Postikortti Zürichistä

terhimaarit

satama

Vietin huhtikuun viimeisen viikon Zürichissä. Hurmaava sveitsiläiskaupunki oli jo hyvissä ajoin puhjennut täyteen kevääseen. 24 astetta lämpöä ja orvokkeja kaikkialla. Kevät tuli Suomeen viiveellä, mutta tulipa onneksi kuitenkin.

Koska matkustin pelkillä käsimatkatavaroilla – kuinka vapauttavaa se onkaan – jouduin jättämään paremman kamerani kotiin. Nämä tunnelmakuvat on räpsitty puhelimellani.

diary

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta. Tuossa alhaalla järjestettiin grillibileitä melkein joka ilta.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät sai hyvän kodin Herrlibergin idyllisestä kylästä. Lämmin tervehdykseni vielä näin blogin välityksellä Sirkulle – ja Leenalle, joka tutustutti meidät toisiimme. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Sveitsissä, mutta sain reissusta niin paljon enemmän irti, kun sain jutustella ihmisen kanssa, joka on asunut maassa melkein 40 vuotta.

70 maassa reissannut Sirkku nostatti paitsi kroonista matkakuumettani myös piilevää muuttokuumetta. Ehkäpä. Vielä. Joskus. Ei sitä voi tietää –

Kun katson kristallipalloon, kuulen itseni puhuvan saksaa.

Aloitin reissussa uuden (matka)päiväkirjan. Olen ollut valtavan ilahtunut niistä blogikirjoituksista, joiden kirjoittajat ovat kertoneet aloittaneensa (matka)päiväkirjan kirjoittamisen Kesyt luettuaan. Sehän minun tehtäväni onkin, ei vain kirjoittaa vaan inspiroida muita kirjoittamaan.

Tarra

Allekirjoitan.

city

Sveitsissä osasin toki odottaa upeita maisemia, mutta sitä en, että Zürich olisi niin helppo ja vaivaton, lähes pikkukaupunkimainen. Kätevää kävellä paikasta toiseen tai istuksia ratikan kyydissä. Yleisilme vähän siistimpi kuin Saksassa. Vauraus näkyy hienoina autoina ja luksusvaatteina.

Niin. Ainoa miinus onkin sitten se, että kaupungin hintataso on puistattava ja lähes poikkeuksetta ravintolalasku sai pulssini nousemaan.

voltaire

Dada-liike sai alkunsa Kabaree Voltairessa lokakuussa 1916.

joyce

Hiukan yllättäen Irlannissa nykyisin kovasti juhlittu (ja omana elinaikanaan väheksytty)  James Joyce on haudattu Zürichiin. Mietin, joskohan tänä kesänä viimein aloittaisin oman Ulysses-lukuprojektini – hitaasti ja varmasti, yhtään kiirehtimättä?

canetti

Aivan Joycen likellä on Nobel-kirjailija Elias Canettin viimeinen leposija. Huhtikuun lopussa Flunternin hautausmaa oli valtavan kaunis paikka kävellä ja lueskella vanhojen kivien kirjoituksia.

kirjakauppa

Kirjakaupat vetävät puoleensa missä tahansa liikunkin. Zürichissä pyörin Orell Füsslilla, mutta tämä kauppa on osannut valita nimensä.

sveitsikirjat

Kyllä käsimatkatavaroihin sentään muutama kirja mahtuu.

En voinut vastustaa kukka-aiheisen runokokoelman kantta ja Frisch & Dürrenmatt löytyivät kirjakaupan Sveitsi-hyllystä. Dürrenmattin Tuomari ja hänen pyövelinsä minulla olikin matkalukemisena, ah, onko mitään ihanampaa kuin wanhan koulukunnan dekkarit, ja koska romaanin kieli on aika simppeliä, uskoisin selviytyväni myös alkukielisestä versiosta.

selin

Minulta kysytään säännöllisesti: ”Minne matkustat seuraavaksi?”

