Tämän vuoden joulutervehdykseni lähetän Kanarialta ihanan paahtavan auringon alta. Valolla on kyllä ihmeitä tekevä voima! Tätä energiaa kun saisi pullotettua tuliaiseksi ja varastoon vuotta 2019 varten.
Hola! Joulupukki näyttää Espanjassa aavistuksen erilaiselta kuin virkaveljensä Korvatunturilla, mutta säkki on täynnä lahjoja yhtä kaikki enkä jäänyt aivan osattomaksi.
Kelpuuttaisin bougainvillean mainiosti joulukuuseksi! Hotellin piha on täynnä istutettuja joulutähtiä.
Kinkut ja porkkanalaatikot jäävät väliin tänäkin vuonna, mutta nälkä ei ole ehtinyt yllättää…
Ennen vuoden vaihtumista kirjoitan vielä viimeisen merkinnän Helmet-lukuhaasteesta. Kirjat on luettu, mutta pari sanaa olisi hyvä saada muistiinkin. Ensi vuoden lukuhaasteita julkaistaan tässä pikku hiljaa… Taisin vähän addiktoitua!
Sydämeni alkoi sykkiä, kun kuulin, että Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa nojatuolimatkaillaan 25 eri maassa. Välipäivinä lienee luvassa jälleen uusi Helmet-lista, sitä odotellessa.
Levollista & rentouttavaa jouluaikaa lukulampun valossa itse kullekin!
Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani julkkareita vietettiin tällä viikolla Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereella. Tässä kirjallinen versio illan kulusta. Hyvä ystäväni ja kollegani Päivi Haanpää haastatteli minua.
Tai siis – tämän olisin alun perin halunnut sanoa, mutta luultavasti sanoin jotain aivan muuta…
Miksi uusi laji, miksi tällainen kirja tällä kertaa?
Matkakirja on ollut tekeillä vuosia. Kun aikanaan aloin kirjoittaa kolumneja Kalevaan ja myöhemmin Karjalaiseen, päätin jo silloin, että suurin osa kolumneistani käsittelisi reissujani ja että myöhemmin koostaisin tarinat kirjaksi.
Olen viime vuosina saanut matkustaa paljon ja nähdä ja kokea monenlaista. Olisi sääli olla kirjoittamatta kaikesta siitä!
Kirja ei juurikaan enää sisällä alkuperäisiä kolumneja täysin sellaisenaan, sillä ne pitää aina kirjoittaa tiettyyn sanomalehtimittaan. Olen editoinut ja laajentanut kolumneja ja lisäksi kirjoittanut varta vasten pitkiä matkapäiväkirjamerkintöjä kirjaa varten. Pisimmät tekstit kertovat Uuden-Seelannin ja Japanin matkoistani, Ateenasta, Haapsalusta sekä asumisestani Saksan Hannoverissa viime syksynä.
Kun viime keväänä kirjoitin Viron länsirannikolla Haapsalussa, tämä kissi oli naapurinani. Myös yllä oleva maisemakuva on idyllisestä Haapsalusta.
Millaisia matkoja kuvaat kirjassa – keiden kanssa matkustat ja millaiselle ajanjaksolle nämä matkat sijoittuvat?
Kirjassa matkustan yhtä lailla yksin, ystävieni kuin paljon työmatkoja tekevän puolisoni kanssa. Kesyt kaipaavat eivät kuvaa kaikkia elämäni matkoja, vaan kurkistaa päiväkirjaani ehkäpä viimeisten kymmenen vuoden ajalta.
Näin jälkikäteen harmittaa, että paljon kiinnostavaa on jäänyt kirjoittamatta. Siinäkin yksi syy pitää matkapäiväkirjaa!
Luultavasti siten, että matkapäiväkirjaan tulee kirjoitettua enemmän ja aistivoimaisemmin, koska reissussa on enemmän aikaa ja myös asiaa kirjoitettavaksi. Uusia elämyksiä, joita rutiinien täyttämä arki harvoin sisältää.
