Pilates & kirjoittamisen taito

Helmikuu_terhirannela

Pilates (ja muu säännöllinen liikunta) on vienyt pois pitkäaikaisen selkäkipuni. Lisäksi hengitysharjoitukset ovat parantaneet keskittymiskykyäni ja taitoani olla läsnä.

 

Rakastan liikuntaa. Elämäni on hyvää ja tasapainossa, kun ehdin liikkua tarpeeksi. Olen parempi vaimo, ystävä ja kirjoittaja, kun saan likipäivittäisen endorfiiniannokseni. Tässä staattisessa kirjoitustyössä (ja kyllä, iässä) kuntoileminen ei ole enää pelkästään kiva harrastus, vaikka se tietysti on sitäkin, vaan välttämättömyys.

Olen perinyt huonon selän ja kärsin vuosia kovista selkäkivuista. Pahimmillaan en päässyt aamuisin sängystä ylös omin voimin, ja minulta tutkittiin selkärankareumaa. Saksassa asuessani nukuin kuukausia olohuoneen matolla – ihan totta – koska huoneiston sänky oli yhtä pehmeä kuin ranskanleipä.

Selkävaivani on kuitenkin hyvin tyypillinen kuluma, yleinen meille istumatyöläisille.

Viime syksynä akupunktiohoitaja suositteli minulle kiropraktikkoa ja kiropraktikko puolestaan pilateksen aloittamista. Aloitin syyskuussa pilates-tunnit, joista innostuin heti.

Löysin ihanan pilates-ryhmän vain vartin päästä kotoani – ja nyt kuukausia myöhemmin olen kuin uusi ihminen. Oikeastaan tuntuu kaukaiselta kirjoittaa kivusta, koska kun sitä ei tunne, sen unohtaa nopeasti. Mieli on armollinen. Kiitos loistavista tunneistasi, valovoimainen Anne Sällylä!

Kun tunti alkaa, suljen silmäni ja keskityn hengittämiseen, pääsen hyvin nopeasti täydelliseen keskittymisen tilaan, missä mikään ulkopuolinen ei hetkauta minua. Luulen, että mieleni on rauhoittunut aika paljon viime kuukausina.

Vaikka pilates on liikuntana pehmeämpää kuin vaikkapa lihaskestävyystunti, se on fyysisesti haastavaa. Jokainen tekee oman kehonsa mukaan, ja keho toimii joka päivä vähän eri tavoin. Senkin oivaltaminen on mielenkiintoista.

Pilates vahvistaa keskivartalon tukilihaksia (juuri niitä, joita kirjailija tarvitsee), parantaa ryhtiä, kehittää voimaa ja lisää notkeutta, muun muassa. Syvähengitys rauhoittaa mieltä.

Pilates ja mindfulness ovat sukua toisilleen. Nykyään puhutaan paljon keskittymiskyvyn huononemisesta. Jos tilanne on mennyt niin pahaksi, että esimerkiksi kokonaisen kirjan lukeminen tuntuu mahdottomalta, menisin pilatestunneille.

Tai joogaan, metsään, meditoimaan – minne tahansa, missä hengittämiseen kiinnitetään huomiota. Tietoinen hengittäminen parantaa keskittymiskykyä. Se on vieläpä helppoa, kaikki me osaamme, mutta siihen täytyy vain ryhtyä.

Syksyllä istuin tyhjässä auditoriossa odottamassa sataa koululaista, joille minun oli tarkoitus puhua kirjoistani – niin kuin niin monta kertaa aiemminkin. Kun muutama perhonen käväisi vatsan pohjalla, hengitin rauhallisesti sisään ja ulos ja uudestaan. Jännitystä ulos, tyyneyttä sisään. Esiintyminen meni hyvin, ja nautin siitä.

Pilateksen aloitettuani rohkaisin itseni myös tanssitunnille, jossa olen kaukana mukavuusalueeltani (Ai mikä merengue?), mutta josta saan suuresti iloa. Siihen vielä muutama tunti askelkyykkyjä & tankojen nostelua päälle, niin oloni on varsin zen.

Mitä enemmän liikun, sitä enemmän myös kirjoitan. Enkä nyt tarkoita pelkästään sivu- tai merkkimääriä vaan intensiteettiä. Kun kirjoitan, todella kirjoitan.

*

Kuva: Laura Vesa

Blogi päivittyy seuraavan kerran 22.2. kevättukikohdastani Eindhovenista. 

”Otan siitä tukea kuin pelastavasta kaiteesta” (Lukupäiväkirja 1/12)

Terhi Rannela. Kuvattu 14.12.2018 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Tammikuussa olen pohtinut omia yönaisiani, ripotellut runoteoksia keskelle arkeani ja melkein löytänyt uuden lempikirjailijan.

 

Mia Kankimäen Naisia joita ajattelen öisin ei ole suotta ylistetty. Ostin pinon kirjoja joululahjaksi läheisilleni. Itse kuuntelin teoksen Kati Tammisen lukemana äänikirjana.

Tuntuu kuin olisin ollut maailmanympärimatkalla hyvässä seurassa. Ja niinhän olinkin – kymmenen upean naisen, yhdentoista, kun kirjailija lasketaan mukaan.

Teoksessa on niin paljon, johon tarttua. Ensinnäkin näkökulma: nuoruutta palvovassa ajassamme Kankimäki radikaalisti etsii esikuvikseen keski-ikäisiä naisia, jotka ovat aloittaneet elämänsä alusta aikuisina. Matkakirjailijoita, kuvataiteilijoita, varhaisia löytöretkeilijöitä.

Naisia, jotka uskalsivat olla piittaamatta säännöistä ja sovinnaisuuksista!

Karen Blixen ja Artemisia Gentileschi ovat tuttuja, mutta monikaan Kankimäen esittelemistä varhaisista löytöretkeilijänaisista ei. Suosikkia on mahdoton valita. Nyt kun mietin, mitä ottaa mukaan kolmen kuukauden pituiselle reissulle, kadehdin Nellie Bly’ta, joka matkusti maailman ympäri yhdessä mekossa tavarat sullottuna lääkärinlaukkuun.

Ja ovatko ns. vahvat ja itsenäiset naiset muka nykyajan ilmiö? Teoksessa on naisia, jotka jo 1800-luvun puolivälissä matkustivat yksin täysin kartoittamattomille seuduille.

Kankimäki ja hänen kiehtovat yönaisensa muistuttavat, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan, jättää vanhaa elämää taakse ja aloittaa alusta.

Niin ja ajatus yönaisista! Ihastuttava termi. Inspiroivat naiset, jotka pitävät hereillä öisin.

Kirjailijana pääni on täynnä yönaisia (ja miehiäkin) ja erään heistä esittelen taas tulevassa romaanissani. Kaikki yönaiseni eivät kuitenkaan ole esikuvallisia, vaan pikemminkin tummien ja nihkeiden painajaisöiden naisia, kuten Fraun Lina Heydrich (joka aikanaan todella valvotti minua). Silti hänenkin jäljissään matkustin pitkin Eurooppaa niin kuin Kankimäki omien naistensa.

