Nukkavieru huvipuisto ja Goethen omenapuut (Helmet-lukuhaaste 6 & 7 / 12)

kesäheinäkollaasi

Tänä kesänä olen innostunut erityisesti Sara Strindbergistä ja Linn Ullmannista. Helmet-lukuhaaste etenee kirja kerrallaan. Kaikki lukemani ei mahdu haasteen raameihin.

 

Kesä- ja heinäkuussa luettua:

Haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (=sijoittuu urheilumaailmaan)

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga 2017.

17-vuotias Tuure Boelius sai keväällä tappouhkauksia tehtyään laulun jääkiekkoilijapojan ihastumisesta toiseen poikaan. Teini-ikäinen laulaja uskaliaasti kyseenalaisti kansallislajin edustaman maskuliinisuuden. Kovaäänisen vihapuheen rinnalle nousi puolustavaakin puhetta, muun muassa Teemu Selänne kannusti Boeliusta sosiaalisessa mediassa.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten tabu homoseksuaalisuus urheilussa yhä on.

Marko Kantomaan esikoisromaani Ylpeydestä ei kerro jääkiekosta eikä joukkueurheilusta vaan yksilölajista, juoksemisesta.

Maitohapon polte viilenee ja hengitys avautuu. Piikkareiden metallipiikit pureutuvat rypyläiseen tartaniin ja repivät tummanpunaista kumimassaa irti radan pinnasta. Lennättävät pieniä kumin riekaleita kauas kaarteen ulkoreunalle. (…) Takakaarteen viimeisillä metreillä, juuri ennen kuin kaarre avautuu loppusuoraksi, hän hilautuu edessä juoksevan kantaan ja vapauttaa kätensä viimeiseen rytminvaihdokseen. Siihen, jota ei pitänyt olla olemassa.

Antaa jalkojen viedä.

Päähenkilö Joonas on 16-vuotias juoksijalupaus, jonka kaiken vapaa-ajan treenit ja kisamatkat täyttävät. Elämässä on myös tärkeä poika, josta tulee seurakaveri ja vielä vähän enemmän: ”Poikien ei pitäisi olla kauniita. Mutta Alex on.”

Joonas etsii paikkaansa sekä urheilijana että mieheksi kasvavana poikana. Hänen kasvuympäristönsä on hämmentävän konservatiivinen ja asenteellinen. Romaanin ihmiskäsitys on paikka paikoin toivottoman lohduton, tuntuu, ettei Joonaksen elämässä ole ketään tolkun aikuista, jonka kanssa tämä voisi luottamuksella puhua. Samanhenkinen opettaja on, mutta kunnollista keskusteluyhteyttä heidän välilleen ei synny.

Isää inhottaa, kun televisiosta tulee homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva. Valmentaja ja urheiluseuran aikuiset aavistavat Joonaksen salaisuuden ja reagoivat siihen eristämällä hänet. Alaikäiseltä pojalta jopa lakkautetaan seuran taloudellinen tuki. Asetelma tuntuu oudon vanhanaikaiselta nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa (ja ainakin toivoa sopii, ettei sillä ole vastinetta tosielämässä).

Ennen kaikkea Ylpeydestä on romaani aikuisten täydellisestä puhumattomuudesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. On karmeaa lukea kohtausta, jossa valmentaja ei millään tavalla reagoi Joonaksen vammautumiseen.

Ylpeydestä on jäntevän atleettisesti ja huolellisesti kirjoitettu romaani. Nautin erityisesti tarkasta kielestä ja juoksemisen yksityiskohtaisista kuvauksista, joita ei kovin usein tule kirjallisuudessa vastaan.

*

Haasteen kohta 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Suomennos Kristiina Vaara. Tammi 2015. Äänikirjan lukija Eero Saarinen.

Olen aikanaan lukenut paljonkin Stephen Kingin kirjoja, mutta syystä tai toisesta ne eivät ole viime vuosina vetäneet puoleensa, vaikka yksi jos toinen ystävä niitä on suositellut.