Lehteilin hiljattain Hannoverin-päiväkirjaani. Honeymoon-vaiheen jälkeen – kun kaupunki oli ehtinyt tehdä ensivaikutelmansa – lakkasin kirjoittamasta ja myöhemmin huomasin: ”Minne katosi kuukausi päiväkirjasta? Tuntuu kuin yhtäkkiä olisin lakannut aistimasta ja kokemasta asioita. Kuin kuukausi olisi vain haihtunut ilmaan.”
Reissupäivät vaikuttavat näennäisesti kiinnostavammalta kuin tiskiaineen tuoksuinen tavallinen arki, mutta ovatko ne? Milloin minä (tai sinä) olen viimeksi kuvannut tavallista aamupalaani tai kirjoittanut siitä, kun maalisaurinko laskee myöhään iltapäivällä ja värjää olohuoneen tunnelmallisella valollaan? Tätä olen pohdiskellut tällä viikolla.
Pakko myöntää, että Kreikan kuvia katsoessa tulee kamala ikävä kesää!
Kesyt kaipaavat, villit lentävät kertoo matkoista, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo kirjoittamisesta. Miten kirjailijan työ ja matkustaminen sopivat yhteen? (Ehkä myös: täytyykö kirjailijan matkustaa paljon?)
Kirjailijan työ on ihanteellista, koska se ei ole sidottua aikaan tai paikkaan, vaan se kulkee mukana kaikkialle. Kirjailijan työ painaa vain muistikirjan verran.
Kirjailijan ei tarvitse matkustaa paljon, mutta minun pitää. Olen levoton enkä kestä kauan aloillani. Tällä hetkellä hiukan paremmin, koska olin hiljattain niin kauan poissa. Juuri nyt en kaipaa mihinkään.
Hyvää kirjallisuutta syntyy, vaikka kirjailija ei poistuisi kotikaupunginosastaan tai työpöytänsä ääreltä (jossa hänen itse asiassa kuuluisikin olla). Kirjailijuushan on ensisijaisesti matka sisäänpäin eikä ulospäin.
Samastun Natalie Goldbergin ajatukseen: ”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini.”
Ateena Akropoliilta nähtynä.
Kirjoitat paljon ulkomailla, erilaisissa paikoissa. Vaikuttaako kirjoittamispaikka siihen, millaista tekstiä syntyy? (Ja toisaalta: voiko mistä vain kirjoittaa missä vain?)
Paikka tuo oman jälkensä, vaikka lukija ei sitä ehkä tekstistä huomaisikaan. Tekeillä oleva historiallinen romaanini sisältää aistihavaintoja Saksasta, vaikka kirja ei sijoitukaan Saksaan. Tietyssä kirjoitusprosessin vaiheessa koko elämä muuttuu materiaaliksi, ja visuaalisia virikkeitä poimii ympäristöstä. Etsin yksityiskohtia kirjaani ihmisiä tarkkailemalla. Juuri nyt etsin Tampereen katukuvasta romaaniini sopivaa 30-vuotiasta miestä.
En voi kirjoittaa missä vain. Kokeilin viime keväänä huvikseni avokonttoria, koska kaipasin aamulla töihin lähtemisen fiilistä ja vaikka suuressa työtilassa oli lisäkseni vain muutama muu, en pystynyt keskittymään. Yksikin ihminen kykenee tuottamaan hämmentävän paljon meteliä.
Tarvitsen hiljaisen ja yksityisen huoneen. Voin silloin tällöin kuriositeettina kirjoittaa kahvilassa, kirjastossa, junassa tai hotellihuoneessa, mutta en pitkäjänteisesti.
Mutta kyllä, voin kirjoittaa 1970-luvun Phnom Penhistä Tampereella tai 1940-luvun Tampereesta Ala-Saksissa. Tarinat kulkevat mukanani pääni sisäisessä ruumassa.
Milford Sound eli Uusi-Seelanti esittää kaikkein parastaan.
