Latteita vaalilauseita, tavallista arkea ja hyvä kirjoitus-flow

DSC_0888

Usein ratikan ikkunasta kaupunkia katsellessani huomaan kysyväni itseltäni, onko tämä elämäni onnellisin syksy. Jos on, kunpa päivät eivät kuluisi näin nopeasti. Toki ärsytyksen aiheitakin on löytynyt.

DSC_0890

Olen ollut Saksassa kaksi kuukautta. Aivan vastahan purin punaisen matkalaukkuni, opettelin Rewe-ruokakaupassa löytämään oikeat hyllyt, harjoittelin ratikkareittejä. Etsin ja löysin kantakahvilan, lumouduin kirjakauppojen määrästä ja hankin kuukausikortin liikuntakeskukseen (19,90€!).

Huomaan joinakin päivinä potevani huonoa omaatuntoa: nyt kun olen ulkomailla, eikö minun pitäisi kaiken aikaa keksiä itselleni uutta tekemistä ja uusia virikkeitä. Museoita, konsertteja, Lesung-tilaisuuksia. Miksen joka viikonloppu junaile johonkin toiseen kaupunkiin, kun täällä kaikki on niin lähellä. En voi istua kotona telkkaria katsomassa!

DSC_0892

Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itselleni, että vietän Hannoverissa puoli vuotta. Matkalla ja asumisella on eroa. Kuuteen kuukauteen mahtuu paljon arkea. Arkeen kuuluu toistuvia rutiineja, pakollisia hoidettavia asioita, laskuja, tylsyyden sietämistä, päiviä, jolloin kirjoittaminen tuntuu sietämättömältä. Siihen kuuluu lamauttavaa selkäkipua, kaatosadetta, pilalle menneitä ruoka-annoksia, liikuntavammoja – ja dediksiä, jotka eivät odota. Pohjimmiltaan elämä Tampereella ja Hannoverissa ei siis eroa toisistaan.

Olen luvannut luetuttaa tekeillä olevaa historiallista romaaniani kustannustoimittajallani syyskuun loppuun mennessä ja sen jälkeen minulla on kuukausi aikaa viimeistellä ensi keväänä ilmestyvä kirjani. On päiviä, jolloin en edes haluaisi raottaa ulko-ovea, sillä haluan keskittyä kirjoittamiseen.

DSC_0901

(Seuraava kirjani on muuten edennyt lupaavasti jo ennakkomyyntitekstivaiheeseen ja kansikuvakin on valmis. Tohdinko sanoa, että kirjalla on koko tuotantoni kaunein kansi? Tohdin. Paljastan enemmän, jahka kustantajan katalogi ilmestyy).

DSC_0907

Luovuudelleni tämä irtiotto on jo nyt tehnyt valtavan hyvää. Minulla on kirjoitettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin ja toivoisinkin saavani keskeneräiset tekstini nyt kohtuullisessa ajassa valmiiksi, sillä olen tietysti innoissani kaikesta uudesta. Ruoho on aina vihreämpää käsikirjoituksen toisella puolella, valitettavasti.

*

Aikaisemmin en ollut kovin kiinnostunut Saksan sisäpolitiikasta, mutta olen tänä syksynä herännyt aiheeseen. Saksa on Euroopan suurin maa ja mantereemme keskus.

Merkelhän on kuin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän ilmentää Suurta Eurooppalaista (tuhkimo)Tarinaa. Vaatimattomasta itäsaksalaisesta pastorin tyttärestä tuli melkein vahingossa (vai osallistunko nyt Merkel-kirjallisuudesta tuttuun vähättelyyn) yhdistyneen Saksan ensimmäinen naisministeri ja myöhemmin Kohlin vaalirahaskandaalin seurauksena liittokansleri.

Hän herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen, mutta on maailmanpolitiikassa täysin poikkeuksellinen nainen.

Vaikka Merkel pääsi neljännelle kaudelleen, kristillisdemokraattinen CDU hävisi vaalit. Pakolaiskriisin hoitoon ja Saksan nykypolitiikkaan kyllästyneet antoivat äänensä äärioikeistolaiselle AfD:lle.

DSC_0897

Jo ennen vaaleja oli puhetta paikallisten kanssa siitä, että ajatus yhtenäisestä Saksasta on myytti. Idässä ihmisten mentaliteetti on erilainen – islam-vastainen Pegida-liike osoittaa mieltään Dresdenissä joka viikko. Ei muurin murtumisesta ajallisesti kovin pitkä aika ole. Saksassa on tapahtunut jytky, mutta sen merkitys maan puistattavan historian kontekstissa on aivan erilainen kuin meillä.

Liittopäivävaalit ovat ohi ja mediassa pestään jälkipyykkiä. Hannover on yhä täynnä vaalijulisteita mahtipontisine sloganeineen: Sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vapautta kaikille! Nyt on aika! Parempi tulevaisuus ei synny itsestään! Miten latteilta ne tuntuvat nyt jälkikäteen.

Tämän postauksen kuvat olen ottanut Hannoverin Lindenin kaupunginosassa, joka on muraaleineen ja vinyylilevykauppoineen yksi kaupungin inspiroivimmista paikoista. Kuin pieni boheemi Berliini. Tulee mieleen myös Stokes Croft Bristolissa.

Vieraanvarainen Hannover

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

Vietän puoli vuotta Pohjois-Saksassa. Olen hämmentynyt siitä, kuinka lyhyessä ajassa uuteen ympäristöön voi kotiutua. Ensimmäinen kuukausi on ollut silkkaa honeymoonia.

Kun kirjoitan tätä, tamperelaiset ystäväni etsivät kaapeistaan jo lämmintä syysvaatetta. Vaikka elokuu on ollut Saksassa(kin) tavanomaista kylmempi, tänään on täydellinen kesäpäivä (+28). Puistot täyttyvät piknik-vilteistä ja kahviloiden terassit asiakkaista.

Aika menee tunnetusti ällistyttävää vauhtia, sillä tällä viikolla olen ollut Hannoverissa kuukauden.

Arki on asettunut uomiinsa.