Latasin impulsiivisesti Tervetuloa Joylandiin -romaanin äänikirjana, ja yhdeksän tuntia hujahti tuosta vain. En muista, milloin viimeksi olisin istunut kolmea tuntia aloillani äänikirjaa kuunnellen (myönnetään, että ikkunasta avautuvat Frankfurtin pilvenpiirtäjämaisemat auttoivat asiaa).

Olin unohtanut, miten taitava King on luomaan paitsi tunnelmaa myös rakentamaan hahmoja, joihin kiintyy ja joiden seurassa haluaa viettää aikaa.

Tervetuloa Joylandiin ei ole kauhuromaani, joskin siinä on kauhistuttavia(kin) elementtejä. Kesälomalukijalle miljöö on täydellinen: nahistuva, nukkavieru huvipuisto, johon 21-vuotias, sydänsuruista kärsivä Devin Jones hakeutuu kesätöihin. Romaani kertoo kesästä ja syksystä 1973. Se on tarina nuoruudesta, seksuaalisuuden heräämisestä, rakkaudesta, ystävyydestä – ja murhatusta teinitytöstä, joka ei saa rauhaa.

Joylandin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Mersumies-trilogiaa, jonka loppusuoralla olenkin menossa. Saatuani hiljattain langattomat kuulokkeet huomaan viettäväni kaiken ylimääräisen ajan äänikirjojen parissa.

*

Haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Sara Strindberg: Unelmien tiedekunta. Tammi 2018. Suomennos Outi Menna.

Samana päivänä, kun aloin lukea amerikkalaisesta radikaalifeministi Valerie Solanasista kertovaa romaania, televisiossa esitettiin elokuva Aileen Wuornosista. Unessa nämä kaksi naista sekoittuivat mielessäni toisiinsa, ja heillähän on paljon yhteistä.

Traaginen lapsuus. Rajuja hyväksikäyttökokemuksia, josta kumpuavaa miesvihaa. Kodittomuutta, prostituutiota ja huumeita. Wuornos tappoi seitsemän miestä, Solanas yritti tappaa Andy Warholin. Wuornos teloitettiin 2002, Solanas joutui muutamaksi vuodeksi vankilaan ja vietti aikaa myös mielisairaaloissa.

Romaanin alussa Strindberg antaa lukuneuvon ja pesee kätensä puhtaaksi mahdollisista biografisista virheistä. Teos on kirjallinen fantasia, jonka henkilöt ja jopa miljöö ovat fiktiivisiä (Jopa miljöö! Huomasin aluksi vähän kauhistuvani ja myöhemmin innostuvani: miksi ei! Todellakin, miksi ei!). Itse asiassa kirjan lyhyellä esipuheella oli järisyttävä vaikutus omaan kirjoittamiseeni. Yksi ainoa lause avasi tiukan lukon.

Unelmien tiedekunta on koukuttavaa luettavaa, groteskiakin. Jalkahiki, oksennus ja sperma löyhkäävät rivien väleistä.

Nautin hypnoottisesta kielestä (kiitos loistava Outi Menna), mutta aluksi piti tottua teoksen rakennekikkailuihin enkä aukottomasti rakastanut metafiktiivisiä dialogeja kirjailijan ja Solanasin välillä, sillä välillä ne maistuivat paperilta.

Valerie Solanas on kuitenkin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän herättää niin ristiriitaisia tunteita ja hänestä on yksiulotteisuus kaukana.

Häntä säälii, häntä vihaa, hänen motiivejaan kummastelee, hänelle toivoo parasta. Toisin kuin Wuornosilla, Solanasilla oli ovi auki parempaan elämään. Hän oli lahjakas yliopistotutkija ja radikaali ajattelija, jonka elämä kuitenkin syystä tai toisesta ajautui väärille urille.

*

Haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

J.W.von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava 2000. Suomennos Markku Mannila. Alkukielinen teos Die Leiden des jungen Werthers 1774.