Kirjan nimi on lainaus Elmer Diktoniukselta, jonka mukaan vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät. Miksi juuri tämä nimi kirjalle? Mitä kesyt ja villit linnut sinulle symboloivat?
Työhuoneeni seinällä oli pitkään postikortti, jossa Diktoniuksen lause oli esillä enkä kyllästynyt siihen. Lause on kaunis ja lukijat ovat reagoineet siihen hyvin myönteisesti. Se on tuttu niin monelle.
Tavallaan lause on arvottava: onko kaipaava lintu kehnompi, ehkä jopa arkajalka verrattuna villiin, joka uskaltaa lentää? Samastummeko mieluummin villiin kuin kesyyn? Puolisoni oli pudota tuolilta (hellästä naurusta) nimen kuullessaan. Minä nimittäin satun olemaan turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava ihminen enkä mikään benji-hyppääjä. Ehkä tämä kontrasti tuo kirjani nimeen lempeää ironiaa ja huumoria.
Jokaisessa meissä on kesy ja villi puoli, niin uskon. Mutta niin tai näin, rakastan lintuja. Virta-alleja kuvaava kirjoitus on oma suosikkini kirjassa.
Tämän lähemmäs vesiputousta ei juuri voi päästä. Milford Soundin vuonoilla edelleen.
Mitä (muuta) matkustaminen on sinulle opettanut?
Olen tullut erittäin tietoiseksi omasta etuoikeutetusta asemastani tässä maailmassa. Tunnen jatkuvaa kiitollisuutta omasta hyvästä ja onnellisesta elämästäni. Matkustaminen Intian tai Gambian kaltaisiin köyhiin maihin on herättänyt sosiaalisen omantunnon – ja toisaalta köyhyyttä näkee jokaisessa länsimaisessa suurkaupungissakin, yhtä lailla Tampereella ja Helsingissä. Kymmenen vuoden takaisella Kambodzhan-matkalla vanhenin kymmenen vuotta.
Monet matkat ovat jalostuneet kirjojen aiheiksi ja tietysti vuosien mittainen taustatutkimus & kirjoittaminen on aikamoinen henkilökohtainen historia-akatemia.
Vietit hiljattain puoli vuotta Saksassa. Millainen kokemus se oli ja miten se vaikutti luovuuteesi? Tuleeko Saksa näkymään tulevissa kirjoissasi?
Hannoverin aika oli – ehkä hiukan yllättäenkin – elämäni parasta aikaa. Saksa on uusi Intia, sillä vietettyäni puoli vuotta Herrenhausenin herrankukkarossa onnistuin saavuttamaan mielentyyneyden. Oivalsin, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Rimpuilun ja säntäilyn aika on ohi. Tässä on hyvä.
Mistä maista haaveilet? Minne menet tänä vuonna?
Huhtikuussa menen kevätmatkalle Sveitsiin ja toukokuussa kirjakauppamatkalle Tallinnaan. Tänä vuonna haluaisin kuitenkin ensisijaisesti solmia laiminlyödyt vaelluskengät jalkaani ja lähteä tunturiin. Kaipaan luontoon.
Aiotko kirjoittaa vastaavanlaisia kirjoja jatkossa?
Aloitin viime viikolla kirjan, joka on sukua Kesyille, mutta joka ei kuitenkaan kerro matkustamista. Tuntuu siltä, että tässä ajassa on tilaa hyvänmielen kirjoille. Kirjoitan lisää matkoistani, mutta toki minun pitää ensin kerätä uusia tarinoita.
(Julkkarilahjaksi sain päiväkirjoja varmaankin parin vuoden tarpeiksi, danke schön!)
Miksi kannattaa pitää matkapäiväkirjaa? Olisiko sinulla vinkkejä matkapäiväkirjan kirjoittamiseen?