Luulin, että uuteen kaupunkiin asettuminen olisi jäykempää ja hankalampaa varsinkin, kun kielitaito on näin pahasti ruosteessa. Sana sanalta se onneksi elpyy.

En pysty keskustelemaan vuokraisännän kanssa asuntomme ilmastoinnista saksaksi eikä hänkään vastavuoroisesti osaa englantia. Luultavasti kotiutuminen olisi vaikeampaa ilman kontakteja.

Puolisoni työkaverit ovat auttaneet meitä monissa käytännön asioissa. Olen ollut ilahtunut heidän vieraanvaraisuudestaan, sillä myös minulle on tarjottu työpistettä yliopistolta ja lounasseuraa aina kun sitä olen vailla.

Minulla on kuitenkin niin ihana työpiste kotona humisevien puiden suojassa, että viihdyn täällä.

Kirjoittaminen kulkee hyvin, lupaavasti, aikataulussaan – nautin työstäni kovasti.

Uusi ympäristö on alkanut myös tuottaa toivomiani uusia ideoita. Haluaisin kovasti avata puhtaan romaanitiedoston, jolle minulla olisi jo työnimikin, mutta en saa ennen kuin kaksi keskeneräistä on tehty valmiiksi (muistikirjassani on kyllä jo 30 itseltä salaa kirjoitettua sivua).

Seuraava kirjani on ensi kevään julkaisuohjelmassa; ilmestynee alkuvuodesta.

Se ei ole Fraun tai Punaisten kyynelten talon mielenmaisemaa eikä genreäkään, vaan vaihtelun vuoksi vähän kevyempää ja hauskempaa. Haaveilua, seikkailuja ja ripaus maailmanparannusta. Kirja aikuisille, mutta yhtä hyvin sitä toki voivat lukea nuoremmatkin.

En hiisku tämän enempää, sillä kirja on vielä aavistuksen kesken – ja loppusuoralla voi kokemukseni mukaan tapahtua ihan mitä vain…

Tarkoitus on Saksassa asuessa pyrkiä matkustamaan ympäri maata ja muuallakin, mutta ensimmäinen kuukausi on mennyt lyhyttä Hampurin reissua lukuun ottamatta Hannoveriin tutustuessa. Hannover on asukasluvultaan Helsingin kokoinen kaupunki, joten täälläkin riittää nähtävää.

Olen kokenut ilmapiirin avoimeksi ja positiiviseksi. Paikalliset vähättelevät sosiaalisuuttaan (”Meitä kyllä pidetään juroina”), mutta olen onnistunut kohtaamaan vieraanvaraisia ja ystävällisiä ihmisiä.

Esimerkiksi urheiluharrastuksissani olen kokenut olevani erittäin tervetullut ja suomalaisuuteni on herättänyt uteliaisuutta. Puistoissa ja kahviloissa saa myös juttuseuraa, jos sitä vain haluaa.

Kuva: Laura Vesa

Liebe Grüße aus Hannover!

Tulevan syksyn ajan asun ja kirjoitan Pohjois-Saksassa.

 

Syksy on yleensä esiintyvän kirjailijan elämässä kaikkein kiireisintä aikaa – erityisesti, jos on kuluvan vuoden aikana julkaissut kirjan. On koulu- ja kirjastovierailuja, on Turun ja Helsingin kirjamessut, on lukupiirejä, on kirjakauppaesiintymisiä. Keikkailu on tärkeä osa tätä työtä, mutta intensiivisen esiintymisrupeaman ja kirjoittamisen yhdistäminen on vaikeaa.

Tietysti esiintyminen on myös ihanaa, sillä lukijakohtaamisissa kirjan maailma herää eloon ja jälkikäteen syntyy aina paljon uusia liuskoja.

Minulla on alkamassa hiukan erilainen syksy. Seuraavat kuukaudet, en vielä itsekään tiedä minne asti, jouluun ainakin, asun Pohjois-Saksassa Hannoverissa. Elän ikään kuin pidennettyä residenssijaksoa täällä.

Voin toki tavata lukijoitani täältäkin käsin, mutta virtuaalisesti.

*

Tavoitteenani on viimeistellä ensi talvena ilmestyvä kirjani (joka ei ole fiktiota) ja kirjoittaa sitä seuraava kirjani (joka on fiktiota) niin valmiiksi kuin suinkin kykenen.

Ja sitten on –

(Kollega ehdotti hauskaa yhteistyötä, mietin asiaa 15 sekunnin ajan ja vastasin: tottakai!)

Ja olisi myös –

Ei pitäisi ahnehtia, pitäisi keskittyä.

Elokuu on yhtä kaikki alkanut lupaavasti. Kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja innostavalta.

*

Minulla oli sellainen mielikuva, että Hannover on ruma. Viime kesältä muistan loputtomat, suttuiset tägit kauniiden talojen seinissä ja 27 asteen helteessä kadulla seisovat roskapussit.

Mutta olen ollut väärissä paikoissa; tämähän on loputtomien puistojen ja satavuotiaiden puuvanhusten kaupunki! Olen jopa ostanut kausikortin barokkipuutarhaan.

Puisto1

Hannover on myös nuorekas, kodikas yliopistokaupunki, jossa on helppo olla. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Asukkaita täällä on reilut puoli miljoonaa.

Kaikista maailman kaupungeista olen käynyt Hannoverissa kolmesti aiemminkin. Se ei ole kovin tavallista, sillä yleensä mieleni tekee nähdä uusia paikkoja.

puisto2

Ensimmäisellä kerralla olin Madonnan konsertissa, toisella kerralla kiertueella Taivaan tuuliin -saksannokseni kanssa (ne nuoret, jotka täällä tapasin vuosia sitten, ovat kasvaneet aikuisiksi, huima ajatus) ja kolmannella kerralla, viime vuonna, lomailemassa ja kirjoittamassa.

Kun olin tekemässä Frau-kirjani taustatutkimusta Fehmarnin saarella, tapasin hannoverilaisen pariskunnan. Nuori mies oli ällistynyt siitä, että olin käynyt heidän kotikaupungissaan tai että edes ylipäätään tiesin sen olemassaolosta. Asuinpaikkaan liittyvä alemmuuskompeksi ei selvästikään ole vain suomalaisten yksityisomaisuutta.

