Zugspitze – huipulla

Saksan päivitykset jatkuvat –

Viime viikolla teimme retken Baijeriin, Etelä-Saksaan. Garmisch-Partenkirchenin vuoristoalueella otetut kuvat saavat puhua puolestaan.

DSC_0465

Hannoverista Müncheniin on lentoteitse 500 kilometrin mittainen matka, mutta nopealla Intercity-Express-junalla matka taittuu reilussa neljässä tunnissa. Münchenin rautatieasemalta pääsee paikallisjunalla Garmisch-Partenkircheniin. Junamatka idyllisten maisemien halki kestää puolitoista tuntia.

DSC_0467

Garmisch-Partenkirchen on kuuluisa matkailu- ja talviurheilukaupunki. Alun perin kylät olivat erillisiä, mutta Hitler yhdisti kylät 1930-luvun puolivälissä olympialaisten takia. Sekä Partenkirchenin että Garmischin keskustat ovat lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan; Garmischin puolella tuntuu olevan enemmän palveluita ja elämää. Turisteja ei joulukuun toisella viikolla ollut tungokseksi asti.

G-P on täydellinen joulukaupunki: romanttisempaa paikkaa on vaikea kuvitella. Postaan ensi viikolla kuvia eri kaupunkien joulumarkkinoilta.

DSC_0356

Garmisch-Partenkirchenistä pääsee hammasratasjunalla Zugspitzelle, Saksan korkeimmalle vuorelle (2962 m). Tunnin ja vartin mittainen matka on elämys sinänsä, ja ikkunasta voi ihastella esimerkiksi Eibsee-järveä.

Juna kulkee pitkän pätkän kallioon hakatussa tunnelissa 26 prosentin nousukulmassa. Nousu ei varsinaisesti tunnu pahalta, mutta ei se miellyttäväkään ole. Perillepääsyä odottaa.

DSC_0407

Poden aikamoista korkeanpaikankammoa ja olen monta kertaa jänistänyt gondolihisseistä, mutta tällä kertaa kuitenkin tsemppasin uskaltaakseni aivan Zugspitzen huipulle.

Myönnän, että menomatkan tuijotin keskittyneesti punaisia kenkiäni, mutta paluumatkalla uskalsin jo katsella maisemia melko vapautuneesti. Hissikyyti oli tasainen ja nopea: ehkäpä uskallan toistekin!

DSC_0389

Hienompaa säätä ei olisi voinut toivoa. Seuraavana aamuna satoi vettä, joten nämä kuvat olisivat jääneet ottamatta.

DSC_0433

Todistettavasti huipulla!

DSC_0319

Palkinto rohkeudesta: omenastruudeli ja vaniljajäätelöä.

Toim. huom: Jos jälkiruoka maksaa Saksassa 6-7 euroa, se tarkoittaa sitä, että herkusta riittää syötävää useammalle ihmiselle useammaksi päiväksi…

DSC_0382

Ihanaa joulunodotusta! 

Satulinnoja, ristikkotaloja ja Goethen työhuone

Saksassa on loputtoman paljon nähtävää. Kirjoitan viidestä paikasta, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni kuluneen syksyn aikana.

DSC_0931

 Hannoverin puistot

Hannoverissa suosikkipaikkojani ovat puistot. Ihan vieressämme kulkee kaksi kilometriä pitkä, suora puistokäytävä, jota pitkin on hauska lenkkeillä. Puistokäytävän ympärille avautuu valtava Georgengartenin viheralue, jossa kulkee päivittäin koiranulkoiluttajia ja juoksijoita. Hannoverilaiset haukut ovat ällistyttävän hyvätapaisia: ne pärjäävät mainiosti ilman hihnoja.

DSC_0994

Georgengartenin puistossa toimii myös maineikas Wilhelm Busch -museo (Busch on kurittomien Max- ja Moritz-poikien luoja, aikanaan opiskellut Hannoverissa), jossa piipahdan aina näyttelyiden vaihtuessa. Tällä hetkellä esillä on saksalaisen Torben Kuhlmannin kerta kaikkiaan lystikäs kirjankuvitusnäyttely. Kunpa joku suomalainen kustantaja keksisi kääntää Kuhlmannin mainioita, kuulentojen historiaa ja hiirisankareita käsitteleviä teoksia.

hiiri

Asumme aivan kaupungin päänähtävyyden, kuninkaallisen Herrenhäuser Gärtenin vieressä. Aurinkoisina päivinä paikka on unelma. Minulla on puutarhaan kausikortti, mutta marraskuun kaatosadepäivinä siellä ei enää juuri tule kuljeskeltua. Harmittaa, ettei torikahvilaan voi enää istahtaa teelle ja bretzelille… (täytetty voibretzel on ehdoton suosikkini).

Marienburgin linna

Parinkymmenen kilometrin päässä Hannoverista sijaitsee Marienburgin linna, joka viehättävällä tavalla avaa Ala-Saksin kuninkaallista historiaa. Paikallisille yläkoululaisille pitäisin tätä must-kohteena: oman paikkakunnan historian ymmärrys kasvaa.

DSC_0007

Linna on fantastisen upea, mutta nähtävyytenä hankala, jos ei osaa sanaakaan saksaa. Kaikki opastetut kierrokset (mainiosti eläytyvä opas pukeutunut linnanneidoksi) ovat saksankielisiä. Englantia puhuvat saavat kulkea ryhmien perässä kuulokkeet korvillaan ja he myös missaavat oppaan kertomat hauskat anekdootit. Itse myös onnistuin vilustumaan linnan koleissa huoneissa.

Marienburg on kuitenkin yksi hienoimmista paikoista, joissa olen käynyt koko syksynä. Alun perin se oli mitä hurmaavin syntymäpäivälahja, sillä kuningas Yrjö V rakennutti sen 1850-luvun puolivälissä 40-vuotislahjaksi Marie-vaimolleen.

Marienburg
Kuningatar Marien kirjastohuone. Kuva: Pinterest-laina

Perhe ei koskaan ehtinyt nauttia valmiista linnasta vaan se jäi keskeneräiseksi, kun kuningasperhe joutui lähtemään maanpakoon Preussin kukistettua Hannoverin armeijan.