Muista pakata muistikirja mukaan (tai ostaa tuliaiseksi paikan päältä) ja kirjoittaa. Lyhytkin lause voi vuosia myöhemmin palauttaa mieleen elävästi jonkin muiston, jonka on luullut unohtuneen. Yksinkertainen neuvo, mutta lopulta ei kuitenkaan. Kirjoittaminen on asia, joka reissuväsymyksen ja virikeähkyn keskellä helposti unohtuu.
Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjaa on todistetusti kirjoitettu viime kesänä muun muassa bremeniläisessä puistossa. Tuosta ohitseni lipui soutuvene, jossa nuori mies kosi nuorta tyttöä ja shamppanjapullon poksahduksesta päätellen vastaus oli myönteinen.
Takana on inspiroiva puolivuotinen Pohjois-Saksassa. Olo on vähän haikea, mutta onneksi Suomen häikäisevä talviaurinko on toivottanut lämpimästi tervetulleeksi kotiin.
Listaan asioita, joita jään Saksasta kaipaamaan.
Herrenhausenin herrankukkaro
Sain asua yhdellä idyllisimmistä Hannoverin asuinalueista, Georgengartenin ja Herrenhäuser Gärtenin puistojen sylissä aivan yliopiston vieressä. Keskusta oli kymmenen minuutin, viiden ratikkapysäkin päässä.
Kun kysyin paikallisilta ystäviltäni heidän lempipaikkojaan Hannoverissa, vastaus kuului useimmiten: Georgengarten. Hannoverin keskustasta Kröpckestä jää helposti mitäänsanomaton fiilis, joten suosittelen puistoalueille suuntaamista. Kesäisin Georgengarten on opiskelijoiden piknik-mekka.
Sunnuntaikävelyllä Lindenin kaupunginosassa Hannoverissa.
Kevät
Lähtiessäni kevät seisoi jo malttamattomana kynnyksellä: tammikuussa oli päiviä, jolloin iltapäiväteensä pystyi juomaan värjöttelemättä kahvilan terassilla. Talitiaiset pitivät konserttejaan. Kukat puhkeavat loistoonsa joskus maaliskuussa. Kevään ja kesän olisin mielelläni halunnut nähdä.
Dresdenissä pääsi tammikuussa hiihtämään.
Spontaanit viikonloppureissut
”Lähdetäänkö Hampuriin, Müncheniin vai Berliiniin?” Deutsche Bahn tuli viimeisten kuukausien aikana tutuksi. Saksassa on valtavan paljon kiinnostavaa nähtävää. Vaikka junailin viimeisten kuukausien aikana kohtalaisen tiheään, listalleni jäi paljon tekemistä: Stuttgart, Halle, Schwarzwaldin vuoristoalue, Braunschweig… und so weiter.
Aikaisemmin Bremen oli yksi lempikaupungeistani (sinne on vaivaton lentää Tampereelta ja kaupungissa on mutkatonta viettää viikonloppua). Nyt ajattelen, että Bremen on oiva paikka aloittaa reissaaminen.
Ystävät
Puolessa vuodessa ihminen ehtii (näköjään) rakentaa itselleen uuden elämän: uudet harrastukset, uudet lempipaikat, uudet rutiinit, uudet ystävät. Pinnistelin, etten kiintyisi liikaa uusiin ystäviini, sillä tiesin, että joutuisin luopumaan heistä ennen pitkää. Epäonnistuin. Onneksi yhteydenpito jatkuu: WhatsApp-ryhmä kilkkaa kaiken aikaa kuvia, kuulumisia ja hymiöitä (keskustelen parhaillaan siitä, millainen Runeberg oli puolisona), eikä Suomen ja Saksan välinen lento ole pitkä.
Lindenissä edelleen.
Kieli
”Bringst du Opi Opium, dann bringt das Opium Opi um.”
Siinä metka sanaleikki, mikä ei tietysti suomeksi käännettynä kuulosta miltään: ”Jos tuot papalle oopiumia, tappaa oopiumi papan.”
