haasteen kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Karisto 2018.

Kollegani kehui Anneli Suusaaren esikoisromaania, joten poimin sen Kariston syyskemujen kirjapöydästä. Anneli oli itsekin paikalla, joten tutustuimme ja pyysin kirjaan signeerauksen. En ollut varautunut niin järisyttävään lukukokemukseen –

Omakohtainen teos on omistettu kaikille muistisairauteen sairastuneille ja niille, jotka pitävät heistä hyvää huolta. ”Mun on jotenkin vaikea saada puhuttua”, äiti sanoo romaanin alussa. ”Ihan kuin sanoja olisi vaikea muodostaa. Puhuminen on ihmeen kankeaa.”

Äiti saa aivoinfarktin, jonka diagnoosi on vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia. Muistin toiminta vioittuu. Kolmihenkisen perheen – äidin, isän ja aikuisen tyttären Hannelen – elämä muuttuu täysin. Kotiin ei palaa enää sama äiti. Hän ei tunnista astianpesukonetta, ihmettelee television kaukosäädintä, kompastelee mattoihin, ei muista omien vanhempiensa kuolemaa. Aikuinen tytär luopuu omasta elämästään 13 vuodeksi.

Sanon suoraan: en muista, milloin viimeksi olisin itkenyt yhtä paljon kirjaa lukiessani.

Vähän säikähdinkin reaktiotani. Suusaari kuvaa vanhemmista – sekä äidistä että isästä – luopumista äärimmäisen koskettavasti. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen menettänyt kummatkin vanhempani, joten tiedän, miltä suru tuntuu. Muistisairaudesta minulla ei ole läheistä kokemusta, mutta syvään, kaiken muuttavaan suruun samastun.

Meilailin Annelin kanssa kirjan luettuani ja pohdimme, kumpi on ”helpompaa”, menettää vanhemmat hitaasti vai äkkikuolemalle. Kumpikin tapa on omalla tavallaan traaginen. Nämä ovat asioita, joita kukaan ei voi valita.

Lohtua kirjaan tuo perhedynamiikka. Synkistä sävyistä huolimatta kirja kertoo perheestä, jonka jäsenet todella rakastavat toisiaan. Hoitaja panee merkille, miten äiti ja tytär istuvat hoitokodin sohvalla käsi kädessä. Huumoria elämään tuovat pehmonallet, joita isä keksii ostaa. Pehmoleluista tulee yllättäviä terapiaeläimiä.

”Se on kotoisin Rengon metsistä Hiittaankankaan pikkunallepopulaatiosta”, isä kertoo kasvot peruslukemilla. ”Se oli kävellyt kamalan pitkän matkan ja kysyi multa, että saisiko hän tulla sinne taloon, missä asuu Maru-niminen kiltti täti.”

Anneli kertoo kirjastaan muun muassa Ylen haastattelussa.

*

Haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin:

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Tammi 2018.

Pihlajanmarjat, Tapahtumien yö – ja Leena Lehtolaisen uutuuskirja. Nämä ovat olleet syksyn varmoja merkkejä jo vuosia. Leena Lehtolainen on niitä harvoja kirjailijoita, joiden tuotantoa olen seurannut ns. koko lukevan ikäni, ja jonka jokaisen teoksen olen lukenut. Lehtolaiseen minulla on erityinen suhde, sillä hän on vaikuttanut valtavan paljon siihen, että ylipäätään uskalsin unelmoida kirjailijuudesta.

Vuonna 1996 Lehtolainen teki kirjailijavierailun entiselle yläasteelleen, jossa minä silloin kävin yhdeksättä luokkaa. Olen kuvaillut tuota järisyttävää vierailua aikanaan päiväkirjassani – ja nyttemmin se on hyvä tarina omilla kouluvierailuillani, viimeksi Hangossa tällä viikolla.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia on 15 tarinasta koostuva novellikokoelma. Teoksen kolmannen osan jouluaiheiset novellit säästin joulukuun lukemiseksi. Omiksi suosikkiteksteikseni nousivat niminovelli Tappajan tyttöystävä, Möykky ja Sukellus.

Tappajan tyttöystävä on tarina vainoharhaisesta rakkaudesta, joka tuhoaa monen viattoman elämän. Pienen kunnankirjaston virkailijan Hannen elämästä olisin mieluusti lukenut romaanin verran. Ehkä epäreiluakin toivoa novellia kasvamaan pituuttaan suuremmaksi?

Möykky osallistuu rajulla tavalla kehopositiivisuuskeskusteluun. Linda on nainen, jota maailma ei tunnu näkevän minkään muun kuin painonsa kautta. Ainoa paikka, jossa hän saa olla rauhassa ilkeiltä kommenteilta on koti ja hiljainen toimistorakennus, jota hän öisin siivoaa – kunnes väkivalta hiipii sinnekin. Tämä toivottoman tuntuinen novelli suorastaan kirkui osakseen onnellista loppua, ja sen se onneksi sai.

Sukellus puolestaan on koskettava tarina syöpään sairastuneesta Maisasta. Hän on toipunut hoidoista sen verran, että pystyy matkustamaan ja saamaan hetkeksi ajatuksensa muualle. Hän opettelee sukeltamisen alkeita Sisilian turkooseissa vesissä ja käy samalla sisäistä puhetta elämästä ja kuolemasta.

Tämä novelli päättyy niin kauniiseen lauseeseen, että kirjoitin sen ylös –

(Mikä se lause on? Sen saat tietää, jos luet itse kirjan… Olen mainiosti omaksunut kirjavinkkaripuheen.)

*

Haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Niina Hakalahti: Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Karisto 2018.

Odotin Niina Hakalahden kirjoitusopasta siitä saakka, kun näin hänen mainitsevan siitä ohimennen blogissaan. Hän on opettanut kirjoittamista 30 vuotta, joten kompetenssia koota luovan kirjoittamisen opas todella piisaa. Eikä Hakalahti luota vain omaan ääneensä, vaan antaa sitaattien kautta puheenvuoron myös lukuisille kollegoilleen. Kirjan julkistustilaisuudessa haastattelija Johanna Hulkko puhui osuvasti ”Niinan torista”. Sillä torilla kuuluu viisaiden ihmisten puhe!

Kirjassa on kiva rakenne: kirjoitustehtäviä on 104 (itse asiassa enemmänkin) ja ne on annosteltu siten, että lukija voi tehdä kaksi tehtävää viikossa. Vartti kahdesti viikossa – matala kynnys aloittaa kirjoittaminen. ”Ja se on vain alku, kiitorata.” Olen kirjoitusoppaiden ja tehtäväkirjojen suurkuluttaja, joten riemulla tervehdin uusia kirjaystäviä. Seuraavissa teoksissani tulee olemaan katkelmia, joita olen tehnyt tämän kirjan avulla.

Pidän Hakalahden sydämellisen kannustavasta äänestä (jonka voin lukiessani kuulla) ja hänen opetusfilosofiastaan: ”Kaikki kirjoittaminen on yhtä arvokasta.” Päiväkirjan, runon, sähköpostiviestin, lehtijutun, bloggauksen, romaanin… Hän muistuttaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen. Kiitos, Niina!

Sivulla 81 tuli vastaan mukava yllätys:

”Toisinaan käy niinkin, että huomaa kirjoittaneensa jotakin sellaista, mitä joku toinenkin on kirjoittanut. Tämä on luonnollista, eikä sitä tarvitse pelästyä. Kirjailijat Tero Liukkonen ja Terhi Rannela ovat kirjoittaneet tällaisesta kokemuksesta artikkelin.