Goethen kotimuseo Frankfurtissa

Kirjailijoiden kotimuseot ovat valtavan kiehtovia ja puhaltavat pölyt klassikkokirjojen sivuilta. Kirjailijan tuotanto herää uudella tavalla eloon, kun saa nähdä, millaisen kirjoituspöydän ääressä hän on istuskellut tai tutkia, mitä kirjoja hänellä on hyllyssään ollut.

Goethe
Nuoren Goethen työhuone. Kuva: Pinterest-laina

Ehkä sitä alitajuisesti ajattelee, että jokin taikahippu tarttuu mukaan matkamuistoksi. Niin ajatteli varmasti nuorimies, joka oli samaan aikaan kanssani Goethen työhuoneessa (jossa muun muassa Nuoren Wertherin kärsimykset ja varhaiset runot ja näytelmät syntyivät): hän ei saanut silmiään irti kirjoituspöydästä.

Saksan kaupunkien historia on pommitusten historiaa. Hannoverinkin rakennuksista 70 prosenttia pommitettiin toisen maailmansodan aikana. Frankfurtissa sijaitseva Goethen syntymäkoti pommitettiin niinikään, mutta se on taitavasti ja inspiroivasti entisöity.

Nelikerroksinen talo kertoo tarinaa vauraasta, 1700-luvulla eläneestä porvarisperheestä, jolla ei tuntunut olevan puutetta mistään. Ei tilasta, ei kauniista huonekaluista, ei modernista taiteesta. Peking-huoneessa vietettiin aikaa arvovieraiden kanssa, musiikkihuoneessa tunnelmoitiin pianoa ja luuttua soittamalla, maalaushuoneessa Goethen isän kutsumat taiteilijat saivat tehdä töitä. Esillä on myös Goethen pikkupoikana lahjaksi saama nukketeatteri, joka inspiroi häntä myös kirjailijana.

Yksi talon viehättävimpiä paikkoja on Goethen isän, lakitieteen tohtori Johann Kaspar Goethen kirjastohuone, jossa on esillä tuhat nidettä (alun perin 2000). Sivistynyt isä antoi tulevalle kirjailijapojalleen kotiopetusta.

Dresden

Jos pommituksista puhutaan, niin Dresden on tietysti oma lukunsa. Toisen maailmansodan loppukuukausina liittoutuneet pommittivat itäsaksalaisen kaupungin kolmen päivän aikana maan tasalle. Pommituksissa ja niitä seuranneissa tulipaloissa kuoli 25 000 ihmistä. Dresden on niin taitavasti entisöity, ettei sen karua historiaa aavistaisi ellei tietäisi.

DSC_0141

Olin kaupungissa liian vähän aikaa – kahdessa päivässä ei ehdi muuta kuin todeta, että kiinnostava on ja milloin voin tulla uudestaan. Toivoakseni jatkan kaupunkiin tutustumista tammikuussa. Ja voi olla, että jokin tulevaisuuden kirjoistani osittain sijoittuu Dresdeniin…

Musiikin, taiteen ja historian ystävälle Dresden on ohittamaton. Hannoverilaiset tutut eivät ole kaupungista kovin vaikuttuneita, sillä kokoontuuhan Dresdenissä joka maanantai Pegida-väki marssilleen.

Lüneburg

Georgengartenin puistossa tapaamani hannoverilaisnainen oli oikeassa: Lüneburg on i-ha-na! Hurmaava, idyllinen, vastustamaton.

Kaupungin tavaramerkki on suola. Keskiajalla suolan käyttö yleistyi Euroopassa, kun maustetta alettiin louhia Lüneburgin suolakaivoksista. Kaivosten toiminta jatkui 1980-luvulle saakka.

Lune2

Hannoverista nuorekkaaseen opiskelijakaupunkiin on 130 kilometrin matka. Jos haluaa nähdä perinteisiä saksalaisia ristikkotaloja ja paljon punaista tiiltä, 74 000 asukkaan kaupunki on siihen oiva valinta.

Kun rautatieasemalta kävelee lyhyen matkaa keskustaan, Vau!-huokausta ei voi välttää. Hannoverin Mango- ja Zara-kaupoilla täytettyä keskusta-aluetta ei voi kuvailla kauniiksi, joten kontrasti erottuu. Lüneburgin historiallisessa keskustassa ei ole julkista eikä autoliikennettä.

Luneburg

Lüneburg on säästynyt pommituksilta ja saanut pitää historiallisen autenttisuutensa. Moderni arkkitehtuuri ei kaupunkikuvaa pilaa, vaan tunnelma on jopa keskiaikainen.

Puolivälissä

Voi aika! Kunpa et juoksisi pakoon aivan niin nopeasti. Takana on kolme kuukautta Hannoveria, edessä enää kolme. Sen olen täällä oivaltanut, ettei tulevaisuuden suunnitelmiaan kannata lukita kiinni.

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

On asioita, joihin en Saksassa totu.

Kuten se, että kun aamuisin herään ja avaan ikkunan, kuulen pikkulintujen laulua.

Ja se, että vielä lokakuun viimeisillä viikoilla oli niin aurinkoista ja lämmintä, että puistossa pystyi hyvin kävelemään lyhythihaisessa. Silti hannoverilainen ystäväni on lempeästi varoittanut minua epävakaisista pohjoissaksalaisista säistä ja muistuttanut, että ottaisin päivittäisen D-vitamiiniannokseni.

Tietysti minulla on aina sateenvarjo laukussani. Sitä voi tarvita milloin vain.

Viime viikolla sosiaalinen media täyttyi lumisista kuvista. Tamperelaiset ystäväni olivat liikenteessä kauhuissaan: kulkisiko VR tuiskun läpi kirjamessuille? Samaan aikaan minä kuljeskelin paksun lehtimaton päällä Georgengartenin puistossa ja tilasin bretzelin torikahvilasta.

Niin, ja sitten on vielä leikkokukat –

Suomessa ostan kukkakimpun viikottain, täällä parhaimmillaan neljä ruusukimppua viikossa. Eräänä perjantaina pelastin nupullaan olevan puketin 99 sentillä.

*

Lokakuussa pääsin vähän reissaamisen makuun.