Rakastan saksan kieltä! En edelleenkään ole monisanainen tai spontaani keskustelija ja välillä ujostelin aivan suotta, mutta arkiset tilanteet luonnistuvat saksaksi. Pakkokin, sillä englannilla ei Hannoverissa eikä kyllä monessa muussakaan saksalaisessa kaupungissa pärjää. Nyt ryhdyn kirjoittamaan kirjeitä auf Deutsch.
Pöytiintarjoilu
Niin harvinaista Suomessa, mutta yhä niin tavallista – ja niin ylellistä – Saksassa. Pidin myös siitä, ettei ravintola-asiakkaan ensimmäisenä tarvitse ryhtyä siivoamaan lautasia edellisen jäljiltä ja pyyhkimään pöytää…
Bretzel & pasta
Maailman paras välipala oli rautatieaseman leipomosta ostettu voilla, tillillä ja suolalla maustettu bretzel! (joka ei tietenkään maksanut kuin 1,60 €) Lempiruokani puolestaan oli hyvin konstailematon: voisin ahmia spätzle-pastaa päivät pitkät (ja haaveilen retkestä spätzlen synnyinkotiin Stuttgartiin).
Suosikkiravintolani Hannoverissa oli Spätzle-Haus, jossa käytimme kaikki suomalaiset vieraamme. Suosittelen pöytävarausta.
Ruusut
En ole elämässäni ostanut niin paljon leikkoruusuja kuin viimeisten kuukausien aikana. Joinakin viikkoina saatoin ostaa neljäkin kimppua – kotimme alkoi muistuttaa kukkakauppaa. Saksassa tällaiset pienet asiat, kuten kukkaset tai kahvilassa syöminen, ovat Suomea edullisempia. Tosin – tätä kirjoittaessani ihastelen kahtakymmentä tulppaania…
Tee Seger
265-vuotias Tee Seger on Hannoverin ja koko Saksan vanhin teekauppa. Suosikkiteelajejani ovat mustat maustetut Herrenhäuser Gärten ja Hannover Royal. Onneksi Tee Segerillä on nettikauppa, joten minun ei tarvinnut ostaa laukkuani täyteen teetä.
Vuoden alussa on mukava pysähtyä hetkeksi pohtimaan mennyttä ja tulevaa.
Pidän kovasti vuoden vaihtumisesta. Mikään ei muutu, mutta kaiken voi muuttaa – periaatteessa. Ihminen tarvitsee uusia alkuja, klassisia puhtaita pöytiä, sopivan hetken tarkastella elämää eteen- ja taaksepäin.
Ystäväni Päivilähetti minulle linkin YearCompass-nimiselle sivulle, josta voi tulostaa parikymmentäsivuisen vihkosen (jonka voi täyttää halutessaan myös koneella), joka auttaa navigoimaan vuodessa 2017 ja 2018.
Kysymyksiin vastaaminen toimi piristävänä aivojumppana ja yllättäviäkin oivalluksia tuottavana sanataideharjoituksena. Kompassi kehotti muun muassa selaamaan viime vuoden kalenterin viikko viikolta läpi ja etsimään tärkeitä hetkiä. Millä kolmella sanalla kuvailisit viime vuotta? Ketkä vaikuttivat sinuun eniten – ja keneen sinä vaikutit? Mitä oivalluksia olet tehnyt itsestäsi? Mistä haaveilet tulevana vuonna?
Viime vuosi oli – kyllä näin voi liioittelematta sanoa – elämäni onnellisin (vastapainoksi edellinen oli kaikkein raskain; ehkä vuosilla on tapana hakeutua tasapainoon?). Matkustin paljon pitkin vuotta. Haapsalusta, Ateenasta, Samoksesta ja Hannoverista kirjoitan tulevassa matkakirjassanikin.
Heinäkuun lopussa lähdin Saksaan viettääkseni siellä neljä kuukautta puolisoni töiden takia/ansiosta. Koska kotiuduimme ja viihdyimme niin hyvin, pidensimme aikaa puoleen vuoteen ja jos minä saisin päättää, pidentäisin edelleen.