He nimittäin olivat toisistaan tietämättä luoneet romaanit, joissa on yllättävän paljon yhteistä. Rannelan Punaisten kyynelten talo ja Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä muistuttavat monin osin toisiaan. Saatuaan Rannelan viestin, jossa tämä ehdotti yhteisartikkelia aiheesta, Liukkonen kertoo ensin hätkähtäneensä, sitten ilahtuneensa.

’Maailma on tahdistettu’, Liukkonen kiteytti synkronisaation, merkityksellisen yhteensattuman.”

*

Haasteen kohta 39. Teos on maahanmuuttajan kirjoittama

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. Suomennos Helene Bützow.

Viime vuonna Nobelilla palkittu kirjailija Kazuo Ishiguro syntyi Japanissa, mutta muutti perheineen viisivuotiaana Britanniaan. Me orvot on romaani, jossa erilaisten identiteettien tutkiminen kristallisoituu.

Päähenkilö Christopher Banks on brittiperheen poika, joka viettää lapsuutensa 1930-luvun Shanghaissa, kansainvälisessä siirtokunnassa. Hänen paras ystävänsä on japanilainen. Miljöö on tavattoman kiinnostava: Christopherin isä työskentelee brittiläisessä yrityksessä, joka tuo Kiinaan intialaista oopiumia, äiti puolestaan vastustaa kiihkomielisesti oopiumin tuontia. Christopherin elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hänen vanhempansa mystisesti katoavat.

Poika lähetetään Britanniaan tätinsä kasvatettavaksi. Lontoossa hän toteuttaa lapsuudenunelmansa ja hänestä tulee kuuluisa salapoliisi, jonka elämäntehtäväksi muodostuu selvittää vanhempiensa kohtalo (joka on, juonipaljastus, yllättävänkin puistattava). Kun Christopher palaa lapsuusmaisemiinsa, kaupunki ei ole enää sama. Kiina ja Japani ovat sodassa keskenään, ja laukaukset ennakoivat tuhoisaa maailmanpaloa.

Tänä vuonna olen innostunut kirjailijoiden tuotannosta kokonaisuutena.

Olen lukenut melkein kaikki Ishiguron teokset ja ne asettuvat mielessäni dialogiin. Vaikka aiheet ovat pinnalta katsoen hyvinkin erilaisia (brittiläinen hovimestari, japanilainen propagandamaalari, brittiläinen salapoliisi, sisäoppilaitoksen nuoret), kirjailijan tapa käsitellä muistamisen problematiikkaa on kirjasta toiseen tunnistettavan samankaltainen – mutta samalla myös maneerinomainen. Päähenkilöiden ajatteluprosessit muistuttavat paljon toisiaan.

Ulkoisten tapahtumien sijaan Ishiguro on kiinnostunut hahmojensa sisäisestä maailmasta – ja sehän onkin kaunokirjallisuuden voima, päästä voimallisesti ihmismieleen. Nostalgia näyttäytyy huoneena, jonka seinien suojiin paeta epäkiinnostavaa nykyhetkeä.

Pian saamme muuten uuden Ishiguro-suomennoksen, kun Surullinen pianisti ilmestyy.

*

Haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Stephen King: Mersumies. Tammi 2016. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Antti Jaakola.

Haasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin

Stephen King: Viimeinen vartio. Tammi 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Kuuntelin hiljattain Kingin palkitun Mersumies-trilogian melkein yhtä soittoa (hiukan vajaa 50 tuntia), ja samalla sain taas hetkeksi yliannoksen kirjailijasta. Palataan asiaan vuosien päästä! Fiktiivistä pahuutta(kaan) ei kestä rajattomasti.

Ensimmäinen osa Mersumies on mielestäni sarjan ehdottomasti paras – otteessaan pitävä, jännittävä ja kauhistuttava, toinen, liian pitkäksi venytetty osa Etsivä löytää yskii jo kuin päähenkilönsä Bill Hodges mutta kantaa kuitenkin kunnialla loppuun, kun taas kolmannen, käsittämättömän teennäisen Viimeisen vartion olin aivan hilkulla jättää kesken.

Kingin tyylissä on seikkoja, joista todella pidän:

1) Taito luoda hahmoja, joihin lukija kiintyy. Trilogian keskushahmo on poliisintyöstä eläköitynyt Bill Hodges: reissussa rähjääntynyt, yksinäinen ja viinaan menevä mies, jonka elämässä ei ole merkitystä ilman työtä. Hodges olisi ansainnut yllätyksellisemmän loppuratkaisun.

2) Ajankuva: Trilogian pääpahis on ns. Mersumies, Brady Hartsfield -niminen nuorukainen, joka ajaa varastetulla autolla päin työttömien – kaikista maailman ihmisistä todella työttömien työnhakijoiden – jonoa ja tappaa kahdeksan. King kuvaa raadollisella tavalla finanssikriisiaikaa, vaikka tappajan motiivit eivät osoittaudukaan poliittisiksi.

3) Teosten sisäinen interteksuaalisuus: näin koko ajan edessäni Christine-auton. King on siitä harvinainen kirjailija, että hänellä todella riittää tunnettua tuotantoa, johon suvereenisti viitata.

4) Kirjallisuusviittaukset: varsinkin sarjan toinen osa, joka käynnistyy (fiktiivisen) menestyskirjailijan surmalla, suorastaan vilisee viittauksia amerikkalaiseen kirjallisuuteen ja itselle tuli mielihalu lukea pitkästä aikaa Steinbeckia. Kingin kaanoniin ei kuitenkaan kovin montaa naiskirjailijaa mahdu. Joskus olisi ihan kiva yllättyä positiivisesti tälläkin saralla.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

Kesä- ja heinäkuun helmet

*

Nukkavieru huvipuisto ja Goethen omenapuut (Helmet-lukuhaaste 6 & 7 / 12)

kesäheinäkollaasi

Tänä kesänä olen innostunut erityisesti Sara Strindbergistä ja Linn Ullmannista. Helmet-lukuhaaste etenee kirja kerrallaan. Kaikki lukemani ei mahdu haasteen raameihin.

 

Kesä- ja heinäkuussa luettua:

Haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (=sijoittuu urheilumaailmaan)

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga 2017.

17-vuotias Tuure Boelius sai keväällä tappouhkauksia tehtyään laulun jääkiekkoilijapojan ihastumisesta toiseen poikaan. Teini-ikäinen laulaja uskaliaasti kyseenalaisti kansallislajin edustaman maskuliinisuuden. Kovaäänisen vihapuheen rinnalle nousi puolustavaakin puhetta, muun muassa Teemu Selänne kannusti Boeliusta sosiaalisessa mediassa.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten tabu homoseksuaalisuus urheilussa yhä on.

Marko Kantomaan esikoisromaani Ylpeydestä ei kerro jääkiekosta eikä joukkueurheilusta vaan yksilölajista, juoksemisesta.

Maitohapon polte viilenee ja hengitys avautuu. Piikkareiden metallipiikit pureutuvat rypyläiseen tartaniin ja repivät tummanpunaista kumimassaa irti radan pinnasta. Lennättävät pieniä kumin riekaleita kauas kaarteen ulkoreunalle. (…) Takakaarteen viimeisillä metreillä, juuri ennen kuin kaarre avautuu loppusuoraksi, hän hilautuu edessä juoksevan kantaan ja vapauttaa kätensä viimeiseen rytminvaihdokseen. Siihen, jota ei pitänyt olla olemassa.

Antaa jalkojen viedä.