Naisia joita ajattelen öisin aktivoi mielessäni loputtoman määrän uinuvia muistoja. Löysin itseni Gambiasta jokiveneestä katsomassa virtahepoja. Löysin itseni Kööpenhaminasta Karen Blixenin työhuoneesta ihmettelemässä seinille ripustettuja aseita ja muita metsästysvälineitä.

Löysin itseni matkustamasta luotijunalla Kiotosta Nagoyaan jumalaisen kauniin geishan vieressä. Löysin itseni lähettämästä viestin teehuoneita ja historiaa rakastavalle ystävälleni: ”Mitä jos lähdettäisiin syksyllä Japaniin?”

Toisaalta samaan aikaan olen myös valtavan kiitollinen nojatuolimatkaaja: en esimerkiksi haaveile safarista, mutta iloitsin siitä, että pääsin sellaiselle Kankimäen matkassa.

En todellakaan aio matkata satoja kilometrejä kamelin selässä aavikolla enkä hakeutua keskelle ihmissyöjäheimoja, mutta enemmän kuin uteliaasti luen naisista, jotka ovat niin tehneet.

Mitä ihmettä Kankimäki kirjoittaa seuraavaksi? Kiitos siitä, että tulit luoneeksi näin hurmaavan genren! Yhtään en nikottelisi, vaikka yönaisista tulisi tuhti kakkosnidekin.

*

Kas tässä ihastuttava runolöytö:

 

JOTKUT PITÄVÄT RUNOUDESTA

 

Jotkut –

eli eivät kaikki.

Ei edes enemmistö kaikista vaan vähemmistö.

Jollei lasketa koulua, missä on pakko,

eikä itse runoilijoita,

on näitä ihmisiä ehkä kaksi tuhannesta.

 

Pitävät –

mutta pidetäänhän pussikeitostakin,

pidetään kohteliaisuuksista ja sinisestä väristä,

pidetään vanhasta huivista,

pidetään siitä, että saadaan oma tahto perille,

pidetään koiran paijaamisesta.

 

Runoudesta –

mutta mitä sitten on runous?

Monenlaista hataraa vastausta

kysymykseen on jo tarjottu.

Mutta minä en tiedä enkä tiedä ja otan siitä tukea

kuin pelastavasta kaiteesta.

 

(Wisława Szymborska teoksessa Ihmisiä sillalla. WSOY 2006. Puolasta suomentanut Jussi Rosti)

*

Osallistuin hiljattain Susinukke Kosolan vetämälle päivän mittaiselle runokurssille (kiitos kollega A.K.:n, joka loistopäivän organisoi!). Tarkoitukseni ei ole ryhtyä kirjoittamaan lyriikkaa vaan kiinnittää enemmän huomiota siihen kaikkein olennaisimpaan kirjailijan työkaluun: kieleen.

Ajan kuluessa kieli rutinoituu ja automatisoituu. Erilaiset outouttamisen ja nyrjäyttämisen keinot, mekaaniset kirjoitusharjoitukset, tuovat kirjoittamiseen yllätyksellisyyttä. Huomasin virkistyväni.

Sain muistutuksen siitä, että vaikkapa oma eteinen voi olla inspiraation ja tarkan katseen paikka. Aistihavaintoja ei tarvitse lähteä hakemaan kaukaa.

Lupasin tänä vuonna lukea enemmän runoja.

Olen huomannut, että runoteoksiin tulee luontevasti tartuttua, kun niitä ripottelee puolihuolimattomasti ympäri arkea. Keittiön pöydälle, olohuoneeseen, käsilaukkuun, teekupin alle… Kun kurssin jälkeen pohdin runouden olemusta, satuin avaamaan päällimmäisen kirjan ja Szymborskalla olikin vastaus valmiina.

*

Muuta luettua:

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli. WSOY 2011. Suomennos Sanna van Leeuwen.

Hollannin-reissun lähestyessä olen tarkoituksella etsinyt käsiini alankomaalaista kirjallisuutta.

Ihastuin niin Hyvän äitipuolen päähenkilöön Claireen (kuinka usein kaunokirjallisuudessa tulee vastaan tilkkutaiteilija?), että olin jo valmis julistamaan Dorrensteinin yhdeksi (uudeksi) lempikirjailijakseni, mutta petyinkin havaitessani, ettei romaani ollutkaan pelkästään hänen tarinansa, vaan näkökulmatekniikka antoi äänen myös puolisolle ja tytärpuolelle, mikä ikävä kyllä, latisti tunnelmaa.

Niin tai näin, kepeä romaani on herkkua täyteläisen henkilökuvauksen ystäville. Dorrensteinin kynä on älykäs ja lempeän sarkastinen.

Romaanin ytimessä ovat uusperheen dynamiikka ja väärinkäsitys, jolla voi olla kohtalokkaat seuraukset. Kierrokset kovenevat makaaberilla tavalla.

*

Anu Ojala: Petos. Otava 2018.

Mistä tunnistaa vetävän kirjan? Siitä, kun romaanin avaa, huomaakin yhtäkkiä olevansa sivulla 230. Petos on YA-ekotrilleri, jatko-osa vuonna 2014 ilmestyneelle Pommille. Minusta ikärajaton, trillereiden ystävänä tarttuisin ehdottomasti kirjaan!

Teos kertoo tuotantoeläinten järkyttävästä kohtelusta, joka ei ole fiktiota vaan ahdistavaa 2010-lukua. Keskushenkilönä on parikymppinen aktivistityttö Mia. Ihailen kirjassa erityisesti tarkkaa poliisintyön ja oikeusprosessin etenemisen kuvausta.

Petos toimii koulussa erinomaisena keskustelunavaajana: Millaisia vaikutuksia eläintuotannolla on ympäristölle? Millaista on ilmastomyönteinen ruoka? Miksi lihan kulutusta kannattaa vähentää?

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus. Bazar 2018. Suomennos Kristiina Vaara.

Ihmiskaupasta ja seksuaalisesta väkivallasta lukeminen on niin hirvittävää, että tekisi mieli työntää pää pensaaseen. En voi. Jossain päin maailmaa miljoonia liian nuoria tyttöjä nöyryytetään tälläkin hetkellä. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksensa pohjautuvan tositarinoiden palasiin.

Kirotussa kauneudessa – romaanin nimi kiteyttää kaiken – kolmen epätodennäköisen tytön kohtalo kietoutuu yhteen.

19-vuotias moldovalainen Inesa siepataan kotiseudultaan ja myydään Yhdysvaltoihin seksiorjaksi. Äidin kuoleman jälkeen 15-vuotias meksikolainen Karla hullaantuu vaaralliseen mieheen ja joutuu niin ikään rajan taakse kauppatavaraksi. Sammy on amerikkalainen pikkutyttö, vain 8vee, joka on heitteillä perheessään: äiti vetää kamaa ja isäpuoli käyttää hyväksi. Tyttö päätyy kodittomaksi Las Vegasiin. Näistä näkökulmista Samartin kurkistaa 2010-luvun tyttöyteen ja heidän ystävyyteensä.