Suomen-syyslomavieraidemme kanssa piipahdimme Lüneburgissa ja Cellessä – molemmat viehättäviä saksalaiskaupunkeja ristikkotaloineen. Dresdenin-viikonloppu siirtyi flunssakauden takia, mutta on edessä.

Saksa on täynnä kiinnostavia kaupunkeja ja on vaikea valita, minne mennä. Kaupungit, joista ei ole koskaan kuullutkaan, yllättävät asukasluvullaan: 50 000! 70 000!

Koska Frankfurt on vain kolmen tunnin päässä Hannoverista ja koska en syksyn aikana tapaa liian montaa tuttua, päätin piipahtaa Frankfurtin kirjamessuilla tapaamassa kustantajani Kariston väkeä.

Frankfurt on kiinnostava hybridi: kiiltävine pilvenpiirtäjineen ja pukumiehineen (toki naisineenkin) Euroopan finanssipääkaupunki, mutta samaan aikaan rautatieaseman tienoon laitapuolenkulkijoineen Saksan huumepääkaupunki. Toisen maailmansodan aikaan Frankfurtia(kin) pommitettiin ankarasti, eikä historiallisia rakennuksia ole pystyssä kovin montaa.

*

Kävin kaupungissa arkipäivänä, jolloin messut olivat avoinna kirja-alan ammattilaisille. Lukevalle yleisölle ovet aukesivat viikonloppuna. Kirjailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa tarkkailla, kun eri maiden kustantajat jutustelivat käännösoikeuksista osastoillaan pikkuisten pöytien ääressä.

Tietenkin sitä toivoo, että jossain vaiheessa omallakin kohdalla tärppää. Olen tietenkin iloinen Taivaan tuuliin -saksannoksestani, mutta siitäkin alkaa olla aikaa. Tämä Kirjailija-lehden erinomainen juttu käännösoikeuksien myymisen vaikeudesta lisää realismia ja saa pitämään jalat entistä tiukemmin maassa. 

Frankfurtissa valtavia halleja on monta, eksyminen enemmän kuin todennäköistä ja kävelymatkat pitkiä – yksi iltapäivä messuilua riitti minulle vallan mainiosti. Hallien sijaan huomasin viihtyväni paremman rautatieaseman kirjakaupassa.

Suomalaisilla messuilla ei ole ainakaan toistaiseksi nähty tarvetta turvatarkastuksille, mutta Frankfurtissa kuljetaan laukkutarkastuksen läpi. Messuilla liikkui niinikään poliiseja koirineen.

Saksassa näkee muutenkin katukuvassa enemmän poliiseja kuin Suomessa, tosin en tiedä, onko tämä suuntaus tulossa meillekin. Viime viikolla mennessäni klassisen musiikin konserttiin käsilaukkuni käytiin ovella läpi.

Frankfurtissa heräsin taas siihen, miten valtavan paljon kirjallisuutta maailmassa julkaistaan ja miten valtavan paljon siitä jää katveeseen – ulottumattomiin varsinkin nyt, kun käännöskirjojen ja kääntäjien asema on kurjistunut.

Huomasin kysyväni itseltäni: Kuinka monta sveitsiläistä nykynuortenkirjailijaa tunnet? Mitä osaat sanoa thaimaalaisesta kirjallisuudesta? Entä katalonialainen kirjallisuus? Niinpä niin…

Kaikkein parhaiten huomasin viihtyväni korealaisten lastenkirjojen parissa. Kuinka käsittämättömän kauniita luontoaiheisia kuvituksia.

*

Mitä kuuluu kirjoittamiselle?

Edellisessä postauksessa puffaamani Kesyt kaipaavat, villit lentävät alkaa olla loppuviimeistelyä vailla. Rakastan matkakirjoja ja kirjoittaessani ihastuin tähän genreen. Jos kirja yhtään saa vastakaikua, mielelläni tulevaisuudessa kirjoittaisin jotain vastaavaa.

Olen pitkin syksyä hehkuttanut, miten hyvin kirjoittaminen kulkee.

No –

Historiallinen romaanini on vääntynyt täydelliseen umpisolmuun. Ehkä tämän julkituominen on myös lohdullista: ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Yhtäkkiä olen täysin neuvoton ja rakennetta vailla. Olen samassa jamassa kuin Fraun kanssa aikanaan, kun itku kurkussa leikkasin käsikirjoituksesta puolet pois.

(Se teki lopulliselle versiolle hyvää ja myöhemmin ajateltuna oli ainoa oikea vaihtoehto, mutta ei se ajatus pattitilanteessa lohduta).

On harmillista toistaa samoja virheitä. Tällä hetkellä olo on kuin blogini taustakuvassa, jossa hiivin varovasti jäätä pitkin.

Hirvittää, mutta aion taas tehdä sen: leikkaan käsikirjoituksesta puolet pois. Minusta on tullut erinomainen Delete-napin käyttäjä.

Ja samalla muistutan itselleni niin kuin monta kertaa aiemminkin:

Mikään kirjoittaminen ei koskaan mene hukkaan.

 

Kuva: Laura Vesa

”Kesyt kaipaavat, villit lentävät” -matkakertomuskokoelma ilmestyy helmikuussa -18

Nyt kun Kariston kevätkatalogi on ilmestynyt, seuraavasta kirjastani uskaltaa puhua jo nimellä. Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen matkakertomuskokoelma, jossa avaan matkapäiväkirjani sivut.

KesytkaipaavatVillitlentävät_VALMIS_cmyk

”Rakas lukija,

Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä?

Kastaudutaan pohjoisen hyiseen tunturipuroon ja katsotaan revontulia yhdessä. Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.

Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. Eikä vain unelmoimaan, vaan ehkäpä selailemaan matkaoppaita, tutkimaan karttoja ja piirtämään omia, vertailemaan lentolippujen hintoja, etsimään eri maista kertovaa kaunokirjallisuutta ja lähtemään reissuun. Nojatuolilla tai lentokoneella.”

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.

*

Tuotantoni kauneimman kirjankannen on suunnitellut graafikko Annika Hiltunen.