Päähenkilö Joonas on 16-vuotias juoksijalupaus, jonka kaiken vapaa-ajan treenit ja kisamatkat täyttävät. Elämässä on myös tärkeä poika, josta tulee seurakaveri ja vielä vähän enemmän: ”Poikien ei pitäisi olla kauniita. Mutta Alex on.”

Joonas etsii paikkaansa sekä urheilijana että mieheksi kasvavana poikana. Hänen kasvuympäristönsä on hämmentävän konservatiivinen ja asenteellinen. Romaanin ihmiskäsitys on paikka paikoin toivottoman lohduton, tuntuu, ettei Joonaksen elämässä ole ketään tolkun aikuista, jonka kanssa tämä voisi luottamuksella puhua. Samanhenkinen opettaja on, mutta kunnollista keskusteluyhteyttä heidän välilleen ei synny.

Isää inhottaa, kun televisiosta tulee homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva. Valmentaja ja urheiluseuran aikuiset aavistavat Joonaksen salaisuuden ja reagoivat siihen eristämällä hänet. Alaikäiseltä pojalta jopa lakkautetaan seuran taloudellinen tuki. Asetelma tuntuu oudon vanhanaikaiselta nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa (ja ainakin toivoa sopii, ettei sillä ole vastinetta tosielämässä).

Ennen kaikkea Ylpeydestä on romaani aikuisten täydellisestä puhumattomuudesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. On karmeaa lukea kohtausta, jossa valmentaja ei millään tavalla reagoi Joonaksen vammautumiseen.

Ylpeydestä on jäntevän atleettisesti ja huolellisesti kirjoitettu romaani. Nautin erityisesti tarkasta kielestä ja juoksemisen yksityiskohtaisista kuvauksista, joita ei kovin usein tule kirjallisuudessa vastaan.

*

Haasteen kohta 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Suomennos Kristiina Vaara. Tammi 2015. Äänikirjan lukija Eero Saarinen.

Olen aikanaan lukenut paljonkin Stephen Kingin kirjoja, mutta syystä tai toisesta ne eivät ole viime vuosina vetäneet puoleensa, vaikka yksi jos toinen ystävä niitä on suositellut.

Latasin impulsiivisesti Tervetuloa Joylandiin -romaanin äänikirjana, ja yhdeksän tuntia hujahti tuosta vain. En muista, milloin viimeksi olisin istunut kolmea tuntia aloillani äänikirjaa kuunnellen (myönnetään, että ikkunasta avautuvat Frankfurtin pilvenpiirtäjämaisemat auttoivat asiaa).

Olin unohtanut, miten taitava King on luomaan paitsi tunnelmaa myös rakentamaan hahmoja, joihin kiintyy ja joiden seurassa haluaa viettää aikaa.

Tervetuloa Joylandiin ei ole kauhuromaani, joskin siinä on kauhistuttavia(kin) elementtejä. Kesälomalukijalle miljöö on täydellinen: nahistuva, nukkavieru huvipuisto, johon 21-vuotias, sydänsuruista kärsivä Devin Jones hakeutuu kesätöihin. Romaani kertoo kesästä ja syksystä 1973. Se on tarina nuoruudesta, seksuaalisuuden heräämisestä, rakkaudesta, ystävyydestä – ja murhatusta teinitytöstä, joka ei saa rauhaa.

Joylandin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Mersumies-trilogiaa, jonka loppusuoralla olenkin menossa. Saatuani hiljattain langattomat kuulokkeet huomaan viettäväni kaiken ylimääräisen ajan äänikirjojen parissa.

*

Haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Sara Strindberg: Unelmien tiedekunta. Tammi 2018. Suomennos Outi Menna.

Samana päivänä, kun aloin lukea amerikkalaisesta radikaalifeministi Valerie Solanasista kertovaa romaania, televisiossa esitettiin elokuva Aileen Wuornosista. Unessa nämä kaksi naista sekoittuivat mielessäni toisiinsa, ja heillähän on paljon yhteistä.

Traaginen lapsuus. Rajuja hyväksikäyttökokemuksia, josta kumpuavaa miesvihaa. Kodittomuutta, prostituutiota ja huumeita. Wuornos tappoi seitsemän miestä, Solanas yritti tappaa Andy Warholin. Wuornos teloitettiin 2002, Solanas joutui muutamaksi vuodeksi vankilaan ja vietti aikaa myös mielisairaaloissa.

Romaanin alussa Strindberg antaa lukuneuvon ja pesee kätensä puhtaaksi mahdollisista biografisista virheistä. Teos on kirjallinen fantasia, jonka henkilöt ja jopa miljöö ovat fiktiivisiä (Jopa miljöö! Huomasin aluksi vähän kauhistuvani ja myöhemmin innostuvani: miksi ei! Todellakin, miksi ei!). Itse asiassa kirjan lyhyellä esipuheella oli järisyttävä vaikutus omaan kirjoittamiseeni. Yksi ainoa lause avasi tiukan lukon.

Unelmien tiedekunta on koukuttavaa luettavaa, groteskiakin. Jalkahiki, oksennus ja sperma löyhkäävät rivien väleistä.

Nautin hypnoottisesta kielestä (kiitos loistava Outi Menna), mutta aluksi piti tottua teoksen rakennekikkailuihin enkä aukottomasti rakastanut metafiktiivisiä dialogeja kirjailijan ja Solanasin välillä, sillä välillä ne maistuivat paperilta.

Valerie Solanas on kuitenkin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän herättää niin ristiriitaisia tunteita ja hänestä on yksiulotteisuus kaukana.

Häntä säälii, häntä vihaa, hänen motiivejaan kummastelee, hänelle toivoo parasta. Toisin kuin Wuornosilla, Solanasilla oli ovi auki parempaan elämään. Hän oli lahjakas yliopistotutkija ja radikaali ajattelija, jonka elämä kuitenkin syystä tai toisesta ajautui väärille urille.

*

Haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

J.W.von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava 2000. Suomennos Markku Mannila. Alkukielinen teos Die Leiden des jungen Werthers 1774.

Kävin viime syksynä Frankfurtissa Goethen synnyinkodissa. Klassikkokirjallisuus herää aivan uudella tavalla eloon, kun näkee omin silmin ne paikat, joissa kirjailija on elänyt ja kirjoittanut. Tai ainakin melkein, alkuperäinen talo tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa ja on nyttemmin restauroitu.

En ole kuitenkaan muistanut Goetheen palata, joten kesäkuiselle Frankfurtin matkalle päätin viimein ottaa mukaani Nuoren Wertherin kärsimykset. Tuntuu, että kaupunki on juuri oikea paikka lukea kirja.

Nuoren Wertherin kärsimykset on kauniisti ja maalailevasti kirjoitettu kirje- ja rakkausromaani. Oi miksi, oi miksi rakkaudesta puhutaan nykyisin niin banaalisti? Ihaillen luin vain 24-vuotiaan kirjailijan luonto- ja tunnelmakuvauksia, hyvin ajatonta nykylukijankin näkökulmasta. Huomasin olevani kuin kertojan isosisko: Älä nyt nuorimies ota sydänsuruja noin kuolemanvakavasti, meri on kalaa täynnä!

Kesän 2018 kirjoista tulen muistamaan tämän kirjan parhaiten, sillä luin Wertheriä Palmengartenin puistossa juuri sillä samalla paikalla, jolle Goethe isänsä kanssa on aikanaan istuttanut omenapuita.

*

Haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (osittain kyllä)

Linn Ullmann: Rauhattomat. Suomennos Katriina Huttunen. Like 2016.

Tänä kesänä olen huokaillut kirja toisensa perään. Mitä löytöjä, uusia innostavia kirjailijoita, joihin en ole aiemmin perehtynyt. Kiitos Linn Ullmannin, matkahaavelistani sai uuden kohteen: Fårön saari Gotlannissa, sillä se on ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin sielunmaisemaa.