*

On virkistävää saada olla uudessa kieliympäristössä.

Olen alkanut tarkkailla sanoja, niin suomen kuin saksankin, uudella tavalla. Maistella ja kummastella.

Osaan lukea saksaa kohtalaisesti ja ymmärrän arkista puhetta suht ok, mutta en pysty vielä keskustelemaan. Yritän oppia jotain uutta päivittäin. Kuuntelen radiosta podcasteja (esimerkiksi Coffee Break German on sympaattinen ohjelma), luen paikallisia lehtiä, opettelen sanoja WordDive-sovelluksen avulla. Miten minusta tuntuu, että nuorena oli paljon helpompi painaa sanoja mieleen…

DSC_0332

Käytän saksaa aina asioidessani, vaikka aina ei menisi ihan nappiin. On palkitsevaa tulla ymmärretyksi ja vielä palkitsevampaa on onnistua käymään edes lyhyitä keskusteluja.

Saksassa on luvassa kiinnostava syksy, sillä liittopäivävaalit pidetään syyskuun lopussa. Vaalimainoksia on pitkin poikin kaupunkia. Kirjakaupassa yksi myydyimmistä kirjoista on kriittinen artikkelikokoelma Angela Merkelistä.

Kirjakaupat / kirjat / kirjastot ovat niin kiinnostava aihe, että niistä syntyy syksyn aikana varmasti omakin postaus.

Bis bald!

Artikkelikuva: Laura Vesa

Antiikin ihmeiden jäljillä

Tukkoinen Ateena voi olla stressaava matkakohde, mutta historian harrastaja ei voi ohittaa kaupunkia.

 

Vietin hiljattain muutaman viikon Suomen Kirjailijaliiton Ateenan-residenssissä. En ollut käynyt manner-Kreikassa aikaisemmin.

Ateena tuntuu olevan kaupunki, joka jakaa mielipiteet: se joko lumoaa täysin tai sitten ei.

Ateena ei ole kaupunki, jossa Haapsalun tavoin voi hiljentyä kirjoittamiseen ja omaan sisäiseen maailmaansa (ja juuri tätä itse haen residenssimatkoilta), mutta reppukaupalla uusia virikkeitä sieltä kyllä mukaansa saa. Toki mitä useammin kaupungissa kävisi, sitä vähemmän olisi tarvetta ns. ”pakollisille nähtävyyksille”, jolloin voisi suosiolla keskittyä kirjoittamiseen.

DSC_0337

Ensimmäisellä viikolla päätön liikenne – suojatielläkin saa pelätä jäävänsä auton alle – ja kaupungin tukkoisuus – viisi ja puoli miljoonaa ihmistä on sulloutunut hyvin pienelle alueelle – ahdistivat. Matkoilla suomalainen identiteettini aina korostuu.

Lakkoja ja mellakoitakin oli; entinen pääministeri loukkaantui vakavasti avattuaan kirjepommin autossaan, mutta Syntagma-aukion tapahtumat eivät yllä keskustan tuntumassa olevaan kirjailijaresidenssiin, jossa saa asua kuin herrankukkarossa.

DSC_0341

Toisella viikolla, kun sykkeeni oli ehtinyt tottua kaupungin rytmiin, huomasin jo varovasti viihtyväni. Minut voi helposti ylipuhua täytetyillä tomaateilla, värikkään vihannestorin herkullisenkeltaisilla sitruunoilla ja sorbetilla. Puistojen ja muiden viheralueiden löytäminen on elintärkeää: betoni kuristaa.

Jos kuitenkin saisin valita saarten ja Ateenan väliltä, valitsen ehdottomasti saarten idyllisen rauhan – ja saarista Samoksen. Niin monet saariston asukkaat joutuvat muuttamaan pääkaupunkiin opintojen ja töiden perässä – ilmiö on tietysti sama meillä ja muualla.

DSC_0347

Aika kultaa muistot kuitenkin yllättävän nopeasti: matkan jälkeen olen huomannut ahmivani antiikin historiaa uudella innolla. Persialaissodat, Peloponnesolaissodan, Aleksanteri Suuren sotaretket… Olen alkanut opiskella taidehistorian terminologiaa osatakseni paremmin lukea antiikin patsaita.

Ateenassa oivalsin alkuperäisen merkityksen. Näen länsimaisen arkkitehtuurin, taidehistorian, uusin silmin.

Miten valtava vaikutus 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua, klassisella kaudella syntyneillä ajatuksilla on ollut. Yksi tekeillä olevan historiallisen romaanini kohtauksista sijoittuu Berliinin Brandenburgin portille. Akropoliilla käveltyäni osasin asettaa portin historialliseen kontekstiin kuin palan valtavaan arkkitehtoniseen palapeliin.

DSC_0410

Ennen matkaani kovinkaan moni ystävistäni ei puhunut Ateenasta mairein sanoin: ”Kaunis se ei ainakaan ole, en menisi toista kertaa, kesälomaviikko meni pilalle…”

Reissun ajankohtaa kannattaa miettiä tarkasti. Toukokuussa Ateenassa saa nauttia samankaltaisista säistä kuin Suomessa kesällä (hellettä ja kaatosadetta), mutta heinäkuun tapainen helvetillinen pätsi se ei vielä ole. Kun vaatekaupassa valittelin kuumuutta, myyjää nauratti kovasti: eihän kesä ole vielä kunnolla alkanutkaan…

Ja mitä tulee kaupungin ulkonäköön –

Antiikin kreikkalaiset tuskin iloitsisivat nykyisen kaupunkikuvan nuhjuisuudesta. Katutaide voi olla taidetta siinä missä mikä tahansa museon seinälle ripustettu teos, mutta ateenalaiset seinät ovat täynnä suttuisia tägejä. Köyhyys on silmiinpistävää: monet hienot rakennukset on jätetty aloilleen rapistumaan.