Hannoverin-kuukaudet ovat muuttaneet käsitystäni siitä, miten haluan elämäni elää. Olisi hienoa voida asua ainakin osa vuodesta ulkomailla – oli paikka sitten Saksa tai jokin muu.
Toki kaikki suunnitelmat eivät välttämättä toteudu nopeasti tai kenties ollenkaan, mutta haaveileminen tekee elämästä mielekästä. Ystäväni Taija sanoo aina, että ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia. Syyn nousta aamuisin sängystä ylös.
Viime vuonna kirjoitin määrällisesti hyvinkin paljon (lämmin kiitos tuesta, Suomen Kulttuurirahasto), mutta menee aikaa, että liuskat näkevät päivänvalon. Kolmas historiallinen romaanini (tai mikä sen genre/muoto lopulta tulee olemaankaan) on edelleen työn alla ja tulee olemaan vielä ainakin tämän vuoden.
Kirjailijakollegat puhuvat salarakkaista eli käsikirjoituksista, joita ei periaatteissa saisi kirjoittaa, koska pöytälaatikossa on jo sovittuja ja kiireellisempiä tekstejä. Minullakin on oma viaton salarakas, jonka kanssa ajattelin viettää yhden arkipäivän viikossa.
Lisäksi tekeillä on muutama mukava yhteistyöprojekti. Yksintekemisen vastapainona on suorastaan ihanaa kirjoittaa kollegan kanssa.
Kuukauden kuluttua ilmestyy ensimmäinen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Kirja sisältää kolmisenkymmentä tarinaa, esseehköä, pidennettyä kolumnia ja päiväkirjakatkelmaa reissuiltani. Pisimmät tekstit ovat 40-sivuisia, lyhimmät kolmisivuisia. Kirja on parhaillaan viimeistelyvaiheessa, luin oikovedokset juuri suurennuslasin kanssa loppuun.
Kesyt kaipaavat, villit lentävät on lempeä hyvänmielen kirja, jonka tarkoituksena on saada lukija haaveilemaan. Raskaiden historiallisten romaanien vastapainoksi sitä on ollut ilo tehdä.
Otin tämän kirjoituksen valokuvat Rovaniemellä ja Ylläksellä joululoman aikana. Onko Lappia kauniimpaa?
Lomalla tapasin ystäviäni ja perheenjäseniäni, saunoin perinteisessä pihasaunassa, osallistuin elämäni ensimmäisiin lukubileisiin, laskin pulkalla kummipoikieni kanssa, rapsuttelin lapinkoira Onnia (kuvassa), pelasin tietovisaa, tein lumienkeleitä, katsoin uudestaan Kummisetä-trilogian ja luin monta kirjaa.
*
Joko kirjoitat sujuvasti uuden vuosiluvun 2018?
Inspiroivaa uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!
Viime viikolla teimme retken Baijeriin, Etelä-Saksaan. Garmisch-Partenkirchenin vuoristoalueella otetut kuvat saavat puhua puolestaan.
Hannoverista Müncheniin on lentoteitse 500 kilometrin mittainen matka, mutta nopealla Intercity-Express-junalla matka taittuu reilussa neljässä tunnissa. Münchenin rautatieasemalta pääsee paikallisjunalla Garmisch-Partenkircheniin. Junamatka idyllisten maisemien halki kestää puolitoista tuntia.
Garmisch-Partenkirchen on kuuluisa matkailu- ja talviurheilukaupunki. Alun perin kylät olivat erillisiä, mutta Hitler yhdisti kylät 1930-luvun puolivälissä olympialaisten takia. Sekä Partenkirchenin että Garmischin keskustat ovat lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan; Garmischin puolella tuntuu olevan enemmän palveluita ja elämää. Turisteja ei joulukuun toisella viikolla ollut tungokseksi asti.
G-P on täydellinen joulukaupunki: romanttisempaa paikkaa on vaikea kuvitella. Postaan ensi viikolla kuvia eri kaupunkien joulumarkkinoilta.