Idyllisessä Visbyssä kävinkin muutama viikko sitten, mutta syrjäiselle Fårölle en päivän aikana ennättänyt. Olisi pitänyt vuokrata auto.

Linn Ullmannin Rauhattomat kertoo lapsesta, joka syntyi kuuluisan elokuvaohjaajan ja tunnetun näyttelijän tyttäreksi. Ullmann kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja jättää nimeämättä vanhempansa, mutta toki jotain kertoo sekin, ettei äiti Liv varauksetta kirjasta pitänyt. Jokaisella on omat muistonsa, oma näkökulmansa, oma tarinansa – ja oikeus siihen.

Rauhattomat ei ole tilitys- saati paljastuskirja vaan herkkä ja kauniisti kuvattu teos, jossa kertoja käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin epätavallisessa ympäristössä epätavallisten vanhempien lapsena. Välillä itsereflektiokin on julmaa, kertoja ei päästä itseään helpolla. Kertoja seuraa isänsä vanhenemista ja vääjäämätöntä kuolemaa.

Tämän kirjan hankin itselleni, sillä tulen palaamaan siihen. Rauhattomat onnistuu kiteyttämään elämästä jotakin hyvin olennaista.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

*

PS.

Nyt on työhuoneessani taas ns. normaalilämpötilat & helteen nitistämä kirjoitusinto on palannut. Teekupposen & keskeneräisen historiallisen romaanin yhdistelmä on vastustamaton. Julkaisuaikataulustakin puhuttiin jo kustannustoimittajan kanssa. Nyt täytyy vain painaa kaasua.

”Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa” (Helmet-lukuhaaste 5/12)

Touko_helmet

Ilman Helmet-haastetta olisin naimisissa pelkästään kirjoittamiseeni liittyvän taustakirjallisuuden kanssa. Toukokuussa viipyilin poikkeuksellisen kauniiden teosten sivuilla ja nojatuolini suunta osoitti eniten Japaniin.

Toukokuussa luettua:

Haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Friedrich Dürrenmatt: Tuomari ja hänen pyövelinsä. WSOY 1976. Suomentaja Markku Mannila.

Markku Mannila on tullut minulle varsin tutuksi tämän kevään aikana, kun olen lukenut paljon saksasta käännettyä kirjallisuutta. Tuntuukin tärkeältä valita juuri hänen suomennoksensa haasteen viidenteentoista kohtaan. On hienoa, että haasteessa kiinnitetään huomiota suomentajien tärkeyteen.

Sain vinkin Dürrenmattista sveitsiläiseltä postcrossing-kontaktiltani. Vaikutuin niin perinteisestä vanhan koulukunnan meiningistä, että ajattelin lukea lisää Dürrenmattia kesän aikana. On niin virkistävää, kun kaikki nykyaikainen huipputekniikka loistaa poissaolollaan ja kun rikostutkinta näyttäytyy kömpelönä ja suorastaan naurettavana.

Tuomari ja hänen pyövelinsä esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa pienen sveitsiläiskylän poliisikonstaapeli kiinnittää huomiota tien sivuun parkkeerattuun autoon. Auton kuljettaja istuu kuolleena ratissa.

Clenin ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. (…) Hän palasi auton luo, nosti maasta harmaan huopahatun, joka oli vainajan jalkojen juuressa, ja painoi sen tämän päähän niin syvään, ettei voinut enää nähdä ohimossa olevaa haavaa. Sitten hän tunsi voivansa paremmin.

Dekkarin henkilöhahmot jäävät juonen kustannuksella hyvin ohkaisiksi, mutta tunnelmassa on silti jotakin kesäyömäisen kiehtovaa.

*

Haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Kristiina Wallin & Hannimari Heino: Puutarhakirjeitä. Atena 2018.

Nautin Wallinin ja Heinon Puutarhakirjeistä suunnattomasti ja pidän kirjan käden ulottuvilla, sillä tulen varmasti palaamaan siihen monta kertaa. Harvinaisen hieno ja pieteetillä kirjoitettu teos! Sitä tekee mieli lukea h i t a a s t i.

Kirjailijat ovat kahden vuoden ajan kirjoittaneet kirjeitä toisilleen. Näkökulma on puutarhan ja luonnon tarkkailussa, mutta kasvaa orgaanisen luontevasti kirjoittamisen ja elämän filosofiseen havainnointiin. Teoksessa on kaksitoista kirjettä ja lisäksi pääosin Hannimari Heinon ottamat upeat värikuvat.

Voisiko ajatella, että kirjeen aika on samankaltaista kuin hiljaisuuden: lineaarisuus murtuu ja raja menneen, tämänhetkisen ja tulevan välillä katoaa. Sanojen aika pitenee ja houkuttelee viipymään. Kirjettä kirjoittaessa tai lukiessa ymmärtää kai vaistomaisesti, että kirjeen tempo on arkista elämänrytmiä hitaampi. Eikö se olekin melkein kapinallista!

(Kristiina Wallin)

*

Haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista. Gummerus 2018.

Tämä(kin) on ihana kirja!

Luin sen syntymäpäivänäni lempikivelläni järven rannalla sitruunaperhosten lepatellessa ympärilläni ja teen jäähtyessä kuksassani. Kuvailinko juuri täydellisen hetken?

Shoshin – aloittelijan mieli on viisas (ja tässä ajassa valitettavankin tarpeellinen) puheenvuoro sivistyksen ja elinikäisen oppimisen puolesta. Vanhoissa japanilaisissa teksteissä tietoa on kuvattu peiliksi tai sydämen jalokiveksi.

Japani-asiantuntija, muun muassa mainiosta Melkein geisha -kirjasta tunnettu Minna Eväsoja on koonnut uuteen kirjaansa itselleen rakkaita japanilaisia ajatuksia ja käsitteitä, joita hän on halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Lähtökohtana on 1400-luvulla eläneen teemestari Shukon Sydämen kirje, jossa mestari puhui Shoshinista, avoimesta ja nöyrästä aloittelijan mielestä.

Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.

Teos on esteettinen elämys myös silmille, sillä se on kuvitettu Kansallisgalleriasta ja Ateneumin taidemuseosta saaduilla japanilaisilla puupiirroksilla.

Kunpa tällaisia kirjoja, joiden sivuilla voi kiireettömästi viipyillä ja uneksia, julkaistaisiin enemmän.

Romaanikäsikirjoitukseni on oikutellut viime aikoina niin paljon, että olen välillä tuntenut puhdasta epätoivoa. Lohdun sanat löysin tästä:

Kun asioiden annetaan tapahtua pakottamatta, saadaan esiin todellinen, alkuperäinen muoto tai todellinen minuus. Tätä ohjetta noudatti muun muassa tunnetun tarinan kuvanveistäjä, jolle annettiin puupölkky ja ohje veistää siitä Buddhan patsas. Aika kului ja kuvanveistäjä vain katseli pölkkyä, jolloin ihmiset alkoivat tulla levottomiksi ja ihmetellä, miksi mitään ei syntynyt. Kuvanveistäjä rauhoitteli heitä sanoen, että hän odottaa, mitä puu haluaa pölkystä syntyvän; mitä siitä tulee luonnollisesti esiin. Prosessia ei voi hoputtaa, vaan se ottaa oman aikansa. Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa (emt, 16).

*
Haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi 1988. Suomennos Helene Bützow.