Ahdistavaa ja itkettävää ja niin käsittämättömän epäoikeudenmukaista. Mutta onneksi edes fiktiossa on toivoa –

*

Kuva: Laura Vesa

Blogi päivittyy seuraavan kerran 8.2.

”Kiivaat” ilmestyy ensi kesänä

Terhi Rannela. Kuvattu 14.12.2018 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Allekirjoitin tällä viikolla kustannussopimuksen seuraavasta romaanistani. Viimeistelen käsikirjoitusta talven ajan.

 

Kirjoittaminen on h i d a s t a.

Aina epävarmaa: ”Saanko tätä sittenkään koskaan valmiiksi, rakenne ei käyttäytynytkään kuin olin ajatellut, haukkasinko liian suuren palan jälleen kerran, julkaistaanko tätä ikinä”…

Kunnes yhtäkkiä alkaakin tapahtua niin hämmentävällä vauhdilla, että melkein säikähtää.

Seuraavan romaanini nimeksi tulee Kiivaat. Kirjalle suunnitellaan parhaillaan kantta – kaksi hienoa versiota olenkin jo nähnyt, ja minulla on maaliskuun loppuun aikaa viimeistellä viimeinen versio.

Ja maaliskuun loppuhan on käytännössä huomenna, joten jos en ole sosiaalinen alkuvuodesta –

*

Voisihan romaanista muutaman sanasen jo sanoa. Se on sukua Punaisten kyynelten talolle ja Fraulle, koska se käsittelee (nuoria) naisia ja ideologiaa ja sotaa (jatkosota), mutta käsittelytavaltaan se on herkempi ja pehmeämpi. Päähenkilöt ovat nuorempia ja alttiimpia.

Jotain haikeaa, kaipaavaa ja melankolista tekstissä on.

Kesä on hyvää aikaa ilmestymiselle, sillä jatkosota alkoi kesäkuussa 1941.

*

Ik heet Terhi.

Opiskelen parhaillaan hollannin alkeita. Kieli on todella jännä: ihan kuin saksan ja ruotsin hybridi. Kirjoitetusta kielestä ymmärtää yllättävän paljon, mutta puhuminen ja lausuminen onkin sitten aivan eri juttu.

Asuimme hiljattain puolisoni kanssa Saksassa puolen vuoden pätkän, ja se oli ihanaa aikaa. Saksa-rakkauteni tuskin on jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta. Vuosi sitten tähän aikaan olimme vielä Hannoverissa. Niin se aika vain menee.

Joku kysyi Kesyt kaipaavat -kirjan ilmestymisen jälkeen, sainko ystäviä Saksasta. Kyllä sain, saimme. Useitakin. Pidämme yhä yhteyttä viikottain, ja toivottavasti tapaamme taas tänä vuonna.

*

Tänä keväänä vietämme puolison kanssa kolme kuukautta Hollannissa Eindhovenissa (Tampereen kokoinen kaupunki, jossa yliopisto ja Philipsin tehdas). Ja minähän haaveilin Kesyt kaipaavat -kirjani lopussa tulppaanipelloista. Nyt näyttää siltä, että pyöräilen tulppaanipeltojen ohi kevään aikana.

Lentoliput on jo hankittu, ”enää” puuttuu kalustettu asunto. Sitä on ollut vaikeampi löytää kuin Saksasta. On helpompaa saada kämppä 6-12 kuukaudeksi kuin noin lyhyeksi ajaksi. Minulla on kuitenkin vissi luotto siihen, että asuminen järjestyy. Ainahan kaikki, elämässä.

Helmikuussa rustailen blogia sitten uudesta ympäristöstä.

*

Seuraavan kerran blogi päivittyy lukupäiväkirjan merkeissä perjantaina 25.1.

Pyrin päivittämään kahdesti kuussa. Ehkä Hollannissa intoudun enemmänkin.

*

Blogini kuvat: Laura Vesa

Viisi tapaa kirjoittaa vuodesta 2018

cropped-terhirannelabanneri.jpg

Tämä teksti on omistettu kaikille (päiväkirjan) kirjoittajille. Loppiaisviikonloppuna on vielä hyvää aikaa selata vanhaa kalenteria ja summata mennyttä.

 

Ehkä on muitakin kaltaisiani sanataideharjoitusaddikteja. Kun kirjoittaa hakukoneeseen sanat ”journaling prompts” + ”new year”, löytää kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia ideoita, kuinka reflektoida kulunutta vuotta kirjoittamalla.

Voi toki vain istua ja alkaa tajunnanvirranomaisesti kirjoittaa vailla tehtävänantoa ja katsoa, minne kynä johtaa.

Paljon on höttöäkin: kun kirjoittaja intoutuu keksimään 50 ideaa, ei kovin moni niistä ole käyttökelpoinen. Lupaustentekemisvinkit jätän väliin.

Annoin sukulaispojille yhden lupauksen: En aio hypätä laskuvarjolla tänäkään vuonna (”Entä jos tulee sellainen tilanne, että on pakko?” he jäivät pähkäilemään. ”Toivottavasti lentokone lentää niin matalalla, että pystyt hyppäämään maahan.”)

Pidän tästä uuden ja vanhan rajapinnasta, sillä vuoden vaihtuminen tarjoaa luonnollisen ajankohdan katsoa taaksepäin. Kaikki on periaatteessa taas mahdollista.

Mielelle tekee hyvää hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sitä, mitä viimeisen 12 kuukauden aikana tapahtui.

Tässä muutama poimittu ja jalostettu idea.

Kirjoita kirje menneisyytesi itselle, tammikuuhun 2018. Mitä sanottavaa sinulla on? Kannustaisitko, rohkaisisitko, lohduttaisitko? Millaisia neuvoja antaisit nyt vuoden ”viisaampana”? Minä voisin sanoa vaikkapa: ”Vaikka olet sairaana 3,5 kuukautta, paranet kyllä. Pää pystyyn!”

Kirjoita kirje tulevaisuutesi itselle, joulukuuhun 2019. Miten toivot vuoden kuluneen? Mitä kaikkea on tapahtunut vuoden aikana? Saitko tehtyä niitä asioita, joista haaveilit? Palaa tähän kirjeeseen joulukuussa. Turha kai taas edes mainita, kuinka paljon minulla on erilaisia kirjoittamissuunnitelmia?

Mitä opit vuonna 2018?

Abstraktia tai konkreettista: minä opin (omaksi yllätykseksi) monia uusia tanssiaskeleita, kymmeniä pilates-liikkeitä, valmistamaan spätzle-pastaa. Opin taas jonkin verran kärsivällisyyttä. En oppinut vieläkään valmistamaan oikeaoppista matcha-teetä.

Listaa 5-10 sanaa, jotka kuvaavat viime vuotta. Valitse sanoista yksi ja kirjoita.

Kuka tai ketkä toivat elämääsi eniten positiivista energiaa? Kenen ajattelemisesta sinulle tulee aina hyvä mieli? Kirjoita hänestä – niin ja toki kerro hänelle, mitä ajattelet.

(vastavuoroisesti voi toki kirjoittaa terapiamielessä elämänsä ankeuttajista, päästellä höyryjä kunnolla ja sen jälkeen viskata paperi takkaan ja sanoa byebye, en kanna sinua enää mukanani).