Yli 9000 ihmistä on vailla kotia. En ole aikaisemmin nähnyt niin paljon kodittomia vanhuksia. Kreikkalaisten eläkkeitä on leikattu ja pieniä eläkkeitä leikataan entisestään.

DSC_0518

Puhumattakaan tuhansista ja taas tuhansista kulkukoirista ja -kissoista… Talouskriisin takia monet ovat hylänneet lemmikkinsä. Yllä oleva, elämästään antaumuksella nautiskeleva katti kuvittaa ongelmaa tosin aika huonosti.

Vaikka en selvästikään rakastunut Ateenaan ensinäkemältä, voin jossain vaiheessa kuitenkin kuvitella meneväni kaupunkiin uudestaan. Liiton tilavaa ja hyvin hoidettua asuntoa en voi kuin kehua.

Kuvat: Matka-albumini 

”Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille”

Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1897-1906. Otava 1954.

Omistan tämän kesän naiskirjailijoiden päiväkirjojen lukemiselle. En ole vuosiin nauttinut mistään niin paljon kuin Aino Kallaksen päiväkirjoista.

Aino Kallaksen ensimmäinen päiväkirja, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana, on aluksi varsin tyypillinen nuoren naisen päiväkirja. Se on kuin varhainen, hurmaava tyttökirja – täydellinen kesäkirja itse asiassa. Teoksen alku sisältää herttaisen mutta samalla uuvuttavan paljon pohdintaa vaihtuvista ihastuksista… Eetu Rein vai Herman? Herman vai Eetu Rein?

(Toisaalta kirjan lukemisen jälkeen myös omiin nuoruuden päiväkirjoihin suhtautuu aavistuksen myötätuntoisemmin… Ne nyt eivät suoranaisesti yhteiskunnallista pohdintaa sisällä.)

Kaikki on viatonta haaveilua, kasvotusten ei tohdita eikä oikeastaan voida sanoa mitään, mutta päiväkirjalle Aino kirjoittaa tarkasti syvimmät tuntonsa: ”Olenhan minä tyttö, eikä minulla ole lupa näyttää tunteitani, enkä sitä tahtoisikaan.” (6.2.1898)

Älymystöperheen tytär tuntee oman arvonsa ja mieltymyksensä varallisuuteen ja pääkaupungin rientoihin, sillä häntä huolestuttaa, olisiko hänellä todella tulevaisuutta Hermanin kanssa, joka todennäköisesti olisi päätyvä opettajaksi vaatimattomaan maaseutukaupunkiin.

Herman on kuitenkin Ainon nuoruudenrakkaus: niin ihana ja polttava yhtä aikaa. Heidän suhteensa kehittymistä – vaikka tapahtumia ei ole oikeastaan lainkaan, miten virkistävää sekin – on suorastaan dekkarimaisen jännittävä seurata.

*

Aino (o.s.) Krohn julkaisi esikoisrunokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja Aino Suonion nimellä WSOY:ltä näihin aikoihin. Kirja sai lempeitä arvioita ja se myytiin loppuun.

Hirmuisen kunnianhimoinen nuori Aino ei kuitenkaan ollut, sillä rakkaus oli kirjoittamisen tiellä: ”En ole pitkään aikaan kirjoittanut runoja – en kerrassaan mitään. Minun ei tarvitse hakea muotoa tunteilleni, sillä oma elämäni on tätä nykyä kuin runoa, kuin kaunista satua.” (13.3.1898)

Sukulaistäditkin panivat tämän merkille ja toruivat tyttöä modernein sanankääntein: ”Ei sinua enää mikään intresseeraa, ei sinulla ole harrastuksia, elämäsi kuluu toimetonna. Sinä olet ihan kuin joku vanhanaikainen nainen, et niinkuin nykyajan tytöt.” (10.4.1898)

Mutta ei Aino kuitenkaan aivan toimeton ollut, sillä kirjoittihan hän kaiken aikaa päiväkirjaa, vieläpä varsin säännöllisesti ja seikkaperäisesti. Merkinnät harvenivat, kun hän tuli äidiksi ja joutui keskittymään kodinhoitoon.

2010-luvulla päiväkirjoilla on luultavasti suurempi kirjallinen arvo kuin Kallaksen varhaisilla kaunokirjallisilla teksteillä.

Tulee mieleen, että päiväkirjojensa sivuilla Ainosta kypsyi pikkuhiljaa se taiteilija, jonka maailma oli hänestä saava. Päiväkirja oli paitsi hänen uskottu ystävänsä ja kuuntelijansa yhtä lailla merkittävä kirjoittajakoulu.

*

Neiti Krohnilla oli elämässään aivan erilaiset mahdollisuudet kuin senaikaisilla työläistytöille. Vuonna 1899 sydänsuruista kärsivä tyttö lähetettiin neljäksi kuukaudeksi ulkomaille.

Hän vietti aikaa Ranskassa ja Saksassa, puhui kieliä, kävi oopperassa, imi vaikutteita, oli huolissaan isänmaansa tilanteesta.

Elettiin kuohuvia sortovuosia. Keisari Nikolai II antoi helmikuun manifestin, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa:

”Millaisia uutisia tänne saapuu! Suomessa on yleinen maansuru, ihmiset käyvät mustissa, teatterit ja konsertit suljetaan yleisön puutteessa, kirkot verhotaan mustalla. Ja sanomalehdet – vaikenevat. Ei arvostelua, ei kuvausta yleisestä mielialasta, ainoastaan kuivia tosiasioita, jotka semmoisinaankin ovat sydäntä särkeviä. (…) Oi isänmaa!” (27.2.1899)

*

Ensimmäinen päiväkirja on melkoinen kasvutarina. Aino kasvaa viattomasta, höpsöstäkin tytöstä aikuiseksi, avioliiton solmivaksi naiseksi, joka joutuu tulemaan sinuiksi elämän mustien puolien kanssa.

Tapaaminen virolaisen Oskar Kallaksen kanssa on varsin yllättävä yli vuoden jatkuneen Herman-vatvomisen jälkeen: pariskunta rakastui toisiinsa vain muutamassa päivässä ja alkoi suunnitella kihloja.