Minulla kului jonkin aikaa päästä sisälle tämän romaanin maailmaan ja sanoisinko kertojuuteen, mutta lopuksi huomasin kuitenkin viimeisten sivujen tulevan liian pian. Jos vielä opiskelisin kirjallisuutta yliopistossa, kirjoittaisin teoksesta mielelläni esseen.

Menneen maailman maalari (hieno ja kuvaava nimi) kertoo ikääntyvästä, aikanaan arvostetusta kuvataiteilijasta Masuji Onosta, joka tekee tilintekoa elämästään ja menneisyydestään toisen maailmansodan jälkeisessä, liittoutuneiden miehittämässä Japanissa.

Sota on karmealla tavalla hävitty ja rauniot savuavat yhä. Ketä pitäisi syyttää? Kuinka paljon vastuuta Onon kaltaisten propagandataiteilijoiden tulisi ottaa kansallisesta häpeästä? Mikä on taiteen ja yhteiskunnan suhde ylipäätään? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Menneen maailman maalarin ja Ishiguron myöhemmän teoksen Pitkän päivän illan kertojat ovat mentaalisesti sukua toisilleen. Ehkä hovimestari ja taiteilija jopa viihtyisivät toistensa hiljaisessa seurassa.

Ishiguro on taitava luomaan syvällisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja, jotka itsereflektiossaan (itsepetoksessaan?) onnistuvat johtamaan itsensä lisäksi myös lukijan harhaan.

*

Heinrich Böllin hykerryttävä Irlanti-kuvaus Päiväkirja vihreältä saarelta luiskahti näköjään kollaasikuvaan, mutta palaan kirjaan myöhemmin kesällä.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

*

Aurinkoisia kesäpäiviä!

 

”Onko ihanampaa rakkausrunoa kuin…?” (Helmet-lukuhaaste 4/12)

huhtikollaasi

Huhtikuussa nautiskelin runoudesta ja hiukan yllättäen kiinnostuin pakonomaisesti neliöjuurista. Olen aina pitänyt matematiikkaa vastenmielisenä, mutta japanilainen kirjailija Yoko Ogawa onnistui osoittamaan, että numerot voivat olla kauneinta lyriikkaa.

 

Osallistun Helmet-lukuhaasteeseen. Huhtikuussa luin haasteeseen seuraavat teokset:

 

Haasteen kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Arto Lappi: Veden ääret. Enostone 2018.

Arto Lappi on ehdoton suosikkirunoilijani, joten hänen uusi teoksensa on aina Tapaus. Säästinkin kirjan pääsiäisloman kiireettömiä sohvallalojumispäiviä varten eikä minun taaskaan tarvinnut pettyä.

Lapin runoissa toistuu syvä inhimillisyys, lempeä viisaus, hellä itseironia ja rakkaus luontoon. Kunpa osaisin itsekin katsoa maisemaa niin tarkalla silmällä.

Runoilijan yhdeksäs kokoelma on syntynyt jännittävien impulssien avulla. Hän on kirjoittanut tekstejä Mirkka Rekolan, Jyri Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoisrunokokoelmien runojen otsikoihin. Winterreise-sikermän synnytti Jyri Schreckin teoksen johdantorunon nimi Talvimatka.

Kuin runoilijat olisivat antaneet Lapille tehtävänantoja: ”Kirjoitapa näistä!”

Otsikot on painettu sivujen oikeaan alalaitaan, jolloin ne eivät hallitse liikaa varsinaista tekstiä. Itse luin kirjaa aluksi niin, että luin ensin Lapin runon ja lopuksi maistelin otsikkoa. Mutta runot pärjäävät kyllä omillaankin, ilman tietoa niiden liikkeellepanijasta.

Onko muuten ihanampaa rakkausrunoa kuin tämä?

Sukelsitko, vai

peräti lensit. Kun et

itsekään muista.

Aamuinen töyhtösi

kuin tukkakoskelolla.

*

Haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Pekka Kytömäki, Arto Lappi ja Niklas Salmi: Lungfuls of Silence. Translated by Donald Adamson. Sanasato 2017.

Sain tämän kirjan Pekka Kytömäeltä taannoin julkkarilahjaksi ja tiesin jo kantta katsoessani, että pitäisin kirjasta. Mikä houkutteleva nimikin: Lungfuls of Silence. Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta.

Onhan tämä kaksikielinen runoantologia hyvin esillä kirjakaupoissa? (Älkää edes vastatko ja masentako minua) Jos olisin turisti, ostaisin nimittäin kirjaa tuhdin pinon tuliaiseksi. Oivallista runovientiä maailmalle!

Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen äänet sopivat mainiosti yhteen ja asettuvat dialogiin puhumaan rakkaudesta, vanhenemisesta, kirjoittamisesta. Aukeaman vasemmalla sivulla on suomenkielinen alkuperäisruno ja oikealla Donald Adamsonin käännös. On mielenkiintoista vertailla runoja: sävyeroja on.

Yksi (monista) suosikeistani on Niklas Salmen käsialaa:

Lämmitetään sauna

ja ollaan hiljaa

ja puhutaan

ja annetaan huolten

peseytyä pois.

 

Vihdotaan rintoihimme

koivunlehtisydämet.

 

Let’s heat the sauna

and be silent

and talk

and let our worries

wash themselves away.

 

Let’s whisk each other

with heart-shaped leaves.

*

Haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suomennos Antti Valkama. Tammi 2016.

Japanilaisen Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on vahva lukukokemus ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Taitavasti luoduista henkilöhahmoista tulee ystävien kaltaisia, joiden seurassa olisi mieluusti viettänyt pidemmänkin tovin.

Teos on kaunis, haikea ja koskettava ja hyvän kaunokirjallisuuden tavoin saa katsomaan elämää uudesta kulmasta. Voisiko matematiikan nähdä runoutena?

Matematiikan kauneuden ilmaiseminen on vaikeata, samalla tavalla kuin on mahdotonta selittää, minkä vuoksi tähdet ovat kauniita.

Teoksessa on näennäisesti pienet ainekset. On taloudenhoitaja, joka saa uuden asiakkaan, muistihäiriöstä kärsivän matematiikan professorin. Vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneen liikenneonnettomuuden takia professorin muisti on ainoastaan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittainen, mikä tuo tiettyjä haasteita arjessa selviämiselle, mutta japanilaisella kärsivällisyydellä ja hienotunteisuudella pulmatilanteista selvitään. On taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, joka tuo valtavasti iloa professorin näennäisesti vähäeleiseen elämään.

Teos kertoo kolmikon syvästä ystävyydestä, kiintymisestä sekä matemaattisten teoreemojen estetiikasta. Professori on mies, jolle alkuluvut ovat rakkauden suurin kohde. Intohimot tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Kirjan lukemisen jälkeen luvut eivät ole enää pelkkiä lukuja.

*

Haasteen kohta 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.

Arvostan kovasti viimevuotista Finlandia-raatia, joka päätti tehdä poikkeuksellisia ratkaisuja ja nostaa muun muassa Hanna Haurun Jääkannen ehdokkaaksi. Usein lista on varsin ennalta-arvattava. On hienoa, että Haurun kaltainen omaääninen kertoja sai ehdokkuuden myötä varmasti paljon uusia lukijoita.

Jääkansi on jatkumoa historiantutkija Ville Kivimäen aloittamalle keskustelulle sodan murtamista mielistä. Pienoisromaani (sekin virkistävä lajina tässä eeppiseen kerrontaan uskovassa maassa) kertoo sodan jälkeisestä perhehelvetistä, rintamalta palanneesta isäpuolesta, jonka paranoia myrkyttää erään tytön elämän.

