Voi aika! Kunpa et juoksisi pakoon aivan niin nopeasti. Takana on kolme kuukautta Hannoveria, edessä enää kolme. Sen olen täällä oivaltanut, ettei tulevaisuuden suunnitelmiaan kannata lukita kiinni.
On asioita, joihin en Saksassa totu.
Kuten se, että kun aamuisin herään ja avaan ikkunan, kuulen pikkulintujen laulua.
Ja se, että vielä lokakuun viimeisillä viikoilla oli niin aurinkoista ja lämmintä, että puistossa pystyi hyvin kävelemään lyhythihaisessa. Silti hannoverilainen ystäväni on lempeästi varoittanut minua epävakaisista pohjoissaksalaisista säistä ja muistuttanut, että ottaisin päivittäisen D-vitamiiniannokseni.
Tietysti minulla on aina sateenvarjo laukussani. Sitä voi tarvita milloin vain.
Viime viikolla sosiaalinen media täyttyi lumisista kuvista. Tamperelaiset ystäväni olivat liikenteessä kauhuissaan: kulkisiko VR tuiskun läpi kirjamessuille? Samaan aikaan minä kuljeskelin paksun lehtimaton päällä Georgengartenin puistossa ja tilasin bretzelin torikahvilasta.
Niin, ja sitten on vielä leikkokukat –
Suomessa ostan kukkakimpun viikottain, täällä parhaimmillaan neljä ruusukimppua viikossa. Eräänä perjantaina pelastin nupullaan olevan puketin 99 sentillä.
*
Lokakuussa pääsin vähän reissaamisen makuun.
Suomen-syyslomavieraidemme kanssa piipahdimme Lüneburgissa ja Cellessä – molemmat viehättäviä saksalaiskaupunkeja ristikkotaloineen. Dresdenin-viikonloppu siirtyi flunssakauden takia, mutta on edessä.
Saksa on täynnä kiinnostavia kaupunkeja ja on vaikea valita, minne mennä. Kaupungit, joista ei ole koskaan kuullutkaan, yllättävät asukasluvullaan: 50 000! 70 000!
Koska Frankfurt on vain kolmen tunnin päässä Hannoverista ja koska en syksyn aikana tapaa liian montaa tuttua, päätin piipahtaa Frankfurtin kirjamessuilla tapaamassa kustantajani Kariston väkeä.
Frankfurt on kiinnostava hybridi: kiiltävine pilvenpiirtäjineen ja pukumiehineen (toki naisineenkin) Euroopan finanssipääkaupunki, mutta samaan aikaan rautatieaseman tienoon laitapuolenkulkijoineen Saksan huumepääkaupunki. Toisen maailmansodan aikaan Frankfurtia(kin) pommitettiin ankarasti, eikä historiallisia rakennuksia ole pystyssä kovin montaa.
*
Kävin kaupungissa arkipäivänä, jolloin messut olivat avoinna kirja-alan ammattilaisille. Lukevalle yleisölle ovet aukesivat viikonloppuna. Kirjailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa tarkkailla, kun eri maiden kustantajat jutustelivat käännösoikeuksista osastoillaan pikkuisten pöytien ääressä.
Tietenkin sitä toivoo, että jossain vaiheessa omallakin kohdalla tärppää. Olen tietenkin iloinen Taivaan tuuliin -saksannoksestani, mutta siitäkin alkaa olla aikaa. Tämä Kirjailija-lehden erinomainen juttu käännösoikeuksien myymisen vaikeudesta lisää realismia ja saa pitämään jalat entistä tiukemmin maassa.
Frankfurtissa valtavia halleja on monta, eksyminen enemmän kuin todennäköistä ja kävelymatkat pitkiä – yksi iltapäivä messuilua riitti minulle vallan mainiosti. Hallien sijaan huomasin viihtyväni paremman rautatieaseman kirjakaupassa.
Suomalaisilla messuilla ei ole ainakaan toistaiseksi nähty tarvetta turvatarkastuksille, mutta Frankfurtissa kuljetaan laukkutarkastuksen läpi. Messuilla liikkui niinikään poliiseja koirineen.
Saksassa näkee muutenkin katukuvassa enemmän poliiseja kuin Suomessa, tosin en tiedä, onko tämä suuntaus tulossa meillekin. Viime viikolla mennessäni klassisen musiikin konserttiin käsilaukkuni käytiin ovella läpi.
Frankfurtissa heräsin taas siihen, miten valtavan paljon kirjallisuutta maailmassa julkaistaan ja miten valtavan paljon siitä jää katveeseen – ulottumattomiin varsinkin nyt, kun käännöskirjojen ja kääntäjien asema on kurjistunut.
Huomasin kysyväni itseltäni: Kuinka monta sveitsiläistä nykynuortenkirjailijaa tunnet? Mitä osaat sanoa thaimaalaisesta kirjallisuudesta? Entä katalonialainen kirjallisuus? Niinpä niin…
Kaikkein parhaiten huomasin viihtyväni korealaisten lastenkirjojen parissa. Kuinka käsittämättömän kauniita luontoaiheisia kuvituksia.
*
Mitä kuuluu kirjoittamiselle?
Edellisessä postauksessa puffaamani Kesyt kaipaavat, villit lentävät alkaa olla loppuviimeistelyä vailla. Rakastan matkakirjoja ja kirjoittaessani ihastuin tähän genreen. Jos kirja yhtään saa vastakaikua, mielelläni tulevaisuudessa kirjoittaisin jotain vastaavaa.
Olen pitkin syksyä hehkuttanut, miten hyvin kirjoittaminen kulkee.
No –
Historiallinen romaanini on vääntynyt täydelliseen umpisolmuun. Ehkä tämän julkituominen on myös lohdullista: ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Yhtäkkiä olen täysin neuvoton ja rakennetta vailla. Olen samassa jamassa kuin Fraun kanssa aikanaan, kun itku kurkussa leikkasin käsikirjoituksesta puolet pois.
(Se teki lopulliselle versiolle hyvää ja myöhemmin ajateltuna oli ainoa oikea vaihtoehto, mutta ei se ajatus pattitilanteessa lohduta).
On harmillista toistaa samoja virheitä. Tällä hetkellä olo on kuin blogini taustakuvassa, jossa hiivin varovasti jäätä pitkin.
Hirvittää, mutta aion taas tehdä sen: leikkaan käsikirjoituksesta puolet pois. Minusta on tullut erinomainen Delete-napin käyttäjä.
Ja samalla muistutan itselleni niin kuin monta kertaa aiemminkin:
Mikään kirjoittaminen ei koskaan mene hukkaan.
Kuva: Laura Vesa