Päätös solmia avioliitto 21-vuotiaana ei ollut aivan helppo, sillä Oskar Kallaksen myötä Aino avioitui myös Viron kielen ja kulttuurin kanssa. Suomalaisen lähipiirin mielestä tämä ei ollut pelkästään positiivista, tytön isänmaallisuutta epäiltiin.

Kallakset asettautuivat Oskarin töiden takia Pietariin, missä Aino tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi Helsinkiin jäänyttä perhettään. Hän tuli lähes heti häiden jälkeen raskaaksi – mikä ei ollut pariskunnalle pelkästään ilouutinen – ja odotti esikoistaan passiivisena neljän seinän sisällä.

Aviomies tosin kummasteli, miksi vaimo laiminlöi kaupungin kulttuurin. Aino ei käynyt teatterissa, museoissa tai rakastamassaan oopperassa, vaikka kukaan ei olisi estänyt.

Lapset syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä. Ainolla oli kädet täynnä työtä: haaveet kirjoittamisesta täytyi lykätä.

*

”Minä olen taiteilija, sanoin itselleni. Muuten en niin suuresti nauttisi tästä kaikesta. Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille, ja vereni on vilkas ja nopea” (28.4.1901), Kallas kirjoitti ihastellessaan kevätpäivää, ikään kuin muistutti itselleen, että olosuhteistaan huolimatta hän todella oli taiteilija.

Toista lasta odottaessaan hän oli onneton, kohtaloonsa alistunut:

”Yksi ihminen ei voi kaikkea saada. Minä olen saanut perheonnen täydellisenä, olen saanut miehen täyden rakkauden, mutta olen revitty omista oloistani, omasta ilmastostani. Taiteilijasielu minussa ikävöi vaikutuksia ja vaihtelua, se kituu ravinnon puutteessa ja tukahtuu, kun ei koskaan saa hengittää vapaasti.” (29.9.1902)

Vuosi vuodelta merkinnät harvenevat ja muuttuvat salaperäiseksi. Kallas joko jätti kertomatta asioita tai sitten poisti merkintöjä editoidessaan päiväkirjoja vuosikymmeniä myöhemmin julkaisukuntoon.

Ensimmäisen päiväkirjan loppupuolella hän hullaantui mieheen nimeltä Luiga, mutta lukija ei saa tietää hänestä vielä kovin paljon.

Aino Kallas -lukuprojektini jatkuu. Päiväkirjojen lisäksi löysin Antikka.netistä kirjailijan Lontoossa ja Marokossa kirjoittamansa matkapäiväkirjat.

Piiskaa ja porkkanaa – yhdessä kirjoittamisesta

Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä. Yhdessä kirjoittaminen on tervetullutta vaihtelua kotona töitä tekevälle freelancerille. Sosiaalinen paine synnyttää uusia liuskoja.

On piiskapäivä.

Osallistun siihen ensimmäistä kertaa, kollegani ovat piiskanneet toisiaan jo ainakin kahdesti aiemmin – ja synnyttäneet koko joukon uusia sivuja romaaneihinsa ja tietokirjoihinsa.

Piiska voi viuhua joko jonkun kotona tai sitten nykyaikaisesti etänä.

On etäpiiskapäivä, johon osallistuu kolme kirjoittajaa eri puolilla Tamperetta. Kirjoitamme kukin oman työpisteemme ääressä kotonamme. Tapaamme aamupäivällä Facebookin Inboxissa, vaihdamme lyhyesti kuulumisia ja keskustelemme siitä, mitä kukin tänään kirjoittaa.

Tasan kello 11.30 keskustelu päättyy, ja jokainen aloittaa kaksi tuntia kestävän työskentelyn omalla koneellaan. Minun tarkoituksenani on saada viimeisteltyä kustannustoimittajalleni menevä näyte (jota ei ole pyydetty, mutta jota haluan itse näyttää varmistaakseni olevani oikeilla jäljillä) seuraavasta romaanistani. Työ on hyvässä vaiheessa.

Yhdessä tekeminen – vaikka näin etänä – luo sosiaalista painetta. Kirjoittamiselle tyypilliset sijaistoiminnot tuntuisivat erityisen noloilta, kun kollegat keskittyvät sovitusti kirjoittamiseen. Epämääräinen haahuilu ja ”Ei tästä tule mitään!” -tuskailu jäävät pois.

Saan hyvän vireen päälle ja kun seuraavan kerran ”tapaamme” Facebookissa, en millään meinaa päästä irti tekstistäni. Flow istuu tukevasti vieressäni.

Kello 13.30 aloitamme kukin tahoillamme puolen tunnin tauon: yksi keittää kahvia, toinen lämmittää lounasta, kolmas laittaa pyykkikoneen pyörimään. Hiukan ennen kello 14 tsemppaamme toisiamme kuin parhaatkin personal trainerit: Hyvin se menee! Jaksaa jaksaa! Go, gals! Anna mennä!

Etäpiiskapäivä päättyy kello 16. Saan tehtyä ne asiat, jotka aioinkin, vaikka keskittymiskykyni alkoikin herpaantua toisella puoliskolla. Saan näytetekstini valmiiksi.

Olisipa ylellistä, jos muinakin päivinä olisi tuollainen lempeä piiska käytössä.

*

Tänä vuonna olen harrastanut yhdessä kirjoittamista erityisen paljon. Toki tarvitsen edelleen viikkooni yksinäisiä kirjoituspäiviä (puhumattakaan residenssiviikoista), jolloin voin kirjoittaa koko päivän keskittyneesti omin päin, mutta vaihtelu on yksin kotona töitä tekevälle freelancerille enemmän kuin tervetullutta.

En kaipaa työyhteisöön, mutta haluan kurkistaa sen tapaiseen silloin tällöin.

Tammikuusta alkaen olen tavannut ystävääni & kollegaani Marikaa joka viikko kahvilassa kolmituntisten ”kirjoitustreffien” merkeissä. Aluksi vaihdamme kuulumisia, syömme ehkä lounasta ja sitten teemme töitä omilla koneillamme.

Laskin hiljattain, että tapaamiskertoja on kertynyt viisitoista.