Jääkansi on lohduton, mutta taitavasti kerrottu lapsuuskuvaus. Tunnelin päästä ei aina pilkistä valoa.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

”Olet ihmeellinen. Olet hämmästyttävä. Olet häikäisevä.” (Helmet-lukuhaaste 3/12)

Maalis_kollaasi

Maaliskuussa ihastuin suloiseen kirjekirjaan ja kadehdin virolaisen Ilmar Taskan kertojanlahjoja. Helmet-lukutahtini on hiukan hidastunut, koska luen kaiken aikaa myös kirjoittamiseeni liittyvää taustakirjallisuutta (josta en rohkene täällä hiiskua), mutta kirja kerrallaan, pikkuhiljaa, hauska lukuprojektihan tämä.

 

Maaliskuussa luettua:

Haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus 2018.

Kierrän nyt aika kaukaa. Fraun kirjoittamisen aikaan moitin itseäni siitä, että käsittelen loppuunkaluttua aihetta. Enkö todella kekseliäämpää maailmanhistoriasta löydä kuin toisen maailmansodan. Olin viime syksynä Münchenissä kävelykierroksella, jossa tutustuttiin kansallissosialistisen puolueen syntypaikkoihin.

Oppaamme, fanaattisten SS-miesten ja antisemiittien jälkeläinen, joka sovitti isoisiensä tekoja kierrättämällä turisteja pitkin kaupunkia, sanoi: ”Jos nyt alatte lukea toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta, olette lukeneet kaiken 900 vuoden kuluttua.” Niinpä niin.

Kyllä sinne sekaan yksi Frau mahtuu. Ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kysymys on 1900-luvun keskeisimmästä narratiivista, jonka epäinhimillisyys ei lakkaa askarruttamasta meitä ja joka kosketti käsittämättömän montaa ihmistä. Kirjoittaminen on tapa yrittää ymmärtää.

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa esikoisromaanissaan niin ikään tutun kuuloisesta ja viime vuosina paljon käsitellystä aiheesta: nuori nainen rakastuu saksalaiseen sotilaaseen 1940-luvun Rovaniemellä. Syntyy poika. Nainen kantaa häpeää. 1980-luvulla poika hautaa äitinsä ja alkaa selvittää arvoituksellisen isänsä kohtaloa. Hukkuiko tämä rintamakarkurina puroon Pohjois-Suomessa?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa – mikä mainio nimikin – kertoo kolmesta miehestä ja heidän intohimoistaan, ehkä jopa pakkomielteistään, joilla on ikävä taipumus pilata perhesuhteita. Kirja kertoo perhostutkijasta, lentäjästä ja säveltäjä-pianistista.

Ahmin tätä ilmavaa, taitavasti rakennettua ja oivaltavaa romaania. Kerta kaikkiaan hieno teos! Taustatutkimusta rakastavalle kirjailijalle lukeminen on silkkaa herkkua: kunpa olisi itsekin saanut istua arkistossa perhostutkijan vierellä… Kirjassa on sietämätön autenttisuuden tuntu, ja huomasinkin googlettavani kirjan fiktiivisiä henkilöitä.

Sain tästä kovasti kirjoitusbuustia itselleni.

Kiitoksia Anna-Liisa Ahokumpu (ja ystäväni, joka kirjaa minulle vinkkasi).

*

Haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010. Suomentanut Kirsi Kinnunen. Tekstannut Ninni Aalto.

Milloin viimeksi olen (/t) lukenut Norsunluurannikolle sijoittuvan kirjan? Mitä edes tiedän Norsunluurannikosta? Testasin itseni ja osasin sentään sijoittaa maan kartalle.

Aya – Elämää Yop Cityssä on valloittava sarjakuvateos 1970-luvun lopun Yopougonista – tai Yop Citystä niin kuin nuoret haluavat kortteliaan kutsuttavan amerikkalaisten elokuvien mukaan. Aya on täydellinen YA-kirja – ja otan sen mukaan kirjavinkkauspakkiini.

Tarinassa ei ole selkeää juonta, vaan lukija pääsee seuraamaan parikymppisten nuorten arkista ja kohtalaisen huoletonta elämää.

Iltaisin nuoret rakastavaiset tapailevat toisiaan salaa torilla, jota kutsutaan Tuhannen tähden hotelliksi. Vanhempien ja lasten ajatukset sulhasista ja morsiamista eivät oikein kohtaa. Kirja on rentouttavaa luettavaa, kuvitus nautinnollisen värikästä, karkkia silmille.

Harvoin kirjallisuudessa tulee vastaan näin mutkatonta arjen kuvausta.

Tekijäkaksikko Abouet & Oubrerie ovat aviopari. Abouet on syntynyt Norsunluurannikolla, mutta teos ei ilmeisesti ole kovin omaelämäkerrallinen.

Länsimaisella medialla on useimmiten tapana esittää Afrikka negatiivisten uutisten kautta, mutta kirjan agendana on ollut valottaa tuiki tavallista elämää – ja siinä se onnistuu. Nuoruus on globaalia. Harmi, ettei kuusiosaisen sarjan muita osia ole käännetty.

*

Haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suomennos Helena Bützow. Äänikirjan (2017) kertoja Anna Saksman. Tammi 2005.

En liene ainoa, joka hiljattain myönnetyn Nobel-palkinnon jälkeen on ryhtynyt ahmimaan Ishiguroa. Hain juuri varauksesta Yösoittoja-novellikokoelman.

Ole luonani aina sopisi haasteen moneen kohtaan. Päällisin puolin romaani on seikkaperäinen lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus, kasvukertomus, jossa päähenkilö Kathy käy takautuvasti läpi muistojaan Hailshamin taidepainotteisessa sisäoppilaitoksessa.

Mutta teoksessa on vavahduttava alateksti: kaikki ei ole siltä miltä näyttää niin kuin Ishiguron teoksissa ei muutenkaan.

Kuuntelin romaania äänikirjana kävellessäni järven jäällä pakkasauringon alla ja huomasin kaiken aikaa esittäväni kysymyksiä: Miksi nuorille opetetaan taiteita ja runoutta? Mikä ihmeen galleria? Ja vasta paljon myöhemmin: Millaista on elämisen arvoinen elämä? Kenen elämä on arvokasta?

Ishiguro malttaa rauhallisesti ja kärsivällisesti (makuuni välillä turhankin yksityiskohtaisesti) rakentaa tunnelmaa. Hyvin hitaasti hän piilottaa vihjeitä rivien väleihin, mutta lopuksi seikkaperäisesti paljastaa kaiken. Lukijana / kuulijana olisin kaivannut enemmän omaa oivallettavaa. Toki pihvi ei ole romaanin rakenteessa vaan teemassa, joka pakottaa pohtimaan lääketieteen etiikkaa.

Vaikka pidin paljon enemmän Pitkän päivän illasta (joka on mielestäni täydellinen romaani), huomaan kuitenkin aika ajoin kaipaavani Kathya, Tommya ja Ruthia, joihin ehdin kävelyretkilläni kiintyä.

*

Haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Ilmar Taska: Pobeda 1946. Suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 2017.

Virolainen elokuvan- ja teatterintekijä Ilmar Taska vieraili viime kesänä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, ja siitä saakka sympaattisen kirjailijan esikoisromaani on keikkunut lukulistallani.

Sanon heti suoraan, että Pobeda 1946 on loistava romaani. Häikäisevän hyvä, viisi tähteä. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Tallinnaan, johon raskas, kaiken lamauttava rautaesirippu on pikkuhiljaa laskeutumassa.