Latteita vaalilauseita, tavallista arkea ja hyvä kirjoitus-flow

DSC_0888

Usein ratikan ikkunasta kaupunkia katsellessani huomaan kysyväni itseltäni, onko tämä elämäni onnellisin syksy. Jos on, kunpa päivät eivät kuluisi näin nopeasti. Toki ärsytyksen aiheitakin on löytynyt.

DSC_0890

Olen ollut Saksassa kaksi kuukautta. Aivan vastahan purin punaisen matkalaukkuni, opettelin Rewe-ruokakaupassa löytämään oikeat hyllyt, harjoittelin ratikkareittejä. Etsin ja löysin kantakahvilan, lumouduin kirjakauppojen määrästä ja hankin kuukausikortin liikuntakeskukseen (19,90€!).

Huomaan joinakin päivinä potevani huonoa omaatuntoa: nyt kun olen ulkomailla, eikö minun pitäisi kaiken aikaa keksiä itselleni uutta tekemistä ja uusia virikkeitä. Museoita, konsertteja, Lesung-tilaisuuksia. Miksen joka viikonloppu junaile johonkin toiseen kaupunkiin, kun täällä kaikki on niin lähellä. En voi istua kotona telkkaria katsomassa!

DSC_0892

Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itselleni, että vietän Hannoverissa puoli vuotta. Matkalla ja asumisella on eroa. Kuuteen kuukauteen mahtuu paljon arkea. Arkeen kuuluu toistuvia rutiineja, pakollisia hoidettavia asioita, laskuja, tylsyyden sietämistä, päiviä, jolloin kirjoittaminen tuntuu sietämättömältä. Siihen kuuluu lamauttavaa selkäkipua, kaatosadetta, pilalle menneitä ruoka-annoksia, liikuntavammoja – ja dediksiä, jotka eivät odota. Pohjimmiltaan elämä Tampereella ja Hannoverissa ei siis eroa toisistaan.

Olen luvannut luetuttaa tekeillä olevaa historiallista romaaniani kustannustoimittajallani syyskuun loppuun mennessä ja sen jälkeen minulla on kuukausi aikaa viimeistellä ensi keväänä ilmestyvä kirjani. On päiviä, jolloin en edes haluaisi raottaa ulko-ovea, sillä haluan keskittyä kirjoittamiseen.

DSC_0901

(Seuraava kirjani on muuten edennyt lupaavasti jo ennakkomyyntitekstivaiheeseen ja kansikuvakin on valmis. Tohdinko sanoa, että kirjalla on koko tuotantoni kaunein kansi? Tohdin. Paljastan enemmän, jahka kustantajan katalogi ilmestyy).

DSC_0907

Luovuudelleni tämä irtiotto on jo nyt tehnyt valtavan hyvää. Minulla on kirjoitettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin ja toivoisinkin saavani keskeneräiset tekstini nyt kohtuullisessa ajassa valmiiksi, sillä olen tietysti innoissani kaikesta uudesta. Ruoho on aina vihreämpää käsikirjoituksen toisella puolella, valitettavasti.

*

Aikaisemmin en ollut kovin kiinnostunut Saksan sisäpolitiikasta, mutta olen tänä syksynä herännyt aiheeseen. Saksa on Euroopan suurin maa ja mantereemme keskus.

Merkelhän on kuin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän ilmentää Suurta Eurooppalaista (tuhkimo)Tarinaa. Vaatimattomasta itäsaksalaisesta pastorin tyttärestä tuli melkein vahingossa (vai osallistunko nyt Merkel-kirjallisuudesta tuttuun vähättelyyn) yhdistyneen Saksan ensimmäinen naisministeri ja myöhemmin Kohlin vaalirahaskandaalin seurauksena liittokansleri.

Hän herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen, mutta on maailmanpolitiikassa täysin poikkeuksellinen nainen.

Vaikka Merkel pääsi neljännelle kaudelleen, kristillisdemokraattinen CDU hävisi vaalit. Pakolaiskriisin hoitoon ja Saksan nykypolitiikkaan kyllästyneet antoivat äänensä äärioikeistolaiselle AfD:lle.

DSC_0897

Jo ennen vaaleja oli puhetta paikallisten kanssa siitä, että ajatus yhtenäisestä Saksasta on myytti. Idässä ihmisten mentaliteetti on erilainen – islam-vastainen Pegida-liike osoittaa mieltään Dresdenissä joka viikko. Ei muurin murtumisesta ajallisesti kovin pitkä aika ole. Saksassa on tapahtunut jytky, mutta sen merkitys maan puistattavan historian kontekstissa on aivan erilainen kuin meillä.

Liittopäivävaalit ovat ohi ja mediassa pestään jälkipyykkiä. Hannover on yhä täynnä vaalijulisteita mahtipontisine sloganeineen: Sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vapautta kaikille! Nyt on aika! Parempi tulevaisuus ei synny itsestään! Miten latteilta ne tuntuvat nyt jälkikäteen.

Tämän postauksen kuvat olen ottanut Hannoverin Lindenin kaupunginosassa, joka on muraaleineen ja vinyylilevykauppoineen yksi kaupungin inspiroivimmista paikoista. Kuin pieni boheemi Berliini. Tulee mieleen myös Stokes Croft Bristolissa.

Vieraanvarainen Hannover

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

Vietän puoli vuotta Pohjois-Saksassa. Olen hämmentynyt siitä, kuinka lyhyessä ajassa uuteen ympäristöön voi kotiutua. Ensimmäinen kuukausi on ollut silkkaa honeymoonia.

Kun kirjoitan tätä, tamperelaiset ystäväni etsivät kaapeistaan jo lämmintä syysvaatetta. Vaikka elokuu on ollut Saksassa(kin) tavanomaista kylmempi, tänään on täydellinen kesäpäivä (+28). Puistot täyttyvät piknik-vilteistä ja kahviloiden terassit asiakkaista.

Aika menee tunnetusti ällistyttävää vauhtia, sillä tällä viikolla olen ollut Hannoverissa kuukauden.

Arki on asettunut uomiinsa.

Luulin, että uuteen kaupunkiin asettuminen olisi jäykempää ja hankalampaa varsinkin, kun kielitaito on näin pahasti ruosteessa. Sana sanalta se onneksi elpyy.

