Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani julkkareita vietettiin tällä viikolla Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereella. Tässä kirjallinen versio illan kulusta. Hyvä ystäväni ja kollegani Päivi Haanpää haastatteli minua.

 

Tai siis – tämän olisin alun perin halunnut sanoa, mutta luultavasti sanoin jotain aivan muuta…

Miksi uusi laji, miksi tällainen kirja tällä kertaa?

Matkakirja on ollut tekeillä vuosia. Kun aikanaan aloin kirjoittaa kolumneja Kalevaan ja myöhemmin Karjalaiseen, päätin jo silloin, että suurin osa kolumneistani käsittelisi reissujani ja että myöhemmin koostaisin tarinat kirjaksi.

Olen viime vuosina saanut matkustaa paljon ja nähdä ja kokea monenlaista. Olisi sääli olla kirjoittamatta kaikesta siitä!

Kirja ei juurikaan enää sisällä alkuperäisiä kolumneja täysin sellaisenaan, sillä ne pitää aina kirjoittaa tiettyyn sanomalehtimittaan. Olen editoinut ja laajentanut kolumneja ja lisäksi kirjoittanut varta vasten pitkiä matkapäiväkirjamerkintöjä kirjaa varten. Pisimmät tekstit kertovat Uuden-Seelannin ja Japanin matkoistani, Ateenasta, Haapsalusta sekä asumisestani Saksan Hannoverissa viime syksynä.

Millaisia matkoja kuvaat kirjassa – keiden kanssa matkustat ja millaiselle ajanjaksolle nämä matkat sijoittuvat?

Kirjassa matkustan yhtä lailla yksin, ystävieni kuin paljon työmatkoja tekevän puolisoni kanssa. Kesyt kaipaavat eivät kuvaa kaikkia elämäni matkoja, vaan kurkistaa päiväkirjaani ehkäpä viimeisten kymmenen vuoden ajalta.

Näin jälkikäteen harmittaa, että paljon kiinnostavaa on jäänyt kirjoittamatta. Siinäkin yksi syy pitää matkapäiväkirjaa!

Eroaako matkapäiväkirja tavallisesta päiväkirjasta?

Luultavasti siten, että matkapäiväkirjaan tulee kirjoitettua enemmän ja aistivoimaisemmin, koska reissussa on enemmän aikaa ja myös asiaa kirjoitettavaksi. Uusia elämyksiä, joita rutiinien täyttämä arki harvoin sisältää.

Lehteilin hiljattain Hannoverin-päiväkirjaani. Honeymoon-vaiheen jälkeen – kun kaupunki oli ehtinyt tehdä ensivaikutelmansa – lakkasin kirjoittamasta ja myöhemmin huomasin: ”Minne katosi kuukausi päiväkirjasta? Tuntuu kuin yhtäkkiä olisin lakannut aistimasta ja kokemasta asioita. Kuin kuukausi olisi vain haihtunut ilmaan.”

Reissupäivät vaikuttavat näennäisesti kiinnostavammalta kuin tiskiaineen tuoksuinen tavallinen arki, mutta ovatko ne? Milloin minä (tai sinä) olen viimeksi kuvannut tavallista aamupalaani tai kirjoittanut siitä, kun maalisaurinko laskee myöhään iltapäivällä ja värjää olohuoneen tunnelmallisella valollaan? Tätä olen pohdiskellut tällä viikolla.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät kertoo matkoista, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo kirjoittamisesta. Miten kirjailijan työ ja matkustaminen sopivat yhteen? (Ehkä myös: täytyykö kirjailijan matkustaa paljon?)

Kirjailijan työ on ihanteellista, koska se ei ole sidottua aikaan tai paikkaan, vaan se kulkee mukana kaikkialle. Kirjailijan työ painaa vain muistikirjan verran.

Kirjailijan ei tarvitse matkustaa paljon, mutta minun pitää. Olen levoton enkä kestä kauan aloillani. Tällä hetkellä hiukan paremmin, koska olin hiljattain niin kauan poissa. Juuri nyt en kaipaa mihinkään.

Hyvää kirjallisuutta syntyy, vaikka kirjailija ei poistuisi kotikaupunginosastaan tai työpöytänsä ääreltä (jossa hänen itse asiassa kuuluisikin olla). Kirjailijuushan on ensisijaisesti matka sisäänpäin eikä ulospäin.

Samastun Natalie Goldbergin ajatukseen: ”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini.”

Kirjoitat paljon ulkomailla, erilaisissa paikoissa. Vaikuttaako kirjoittamispaikka siihen, millaista tekstiä syntyy? (Ja toisaalta: voiko mistä vain kirjoittaa missä vain?)

Paikka tuo oman jälkensä, vaikka lukija ei sitä ehkä tekstistä huomaisikaan. Tekeillä oleva historiallinen romaanini sisältää aistihavaintoja Saksasta, vaikka kirja ei sijoitukaan Saksaan. Tietyssä kirjoitusprosessin vaiheessa koko elämä muuttuu materiaaliksi, ja visuaalisia virikkeitä poimii ympäristöstä. Etsin yksityiskohtia kirjaani ihmisiä tarkkailemalla. Juuri nyt etsin Tampereen katukuvasta romaaniini sopivaa 30-vuotiasta miestä.