Kävin viime syksynä Frankfurtissa Goethen synnyinkodissa. Klassikkokirjallisuus herää aivan uudella tavalla eloon, kun näkee omin silmin ne paikat, joissa kirjailija on elänyt ja kirjoittanut. Tai ainakin melkein, alkuperäinen talo tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa ja on nyttemmin restauroitu.

En ole kuitenkaan muistanut Goetheen palata, joten kesäkuiselle Frankfurtin matkalle päätin viimein ottaa mukaani Nuoren Wertherin kärsimykset. Tuntuu, että kaupunki on juuri oikea paikka lukea kirja.

Nuoren Wertherin kärsimykset on kauniisti ja maalailevasti kirjoitettu kirje- ja rakkausromaani. Oi miksi, oi miksi rakkaudesta puhutaan nykyisin niin banaalisti? Ihaillen luin vain 24-vuotiaan kirjailijan luonto- ja tunnelmakuvauksia, hyvin ajatonta nykylukijankin näkökulmasta. Huomasin olevani kuin kertojan isosisko: Älä nyt nuorimies ota sydänsuruja noin kuolemanvakavasti, meri on kalaa täynnä!

Kesän 2018 kirjoista tulen muistamaan tämän kirjan parhaiten, sillä luin Wertheriä Palmengartenin puistossa juuri sillä samalla paikalla, jolle Goethe isänsä kanssa on aikanaan istuttanut omenapuita.

*

Haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (osittain kyllä)

Linn Ullmann: Rauhattomat. Suomennos Katriina Huttunen. Like 2016.

Tänä kesänä olen huokaillut kirja toisensa perään. Mitä löytöjä, uusia innostavia kirjailijoita, joihin en ole aiemmin perehtynyt. Kiitos Linn Ullmannin, matkahaavelistani sai uuden kohteen: Fårön saari Gotlannissa, sillä se on ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin sielunmaisemaa.

Idyllisessä Visbyssä kävinkin muutama viikko sitten, mutta syrjäiselle Fårölle en päivän aikana ennättänyt. Olisi pitänyt vuokrata auto.

Linn Ullmannin Rauhattomat kertoo lapsesta, joka syntyi kuuluisan elokuvaohjaajan ja tunnetun näyttelijän tyttäreksi. Ullmann kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja jättää nimeämättä vanhempansa, mutta toki jotain kertoo sekin, ettei äiti Liv varauksetta kirjasta pitänyt. Jokaisella on omat muistonsa, oma näkökulmansa, oma tarinansa – ja oikeus siihen.

Rauhattomat ei ole tilitys- saati paljastuskirja vaan herkkä ja kauniisti kuvattu teos, jossa kertoja käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin epätavallisessa ympäristössä epätavallisten vanhempien lapsena. Välillä itsereflektiokin on julmaa, kertoja ei päästä itseään helpolla. Kertoja seuraa isänsä vanhenemista ja vääjäämätöntä kuolemaa.

Tämän kirjan hankin itselleni, sillä tulen palaamaan siihen. Rauhattomat onnistuu kiteyttämään elämästä jotakin hyvin olennaista.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

*

PS.

Nyt on työhuoneessani taas ns. normaalilämpötilat & helteen nitistämä kirjoitusinto on palannut. Teekupposen & keskeneräisen historiallisen romaanin yhdistelmä on vastustamaton. Julkaisuaikataulustakin puhuttiin jo kustannustoimittajan kanssa. Nyt täytyy vain painaa kaasua.

”Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa” (Helmet-lukuhaaste 5/12)

Touko_helmet

Ilman Helmet-haastetta olisin naimisissa pelkästään kirjoittamiseeni liittyvän taustakirjallisuuden kanssa. Toukokuussa viipyilin poikkeuksellisen kauniiden teosten sivuilla ja nojatuolini suunta osoitti eniten Japaniin.

Toukokuussa luettua:

Haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Friedrich Dürrenmatt: Tuomari ja hänen pyövelinsä. WSOY 1976. Suomentaja Markku Mannila.