En pysty keskustelemaan vuokraisännän kanssa asuntomme ilmastoinnista saksaksi eikä hänkään vastavuoroisesti osaa englantia. Luultavasti kotiutuminen olisi vaikeampaa ilman kontakteja.

Puolisoni työkaverit ovat auttaneet meitä monissa käytännön asioissa. Olen ollut ilahtunut heidän vieraanvaraisuudestaan, sillä myös minulle on tarjottu työpistettä yliopistolta ja lounasseuraa aina kun sitä olen vailla.

Minulla on kuitenkin niin ihana työpiste kotona humisevien puiden suojassa, että viihdyn täällä.

Kirjoittaminen kulkee hyvin, lupaavasti, aikataulussaan – nautin työstäni kovasti.

Uusi ympäristö on alkanut myös tuottaa toivomiani uusia ideoita. Haluaisin kovasti avata puhtaan romaanitiedoston, jolle minulla olisi jo työnimikin, mutta en saa ennen kuin kaksi keskeneräistä on tehty valmiiksi (muistikirjassani on kyllä jo 30 itseltä salaa kirjoitettua sivua).

Seuraava kirjani on ensi kevään julkaisuohjelmassa; ilmestynee alkuvuodesta.

Se ei ole Fraun tai Punaisten kyynelten talon mielenmaisemaa eikä genreäkään, vaan vaihtelun vuoksi vähän kevyempää ja hauskempaa. Haaveilua, seikkailuja ja ripaus maailmanparannusta. Kirja aikuisille, mutta yhtä hyvin sitä toki voivat lukea nuoremmatkin.

En hiisku tämän enempää, sillä kirja on vielä aavistuksen kesken – ja loppusuoralla voi kokemukseni mukaan tapahtua ihan mitä vain…

Tarkoitus on Saksassa asuessa pyrkiä matkustamaan ympäri maata ja muuallakin, mutta ensimmäinen kuukausi on mennyt lyhyttä Hampurin reissua lukuun ottamatta Hannoveriin tutustuessa. Hannover on asukasluvultaan Helsingin kokoinen kaupunki, joten täälläkin riittää nähtävää.

Olen kokenut ilmapiirin avoimeksi ja positiiviseksi. Paikalliset vähättelevät sosiaalisuuttaan (”Meitä kyllä pidetään juroina”), mutta olen onnistunut kohtaamaan vieraanvaraisia ja ystävällisiä ihmisiä.

Esimerkiksi urheiluharrastuksissani olen kokenut olevani erittäin tervetullut ja suomalaisuuteni on herättänyt uteliaisuutta. Puistoissa ja kahviloissa saa myös juttuseuraa, jos sitä vain haluaa.

Kuva: Laura Vesa

Liebe Grüße aus Hannover!

Tulevan syksyn ajan asun ja kirjoitan Pohjois-Saksassa.

 

Syksy on yleensä esiintyvän kirjailijan elämässä kaikkein kiireisintä aikaa – erityisesti, jos on kuluvan vuoden aikana julkaissut kirjan. On koulu- ja kirjastovierailuja, on Turun ja Helsingin kirjamessut, on lukupiirejä, on kirjakauppaesiintymisiä. Keikkailu on tärkeä osa tätä työtä, mutta intensiivisen esiintymisrupeaman ja kirjoittamisen yhdistäminen on vaikeaa.

Tietysti esiintyminen on myös ihanaa, sillä lukijakohtaamisissa kirjan maailma herää eloon ja jälkikäteen syntyy aina paljon uusia liuskoja.

Minulla on alkamassa hiukan erilainen syksy. Seuraavat kuukaudet, en vielä itsekään tiedä minne asti, jouluun ainakin, asun Pohjois-Saksassa Hannoverissa. Elän ikään kuin pidennettyä residenssijaksoa täällä.

Voin toki tavata lukijoitani täältäkin käsin, mutta virtuaalisesti.

*

Tavoitteenani on viimeistellä ensi talvena ilmestyvä kirjani (joka ei ole fiktiota) ja kirjoittaa sitä seuraava kirjani (joka on fiktiota) niin valmiiksi kuin suinkin kykenen.

Ja sitten on –

(Kollega ehdotti hauskaa yhteistyötä, mietin asiaa 15 sekunnin ajan ja vastasin: tottakai!)

Ja olisi myös –

Ei pitäisi ahnehtia, pitäisi keskittyä.

Elokuu on yhtä kaikki alkanut lupaavasti. Kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja innostavalta.

*

Minulla oli sellainen mielikuva, että Hannover on ruma. Viime kesältä muistan loputtomat, suttuiset tägit kauniiden talojen seinissä ja 27 asteen helteessä kadulla seisovat roskapussit.

Mutta olen ollut väärissä paikoissa; tämähän on loputtomien puistojen ja satavuotiaiden puuvanhusten kaupunki! Olen jopa ostanut kausikortin barokkipuutarhaan.

Puisto1

Hannover on myös nuorekas, kodikas yliopistokaupunki, jossa on helppo olla. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Asukkaita täällä on reilut puoli miljoonaa.

Kaikista maailman kaupungeista olen käynyt Hannoverissa kolmesti aiemminkin. Se ei ole kovin tavallista, sillä yleensä mieleni tekee nähdä uusia paikkoja.

puisto2

Ensimmäisellä kerralla olin Madonnan konsertissa, toisella kerralla kiertueella Taivaan tuuliin -saksannokseni kanssa (ne nuoret, jotka täällä tapasin vuosia sitten, ovat kasvaneet aikuisiksi, huima ajatus) ja kolmannella kerralla, viime vuonna, lomailemassa ja kirjoittamassa.

Kun olin tekemässä Frau-kirjani taustatutkimusta Fehmarnin saarella, tapasin hannoverilaisen pariskunnan. Nuori mies oli ällistynyt siitä, että olin käynyt heidän kotikaupungissaan tai että edes ylipäätään tiesin sen olemassaolosta. Asuinpaikkaan liittyvä alemmuuskompeksi ei selvästikään ole vain suomalaisten yksityisomaisuutta.

*

On virkistävää saada olla uudessa kieliympäristössä.

Olen alkanut tarkkailla sanoja, niin suomen kuin saksankin, uudella tavalla. Maistella ja kummastella.