Garmisch-Partenkirchenistä pääsee hammasratasjunalla Zugspitzelle, Saksan korkeimmalle vuorelle (2962 m). Tunnin ja vartin mittainen matka on elämys sinänsä, ja ikkunasta voi ihastella esimerkiksi Eibsee-järveä.
Juna kulkee pitkän pätkän kallioon hakatussa tunnelissa 26 prosentin nousukulmassa. Nousu ei varsinaisesti tunnu pahalta, mutta ei se miellyttäväkään ole. Perillepääsyä odottaa.
Poden aikamoista korkeanpaikankammoa ja olen monta kertaa jänistänyt gondolihisseistä, mutta tällä kertaa kuitenkin tsemppasin uskaltaakseni aivan Zugspitzen huipulle.
Myönnän, että menomatkan tuijotin keskittyneesti punaisia kenkiäni, mutta paluumatkalla uskalsin jo katsella maisemia melko vapautuneesti. Hissikyyti oli tasainen ja nopea: ehkäpä uskallan toistekin!
Hienompaa säätä ei olisi voinut toivoa. Seuraavana aamuna satoi vettä, joten nämä kuvat olisivat jääneet ottamatta.
Todistettavasti huipulla!
Palkinto rohkeudesta: omenastruudeli ja vaniljajäätelöä.
Toim. huom: Jos jälkiruoka maksaa Saksassa 6-7 euroa, se tarkoittaa sitä, että herkusta riittää syötävää useammalle ihmiselle useammaksi päiväksi…
Nyt kun Kariston kevätkatalogi on ilmestynyt, seuraavasta kirjastani uskaltaa puhua jo nimellä. Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen matkakertomuskokoelma, jossa avaan matkapäiväkirjani sivut.
”Rakas lukija,
Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä?
Kastaudutaan pohjoisen hyiseen tunturipuroon ja katsotaan revontulia yhdessä. Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.
Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. Eikä vain unelmoimaan, vaan ehkäpä selailemaan matkaoppaita, tutkimaan karttoja ja piirtämään omia, vertailemaan lentolippujen hintoja, etsimään eri maista kertovaa kaunokirjallisuutta ja lähtemään reissuun. Nojatuolilla tai lentokoneella.”
Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.
*
Tuotantoni kauneimman kirjankannen on suunnitellut graafikko Annika Hiltunen.
Tukkoinen Ateena voi olla stressaava matkakohde, mutta historian harrastaja ei voi ohittaa kaupunkia.
Vietin hiljattain muutaman viikon Suomen Kirjailijaliiton Ateenan-residenssissä. En ollut käynyt manner-Kreikassa aikaisemmin.
Ateena tuntuu olevan kaupunki, joka jakaa mielipiteet: se joko lumoaa täysin tai sitten ei.
Ateena ei ole kaupunki, jossa Haapsalun tavoin voi hiljentyä kirjoittamiseen ja omaan sisäiseen maailmaansa (ja juuri tätä itse haen residenssimatkoilta), mutta reppukaupalla uusia virikkeitä sieltä kyllä mukaansa saa. Toki mitä useammin kaupungissa kävisi, sitä vähemmän olisi tarvetta ns. ”pakollisille nähtävyyksille”, jolloin voisi suosiolla keskittyä kirjoittamiseen.
Ensimmäisellä viikolla päätön liikenne – suojatielläkin saa pelätä jäävänsä auton alle – ja kaupungin tukkoisuus – viisi ja puoli miljoonaa ihmistä on sulloutunut hyvin pienelle alueelle – ahdistivat. Matkoilla suomalainen identiteettini aina korostuu.
Lakkoja ja mellakoitakin oli; entinen pääministeri loukkaantui vakavasti avattuaan kirjepommin autossaan, mutta Syntagma-aukion tapahtumat eivät yllä keskustan tuntumassa olevaan kirjailijaresidenssiin, jossa saa asua kuin herrankukkarossa.