Markku Mannila on tullut minulle varsin tutuksi tämän kevään aikana, kun olen lukenut paljon saksasta käännettyä kirjallisuutta. Tuntuukin tärkeältä valita juuri hänen suomennoksensa haasteen viidenteentoista kohtaan. On hienoa, että haasteessa kiinnitetään huomiota suomentajien tärkeyteen.

Sain vinkin Dürrenmattista sveitsiläiseltä postcrossing-kontaktiltani. Vaikutuin niin perinteisestä vanhan koulukunnan meiningistä, että ajattelin lukea lisää Dürrenmattia kesän aikana. On niin virkistävää, kun kaikki nykyaikainen huipputekniikka loistaa poissaolollaan ja kun rikostutkinta näyttäytyy kömpelönä ja suorastaan naurettavana.

Tuomari ja hänen pyövelinsä esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa pienen sveitsiläiskylän poliisikonstaapeli kiinnittää huomiota tien sivuun parkkeerattuun autoon. Auton kuljettaja istuu kuolleena ratissa.

Clenin ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. (…) Hän palasi auton luo, nosti maasta harmaan huopahatun, joka oli vainajan jalkojen juuressa, ja painoi sen tämän päähän niin syvään, ettei voinut enää nähdä ohimossa olevaa haavaa. Sitten hän tunsi voivansa paremmin.

Dekkarin henkilöhahmot jäävät juonen kustannuksella hyvin ohkaisiksi, mutta tunnelmassa on silti jotakin kesäyömäisen kiehtovaa.

*

Haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Kristiina Wallin & Hannimari Heino: Puutarhakirjeitä. Atena 2018.

Nautin Wallinin ja Heinon Puutarhakirjeistä suunnattomasti ja pidän kirjan käden ulottuvilla, sillä tulen varmasti palaamaan siihen monta kertaa. Harvinaisen hieno ja pieteetillä kirjoitettu teos! Sitä tekee mieli lukea h i t a a s t i.

Kirjailijat ovat kahden vuoden ajan kirjoittaneet kirjeitä toisilleen. Näkökulma on puutarhan ja luonnon tarkkailussa, mutta kasvaa orgaanisen luontevasti kirjoittamisen ja elämän filosofiseen havainnointiin. Teoksessa on kaksitoista kirjettä ja lisäksi pääosin Hannimari Heinon ottamat upeat värikuvat.

Voisiko ajatella, että kirjeen aika on samankaltaista kuin hiljaisuuden: lineaarisuus murtuu ja raja menneen, tämänhetkisen ja tulevan välillä katoaa. Sanojen aika pitenee ja houkuttelee viipymään. Kirjettä kirjoittaessa tai lukiessa ymmärtää kai vaistomaisesti, että kirjeen tempo on arkista elämänrytmiä hitaampi. Eikö se olekin melkein kapinallista!

(Kristiina Wallin)

*

Haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista. Gummerus 2018.

Tämä(kin) on ihana kirja!

Luin sen syntymäpäivänäni lempikivelläni järven rannalla sitruunaperhosten lepatellessa ympärilläni ja teen jäähtyessä kuksassani. Kuvailinko juuri täydellisen hetken?

Shoshin – aloittelijan mieli on viisas (ja tässä ajassa valitettavankin tarpeellinen) puheenvuoro sivistyksen ja elinikäisen oppimisen puolesta. Vanhoissa japanilaisissa teksteissä tietoa on kuvattu peiliksi tai sydämen jalokiveksi.

Japani-asiantuntija, muun muassa mainiosta Melkein geisha -kirjasta tunnettu Minna Eväsoja on koonnut uuteen kirjaansa itselleen rakkaita japanilaisia ajatuksia ja käsitteitä, joita hän on halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Lähtökohtana on 1400-luvulla eläneen teemestari Shukon Sydämen kirje, jossa mestari puhui Shoshinista, avoimesta ja nöyrästä aloittelijan mielestä.

Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.

Teos on esteettinen elämys myös silmille, sillä se on kuvitettu Kansallisgalleriasta ja Ateneumin taidemuseosta saaduilla japanilaisilla puupiirroksilla.

Kunpa tällaisia kirjoja, joiden sivuilla voi kiireettömästi viipyillä ja uneksia, julkaistaisiin enemmän.