Seuraavaksi Tallinnaan, tällä viikolla jo, sillä ystäväni haluavat viedä minut – yllätys – erääseen kirjakauppaan.

Oli puhetta myös laventelileivoksista, joista en ajatellut kieltäytyä…

”Onko ihanampaa rakkausrunoa kuin…?” (Helmet-lukuhaaste 4/12)

terhimaarit

huhtikollaasi

Huhtikuussa nautiskelin runoudesta ja hiukan yllättäen kiinnostuin pakonomaisesti neliöjuurista. Olen aina pitänyt matematiikkaa vastenmielisenä, mutta japanilainen kirjailija Yoko Ogawa onnistui osoittamaan, että numerot voivat olla kauneinta lyriikkaa.

 

Osallistun Helmet-lukuhaasteeseen. Huhtikuussa luin haasteeseen seuraavat teokset:

 

Haasteen kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Arto Lappi: Veden ääret. Enostone 2018.

Arto Lappi on ehdoton suosikkirunoilijani, joten hänen uusi teoksensa on aina Tapaus. Säästinkin kirjan pääsiäisloman kiireettömiä sohvallalojumispäiviä varten eikä minun taaskaan tarvinnut pettyä.

Lapin runoissa toistuu syvä inhimillisyys, lempeä viisaus, hellä itseironia ja rakkaus luontoon. Kunpa osaisin itsekin katsoa maisemaa niin tarkalla silmällä.

Runoilijan yhdeksäs kokoelma on syntynyt jännittävien impulssien avulla. Hän on kirjoittanut tekstejä Mirkka Rekolan, Jyri Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoisrunokokoelmien runojen otsikoihin. Winterreise-sikermän synnytti Jyri Schreckin teoksen johdantorunon nimi Talvimatka.

Kuin runoilijat olisivat antaneet Lapille tehtävänantoja: ”Kirjoitapa näistä!”

Otsikot on painettu sivujen oikeaan alalaitaan, jolloin ne eivät hallitse liikaa varsinaista tekstiä. Itse luin kirjaa aluksi niin, että luin ensin Lapin runon ja lopuksi maistelin otsikkoa. Mutta runot pärjäävät kyllä omillaankin, ilman tietoa niiden liikkeellepanijasta.

Onko muuten ihanampaa rakkausrunoa kuin tämä?

Sukelsitko, vai

peräti lensit. Kun et

itsekään muista.

Aamuinen töyhtösi

kuin tukkakoskelolla.

*

Haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Pekka Kytömäki, Arto Lappi ja Niklas Salmi: Lungfuls of Silence. Translated by Donald Adamson. Sanasato 2017.

Sain tämän kirjan Pekka Kytömäeltä taannoin julkkarilahjaksi ja tiesin jo kantta katsoessani, että pitäisin kirjasta. Mikä houkutteleva nimikin: Lungfuls of Silence. Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta.

Onhan tämä kaksikielinen runoantologia hyvin esillä kirjakaupoissa? (Älkää edes vastatko ja masentako minua) Jos olisin turisti, ostaisin nimittäin kirjaa tuhdin pinon tuliaiseksi. Oivallista runovientiä maailmalle!

Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen äänet sopivat mainiosti yhteen ja asettuvat dialogiin puhumaan rakkaudesta, vanhenemisesta, kirjoittamisesta. Aukeaman vasemmalla sivulla on suomenkielinen alkuperäisruno ja oikealla Donald Adamsonin käännös. On mielenkiintoista vertailla runoja: sävyeroja on.

Yksi (monista) suosikeistani on Niklas Salmen käsialaa:

Lämmitetään sauna

ja ollaan hiljaa

ja puhutaan

ja annetaan huolten

peseytyä pois.

 

Vihdotaan rintoihimme

koivunlehtisydämet.

 

Let’s heat the sauna

and be silent

and talk

and let our worries

wash themselves away.