 

Lähteitä & lisää ideoita:

https://writingthroughlife.com/a-weeks-worth-of-journaling-prompts-for-the-new-year/

https://www.bustle.com/articles/199794-13-journal-prompts-for-self-reflection-in-the-new-year

*

Kuva: Laura Vesa

Seuraava päivitys 11.1.

Lukuvuoden vaikuttavimmat (Helmet-lukuhaaste 2018)

viimeinenkollaasi

On aika kursia kokoon Helmet-haasteen viimeiset teokset ja haaveilla jo ensi vuoden lukukokemuksista. Minua kiinnostavia avainsanoja ovat runous, Hollanti ja John Steinbeck.

 

Niin yksi vuosi jälleen lähestyy loppuaan…

Olen osallistunut tänä vuonna neljättä kertaa järjestettyyn Helmet-lukuhaasteeseen, mikä on tuonut hauskaa lisämaustetta lukemiseen. Haaste on ollut myös mukavan konkreettinen tapa puhua ja innostaa nuoria lukemaan esimerkiksi kouluvierailuilla. Eräs seiskaluokkalainen tyttö tunnistikin haasteen.

En ole vielä aivan satavarma, osallistunko ensi vuoden haasteeseen, sillä vuoden 2019 taustalukemistopino ei ole aivan matala. Silmäilin kuitenkin listaa uteliaasti.

Varsinkin loppuvuosi on nimittäin mennyt enemmän suorittamisen puolelle: haluaisin intoilla blogissani muun muassa Michelle Obaman viisaista ja koskettavista muistelmista, mutta tunnollisesti summaan kuitenkin haasteen loppuun.

*

Mieleni tähyää jo ensi vuoteen, siis muutaman päivän päähän, sillä tulevaisuudessahan kaikki on aina kiinnostavampaa ja paremmin. Kirjat, elämä, oma kirjoittaminen. Niin niin.

Ensi vuonna aion lukea enemmän runoja.

En vain aio vaan luen. Minulla oli hyviä aikeita tänäkin vuonna niin kuin aina, mutta nyt kasasin jo joululomalle tuhdin runopinon.

Aloitan ystäväni kanssa John Steinbeck -projektin, josta meillä on ollut puhetta pitkään. Meillä ei ole vielä sen tarkempaa suunnitelmaa. Muutaman Steinbeckin olen lukenut, mutta kahlattavaa riittää kyllä.

Maista minua kiinnostavat eniten Hollanti, Saksa (ja eritoten suosikkini Böll, jonka lukemista niinikään jatkan ja jonka jalanjäljille Kölniin vielä joskus matkustan) sekä kestoihastukseni Japani.

*

Voi olla, että yhdistän Pienen lukuhaasteen ja Seinäjoen kaupunginkirjaston nojatuolimatkahaasteen. Hmm… Kuulenko jonkun (vai useammankin ystäväni ja kollegani ja puolisoni) kuiskuttavan korvaani, että sinulla olisi kyllä aika paljon kirjoitettavaakin.

*

Palatkaamme Helmiin:

Lopullisen listan lukemistani kirjoista löydät täältä.

50 kirjasta suosikeikseni nousivat nämä pitkäkestoisen muisti- ja tunnejäljen jättäneet kymmenen teosta (satunnaisessa järjestyksessä):

  • Herman Hesse: Kylpylävieraana Badenissa. Weilin+Göös 1978. Suomennos Aarno Peromies.
  • Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.
  • Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann: Minun rakkaustarinani. Like 2018. Suomennos Ari Väntänen, Juha Ahokas.
  • Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.
  • Sara Stridberg: Unelmien tiedekunta. Tammi 2018. Suomennos Outi Menna.
  • Nadia Murad, Jenna Krajeski: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina. Otava 2018. Suomennos Sami Heino.
  • Svetlana Aleksijevits: Tsernobylistä nousee rukous. Keltainen kirjasto. Tammi 2015. Suomennos Marja-Leena Jaakkola (tämä on koskettavin ja vaikuttavin lukemani kirja viimeiseen +kymmeneen vuoteen; se onnistuu vastaamaan kaikkiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, historiasta ja ihmisyydestä)
  • Linn Ullmann: Rauhattomat. Suomennos Katriina Huttunen. Like 2016.
  • Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suomennos Antti Valkama. Tammi 2016.
  • Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava 2000. Suomennos Markku Mannila. Alkukielinen teos Die Leiden des jungen Werthers 1774.

Tietysti joukossa olisi useampiakin kotimaisia, mutta koska tuntuu pahalta asettaa rakkaita kollegoita paremmuusjärjestykseen, solidaarisuuden vuoksi teen tiukan rajauksen.

*

Blogini taustakuva: Laura Vesa

*

Kohti uutta vuotta 2019!

Seuraava päivitys 4.1.

Feliz navidad, ihanaa joulua!

Tämän vuoden joulutervehdykseni lähetän Kanarialta ihanan paahtavan auringon alta. Valolla on kyllä ihmeitä tekevä voima! Tätä energiaa kun saisi pullotettua tuliaiseksi ja varastoon vuotta 2019 varten.

IMG_20181218_101708

Hola! Joulupukki näyttää Espanjassa aavistuksen erilaiselta kuin virkaveljensä Korvatunturilla, mutta säkki on täynnä lahjoja yhtä kaikki enkä jäänyt aivan osattomaksi.

IMG_20181221_125837

Kelpuuttaisin bougainvillean mainiosti joulukuuseksi! Hotellin piha on täynnä istutettuja joulutähtiä.

IMG_20181221_092146_740Kinkut ja porkkanalaatikot jäävät väliin tänäkin vuonna, mutta nälkä ei ole ehtinyt yllättää…

IMG_20181218_162718Ennen vuoden vaihtumista kirjoitan vielä viimeisen merkinnän Helmet-lukuhaasteesta. Kirjat on luettu, mutta pari sanaa olisi hyvä saada muistiinkin. Ensi vuoden lukuhaasteita julkaistaan tässä pikku hiljaa… Taisin vähän addiktoitua!

Sydämeni alkoi sykkiä, kun kuulin, että Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa nojatuolimatkaillaan 25 eri maassa. Välipäivinä lienee luvassa jälleen uusi Helmet-lista, sitä odotellessa.

Levollista & rentouttavaa jouluaikaa lukulampun valossa itse kullekin! 

”Haluan olla maailman viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan kohtaloni” (Helmet-lukuhaaste 10/12)

kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen. Nobel-palkitun Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina -teos sattui sydämeeni sen verran, että tekisi mieli pitää tovi lukutaukoa. En voi kuin ihailla Muradin rohkeutta. Onneksi hänen kaltaisiaan nuoria periksiantamattomia naisia on tässä pimeässä maailmassa.