En voi kirjoittaa missä vain. Kokeilin viime keväänä huvikseni avokonttoria, koska kaipasin aamulla töihin lähtemisen fiilistä ja vaikka suuressa työtilassa oli lisäkseni vain muutama muu, en pystynyt keskittymään. Yksikin ihminen kykenee tuottamaan hämmentävän paljon meteliä.

Tarvitsen hiljaisen ja yksityisen huoneen. Voin silloin tällöin kuriositeettina kirjoittaa kahvilassa, kirjastossa, junassa tai hotellihuoneessa, mutta en pitkäjänteisesti.

Mutta kyllä, voin kirjoittaa 1970-luvun Phnom Penhistä Tampereella tai 1940-luvun Tampereesta Ala-Saksissa. Tarinat kulkevat mukanani pääni sisäisessä ruumassa.

Kirjan nimi on lainaus Elmer Diktoniukselta, jonka mukaan vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät. Miksi juuri tämä nimi kirjalle? Mitä kesyt ja villit linnut sinulle symboloivat?

Työhuoneeni seinällä oli pitkään postikortti, jossa Diktoniuksen lause oli esillä enkä kyllästynyt siihen. Lause on kaunis ja lukijat ovat reagoineet siihen hyvin myönteisesti. Se on tuttu niin monelle.

Tavallaan lause on arvottava: onko kaipaava lintu kehnompi, ehkä jopa arkajalka verrattuna villiin, joka uskaltaa lentää? Samastummeko mieluummin villiin kuin kesyyn? Puolisoni oli pudota tuolilta (hellästä naurusta) nimen kuullessaan. Minä nimittäin satun olemaan turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava ihminen enkä mikään benji-hyppääjä. Ehkä tämä kontrasti tuo kirjani nimeen lempeää ironiaa ja huumoria.

Jokaisessa meissä on kesy ja villi puoli, niin uskon. Mutta niin tai näin, rakastan lintuja. Virta-alleja kuvaava kirjoitus on oma suosikkini kirjassa.

Mitä (muuta) matkustaminen on sinulle opettanut?

Olen tullut erittäin tietoiseksi omasta etuoikeutetusta asemastani tässä maailmassa. Tunnen jatkuvaa kiitollisuutta omasta hyvästä ja onnellisesta elämästäni. Matkustaminen Intian tai Gambian kaltaisiin köyhiin maihin on herättänyt sosiaalisen omantunnon – ja toisaalta köyhyyttä näkee jokaisessa länsimaisessa suurkaupungissakin, yhtä lailla Tampereella ja Helsingissä. Kymmenen vuoden takaisella Kambodzhan-matkalla vanhenin kymmenen vuotta.

Monet matkat ovat jalostuneet kirjojen aiheiksi ja tietysti vuosien mittainen taustatutkimus & kirjoittaminen on aikamoinen henkilökohtainen historia-akatemia.

Vietit hiljattain puoli vuotta Saksassa. Millainen kokemus se oli ja miten se vaikutti luovuuteesi? Tuleeko Saksa näkymään tulevissa kirjoissasi?

Hannoverin aika oli – ehkä hiukan yllättäenkin – elämäni parasta aikaa. Saksa on uusi Intia, sillä vietettyäni puoli vuotta Herrenhausenin herrankukkarossa onnistuin saavuttamaan mielentyyneyden. Oivalsin, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Rimpuilun ja säntäilyn aika on ohi. Tässä on hyvä.

Mistä maista haaveilet? Minne menet tänä vuonna?

Huhtikuussa menen kevätmatkalle Sveitsiin ja toukokuussa kirjakauppamatkalle Tallinnaan. Tänä vuonna haluaisin kuitenkin ensisijaisesti solmia laiminlyödyt vaelluskengät jalkaani ja lähteä tunturiin. Kaipaan luontoon.

Aiotko kirjoittaa vastaavanlaisia kirjoja jatkossa?

Aloitin viime viikolla kirjan, joka on sukua Kesyille, mutta joka ei kuitenkaan kerro matkustamista. Tuntuu siltä, että tässä ajassa on tilaa hyvänmielen kirjoille. Kirjoitan lisää matkoistani, mutta toki minun pitää ensin kerätä uusia tarinoita.

(Julkkarilahjaksi sain päiväkirjoja varmaankin parin vuoden tarpeiksi, danke schön!)

Miksi kannattaa pitää matkapäiväkirjaa? Olisiko sinulla vinkkejä matkapäiväkirjan kirjoittamiseen?

Muista pakata muistikirja mukaan (tai ostaa tuliaiseksi paikan päältä) ja kirjoittaa. Lyhytkin lause voi vuosia myöhemmin palauttaa mieleen elävästi jonkin muiston, jonka on luullut unohtuneen. Yksinkertainen neuvo, mutta lopulta ei kuitenkaan. Kirjoittaminen on asia, joka reissuväsymyksen ja virikeähkyn keskellä helposti unohtuu.