Toisella viikolla, kun sykkeeni oli ehtinyt tottua kaupungin rytmiin, huomasin jo varovasti viihtyväni. Minut voi helposti ylipuhua täytetyillä tomaateilla, värikkään vihannestorin herkullisenkeltaisilla sitruunoilla ja sorbetilla. Puistojen ja muiden viheralueiden löytäminen on elintärkeää: betoni kuristaa.
Jos kuitenkin saisin valita saarten ja Ateenan väliltä, valitsen ehdottomasti saarten idyllisen rauhan – ja saarista Samoksen. Niin monet saariston asukkaat joutuvat muuttamaan pääkaupunkiin opintojen ja töiden perässä – ilmiö on tietysti sama meillä ja muualla.
Aika kultaa muistot kuitenkin yllättävän nopeasti: matkan jälkeen olen huomannut ahmivani antiikin historiaa uudella innolla. Persialaissodat, Peloponnesolaissodan, Aleksanteri Suuren sotaretket… Olen alkanut opiskella taidehistorian terminologiaa osatakseni paremmin lukea antiikin patsaita.
Ateenassa oivalsin alkuperäisen merkityksen. Näen länsimaisen arkkitehtuurin, taidehistorian, uusin silmin.
Miten valtava vaikutus 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua, klassisella kaudella syntyneillä ajatuksilla on ollut. Yksi tekeillä olevan historiallisen romaanini kohtauksista sijoittuu Berliinin Brandenburgin portille. Akropoliilla käveltyäni osasin asettaa portin historialliseen kontekstiin kuin palan valtavaan arkkitehtoniseen palapeliin.
Ennen matkaani kovinkaan moni ystävistäni ei puhunut Ateenasta mairein sanoin: ”Kaunis se ei ainakaan ole, en menisi toista kertaa, kesälomaviikko meni pilalle…”
Reissun ajankohtaa kannattaa miettiä tarkasti. Toukokuussa Ateenassa saa nauttia samankaltaisista säistä kuin Suomessa kesällä (hellettä ja kaatosadetta), mutta heinäkuun tapainen helvetillinen pätsi se ei vielä ole. Kun vaatekaupassa valittelin kuumuutta, myyjää nauratti kovasti: eihän kesä ole vielä kunnolla alkanutkaan…
Ja mitä tulee kaupungin ulkonäköön –
Antiikin kreikkalaiset tuskin iloitsisivat nykyisen kaupunkikuvan nuhjuisuudesta. Katutaide voi olla taidetta siinä missä mikä tahansa museon seinälle ripustettu teos, mutta ateenalaiset seinät ovat täynnä suttuisia tägejä. Köyhyys on silmiinpistävää: monet hienot rakennukset on jätetty aloilleen rapistumaan.
Yli 9000 ihmistä on vailla kotia. En ole aikaisemmin nähnyt niin paljon kodittomia vanhuksia. Kreikkalaisten eläkkeitä on leikattu ja pieniä eläkkeitä leikataan entisestään.
Puhumattakaan tuhansista ja taas tuhansista kulkukoirista ja -kissoista… Talouskriisin takia monet ovat hylänneet lemmikkinsä. Yllä oleva, elämästään antaumuksella nautiskeleva katti kuvittaa ongelmaa tosin aika huonosti.
Vaikka en selvästikään rakastunut Ateenaan ensinäkemältä, voin jossain vaiheessa kuitenkin kuvitella meneväni kaupunkiin uudestaan. Liiton tilavaa ja hyvin hoidettua asuntoa en voi kuin kehua.
Kinkut ja porkkanalaatikot jäävät väliin tänäkin vuonna, mutta nälkä ei ole ehtinyt yllättää…
Ennen vuoden vaihtumista kirjoitan vielä viimeisen merkinnän Helmet-lukuhaasteesta. Kirjat on luettu, mutta pari sanaa olisi hyvä saada muistiinkin. Ensi vuoden lukuhaasteita julkaistaan tässä pikku hiljaa… Taisin vähän addiktoitua!