Osaan lukea saksaa kohtalaisesti ja ymmärrän arkista puhetta suht ok, mutta en pysty vielä keskustelemaan. Yritän oppia jotain uutta päivittäin. Kuuntelen radiosta podcasteja (esimerkiksi Coffee Break German on sympaattinen ohjelma), luen paikallisia lehtiä, opettelen sanoja WordDive-sovelluksen avulla. Miten minusta tuntuu, että nuorena oli paljon helpompi painaa sanoja mieleen…

DSC_0332

Käytän saksaa aina asioidessani, vaikka aina ei menisi ihan nappiin. On palkitsevaa tulla ymmärretyksi ja vielä palkitsevampaa on onnistua käymään edes lyhyitä keskusteluja.

Saksassa on luvassa kiinnostava syksy, sillä liittopäivävaalit pidetään syyskuun lopussa. Vaalimainoksia on pitkin poikin kaupunkia. Kirjakaupassa yksi myydyimmistä kirjoista on kriittinen artikkelikokoelma Angela Merkelistä.

Kirjakaupat / kirjat / kirjastot ovat niin kiinnostava aihe, että niistä syntyy syksyn aikana varmasti omakin postaus.

Bis bald!

Artikkelikuva: Laura Vesa

Antiikin ihmeiden jäljillä

Tukkoinen Ateena voi olla stressaava matkakohde, mutta historian harrastaja ei voi ohittaa kaupunkia.

 

Vietin hiljattain muutaman viikon Suomen Kirjailijaliiton Ateenan-residenssissä. En ollut käynyt manner-Kreikassa aikaisemmin.

Ateena tuntuu olevan kaupunki, joka jakaa mielipiteet: se joko lumoaa täysin tai sitten ei.

Ateena ei ole kaupunki, jossa Haapsalun tavoin voi hiljentyä kirjoittamiseen ja omaan sisäiseen maailmaansa (ja juuri tätä itse haen residenssimatkoilta), mutta reppukaupalla uusia virikkeitä sieltä kyllä mukaansa saa. Toki mitä useammin kaupungissa kävisi, sitä vähemmän olisi tarvetta ns. ”pakollisille nähtävyyksille”, jolloin voisi suosiolla keskittyä kirjoittamiseen.

DSC_0337

Ensimmäisellä viikolla päätön liikenne – suojatielläkin saa pelätä jäävänsä auton alle – ja kaupungin tukkoisuus – viisi ja puoli miljoonaa ihmistä on sulloutunut hyvin pienelle alueelle – ahdistivat. Matkoilla suomalainen identiteettini aina korostuu.

Lakkoja ja mellakoitakin oli; entinen pääministeri loukkaantui vakavasti avattuaan kirjepommin autossaan, mutta Syntagma-aukion tapahtumat eivät yllä keskustan tuntumassa olevaan kirjailijaresidenssiin, jossa saa asua kuin herrankukkarossa.

DSC_0341

Toisella viikolla, kun sykkeeni oli ehtinyt tottua kaupungin rytmiin, huomasin jo varovasti viihtyväni. Minut voi helposti ylipuhua täytetyillä tomaateilla, värikkään vihannestorin herkullisenkeltaisilla sitruunoilla ja sorbetilla. Puistojen ja muiden viheralueiden löytäminen on elintärkeää: betoni kuristaa.

Jos kuitenkin saisin valita saarten ja Ateenan väliltä, valitsen ehdottomasti saarten idyllisen rauhan – ja saarista Samoksen. Niin monet saariston asukkaat joutuvat muuttamaan pääkaupunkiin opintojen ja töiden perässä – ilmiö on tietysti sama meillä ja muualla.

DSC_0347

Aika kultaa muistot kuitenkin yllättävän nopeasti: matkan jälkeen olen huomannut ahmivani antiikin historiaa uudella innolla. Persialaissodat, Peloponnesolaissodan, Aleksanteri Suuren sotaretket… Olen alkanut opiskella taidehistorian terminologiaa osatakseni paremmin lukea antiikin patsaita.

Ateenassa oivalsin alkuperäisen merkityksen. Näen länsimaisen arkkitehtuurin, taidehistorian, uusin silmin.

Miten valtava vaikutus 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua, klassisella kaudella syntyneillä ajatuksilla on ollut. Yksi tekeillä olevan historiallisen romaanini kohtauksista sijoittuu Berliinin Brandenburgin portille. Akropoliilla käveltyäni osasin asettaa portin historialliseen kontekstiin kuin palan valtavaan arkkitehtoniseen palapeliin.

DSC_0410

Ennen matkaani kovinkaan moni ystävistäni ei puhunut Ateenasta mairein sanoin: ”Kaunis se ei ainakaan ole, en menisi toista kertaa, kesälomaviikko meni pilalle…”

Reissun ajankohtaa kannattaa miettiä tarkasti. Toukokuussa Ateenassa saa nauttia samankaltaisista säistä kuin Suomessa kesällä (hellettä ja kaatosadetta), mutta heinäkuun tapainen helvetillinen pätsi se ei vielä ole. Kun vaatekaupassa valittelin kuumuutta, myyjää nauratti kovasti: eihän kesä ole vielä kunnolla alkanutkaan…

Ja mitä tulee kaupungin ulkonäköön –

Antiikin kreikkalaiset tuskin iloitsisivat nykyisen kaupunkikuvan nuhjuisuudesta. Katutaide voi olla taidetta siinä missä mikä tahansa museon seinälle ripustettu teos, mutta ateenalaiset seinät ovat täynnä suttuisia tägejä. Köyhyys on silmiinpistävää: monet hienot rakennukset on jätetty aloilleen rapistumaan.

Yli 9000 ihmistä on vailla kotia. En ole aikaisemmin nähnyt niin paljon kodittomia vanhuksia. Kreikkalaisten eläkkeitä on leikattu ja pieniä eläkkeitä leikataan entisestään.

DSC_0518

Puhumattakaan tuhansista ja taas tuhansista kulkukoirista ja -kissoista… Talouskriisin takia monet ovat hylänneet lemmikkinsä. Yllä oleva, elämästään antaumuksella nautiskeleva katti kuvittaa ongelmaa tosin aika huonosti.