Marikalla on usein läppäri mukanaan, minulla taustatutkimukseen liittyvä kirja, jota luen ja josta teen muistiinpanoja. Kolme tuntia kuulostaa lyhyeltä ajalta ja kahvila paikkana keskittymistä häiritsevältä, mutta joka kerta olemme onnistuneet saamaan hämmästyttävän paljon aikaan – useimmiten koko sille päivälle suunnitellut työt. Tämän äärellä mykistymme lähes joka kerta.

Kuva: Laura Vesa

Kirjoitusrauha

Haapsalun residenssin luonnonhiljaisuudessa seuraava romaanini nytkähti aimo harppauksen eteenpäin. 

Kirjailijoille on tarjolla ulkomaisia residenssejä (joskin valitettavasti taloudellisiin syihin vedoten kaiken aikaa vähemmän, mikä on harmi, sillä huoneistojen merkitys taiteelliselle työlle ja luovalle ajattelulle on huomattava), joihin voi matkustaa kirjoittamaan, tekemään taustatutkimusta, etsimään aiheita ja uutta inspiraatiota tai muuten vain hengähtämään.

2017-04-21 15.28.05

Virossa sain uuden ystävän.

Kirjoitin hiljattain Savukeitaan Haapsalun-residenssissä kahden viikon aikana saman verran liuskoja, joita kirjoittaisin kotona 4-6 viikossa. Pystyin rauhassa ajattelemaan läpi romaaniani vaivanneen umpisolmun, minkä jälkeen kirjoittamisesta tuli helpompaa.

Haapsalu5

Iltakävelyllä Väike viikin ympäri.

Residenssielämä on kuin intensiivinen kirjoitusleiri. Yksin ollessani saan itsestäni yllättävän paljon irti.

2017-04-20 11.46.26

Tšaikovski vietti 27-vuotiaana inspiroivan kesän Haapsalussa. Puutalokaupunki juhlii säveltäjän vierailua edelleen. Tällä penkillä voi istua kuuntelemassa mestarin musiikkia. Tänä kesänä Haapsalu järjestää ensimmäistä kertaa Tšaikovski-festivaalin.

Haapsalu6

Vuosien varrella olen edistänyt kirjojani Pirkanmaan taidetoimikunnan Prahan-residenssissä (Taivaan tuuliin; Punaisten kyynelten talo; Fraun alkusysäys), Hämeen taidetoimikunnan Edinburghin kämpässä (Yhden promillen juttuja, Korkea puoliso), Kirjailijaliiton Muonion-mökillä (Frau; nyt tekeillä oleva romaanini) ja lukuisissa eurooppalaisissa hotelleissa, joihin olen matkustanut paljon työmatkoja tekevän puolisoni seuraksi.

Näitä rivejä kirjoitan Kirjailijaliiton Ateenan-kodissa, josta kirjoitan erillisen postauksen myöhemmin.

Tiedän, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta tai edes halua, mutta oman mielenterveyteni kannalta pidän yksin matkustamista erittäin tärkeänä – ja luultavasti tulen kuljeskelemaan soolona tulevaisuudessa entistä enemmän. Nykyajan metelissä on joskus vaikea kuulla omia ajatuksiaan, mutta yksin ollessa ne kirkastuvat.

Miljöön vaihtamisella voi olla tekstiin hyvinkin konkreettisia vaikutuksia: Haapsalussa kävelin kamera kaulassani ja poimin tekstiini yksityiskohtia kuin omenoita puusta. Lahonneen aidan sieltä, rakennuksen täältä. Ajaton pieni puutalokaupunki on kuin suoraan historiallisen romaanin sivuilta.

Haapsalussa vietin erään aamupäivän alla olevan kuvan hurmaavien naisten kanssa. He kokoontuvat joka viikko rantaruotsalaisten museoon tekemään perinteisiä ruotsalaisia käsitöitä. Rouvat kysyivät, mitä minä oikein teen ja kun kerroin kirjoittavani historiallista romaania, eräs naisista vei minut muistoissaan lapsuuteensa, talvisodan aikaiseen Helsinkiin… 

Niin että mistä niitä aiheita saa!

Haapsalu1

Kiitos, Tampereen kaupunki!

Tampere kohtelee taiteilijoitaan ja tieteentekijöitään niin lämpimästi. Kaupungin kirjallisuuspalkinnot jaettiin taas juhlavasti raatihuoneen kristallikruunujen alla.

terhifrau

Raati luonnehti Frauta näin:

”Rannelan uusin teos perustuu taustatyöhön, jonka varaan hän on rakentanut rakenteellisesti, kerronnallisesti ja tyylillisesti hienon romaanin. Teoksen synkkä aihe, Reinhard Heydrich, Lidice, natsismin julmuus on tietysti tärkeä, mutta Rannelan Frau luo siihen taidokkaasti Heydrichin lesken kertomuksen kautta vähitellen kuoriutuvan tarinan, tutkimusmatkan pahuuteen ja sen kieltämiseen.”

Muut palkitut ovat: Anna Elina Isoaro (Rakkautta ja vasta-aineita), Sami Hilvo (Pyhä peto), Arto Lappi (Sulavesien tanssi), Reidar Palmgren (Kirpputori), Kristiina Wallin (Valon paino) ja Harri Veistinen (Kotitekoisen poikabändin alkeet). Carita Forsgrenille, J.S. Meresmaalle ja Juha Sirolle myönnettiin ammattitaiteilijoiden stipendit. Onnittelut kaikille kollegoille!

Tampereen kaupunki on myöntänyt kirjallisuuspalkintoa vuodesta 1944 lähtien. Palkinnot myönnetään vuosittain tamperelaiskirjallisuuden parhaimmistolle, jotka on julkaistu palkinnonjakoa edeltävänä vuonna. Palkinnot myöntää luovan kirjallisen työn palkitsemistoimikunta. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto vuonna 2016 julkaistuista teoksista myönnetään seitsemälle kirjailijalle.

Aiemmista kirjoistani on palkittu Läpi yön (2014) ja Goa, Ganesha ja minä (2009).