 

Lokakuussa luettua:

Haasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Takashi Hiraide: Kissavieras. S & S 2018. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Olipa kerran kaukaisella 1980-luvulla tokiolainen kustannustoimittajapariskunta, idyllinen pihapiiri selkovapuineen ja atsaleoineen ja naapurin kissa, joka ystävystyy pariskunnan kanssa. Kisu tuo uutta eloa ja merkitystä avioparin verkkaiseen elämään. Siinäpä Kissavieraan idea kaikessa lyhykäisyydessään.

Millaista elämä olisi ilman eläimiä? Lemmikit tuovat ihmisistä esiin hyviä puolia: herkkyyttä, pehmeyttä, leikkisyyttä. Romaanista huokuu shintolainen ajatus kaikkien elävien olentojen pyhyydestä.

Viehättävä kirja on pieni sivumäärältään ja tarkoituksella luin sitä hitaasti luvun silloin, toisen tällöin. Takashi Hiraidella on yksityiskohtien tajua. Kun tavallinen ihminen näkee vain kissan, hän näkee jalokiven:

”Leikittyään yllin kyllin Chibillä oli tapana tulla sisään lepäämään. Kun se käpertyi magatama-jalokiven muotoon sohvalle, meidät valtasi syvä onnen tunne, kuin itse talo olisi katsellut tuota näkymää unelmoiden.”

Entäpä kohtaaminen sudenkorennon kanssa?

”…ojensin vasemman käteni etusormen ilmaan. Korento harkitsi tilannetta vielä yhden laajan kierroksen ajan. Sitten se lähestyi nopeasti, suoritti pienemmän kierroksen aivan edessäni, suuntasi äkkiä osoittamaani suuntaan ja istahti sormelleni. Iloiten pidättelin hengitystä. Sen täytyi olla ystäväni. Ohikiitävä hetki tuntui kestävän kauan.”

Juuri tässä on kirjallisuuden voima. Se muistuttaa meitä: Pysähdy katsomaan. Näe.

*

Haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Khaled Hosseini: Meren rukous. Kuvittanut Dan Williams. Otava 2018. Suomennos Lotta Sonninen.

Khaled Hosseini on yksi maailman tunnetuimmista nykykirjailijoista, ja hän on päättänyt käyttää kuuluvaa ääntään humanitäärisestä kriisistä muistuttamiseen. Hosseini on YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdonlähettiläs ja on perustanut Khaled Hosseini Foundation -säätiön, joka antaa humanitaarista apua Afganistaniin. Meren rukouksen tekijänpalkkiot kirjailija lahjoittaa YK:n pakolaisjärjestölle ja säätiölleen.

Meren rukous on koskettava ja vähäeleinen kirja, joka kertoo isästä ja pojasta Syyrian sodan jaloissa. Dan Williamsin kuvitus ei kaipaa ympärilleen paljoa tekstiä. Teos ei kerro mitään mitä emme jo tietäisi, mutta silti se jättää sydämeen jäljen. Isän ja pojan Syyria ovat kuin kaksi eri maata. Isä muistaa Homsista oliivipuiden havinan, isoäidin patojen kalinan ja auringonnousut. Hän muistaa isänsä talon nokiset kiviseinät ja puron, johon pienenä rakensi patoja.

Lapsen Syyria on toinen:

”Sinä tiedät, että

pommin jättämään kuoppaan kertyy vettä,

jossa voi uida.

Olet oppinut, että

tummanpunainen verenvuoto

ei ole niin huolestuttavaa kuin kirkkaanpunainen.”

*

Haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann: Minun rakkaustarinani. Suomennos Ari Väntänen, Juha Ahokas. Like 2018. Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Tämän ajan megatrendi on se, että (alle) kolmekymppiset julkaisevat muistelmiaan tai heistä kirjoitetaan elämäkertoja. Satuin kuulemaan kirjamessuilla, kun vähän vanhemmat rouvat kriittisesti kommentoivat tätä suuntausta.

Onneksi tulee vastaan kirjoja, jotka ovat täyttä sielua alusta loppuun, joista huokuu vuosikymmenten eletty elämä, kokemus ja viisaus – mutta ei kuitenkaan kyynisyys tai katkeruus. Kuuntelin Tina Turnerin, 78, muistelmat yhdessä hujauksessa ja sen jälkeen olenkin pitkästä aikaa löytänyt hänen levynsä ja vanhat musiikkivideonsa. What a lady!

Suuri yleisö muistaa väkivaltaisen Ike Turnerin, jonka kanssa Tina oli yhdessä 14 vuotta, mutta tässä kirjassa eläköitynyt artisti kirjoittaa toisesta avioliitostaan ja todellisesta rakkaudestaan, saksalaisesta Erwin Bachista. Kirja alkaa kuvauksella viiden vuoden takaisista ylellisistä ja romanttisista häistä, jonne lennätettiin Hollannista 100 000 ruusua. Häät Iken kanssa olivat groteskilla tavalla aivan toisenlaiset –

Bach luovutti vaimolleen hiljattain munuaisensa – Turner on kärsinyt viime vuosina useista vakavista sairauksista. Kirjan kirjoittaminen oli itse asiassa puolison idea, jotta vaimo saisi ajatuksensa johonkin muualle.

Turnerin elämässä on ollut paljon surua. Kesällä hänen 59-vuotias poikansa teki itsemurhan.

Hienolta tuntuu se, että Tina kirjaimellisesti karkasi Ike Turnerin kynsistä ollessaan ”jo” nelikymppinen. Se oli upean soolouran alku: suurimmissa konserteissa oli peräti 180 000 kuulijaa. Hän on kotiutunut Eurooppaan ja on Sveitsin kansalainen.

Tina Turner vaikuttaa sydämelliseltä ja maanläheiseltä naiselta. Hän rakastaa taidetta ja sisustamista. Dialyysihoidoissa hänellä oli aina mukanaan kolme kirjaa: Deepak Chopran teos, Danten Jumalainen näytelmä ja Horst P. Horstin valokuvateos: ”Koska halusin muistaa, että maailmassa on kauneutta”.

*

Haasteen kohta 29. Kirjassa on lohikäärme

Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille. WSOY 2009.

Pidän itseäni kaikkiruokaisena lukijana, mutta sitä en kuitenkaan taida olla. Kuinka moni (lasten) kuvakirja on osunut hyppysiini tänä vuonna? On toki muutama erityisen mainio, nimittäin Johanna Hulkon & Marjo Nygårdin Ihana Maija ja Anneli Kannon & Noora Katon Virtaset huvipuistossa. Kun lähipiirissä ei tällä hetkellä ole aivan niin pieniä lukijoita, genreen ei tule tartuttua. Aikuiselle tekee kuitenkin todella hyvää antaa mielensä levätä kuva-aukeamilla, joilla ei myydä mitään.

Emilia Lehtisen & Laura Valojärven melkein kymmenen vuoden takainen Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille on riemastuttavan upea taideteos. Kirjastokappaleeni näytti erittäin luetulta. Suurikokoisessa runokirjassa on kaikki viimeisen päälle: kunnianhimoisesti kirjoitetut riimit, yllätyksellisen hauskat kuvat – lohikäärme jos mikä yllyttää hurjaan visuaaliseen maailmaan, fonttivalinnat ja taitto. Kirja edustaa kotimaista lastenkirjallisuutta taidokkaimmillaan.