Kertojia on useita. On oma-arvontuntoinen oopperalaulaja, joka kaipaa brittiläistä rakastettuaan. On brittiläinen radiotoimittaja, joka kaipaa virolaista ”Aidaansa”. On pieni poika, joka ei hoksaa, ettei hienolla Pobeda-autolla ajavalle sedälle kannattaisi kertoa isästä ja äidistä ihan kaikkea. On Pobeda-setä, joka uskossaan parempaan maailmaan muuttaa julmasti ja peruuttamattomasti monen elämän. Vallankumouksella on ikävä taipumus syödä omat lapsensa.

Kiehtovaksi intertekstiksi on kiedottu Puccinin Madama Butterfly -ooppera, joka hienovaraisesti kommentoi romaanin tapahtumia.

”Maailman kansat eivät voi sulkea silmiään meidän kohtaloltamme!”, eräs taiteilija parahtaa romaanissa. ”Länsimaat eivät jätä meitä.” Varsin ajattomia ja tutun kuuloisia lauseita…

*

Haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Rakas kuka vaan. Kirjeitä joita ei koskaan lähetetty. Toimittanut Emily Trunko. Suomentanut Sari Luhtanen. Graafinen suunnittelu ja kuvitus Tiia Javanainen.

Tämä kirja löytyy kirjakauppojen lasten- ja nuortenhyllystä, mutta sen lukeminen on hyvää tekevää ja oivaltavaa minkä tahansa ikäiselle (niin kuin niin monen lasten- ja nuortenkirjan, eihän sitä tarvitse enää erikseen sanoa vuonna 2018?).

Postaukseni otsikko on sitaatti eräästä kirjeestä.

Rakas kuka vaan on yksinkertaisesti ihana kirja – se on esineenäkin todella suloinen, voi mikä taitto ja kuvitus, ja se tekee mieli ostaa lahjaksi ihan kaikille.

Emily Trunko on amerikkalainen teinityttö, joka raapusti muistikirjaansa kirjeitä, joita hän ei aikonutkaan lähettää. Hän keksi perustaa Dear My Blank -blogin, johon keräsi lähettämättömiä kirjeitään – ihmiset innostuivat, netti räjähti, ja ilmiö oli valmis. Ihmiset alkoivat lähettää Emilylle omia kirjeitään, joita tämä julkaisee nimettöminä. Rakas kuka vaan -kirjaan on koottu kirjeitä erilaisten teemojen alle.

Tarina jatkuu. Blogi täydentyy kaiken aikaa. Tätä kirjoittaessani viimeisin kirje on lähetetty 12 minuuttia aiemmin, sitä edellinen muutama tunti sitten.

Dear J,

You are my eyelash-wish everytime.

E

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

”Että minä menisin ja eläisin täysin” (Helmet-lukuhaaste 1/12)

Tammikollaasi_helmet

Osallistun tänä vuonna suosittuun Helmet-lukuhaasteeseen. Pidän siitä, miten haaste yhdistää lukijoita sosiaalisessa mediassa ja saa lukemaan ja jakamaan yllättäviäkin kirjavinkkejä.

Kiitos Hannoverin, olen nyt erityisen innostunut saksalaisesta kirjallisuudesta, mutta lukulistani elää koko ajan. En ole lyönyt lukemistoani lukkoon, katsotaan kirja kerrallaan. Raportoin etenemisestäni kerran kuussa pienin muistiinpanoin.

 

Tammikuussa luettua:

Haasteen kohta 1. kirjassa muutetaan

Riina Mattila: Järistyksiä. WSOY 2018.

Latasin tämän kirjan lukuaikapalvelusta luettuani Aamulehdestä sydämeenkäyvän haastattelun esikoiskirjailija Riina Mattilasta. En yleensä lue kirjoja kännykällä, mutta eräänä iltana ajattelin ihan vain vilkaista Järistyksiä-kirjan alkua. Kävi tietysti klassisesti – luin romaanin melkein yhdeltä istumalta…

Romaani on kuvaus maanjäristyksen kaltaisesta voimasta, ensirakkaudesta ja rohkeudesta repäistä itsensä irti ahdasmielisestä lapsuuskaupungista, joka uskoo siihen, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia. Millaista on olla nuori, jonka sukupuoli-identiteetti on moniulotteisempi?

Pidin kirjasta valtavan paljon. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut näin ihanaa rakastumisen kuvausta. Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa.

Nuortenkirjoilla on edelleen ikävä tapa jäädä katveeseen niin paljon kuin genren puolesta meteliä pidetäänkin. Huolestuneena mietin, jääkö hieno Järistyksiä katveen katveeseen, koska se on julkaistu pelkästään sähkökirjana (vai innostaako e-kirja empiviä lukijoita kokeilemaan uutta formaattia?). Jos olisin päättämässä koulukirjastojen tilauksista, tilaisin romaania nimittäin hyllyt täyteen.

Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa.

*

Kirjahaasteen kohta 2. Kotimainen runokirja

Arja Tiainen: Runoja 1971-1982. WSOY 1984.

Minulla on (huono?) tapa lukea vuodesta toiseen suosikkirunoilijoitteni kokoelmia ja liian harvoin teen tilaa yllätyksille. Josko tänä vuonna petraisin. Tiaisen kokoelman valitsin Hervannan kirjaston hyllystä, koska minulla oli intuitiivinen fiilis, että pitäisin kirjasta.

Teoksesta löytyikin motto tulevalle vuodelle: ”Että minä menisin ja eläisin täysin. / Enkä ketään kumartaisi turhan syvään. / Enkä ketään en mitään pelkäisi / paitsi omaa jäätymistäni.”

Kokoelma sisältää runoja Arja Tiaisen kuudesta varhaisesta teoksesta. Pidän nuoren runoilijan rohkeasta ja yhteiskunnallisesta – välillä tosin alleviivatun ohjelmalliseksikin äityvästä kertojanäänestä. Ajankuva piirtyy esiin: ”En halua elää ympärivuotista Peyton Placea”, mutta samalla maailma on edelleen hyvin tunnistettava: ”Työttömyys käsitetään henkilökohtaiseksi virheeksi: / yrittäminen kannattaa / Ahkeruus Voittaa”.

Säkeitä tekee mieli kirjoittaa muistiin: ”Pahin on ohitse: se kammottava leffa / nuoruus”.

Tekstien minä on sivullinen, joka ei samastu elitistiseen kulttuuriväkeen, mutta joka puhuu kovalla äänellä omaäänisen runouden puolesta.

Kirjailijakuva: Veikko Somerpuro / WSOY

*

Haasteen kohta 3. Kirja aloittaa sarjan

Juhani Syrjä: Juho 18. Gummerus 1998.

Tämä kirja lähti niin ikään sattumalta mukaani Hervannan kirjaston 1918-teemahyllystä ja hyvä niin, sillä vähäeleinen, koruton monologiromaani teki rauhallisessa toteavaisuudessaan syvän vaikutuksen.

Teoksessa Juhani Syrjä käy läpi isänsä vaiheita kansalaissodassa ilmeisen totuudenmukaisesti; rivien välistä voi melkein kuulla isän ja pojan keskustelun. Juho 18 aloittaa neliosaisen romaanisarjan, joka yksilön tarinan kautta avaa suomalaista historiaa.

Romaanissa on pysäyttävä lause, jota jään miettimään pitkäksi aikaa: ”Sodista tuskin tulisikaan mitään ilman nuorten miesten häpeän pelkoa.”

Työläispoika Juhoa eivät aatteet kiinnostaneet ja hän olisi ”mieluummin jäänyt taloon jatkamaan rudanajoa ja syömään emännän kattamasta pöydästä”, mutta valinnanvaraa ei ollut. Aseeseen oli tartuttava.