Vaikka en selvästikään rakastunut Ateenaan ensinäkemältä, voin jossain vaiheessa kuitenkin kuvitella meneväni kaupunkiin uudestaan. Liiton tilavaa ja hyvin hoidettua asuntoa en voi kuin kehua.

Kuvat: Matka-albumini 

”Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille”

Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1897-1906. Otava 1954.

Omistan tämän kesän naiskirjailijoiden päiväkirjojen lukemiselle. En ole vuosiin nauttinut mistään niin paljon kuin Aino Kallaksen päiväkirjoista.

Aino Kallaksen ensimmäinen päiväkirja, jonka kirjoittamisen hän aloitti 19-vuotiaana, on aluksi varsin tyypillinen nuoren naisen päiväkirja. Se on kuin varhainen, hurmaava tyttökirja – täydellinen kesäkirja itse asiassa. Teoksen alku sisältää herttaisen mutta samalla uuvuttavan paljon pohdintaa vaihtuvista ihastuksista… Eetu Rein vai Herman? Herman vai Eetu Rein?

(Toisaalta kirjan lukemisen jälkeen myös omiin nuoruuden päiväkirjoihin suhtautuu aavistuksen myötätuntoisemmin… Ne nyt eivät suoranaisesti yhteiskunnallista pohdintaa sisällä.)

Kaikki on viatonta haaveilua, kasvotusten ei tohdita eikä oikeastaan voida sanoa mitään, mutta päiväkirjalle Aino kirjoittaa tarkasti syvimmät tuntonsa: ”Olenhan minä tyttö, eikä minulla ole lupa näyttää tunteitani, enkä sitä tahtoisikaan.” (6.2.1898)

Älymystöperheen tytär tuntee oman arvonsa ja mieltymyksensä varallisuuteen ja pääkaupungin rientoihin, sillä häntä huolestuttaa, olisiko hänellä todella tulevaisuutta Hermanin kanssa, joka todennäköisesti olisi päätyvä opettajaksi vaatimattomaan maaseutukaupunkiin.

Herman on kuitenkin Ainon nuoruudenrakkaus: niin ihana ja polttava yhtä aikaa. Heidän suhteensa kehittymistä – vaikka tapahtumia ei ole oikeastaan lainkaan, miten virkistävää sekin – on suorastaan dekkarimaisen jännittävä seurata.

*

Aino (o.s.) Krohn julkaisi esikoisrunokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja Aino Suonion nimellä WSOY:ltä näihin aikoihin. Kirja sai lempeitä arvioita ja se myytiin loppuun.

Hirmuisen kunnianhimoinen nuori Aino ei kuitenkaan ollut, sillä rakkaus oli kirjoittamisen tiellä: ”En ole pitkään aikaan kirjoittanut runoja – en kerrassaan mitään. Minun ei tarvitse hakea muotoa tunteilleni, sillä oma elämäni on tätä nykyä kuin runoa, kuin kaunista satua.” (13.3.1898)

Sukulaistäditkin panivat tämän merkille ja toruivat tyttöä modernein sanankääntein: ”Ei sinua enää mikään intresseeraa, ei sinulla ole harrastuksia, elämäsi kuluu toimetonna. Sinä olet ihan kuin joku vanhanaikainen nainen, et niinkuin nykyajan tytöt.” (10.4.1898)

Mutta ei Aino kuitenkaan aivan toimeton ollut, sillä kirjoittihan hän kaiken aikaa päiväkirjaa, vieläpä varsin säännöllisesti ja seikkaperäisesti. Merkinnät harvenivat, kun hän tuli äidiksi ja joutui keskittymään kodinhoitoon.

2010-luvulla päiväkirjoilla on luultavasti suurempi kirjallinen arvo kuin Kallaksen varhaisilla kaunokirjallisilla teksteillä.

Tulee mieleen, että päiväkirjojensa sivuilla Ainosta kypsyi pikkuhiljaa se taiteilija, jonka maailma oli hänestä saava. Päiväkirja oli paitsi hänen uskottu ystävänsä ja kuuntelijansa yhtä lailla merkittävä kirjoittajakoulu.

*

Neiti Krohnilla oli elämässään aivan erilaiset mahdollisuudet kuin senaikaisilla työläistytöille. Vuonna 1899 sydänsuruista kärsivä tyttö lähetettiin neljäksi kuukaudeksi ulkomaille.

Hän vietti aikaa Ranskassa ja Saksassa, puhui kieliä, kävi oopperassa, imi vaikutteita, oli huolissaan isänmaansa tilanteesta.

Elettiin kuohuvia sortovuosia. Keisari Nikolai II antoi helmikuun manifestin, jolla kavennettiin Suomen autonomiaa:

”Millaisia uutisia tänne saapuu! Suomessa on yleinen maansuru, ihmiset käyvät mustissa, teatterit ja konsertit suljetaan yleisön puutteessa, kirkot verhotaan mustalla. Ja sanomalehdet – vaikenevat. Ei arvostelua, ei kuvausta yleisestä mielialasta, ainoastaan kuivia tosiasioita, jotka semmoisinaankin ovat sydäntä särkeviä. (…) Oi isänmaa!” (27.2.1899)

*

Ensimmäinen päiväkirja on melkoinen kasvutarina. Aino kasvaa viattomasta, höpsöstäkin tytöstä aikuiseksi, avioliiton solmivaksi naiseksi, joka joutuu tulemaan sinuiksi elämän mustien puolien kanssa.

Tapaaminen virolaisen Oskar Kallaksen kanssa on varsin yllättävä yli vuoden jatkuneen Herman-vatvomisen jälkeen: pariskunta rakastui toisiinsa vain muutamassa päivässä ja alkoi suunnitella kihloja.

Päätös solmia avioliitto 21-vuotiaana ei ollut aivan helppo, sillä Oskar Kallaksen myötä Aino avioitui myös Viron kielen ja kulttuurin kanssa. Suomalaisen lähipiirin mielestä tämä ei ollut pelkästään positiivista, tytön isänmaallisuutta epäiltiin.