Lohikäärmeen istutus:

Osta pieni siemen.

Selvitä resepti ravintoliemen:

Mieti tarkkaan mistä käärme pitää

pistä siemen ruukkuun ja anna itää.

*

Haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen (hieman) pelottaa

Nadia Murad: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina. Suomennos Sami Heino. Otava 2018.

Missä olit elokuussa 2014? Vain neljä vuotta sitten. Muistatko enää –

Nadia Murad oli 21-vuotias jesidityttö, kun Isis otti haltuunsa hänen pienen kotikylänsä Kochon. Terroristijärjestö piti jesidejä vääräuskoisina. Se ampui miehet, erotteli alaikäiset pojat aivopestäviksi. Se tappoi vanhat naiset ja alisti nuoret naiset julmalla tavalla seksiorjiksi.

Vasta päästyään pakoon Nadia sai tietää perheensä kohtalosta: hänen äitinsä ja kuusi veljeä tapettiin.

Kolme tuhatta jesidityttöä on edelleen kateissa.

Viimeinen tyttö on kuvaus Nadia Muradin järkyttävistä kokemuksista, mutta ennen kaikkea se on yleissivistävä puheenvuoro jesideistä. Murad antaa äänen yhteisölle, jota on vainottu satoja vuosia. Maailma tiesi, mitä Kochossa tapahtuisi, mutta ei tehnyt mitään.

Muradille myönnettiin hiljattain Nobelin rauhanpalkinto. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen kertoa maailmalle tarinansa. Kirjan nimi viittaa siihen, että Murad tahtoo olla viimeinen tyttö, joka joutuu samanlaiseen helvettiin kuin hän itse.

”Emme halua muuta kuin säilyttää kulttuurimme ja uskontomme ja saattaa Isis oikeuden eteen sen rikoksien tähden. Olen ylpeä siitä, miten olemme yhteisönä tehneet vastarintaa. Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen jesidi.”

Kirjan lukemisen jälkeen luulen vähän paremmin ymmärtäväni sitä, miten kaoottinen Irak on ja millaisia vähemmistöjä siellä on (eivätkä nekään homogeenisiä). On ilo seurata Muradin uutta elämää. Viime viikolla hän keskusteli Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa.

”Terroristit eivät uskoneet, että jesiditytöt voisivat karata heiltä, eivätkä ainakaan sitä, että meillä olisi rohkeutta paljastaa koko maailmalle, mitä he meille tekivät. Me uhmaamme järjestöä, kun emme katso sen rikoksia läpi sormiemme. Aina kun kerron tarinani, minusta tuntuu, että riistän terroristeilta osan heidän vallastaan.”

Hyviä uutisiakin kuulee: keväällä 2017 Kocho vallattiin takaisin.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

Kesä- ja heinäkuun helmet

Elo- ja syyskuun helmet

*

Kirkasvalolampun hehkua marraspimeän keskelle kaikille blogini lukijoille!

Nähdään Helsingin kirjamessuilla 26.10.!

Terhi Rannela. Kuvattu 8.3.2018 Hiedanrannassa Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Puffaan jo hyvissä ajoin eli esiinnyn Helsingin kirjamessuilla

perjantaina 26.10. kello 14.30-15.00 

Esplanadi-lavalla

Anneli Kanto haastattelee

Aiheena tämän vuoden uutuus eli omakohtainen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Karisto)

Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä? Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.

*

Samalla lavalla kello 13-13.30 haastattelen puolestaan kollega Anneli Kantoa hänen Ihan pähkinöinä -romaanistaan (Karisto).

Nähdään messuilla!

*

Blogiani kuvittaa: Laura Vesa

”Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen” (Helmet-lukuhaaste 8 & 9/12)

Valmis_kollaasi

Osallistun tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen.

Viime aikoina olen intoillut Niina Hakalahden kirjoitusoppaan äärellä, saanut yliannoksen Stephen Kingiä ja tarvinnut nenäliinoja lukiessani Anneli Suusaaren esikoisromaania. Muun muassa.

 

Elo- ja syyskuussa Helmet-haasteeseen luettua:
Haasteen kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Karisto 2018.

Kollegani kehui Anneli Suusaaren esikoisromaania, joten poimin sen Kariston syyskemujen kirjapöydästä. Anneli oli itsekin paikalla, joten tutustuimme ja pyysin kirjaan signeerauksen. En ollut varautunut niin järisyttävään lukukokemukseen –

Omakohtainen teos on omistettu kaikille muistisairauteen sairastuneille ja niille, jotka pitävät heistä hyvää huolta. ”Mun on jotenkin vaikea saada puhuttua”, äiti sanoo romaanin alussa. ”Ihan kuin sanoja olisi vaikea muodostaa. Puhuminen on ihmeen kankeaa.”

Äiti saa aivoinfarktin, jonka diagnoosi on vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia. Muistin toiminta vioittuu. Kolmihenkisen perheen – äidin, isän ja aikuisen tyttären Hannelen – elämä muuttuu täysin. Kotiin ei palaa enää sama äiti. Hän ei tunnista astianpesukonetta, ihmettelee television kaukosäädintä, kompastelee mattoihin, ei muista omien vanhempiensa kuolemaa. Aikuinen tytär luopuu omasta elämästään 13 vuodeksi.

Sanon suoraan: en muista, milloin viimeksi olisin itkenyt yhtä paljon kirjaa lukiessani.

Vähän säikähdinkin reaktiotani. Suusaari kuvaa vanhemmista – sekä äidistä että isästä – luopumista äärimmäisen koskettavasti. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen menettänyt kummatkin vanhempani, joten tiedän, miltä suru tuntuu. Muistisairaudesta minulla ei ole läheistä kokemusta, mutta syvään, kaiken muuttavaan suruun samastun.

Meilailin Annelin kanssa kirjan luettuani ja pohdimme, kumpi on ”helpompaa”, menettää vanhemmat hitaasti vai äkkikuolemalle. Kumpikin tapa on omalla tavallaan traaginen. Nämä ovat asioita, joita kukaan ei voi valita.

Lohtua kirjaan tuo perhedynamiikka. Synkistä sävyistä huolimatta kirja kertoo perheestä, jonka jäsenet todella rakastavat toisiaan. Hoitaja panee merkille, miten äiti ja tytär istuvat hoitokodin sohvalla käsi kädessä. Huumoria elämään tuovat pehmonallet, joita isä keksii ostaa. Pehmoleluista tulee yllättäviä terapiaeläimiä.

”Se on kotoisin Rengon metsistä Hiittaankankaan pikkunallepopulaatiosta”, isä kertoo kasvot peruslukemilla. ”Se oli kävellyt kamalan pitkän matkan ja kysyi multa, että saisiko hän tulla sinne taloon, missä asuu Maru-niminen kiltti täti.”

Anneli kertoo kirjastaan muun muassa Ylen haastattelussa.

*

Haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin:

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Tammi 2018.