Romaanikäsikirjoitukseni on oikutellut viime aikoina niin paljon, että olen välillä tuntenut puhdasta epätoivoa. Lohdun sanat löysin tästä:

Kun asioiden annetaan tapahtua pakottamatta, saadaan esiin todellinen, alkuperäinen muoto tai todellinen minuus. Tätä ohjetta noudatti muun muassa tunnetun tarinan kuvanveistäjä, jolle annettiin puupölkky ja ohje veistää siitä Buddhan patsas. Aika kului ja kuvanveistäjä vain katseli pölkkyä, jolloin ihmiset alkoivat tulla levottomiksi ja ihmetellä, miksi mitään ei syntynyt. Kuvanveistäjä rauhoitteli heitä sanoen, että hän odottaa, mitä puu haluaa pölkystä syntyvän; mitä siitä tulee luonnollisesti esiin. Prosessia ei voi hoputtaa, vaan se ottaa oman aikansa. Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa (emt, 16).

*
Haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi 1988. Suomennos Helene Bützow.

Minulla kului jonkin aikaa päästä sisälle tämän romaanin maailmaan ja sanoisinko kertojuuteen, mutta lopuksi huomasin kuitenkin viimeisten sivujen tulevan liian pian. Jos vielä opiskelisin kirjallisuutta yliopistossa, kirjoittaisin teoksesta mielelläni esseen.

Menneen maailman maalari (hieno ja kuvaava nimi) kertoo ikääntyvästä, aikanaan arvostetusta kuvataiteilijasta Masuji Onosta, joka tekee tilintekoa elämästään ja menneisyydestään toisen maailmansodan jälkeisessä, liittoutuneiden miehittämässä Japanissa.

Sota on karmealla tavalla hävitty ja rauniot savuavat yhä. Ketä pitäisi syyttää? Kuinka paljon vastuuta Onon kaltaisten propagandataiteilijoiden tulisi ottaa kansallisesta häpeästä? Mikä on taiteen ja yhteiskunnan suhde ylipäätään? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Menneen maailman maalarin ja Ishiguron myöhemmän teoksen Pitkän päivän illan kertojat ovat mentaalisesti sukua toisilleen. Ehkä hovimestari ja taiteilija jopa viihtyisivät toistensa hiljaisessa seurassa.

Ishiguro on taitava luomaan syvällisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja, jotka itsereflektiossaan (itsepetoksessaan?) onnistuvat johtamaan itsensä lisäksi myös lukijan harhaan.

*

Heinrich Böllin hykerryttävä Irlanti-kuvaus Päiväkirja vihreältä saarelta luiskahti näköjään kollaasikuvaan, mutta palaan kirjaan myöhemmin kesällä.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

*

Aurinkoisia kesäpäiviä!

 

”Joskus on ostettava velaksi lentolippu” (Helmet-lukuhaaste 2/12)

Kollaasi_helmikuu

Helmet-lukuhaaste etenee sivu kerrallaan. Helmikuussa luin jatkuvan niistelyn lomassa muun muassa sarjakuvia, runoja, keskitysleirimuistelmat ja jatkoin Böll-projektini parissa.

 

Helmikuussa luettua:

 Haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani

Jacques Ferrandez: The Stranger. Based on the novel by Albert Camus. Translated by Sandra Smith. Pegasus Books 2016.

Olen opiskellut aikanaan yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja tankannut vinon pinon klassikoita, mutta sitä ei kyllä uskoisi, sillä en muista lukemastani enää juuri mitään. Camus’n Sivullisesta minulla on muistijälki: pidin sen ytimekkäästä, niukasta tyylistä.

Palautin tarinan mieleeni lukemalla Jacques Ferrandezin The Stranger -sarjakuva-adaptaation. Seesteisten maisemakuvien äärelle tekee mieli pysähtyä, lukiessa pystyy melkein tuntemaan Algerian polttavan auringon ihollaan – ja ehkä hiukan paremmin ymmärtämään Mersaultin kuumeista, eksistentiaalista tuskaa, jota hän ei kuitenkaan sanoin millään tavalla ilmennä.