Kallakset asettautuivat Oskarin töiden takia Pietariin, missä Aino tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi Helsinkiin jäänyttä perhettään. Hän tuli lähes heti häiden jälkeen raskaaksi – mikä ei ollut pariskunnalle pelkästään ilouutinen – ja odotti esikoistaan passiivisena neljän seinän sisällä.

Aviomies tosin kummasteli, miksi vaimo laiminlöi kaupungin kulttuurin. Aino ei käynyt teatterissa, museoissa tai rakastamassaan oopperassa, vaikka kukaan ei olisi estänyt.

Lapset syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä. Ainolla oli kädet täynnä työtä: haaveet kirjoittamisesta täytyi lykätä.

*

”Minä olen taiteilija, sanoin itselleni. Muuten en niin suuresti nauttisi tästä kaikesta. Minun sieluni on herkkä kaikelle kauniille, ja vereni on vilkas ja nopea” (28.4.1901), Kallas kirjoitti ihastellessaan kevätpäivää, ikään kuin muistutti itselleen, että olosuhteistaan huolimatta hän todella oli taiteilija.

Toista lasta odottaessaan hän oli onneton, kohtaloonsa alistunut:

”Yksi ihminen ei voi kaikkea saada. Minä olen saanut perheonnen täydellisenä, olen saanut miehen täyden rakkauden, mutta olen revitty omista oloistani, omasta ilmastostani. Taiteilijasielu minussa ikävöi vaikutuksia ja vaihtelua, se kituu ravinnon puutteessa ja tukahtuu, kun ei koskaan saa hengittää vapaasti.” (29.9.1902)

Vuosi vuodelta merkinnät harvenevat ja muuttuvat salaperäiseksi. Kallas joko jätti kertomatta asioita tai sitten poisti merkintöjä editoidessaan päiväkirjoja vuosikymmeniä myöhemmin julkaisukuntoon.

Ensimmäisen päiväkirjan loppupuolella hän hullaantui mieheen nimeltä Luiga, mutta lukija ei saa tietää hänestä vielä kovin paljon.

Aino Kallas -lukuprojektini jatkuu. Päiväkirjojen lisäksi löysin Antikka.netistä kirjailijan Lontoossa ja Marokossa kirjoittamansa matkapäiväkirjat.

Piiskaa ja porkkanaa – yhdessä kirjoittamisesta

Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä. Yhdessä kirjoittaminen on tervetullutta vaihtelua kotona töitä tekevälle freelancerille. Sosiaalinen paine synnyttää uusia liuskoja.

On piiskapäivä.

Osallistun siihen ensimmäistä kertaa, kollegani ovat piiskanneet toisiaan jo ainakin kahdesti aiemmin – ja synnyttäneet koko joukon uusia sivuja romaaneihinsa ja tietokirjoihinsa.

Piiska voi viuhua joko jonkun kotona tai sitten nykyaikaisesti etänä.

On etäpiiskapäivä, johon osallistuu kolme kirjoittajaa eri puolilla Tamperetta. Kirjoitamme kukin oman työpisteemme ääressä kotonamme. Tapaamme aamupäivällä Facebookin Inboxissa, vaihdamme lyhyesti kuulumisia ja keskustelemme siitä, mitä kukin tänään kirjoittaa.

Tasan kello 11.30 keskustelu päättyy, ja jokainen aloittaa kaksi tuntia kestävän työskentelyn omalla koneellaan. Minun tarkoituksenani on saada viimeisteltyä kustannustoimittajalleni menevä näyte (jota ei ole pyydetty, mutta jota haluan itse näyttää varmistaakseni olevani oikeilla jäljillä) seuraavasta romaanistani. Työ on hyvässä vaiheessa.

Yhdessä tekeminen – vaikka näin etänä – luo sosiaalista painetta. Kirjoittamiselle tyypilliset sijaistoiminnot tuntuisivat erityisen noloilta, kun kollegat keskittyvät sovitusti kirjoittamiseen. Epämääräinen haahuilu ja ”Ei tästä tule mitään!” -tuskailu jäävät pois.

Saan hyvän vireen päälle ja kun seuraavan kerran ”tapaamme” Facebookissa, en millään meinaa päästä irti tekstistäni. Flow istuu tukevasti vieressäni.

Kello 13.30 aloitamme kukin tahoillamme puolen tunnin tauon: yksi keittää kahvia, toinen lämmittää lounasta, kolmas laittaa pyykkikoneen pyörimään. Hiukan ennen kello 14 tsemppaamme toisiamme kuin parhaatkin personal trainerit: Hyvin se menee! Jaksaa jaksaa! Go, gals! Anna mennä!

Etäpiiskapäivä päättyy kello 16. Saan tehtyä ne asiat, jotka aioinkin, vaikka keskittymiskykyni alkoikin herpaantua toisella puoliskolla. Saan näytetekstini valmiiksi.

Olisipa ylellistä, jos muinakin päivinä olisi tuollainen lempeä piiska käytössä.

*

Tänä vuonna olen harrastanut yhdessä kirjoittamista erityisen paljon. Toki tarvitsen edelleen viikkooni yksinäisiä kirjoituspäiviä (puhumattakaan residenssiviikoista), jolloin voin kirjoittaa koko päivän keskittyneesti omin päin, mutta vaihtelu on yksin kotona töitä tekevälle freelancerille enemmän kuin tervetullutta.

En kaipaa työyhteisöön, mutta haluan kurkistaa sen tapaiseen silloin tällöin.

Tammikuusta alkaen olen tavannut ystävääni & kollegaani Marikaa joka viikko kahvilassa kolmituntisten ”kirjoitustreffien” merkeissä. Aluksi vaihdamme kuulumisia, syömme ehkä lounasta ja sitten teemme töitä omilla koneillamme.

Laskin hiljattain, että tapaamiskertoja on kertynyt viisitoista.

Marikalla on usein läppäri mukanaan, minulla taustatutkimukseen liittyvä kirja, jota luen ja josta teen muistiinpanoja. Kolme tuntia kuulostaa lyhyeltä ajalta ja kahvila paikkana keskittymistä häiritsevältä, mutta joka kerta olemme onnistuneet saamaan hämmästyttävän paljon aikaan – useimmiten koko sille päivälle suunnitellut työt. Tämän äärellä mykistymme lähes joka kerta.

Kuva: Laura Vesa