”Miksi ikävöinkään muuta, kun minulla on tämä – kun voin luoda!”

Kirjoitin hiljattain muutaman viikon ajan Viron länsirannikolla idyllisessä Haapsalun pikkukaupungissa. Residenssin kirjahyllyssä minua vetivät puoleensa Aino Kallaksen päiväkirjat. Hämmennyin, miten muuttumatonta kirjailijan työ pohjimmiltaan on. Kallaksen sadan vuoden takaisiin ajatuksiin voi helposti samastua.

Minulla oli enää muutama Haapsalu-päivä jäljellä, kun päätin tarttua Kallaksen päiväkirjoihin. Kahdessa niteessä on yli 1400 sivua vuosilta 1897-1931. Kronologisen lukemisen sijaan päätinkin tutkia, millaista elämää kirjailija eli samanikäisenä kuin minä nyt. Mitä sanottavaa hänellä olisi minulle? Paljonkin –

Kirjoitusajankohtana Kallas oli Tartossa asuva kirjailija, vaimo ja kolmen lapsen äiti. Avioliitto tutkija Oskar Kallaksen kanssa oli jäähtynyt ja arkistunut, Ainon puolelta rakkaudeton, mutta sinnikkäästi he jatkoivat yhdessä elämistä.

Läheisyyden kaipuuta Kallas on kokenut, sillä muutaman vuoden aikana hänen merkinnöistään paljastuu kolme eri ihastusta – varsin viatonta, mutta kirjailija on selvästi kaivannut romanttista ajateltavaa. Hän tuntee olevansa Byronin sanoin: ”nainen kuin jäätynyt samppanja”.

Lyhyissä päiväkirjamerkinnöissään Kallas tekee usein havaintoja säästä tai luonnosta:

”Kylmää, hienoa tuiskua ja pyryä jo kaksi päivää. Yritin tänään ulos, suuret kinokset kaikkialla.” (10.1.1914)

Hän lukee paljon kirjallisuutta suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi ja raportoi lukemastaan. Pitkiä analyysejä hän ei kirjoita, tyytyy kirjaamaan lukemansa teokset muistiin.

Hän on juuri julkaissut teoksen Seitsemän: Titanic-novelleja ja ahertaa suuritöisen Lydia Koidula -elämäkerran kimpussa, vaikka kustantaja tahtoisi häneltä mieluummin romaaneja.

Kallas kokee, että hän tekee niin paljon työtä, että elämä jää kokonaan elämättä. Jossain etäällä tulevaisuudessa siintää ”voitto”, jota kohti hän kulkee, suuri kirjallinen menestys, jota kohti ”nämä ikävät kirjalliset sormiharjoitukset vievät”. Hän tuntee intuitiivisesti, että tulee päivä, jolloin sekä Suomi että Viro kilpailevat hänestä – ja niinhän sittemmin käy.

Keväällä 1914 Kallas on lähdössä kiertomatkalle, maakuntamatkalle Suomeen lausumaan runojaan. Odotukset ja todellisuus eivät aivan kohtaa – kukapa kirjailija ei olisi tätä kokenut? Suoraan sanottuna hymyilytti lukea seuraavia lauseita:

”Eilen oli ensimmäinen iltani. Suoraan sanoen – se ei vastannut odotustani.

Olin aivan valmistautunut siihen ajatukseen, ettei tulos olisi aineellisesti loistava, mutta en ollut ottanut lukuun sitä masennusta, minkä tyhjät tuolirivit vaikuttavat.” (18.3.1914)

Ja millaista onkaan toipua pitkän esiintymiskiertueen jälkeen, oli silloin ja on yhä:

”En oikein jaksaisi vielä, lasten melu uuvuttaa minua, en ole vielä kotiutunut, lienen ollut liiaksi poissa. En ikäänkuin enää sovi tänne.” (12.4.1914)

ainokallas

Nimekkään arvostelijan kritiikkiin on vaikea suhtautua pelkällä olankohautuksella:

”Koskenniemen pahansuopa arvostelu Titanic-kirjastani häiritsi yöni. Se ei masentanut, vaan nostatti minut ainaisesta passiivisuudestani. Korvani suhisivat, niin nousi veri päähän, tunsin tehdyn vääryyden.” (28.4.1914)

Kallas odottaa varovaisesti tunnustusta työlleen:

”Minua hermostuttaa ajatus, etten saa valtionpalkintoa. Mitä silloin teen? Otan hevosen, peitän itseni vällyihin ja ajan, ajan, ilman päämäärää.” (19.10.1914)

Hevosta hän ei ota, mutta muutamaa päivää myöhemmin kuvaa varsin monen nykykirjailijan tuntoja syksyn palkintosirkuksen aikaan:

”En oikein jaksaisi elää tänään! Ei palkintoa, ei kunniamainintaa, eikä muutakaan mainintaa. – Panin maata ja itkin. Tänään oli niin raskasta ja ilotonta nousta.” (22.10.1914)

Kun luova työ ei ota sujuakseen, itseruoskinta on aika julmaa:

”Herään aamulla usein sanoihin: ’Parasiitti, loisolio, turha, hyödytön.” (12.10.1916)

Kuinka uuvuttavaa onkaan oman työn editoiminen, versioiden lukeminen yhä uudestaan ja uudestaan:

”Koidula alkaa vihdoinkin valmistua, suloista päästä kerran taas lukemaan muittenkin teoksia eikä aina vain omaansa! (4.12.1914)

Sijaistoiminnot ovat tuttuja kirjoittamista välttelevälle kirjailijalle myös sata vuotta sitten:

”Ihmeellistä, mitä kaikkia verukkeita keksin, etten ryhtyisi työhön. Menen syömään, telefonoimaan, vain lykätäkseni työn alkua.” (3.2.1915)

Pitäisikö minun potea ikäkriisiä ikäiseni kirjailijan lohduttomien ajatusten takia:

”Olen kirjoittanut noin 50 sivua. Kirjoitan suurella helppoudella – merkitseekö se, että elämäni naisena jo on lopussa ja minulla on siihen jo yleiskatsaus? (…) Viikon päästä täytän 37 vuotta.” (27.7.1915)

Niin kuin maailma oli rauhaton suuren sodan sytyttyä Kallaksen aikaan, ei se ainakaan levollisemmaksi ole muuttunut:

”Humaniteettitunteeni kärsii joka päivä, kauneudenpalvonta on sysätty syrjään, elämme kuin vierivällä pyörällä, nyt ylhäällä, huomenna runneltuina alhaalla. (19.9.1914) ”Luin savuisessa maalaispuodissa viimeiset sotasanomat ja tunnen taas levottomuutta.” (1.10.1914)

Kallaksen elämänfilosofialle olisi käyttöä meidän ajassamme:

”Seitsemän vuotta olen nyt ihmisjärkeä palvonut, asettanut ylimmäksi älyllisen kehityksen, ja nyt on kuin näkisin tämän huipun takana toisen, korkeamman.