2010-luvun lopun lukijalle Mersaultin oikeudenkäynti näyttäytyy aikamoisena kafkamaisena farssina. Tuntuu hullunkuriselta, että oikeus takertuu siihen, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Nykylukija tietää, että surun kokemusta on yhtä monenlaista kuin kokijaakin: ei ole väärää surua. Tuli tunne, että täytyypäs palauttaa alkuperäinen kirja lukulistalle.

*

Haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Heinrich Böll: Aseveljet. Suomentanut Markku Mannila. Otava 1983.

Kollegani Anneli Kannon suosituksesta aloitin Böll-lukuprojektin, ja Aseveljet valikoitui ensimmäiseksi kirjaksi.

Romaanin minäkertoja on entinen sotilas Wenk. Hän kertoo tarinaansa miehelle, joka on viiden vuoden ajan odottanut tietoja sodassa kadonneesta veljestään. Wenk paljastaa heti aluksi, että veli on kuollut. 127-sivuisen romaanin aikana hän kertaa miehen traagiseen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Hän on yliluutnantin lähettiläänä nähnyt vierestä kaiken.

Romaani sijoittuu kahdelle hyvin erilaiselle toisen maailmansodan sotatantereelle: Normandian luoteiskolkassa sijaitsevaan rannikkodivisioonaan, jossa sodankäynti on staattista ja puuduttavaa: saksalaiset odottavat aamusta iltaan liittoutuneiden maihinnousua. Jossain vaiheessa Wenk siirretään Venäjälle eturintamaan.

Kirja kannattaa lukea pelkästään tämän kohdan vuoksi:

”Joskus, kun muistelen tuota aikaa, minusta tuntuu, että sota on eräänlainen elementti. Kun ihminen putoaa veteen, hän kastuu, ja kun hän liikkuu etujoukoissa sen linjan tienoilla, missä jalkaväki ja pioneerit myllertävät maassa, hän on sodassa. Tuo ilmapiiri on kuin vedenjakaja, on vain hyviä ja huonoja miehiä, kaikki väliasteet nousevat ylemmäksi tai putoavat alemmaksi.” (s.106-107)

*

Haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.

Tämä on sairasta aikaa.

Jos 2010-luvusta käärittäisiin jokin kirja aikakapseliin tuleville sukupolville, pistäisin pakettiin tämän. Tällaista meillä oli – käsittämätöntä kyllä, uskokaa tai älkää. Olipa kerran aika, joka oli täysin menettänyt impulssikontrollinsa.

Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksessa on oivaltava idea – kirja on innovatiivista journalismia – ja vaikuttava toteutus. Johanna Vehkoo on tehnyt haastatteluja ja kirjoittanut tekstit, ja Emmi Nieminen laatinut puhuttelevat kuvitukset tekstien ympärille.

Kirja on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka antaa äänen niille, jotka ovat viime vuosina joutuneet aggressiivisten, systemaattisten vihakampanjoiden kohteeksi. Heitä on järkyttävän paljon. He ovat useimmiten naisia tai naisoletettuja. He ovat uskaltaneet sanoa mielipiteensä ääneen, ja siitä heitä on rangaistu. Vehkoo on haastatellut myös tutkijoita ja poliiseja – ja jopa muutamaa vihaviestien lähettäjää.

Kirja on todella ahdistavaa luettavaa (jopa fyysisesti kangistavaa). Onneksi teoksen lopussa pohditaan käytännön ratkaisuja vihapuheen torjumiselle. Varovaista toivoa on?

Feministisen ajatushautomo Hatun sivuilla on julkaistu työkalupakki, jonka avulla voi torjua vihapuhetta ja tarjota tukea verkkoväkivallan uhreille:

Kannusta vihamyllyyn joutunutta julkisesti. Joskus pelkästään tieto siitä, että kohde ei ole yksin, voi ajaa trollit ja vihaajat toisaalle. Lähetä kohteelle positiivisia viestejä. Kehu hänen työtään ja kehota jatkamaan kirjoittamista.