Pihlajanmarjat, Tapahtumien yö – ja Leena Lehtolaisen uutuuskirja. Nämä ovat olleet syksyn varmoja merkkejä jo vuosia. Leena Lehtolainen on niitä harvoja kirjailijoita, joiden tuotantoa olen seurannut ns. koko lukevan ikäni, ja jonka jokaisen teoksen olen lukenut. Lehtolaiseen minulla on erityinen suhde, sillä hän on vaikuttanut valtavan paljon siihen, että ylipäätään uskalsin unelmoida kirjailijuudesta.

Vuonna 1996 Lehtolainen teki kirjailijavierailun entiselle yläasteelleen, jossa minä silloin kävin yhdeksättä luokkaa. Olen kuvaillut tuota järisyttävää vierailua aikanaan päiväkirjassani – ja nyttemmin se on hyvä tarina omilla kouluvierailuillani, viimeksi Hangossa tällä viikolla.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia on 15 tarinasta koostuva novellikokoelma. Teoksen kolmannen osan jouluaiheiset novellit säästin joulukuun lukemiseksi. Omiksi suosikkiteksteikseni nousivat niminovelli Tappajan tyttöystävä, Möykky ja Sukellus.

Tappajan tyttöystävä on tarina vainoharhaisesta rakkaudesta, joka tuhoaa monen viattoman elämän. Pienen kunnankirjaston virkailijan Hannen elämästä olisin mieluusti lukenut romaanin verran. Ehkä epäreiluakin toivoa novellia kasvamaan pituuttaan suuremmaksi?

Möykky osallistuu rajulla tavalla kehopositiivisuuskeskusteluun. Linda on nainen, jota maailma ei tunnu näkevän minkään muun kuin painonsa kautta. Ainoa paikka, jossa hän saa olla rauhassa ilkeiltä kommenteilta on koti ja hiljainen toimistorakennus, jota hän öisin siivoaa – kunnes väkivalta hiipii sinnekin. Tämä toivottoman tuntuinen novelli suorastaan kirkui osakseen onnellista loppua, ja sen se onneksi sai.

Sukellus puolestaan on koskettava tarina syöpään sairastuneesta Maisasta. Hän on toipunut hoidoista sen verran, että pystyy matkustamaan ja saamaan hetkeksi ajatuksensa muualle. Hän opettelee sukeltamisen alkeita Sisilian turkooseissa vesissä ja käy samalla sisäistä puhetta elämästä ja kuolemasta.

Tämä novelli päättyy niin kauniiseen lauseeseen, että kirjoitin sen ylös –

(Mikä se lause on? Sen saat tietää, jos luet itse kirjan… Olen mainiosti omaksunut kirjavinkkaripuheen.)

*

Haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Niina Hakalahti: Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Karisto 2018.

Odotin Niina Hakalahden kirjoitusopasta siitä saakka, kun näin hänen mainitsevan siitä ohimennen blogissaan. Hän on opettanut kirjoittamista 30 vuotta, joten kompetenssia koota luovan kirjoittamisen opas todella piisaa. Eikä Hakalahti luota vain omaan ääneensä, vaan antaa sitaattien kautta puheenvuoron myös lukuisille kollegoilleen. Kirjan julkistustilaisuudessa haastattelija Johanna Hulkko puhui osuvasti ”Niinan torista”. Sillä torilla kuuluu viisaiden ihmisten puhe!

Kirjassa on kiva rakenne: kirjoitustehtäviä on 104 (itse asiassa enemmänkin) ja ne on annosteltu siten, että lukija voi tehdä kaksi tehtävää viikossa. Vartti kahdesti viikossa – matala kynnys aloittaa kirjoittaminen. ”Ja se on vain alku, kiitorata.” Olen kirjoitusoppaiden ja tehtäväkirjojen suurkuluttaja, joten riemulla tervehdin uusia kirjaystäviä. Seuraavissa teoksissani tulee olemaan katkelmia, joita olen tehnyt tämän kirjan avulla.

Pidän Hakalahden sydämellisen kannustavasta äänestä (jonka voin lukiessani kuulla) ja hänen opetusfilosofiastaan: ”Kaikki kirjoittaminen on yhtä arvokasta.” Päiväkirjan, runon, sähköpostiviestin, lehtijutun, bloggauksen, romaanin… Hän muistuttaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Jokainen kirjoitushetki on merkityksellinen. Kiitos, Niina!

Sivulla 81 tuli vastaan mukava yllätys:

”Toisinaan käy niinkin, että huomaa kirjoittaneensa jotakin sellaista, mitä joku toinenkin on kirjoittanut. Tämä on luonnollista, eikä sitä tarvitse pelästyä. Kirjailijat Tero Liukkonen ja Terhi Rannela ovat kirjoittaneet tällaisesta kokemuksesta artikkelin.

He nimittäin olivat toisistaan tietämättä luoneet romaanit, joissa on yllättävän paljon yhteistä. Rannelan Punaisten kyynelten talo ja Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä muistuttavat monin osin toisiaan. Saatuaan Rannelan viestin, jossa tämä ehdotti yhteisartikkelia aiheesta, Liukkonen kertoo ensin hätkähtäneensä, sitten ilahtuneensa.

’Maailma on tahdistettu’, Liukkonen kiteytti synkronisaation, merkityksellisen yhteensattuman.”

*

Haasteen kohta 39. Teos on maahanmuuttajan kirjoittama

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. Suomennos Helene Bützow.

Viime vuonna Nobelilla palkittu kirjailija Kazuo Ishiguro syntyi Japanissa, mutta muutti perheineen viisivuotiaana Britanniaan. Me orvot on romaani, jossa erilaisten identiteettien tutkiminen kristallisoituu.

Päähenkilö Christopher Banks on brittiperheen poika, joka viettää lapsuutensa 1930-luvun Shanghaissa, kansainvälisessä siirtokunnassa. Hänen paras ystävänsä on japanilainen. Miljöö on tavattoman kiinnostava: Christopherin isä työskentelee brittiläisessä yrityksessä, joka tuo Kiinaan intialaista oopiumia, äiti puolestaan vastustaa kiihkomielisesti oopiumin tuontia. Christopherin elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hänen vanhempansa mystisesti katoavat.

Poika lähetetään Britanniaan tätinsä kasvatettavaksi. Lontoossa hän toteuttaa lapsuudenunelmansa ja hänestä tulee kuuluisa salapoliisi, jonka elämäntehtäväksi muodostuu selvittää vanhempiensa kohtalo (joka on, juonipaljastus, yllättävänkin puistattava). Kun Christopher palaa lapsuusmaisemiinsa, kaupunki ei ole enää sama. Kiina ja Japani ovat sodassa keskenään, ja laukaukset ennakoivat tuhoisaa maailmanpaloa.

Tänä vuonna olen innostunut kirjailijoiden tuotannosta kokonaisuutena.

Olen lukenut melkein kaikki Ishiguron teokset ja ne asettuvat mielessäni dialogiin. Vaikka aiheet ovat pinnalta katsoen hyvinkin erilaisia (brittiläinen hovimestari, japanilainen propagandamaalari, brittiläinen salapoliisi, sisäoppilaitoksen nuoret), kirjailijan tapa käsitellä muistamisen problematiikkaa on kirjasta toiseen tunnistettavan samankaltainen – mutta samalla myös maneerinomainen. Päähenkilöiden ajatteluprosessit muistuttavat paljon toisiaan.