On oltava hyvä, anteeksiantava, suvaitsevainen. Sen mukaan tahdon elää.” (8.7.1915)

Vaikkei elämästä mitään tiedä, ei voi aavistaa, mitä se on kaavaillut varallemme, unelmoida täytyy aina:

”Kirjoittaa kaksi, kolme kirjaa, kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä – siinä mitä elämältä toivon. Mahdollisesti siihen lisäksi matka maailman ympäri!” (27.11.1916)

Artikkelikuva: Laura Vesa

 

Kun kevätaurinko paistaa työhuoneeseen

Kirjailija Terhi Rannela. Kuvattu 29.3.2017 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Viimeisin kirjani Frau ilmestyi reilu vuosi sitten. Romaanin saaman innostuneen vastaanoton jälkeen olen kirjoittanut entistä palavammin: koen löytäneeni oman lajini. Seuraava historiallinen tekstini on, sanoisinko lupaavahkossa, vaiheessa – ja muistikirja sitä seuraavallekin on avattu.

Kevät on luovuuteni kannalta parasta mahdollista aikaa. Heti kun päivät pitenevät ja jo ensimmäisen aamuteekupillisen aikana saa nauttia auringonvalosta (tuosta aluksi silmiä särkevästä, mutta lumoavasta ilmiöstä), tuntuu kuin pystyisi mihin tahansa. Tällä samalla aurinkoenergialla olen vihdoin ja viimein uudistanut nettisivuni ja aion nyt ryhtyä bloggaamaan säännöllisesti.

Kirjailijuudestani, tavastani lähestyä tekstiä, edistymisestäni, kirjoittamisen lukoista, matkoistani, kiinnostavista kirjoista, kirjoittajatreffeistä.

Kurkistetaan hiukan kuluneeseen vuoteen.

Vaikka olen aina ollut paljon esiintyvä (ja mielellään esiintyvä) kirjailija, Rouva on työllistänyt minua poikkeuksellisen paljon – ja työllistää yhä. Frau on kuljettanut minua pitkin poikin maata haastattelusta toiseen, kirjastomatineasta toiseen, lukupiiristä toiseen – se on ollut hienoa ja vahvistavaa. Olen tuntenut konkreettisesti, että Suomessa on tilaa ja tilausta historiallisille tarinoille.

Olen toiminut kirjailijana vuodesta 2004 saakka. Kirjan saamaa vastaanottoa on etukäteen mahdoton ennakoida. Kirja-alan realistin motto kuuluu: ”Pessimisti ei pety.” On huomattavasti todennäköisempää ettei kirjaa huomioida lainkaan kuin että se nousee otsikoihin.

Fraun vastaanottoa jännitin poikkeuksellisen paljon, sillä kustantajani panosti sen markkinointiin. Pelkäsin, että jos romaani ei onnistuisi vastaamaan odotuksiin, jos se tuottaisi täydellisen pettymyksen, minun pitäisi miettiä kirjoittamistani vakavasti uudestaan.

Mutta kävikin niin, että ammatillisesti viime vuosi oli urani paras vuosi. Frau löysi lukijansa ja Rouvan vanavedessä edellinen kirjani, Punaisten kyynelten talo heräsi sekin ilokseni uudestaan henkiin.

Frau1

Frauta kirjoittaessani opin (muun muassa) sen, ettei loppuunkuluneeksi julistettua aihetta pidä kaihtaa. Aina löytyy uusi näkökulma, kääntämätön sivu, vaikka sitten vahingossa. Vuosia sitten tuntui kaukaa haetulta, että koskaan kirjoittaisin natsi-Saksasta.

(Vaikka toisaalta, nyt kun olen blogiani varten päivittänyt esittelyjä vanhoista kirjoistani, Frau on temaattisesti nupullaan jo esikoisessani Puhtaassa valkoisessa ja Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjassa. Taivaan tuuliin -teoksessa on niinikään siemen tuleviin historiallisiin romaaneihini).

Lina Heydrich oli aiheena aivan käsittämättömän herkullinen. Tarina elää preesensissä kaiken aikaa: kaikista niistä Lina-aiheisista anekdooteista, joita olen kuullut kirjan ilmestymisen jälkeen, syntyisi vaivatta jatko-osa.

(Älkää huolestuko: en ole kirjoittamassa sitä. Neljä vuotta oli kylliksi rouvan maailmassa…).

Punakhmer-aiheinen Punaisten kyynelten talo on julma ja armoton kirja, Fraussa on kolkot ja hyytävät hetkensä.

En tiedä, johtuuko se keväästä, valosta vai työpöydälläni olevista tulppaaneista, mutta seuraavassa historiallisessa romaanissani on enemmän elämäniloa, lempeyttä, naurua, rakkautta. Juuri nyt kirjoittaminen tuntuu innostavalta ja lennokkaalta – kerta kaikkiaan hyvältä.

Päivä päivältä kiinnyn päähenkilöihini yhä enemmän, enkä lakkaa ihmettelemästä heitä: niin nuoria, mutta niin (uhka)rohkeita!

*

Kolumnoin täällä kerran kuussa ja kylkeen kirjoitan kirjapohdintoja fiiliksen mukaan. 

Blogiani kuvittaa luottokuvaajani & ystäväni Laura Vesa.