*

Haasteen kohta 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Herman Hesse: Kylpylävieraana Badenissa. Weilin+Göös 1978. Suomennos Aarno Peromies.

Olen nyt todella innostunut Heinrich Böllistä, jota oikeastaan haluaisin lukea pelkästään (ja jonka kirjoista lisää helmikuussa), mutta pakko tunnustaa, että Hesse kiilasi väliin. Böll on tyyliltään viileän toteava, Hesse hurmaavan filosofinen ja itsereflektoiva: kiehtovia kumpikin.

Kylpylävieraana Badenissa on täydellinen raukean lauantai-iltapäivän kirja. Melkein pystyi kuvittelemaan itsensä yrtintuoksuiseen kylpyyn ja ravintolan notkuvien herkkupöytien äärelle. Neuroottisen ja nipottavan (ja silti sympaattisen) Hessen seinänaapuri en kuitenkaan missään nimessä olisi tahtonut olla. Kirjassa on pitkä luku, jossa taiteilija listaa hollantilaisen seinänaapurinsa vikoja.

Teoksessa viisissäkymmenissä oleva kirjailija kertoo kuuluisassa kylpyläkaupungissa viettämästään kolmiviikkoisesta hoitokuurista. Oikeastaan vähän hämmennyin tarkistettuani hänen ikänsä kirjoitusajankohtana: iskiaspotilas kirjoittaa kuin vanha, kaiken nähnyt mies.

Teoksen jälkisanat hän kirjoitti parikymmentä vuotta myöhemmin.

Hesse piti teostaan yhtenä onnistuneimmistaan.

*

Haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo. Simon & Schuster 20

Kuuntelin Schumerin kirjan muutamalla pitkällä junamatkalla (Hannover-Dresden-Hannover) ja inspiroiduin kuulemastani. Kuin olisi viettänyt aikaa parhaan nuoruudenystävänsä kanssa. Minunkin idolini teininä oli Beverly Hills 90210:n Brenda ja tapetoin huoneeni seinät Luke Perryn ja Jason Priestlyn kuvilla… Tuntui tärkeältä, että juuri Schumer luki oman kirjansa; kerronta tuli lähelle.

Amy Schumer on yksi planeettamme hauskimmista naisista. Hänen roisit stand up -keikkansa, sketsisarjansa ja elokuvansa ovat pidentäneet reilusti omaa ikääni. Schumerin omakohtainen teos on tietysti herkullisen räväkkä ja anarkistisen törkeä, mutta ei pelkästään.

Kertoessaan nuoruutensa epäonnistuneista seurustelusuhteista Schumer ottaa voimakkaasti kantaa parisuhdeväkivaltaan ja tyttöjen keholliseen itsemääräämisoikeuteen.

Kirja on tärkeä lisä #metoo-keskusteluun. Schumer kertoo myös koskettavasti isänsä sairastumisesta MS-tautiin.

Järkyttävä on luku, jossa näyttelijä palaa elokuvateatterin ampumavälikohtaukseen, jossa kaksi naista sai surmansa. Ampuja oli tietoisesti valinnut Schumerin komedian ja sen naiskatsojat uhreikseen. Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalaisten aselait ovat täysin käsittämättömiä, esimerkiksi terroristilistalla olevat saavat vapaasti ostaa aseita. Tragedian jälkeen Schumer on ryhtynyt vaatimaan tiukempia aselakeja ja kattavampia mielenterveyspalveluja.

*

Haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 2007.

Olen käynyt Dresdenissä lyhyen ajan sisällä kahdesti, joten tämän klassikon lukeminen kuuluu asiaan. Pitäisi ehkä pyydellä anteeksi teoksen myöhäistä lukemista, mutta kaikilla kirjoilla on aikansa.

Teurastamo 5 on edelleen näyttävästi esillä dresdeniläisissä kirjakaupoissa. Pidin teoksesta valtavan paljon, ja lyhyen kirjan ahmaisee nopeasti.

Romaania lukiessa tulee mieleen, että tällainenkin voi olla sotaa kuvaava kirja: odottamaton, kummallinen, eri vuosikymmenillä ja paikoissa hyppelehtivä, paksulla mustalla huumorilla maalattu, kronologialle kikatteleva. Nauroin ääneen, karmeuksille. Niin se käy. Tosin olisi ollut kiinnostavaa saada lukea teos ilmestymisajankohtanaan, jolloin kirjalliset keinot olisivat näyttäytyneet tuoreina. Nykyäänhän kaikki on jo tehty (vai onko?).

Jos Vonnegut olisi tyytynyt realistisesti kuvaamaan omia kokemuksiaan saksalaisten sotavankina, teos olisi voinut jäädä hyvin konventionaaliseksi.

Millainen mahtaisi olla kerronnallisilla tekniikoilla leikittelevä Tuntematon sotilas versio 2.0? Ehkä vieläkin liian varhaista realismia rakastavalle suomalaiselle lukijalle?

*

Haasteen kohta 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi. Suomentanut Sari Karhulahti. Into 2017.

Minulla on tämän kirjan kanssa suuri kriisi!

Pilasinko lukukokemukseni kuuntelemalla äänikirjaa aina silloin, kun minulla oli pieni hetki aikaa? Olisiko pitänyt lukea kirja ihan perinteiseen tapaan?

Pidin nimittäin valtavan paljon tekijän aiemmasta suomennoksesta (Pidä huolta äidistä), mutta Jään luoksesi jätti minut muutamia yksittäisiä kohtauksia (kirjallisuuden professorin alussa kuvattu luento, eksoottiset ruokakuvaukset) lukuun ottamatta kylmäksi. Kirja oli suuri pettymys.

Teos tuntui liian selittävältä ja teennäisen eteeriseltä, lukijalle ei jätetty rivien väleihin tilaa tehdä omia oivalluksiaan, vaikka romaanin yhtenä teemana on kaunokirjallisuuden vaikutus.

Teoksen maailma – Etelä-Korean opiskelijamielenosoitukset 1980-luvulla ja niiden tukahduttaminen – olisi antanut aineksia vaikka mihin. Oi voi…

*

Haasteen kohta 24. Surullinen kirja

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti. Otava 1993. Suomentanut Markku Mannila.

Koska olen koko syksyn ajan Saksaa kiertäessäni nähnyt toisen maailmansodan aikaisten pommitusten jälkiä – oikeastaan on vaikeaa löytää kaupunkia, joka ei olisi sodassa kärsinyt, Böllin kirja (ja koko tuotanto) tuntuu täsmäkirjalta.

Böll kirjoitti rauniokirjallisuuden klassikon, teoksen Enkeli oli vaiti, sodan jälkeen, mutta se julkaistiin Saksassa vasta vuonna 1992 ja herätti silloin paljon keskustelua.

Romaanissa osastostaan karannut sotilas Hans Schnitzler, ilmeisesti aika lähelle kirjailijan omakuva, palaa pommitettuun kotikaupunkiinsa hävityn sodan jälkeen. Tulee mieleen, että kunpa Hitlerille olisi näytetty kristallipallosta nämä kammottavat kuvat tuhotuista kaupungista ennen kuin hän sysäsi toisen maailmansodan liikkeelle. Henkiin jääneiden ihmisten elämä on selviytymistä päivästä toiseen nälän ja kylmyyden keskellä.

Olosuhteista huolimatta – tai kenties juuri niiden takia – romaani on myös haikea, koskettava rakkaustarina. Kaksi toisilleen tuntematonta kietoutuu toisiinsa saadakseen edes hetkeksi lämpöä.

*

Lue lisää Helmet-lukuhaasteesta täältä.