*

Haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri

Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut. WSOY 1996.

Käytän jonkin verran hyllyssäni olevia runokirjoja kirjoittamiseni tukena. Kun kirjoittaminen ei syystä tai toisesta suju, saatan hakea avukseni yksittäisiä, sattumanvaraisesti valittuja sanoja tai säkeitä, jotka synnyttävät uusia impulsseja tekstiin.

Timo Pusan kirja, jonka olen lukenut monenmonta kertaa, toimi hiljattain apunani. Pusan lyriikka on vähäeleistä, haikeaa, arjen pieniä havaintoja tallentavaa, luontoa kunnioittavaa – todistetusti se kestää useita lukukertoja.

Jos tulevassa romaanissani mainitaan heinäpellolla kulkeva lapsi tai pala kaarnaa, se on Pusan ansiota. Päiväkirjaani jäljensin matkakirjani julkaisutunnelmissa tämän ihanuuden:

Joskus on ostettava

velaksi lentolippu

 

joskus on tarpeeksi

nähdä ikkunasta lintu

*

Haasteen kohta 25. Novellikokoelma.

Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.

Heinrich Böll on löytö. En ole ollut kenestäkään muusta kirjailijasta yhtä innoissani pitkään aikaan. Tuntuu kuin hän vastaisi kaikkiin niihin kysymyksiin, joita mietin Saksassa viime syksynä. Pidän hänen kuulaasta tyylistään, jossa ei ole mitään ylimääräistä, aihevalinnoistaan, humanistisesta maailmankuvastaan, näkökulmaratkaisuistaan, vinosta huumoristaan.

Mitä enemmän Bölliä lukee, sitä enemmän intertekstuaalisuutta hänen kirjoistaan löytää.

Teokset ovat vuoropuhelussa keskenään: samat anekdootit, hahmot ja yksityiskohdat toistuvat eri kirjoissa. Olen jo melkein kiintynyt sodan runtelemaan räystäskouruun, jonka Böll nostaa esiin niin usein.

Sankari sisältää parikymmentä sota-aiheista novellia. Yksi karmeimmista ja mieliinpainuvimmista teksteistä on tarina nimeltä Kuolinsyy: kyömynenä, jossa lukija saatetaan seuraamaan juutalaisten joukkoteloituksia. Paikalla on vapiseva, ahdistunut luutnantti Hegemüller, josta tuntuu kuin jokainen laukaus osuisi hänen omaan sydämeensä: ”hän tajusi säikähtäen, että hänellä oli sama asepuku kuin murhaajilla”. Hän yrittää pelastaa joukosta yhden miehen – turhaan.

*

Haasteen kohta 33. Selviytymistarina

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2018.

Tämä kirja asettuu tietämättään dialogiin Böllin novellien kanssa –

Millaista oli elää keskitysleirillä? Mitä kaikkia kieliä Auschwitzissa puhuttiin? Millainen yhteishenki leirillä oli? Entä kun teillä oli kuukautiset? Oliko myös kilttejä SS-sotilaita?

Hankin Hédi Friedin kirjan käsiini luettuani hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista. Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä -kirjaan 93-vuotias Fried on koonnut kysymyksiä, joita ruotsalaiset koululaiset ovat esittäneet hänelle. Hän on 1980-luvulta saakka kiertänyt kouluilla puhumassa kokemuksistaan: ”Uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme, ettei sama toistu.”

Fried on Romanian juutalainen, joka joutui keskitysleirille teini-ikäisenä. Hän menetti vanhempansa, mutta pysyi elossa siskonsa ansiosta. Sodan jälkeen hän teki kotinsa Ruotsiin, joka otti vastaan pakolaisia.

Tämä on jälleen yksi niitä tärkeitä kirjoja, jota tilaisin koulukirjastojen hyllyt täyteen. 144-sivuisen teoksen kykenee lukemaan sellainenkin, jolle lukeminen on hankalaa.

*

Tammikuun Helmet-pohdintaa tämän linkin takana.