Ulkoisten tapahtumien sijaan Ishiguro on kiinnostunut hahmojensa sisäisestä maailmasta – ja sehän onkin kaunokirjallisuuden voima, päästä voimallisesti ihmismieleen. Nostalgia näyttäytyy huoneena, jonka seinien suojiin paeta epäkiinnostavaa nykyhetkeä.

Pian saamme muuten uuden Ishiguro-suomennoksen, kun Surullinen pianisti ilmestyy.

*

Haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Stephen King: Mersumies. Tammi 2016. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Antti Jaakola.

Haasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin

Stephen King: Viimeinen vartio. Tammi 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Kuuntelin hiljattain Kingin palkitun Mersumies-trilogian melkein yhtä soittoa (hiukan vajaa 50 tuntia), ja samalla sain taas hetkeksi yliannoksen kirjailijasta. Palataan asiaan vuosien päästä! Fiktiivistä pahuutta(kaan) ei kestä rajattomasti.

Ensimmäinen osa Mersumies on mielestäni sarjan ehdottomasti paras – otteessaan pitävä, jännittävä ja kauhistuttava, toinen, liian pitkäksi venytetty osa Etsivä löytää yskii jo kuin päähenkilönsä Bill Hodges mutta kantaa kuitenkin kunnialla loppuun, kun taas kolmannen, käsittämättömän teennäisen Viimeisen vartion olin aivan hilkulla jättää kesken.

Kingin tyylissä on seikkoja, joista todella pidän:

1) Taito luoda hahmoja, joihin lukija kiintyy. Trilogian keskushahmo on poliisintyöstä eläköitynyt Bill Hodges: reissussa rähjääntynyt, yksinäinen ja viinaan menevä mies, jonka elämässä ei ole merkitystä ilman työtä. Hodges olisi ansainnut yllätyksellisemmän loppuratkaisun.

2) Ajankuva: Trilogian pääpahis on ns. Mersumies, Brady Hartsfield -niminen nuorukainen, joka ajaa varastetulla autolla päin työttömien – kaikista maailman ihmisistä todella työttömien työnhakijoiden – jonoa ja tappaa kahdeksan. King kuvaa raadollisella tavalla finanssikriisiaikaa, vaikka tappajan motiivit eivät osoittaudukaan poliittisiksi.

3) Teosten sisäinen interteksuaalisuus: näin koko ajan edessäni Christine-auton. King on siitä harvinainen kirjailija, että hänellä todella riittää tunnettua tuotantoa, johon suvereenisti viitata.

4) Kirjallisuusviittaukset: varsinkin sarjan toinen osa, joka käynnistyy (fiktiivisen) menestyskirjailijan surmalla, suorastaan vilisee viittauksia amerikkalaiseen kirjallisuuteen ja itselle tuli mielihalu lukea pitkästä aikaa Steinbeckia. Kingin kaanoniin ei kuitenkaan kovin montaa naiskirjailijaa mahdu. Joskus olisi ihan kiva yllättyä positiivisesti tälläkin saralla.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

Toukokuun helmet

Kesä- ja heinäkuun helmet

*

Syyskirje pohjoisesta

lappi1

Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan omenoiden tuoksua ja puissa notkuvia pihlajanmarjaryppäitä. Joka päivä otan pihakoivuista kuvia tarkkaillakseni, miten lehtien väri tässä pikkuhiljaa muuttuu.

Ja onko suloisempaa kuin ystävä, joka antaa purkillisen omenahilloa? Toinen arveli, että voisin pitää pihlajanmarjahillosta teen kanssa.

Kaupunginosani oravat ja sorsat ovat naurettavan kesyjä. Liian kesyiksi ruokittuja. Eräänä päivänä puistossa orava kiipesi mutkattomasti jalkaani pitkin ja sorsat tulevat nokkimaan varpaita tiedustellessaan, enkö tosiaankaan tuonut niille tänäänkään mitään. Metsässä eläimet onneksi hoksaavat pitää turvallisen välimatkan.

Viilenevät päivät ja pimenevät illat – kyllä, jo yhdeksän aikaan on hämmentävän hämärää, vaikka vasta ihan äsken menin uimaan samaan aikaan auringon yhä porottaessa – houkuttelevat käpertymään omaan kirjalliseen maailmaan. Syksy antaa ekstrovertillekin luvan olla introvertti.

lappi4

Syksyn aikana teen vielä jonkin verran arkistotutkimusta tuodakseni historialliseen romaaniini enemmän ajankuvaa ja herkullisia yksityiskohtia. Tekeillä oleva romaanini kertoo erään tarinan jatkosodasta.

Historia tuntuu päivä päivältä kiinnostavammalta, koska se asettuu kaiken aikaa nykyajan peiliksi. Mennyt näyttäytyy minulle vastakohtien kautta: ahdas vs. tilava, niukka vs. runsas, vähän vs. paljon, sota vs. rauha. Viihdyn pelkistetyssä eilisessä, josta puuttuu monenlainen häly (ei vähiten some-).

lappi5

Uusia apurahahakemuksia kirjoittaessani mieli hakeutuu väkisinkin jo seuraavan romaanin maailmaan ja uuteen kiehtovaan taustatutkimukseen, joka odottaa minua vuonna 2019.

Kirjailijan työtä on tämäkin:

Tänä syksynä keskityn entistä enemmän pitämään kunnostani huolta. Kiropraktikon neuvomana aloitan pilateksen ja jatkan kuntosalilla käymistä. Viimeisen vuosikymmenen olen kärsinyt kroonisesta selkäkivusta – tämä istumatyö on yksi syypää – mutta kiitos säännöllisen liikunnan, akupunktiohoitajan ja kiropraktikon tilanne on tällä hetkellä oikein hyvä. Vuosi sitten Saksassa asuessani minut piti aamuisin auttaa sängystä ylös…

tunturi

Juoksen kun siltä tuntuu ja kuljeskelen metsässä kamera kaulallani ja kuksa repussani, kun kaipaan rauhoittumista. Kävelen työhuoneestani syvälle metsään viidessätoista minuutissa. Vielä lähempänä on järvi. Vesi oli eilen 17-asteista, illansuussa sopivan rentouttavaa ja rauhoittavaa – ja varsin lämmintä vielä.

kuksa

Kuvitan tätä kirjoitusta muutama viikko sitten Lapissa ottamillani kuvilla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät kirjassa on yksi teksti, joka kertoo Kiilopään maisemista ja savusaunasta. Siellä olin tälläkin kertaa. Tekemässä pitkiä päivävaelluksia. Nautiskelemassa. Nukkumassa, lukemassa, uimassa 9-asteisessa tunturipurossa, kokeilemassa sähkökäyttöistä fatbikea.

tunturi2

Vähän liian aikaisin ruskaa ajatellen. Maaruska hehkui jo aavistuksen punertavana, mutta puut pysyttelivät vielä vihreissä takeissaan.

 Tunnelmallisia syyspäiviä kaikille blogini lukijoille!