 

Let’s whisk each other

with heart-shaped leaves.

*

Haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suomennos Antti Valkama. Tammi 2016.

Japanilaisen Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on vahva lukukokemus ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Taitavasti luoduista henkilöhahmoista tulee ystävien kaltaisia, joiden seurassa olisi mieluusti viettänyt pidemmänkin tovin.

Teos on kaunis, haikea ja koskettava ja hyvän kaunokirjallisuuden tavoin saa katsomaan elämää uudesta kulmasta. Voisiko matematiikan nähdä runoutena?

Matematiikan kauneuden ilmaiseminen on vaikeata, samalla tavalla kuin on mahdotonta selittää, minkä vuoksi tähdet ovat kauniita.

Teoksessa on näennäisesti pienet ainekset. On taloudenhoitaja, joka saa uuden asiakkaan, muistihäiriöstä kärsivän matematiikan professorin. Vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneen liikenneonnettomuuden takia professorin muisti on ainoastaan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittainen, mikä tuo tiettyjä haasteita arjessa selviämiselle, mutta japanilaisella kärsivällisyydellä ja hienotunteisuudella pulmatilanteista selvitään. On taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, joka tuo valtavasti iloa professorin näennäisesti vähäeleiseen elämään.

Teos kertoo kolmikon syvästä ystävyydestä, kiintymisestä sekä matemaattisten teoreemojen estetiikasta. Professori on mies, jolle alkuluvut ovat rakkauden suurin kohde. Intohimot tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Kirjan lukemisen jälkeen luvut eivät ole enää pelkkiä lukuja.

*

Haasteen kohta 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.

Arvostan kovasti viimevuotista Finlandia-raatia, joka päätti tehdä poikkeuksellisia ratkaisuja ja nostaa muun muassa Hanna Haurun Jääkannen ehdokkaaksi. Usein lista on varsin ennalta-arvattava. On hienoa, että Haurun kaltainen omaääninen kertoja sai ehdokkuuden myötä varmasti paljon uusia lukijoita.

Jääkansi on jatkumoa historiantutkija Ville Kivimäen aloittamalle keskustelulle sodan murtamista mielistä. Pienoisromaani (sekin virkistävä lajina tässä eeppiseen kerrontaan uskovassa maassa) kertoo sodan jälkeisestä perhehelvetistä, rintamalta palanneesta isäpuolesta, jonka paranoia myrkyttää erään tytön elämän.

Jääkansi on lohduton, mutta taitavasti kerrottu lapsuuskuvaus. Tunnelin päästä ei aina pilkistä valoa.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Tärkeät kirja(ilija)ni – Kallas, Böll ja Engelmann

terhimaarit

Kollaasi

Eilinen Metson Tärkeät kirjani -tilaisuus oli niin innostava, kiitos kollegat Siiri ja Juha & mukava yleisö, että nyt tekee vain mieli lukea…

Tässä lupaamani kooste kirjapaketistani.

 

Valitsin kolme kirjaa & kirjailijaa, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen kuluneen vuoden aikana ja joista on jopa tullut suosikkikirjailijoitani.

Aino Kallaksen päiväkirjat – koska rakastan päiväkirjaa muotona ja koska päiväkirjan sivuilla voi käydä dialogia kollegan kanssa

Sudenmorsian ei ole Aino Kallas -suosikkini vaan pikemminkin hänen päiväkirjansa, jotka julkaistiin 1950-luvulla.

Olin vuosi sitten Viron länsirannikolla Haapsalussa kirjoittamassa Savukeidas-kustantamon kirjailijaresidenssissä, josta nappasin luettavakseni Aino Kallaksen päiväkirjat ja olin aivan lumoutunut.

Tästä linkistä pääset lukemaan vuosi sitten kirjoittamani blogimerkinnän. 

Kirjailijoille ei ole tarjolla työnohjausta niin kuin monen muun ammatin edustajille, joten hiukan yllättäen kollegan päiväkirjoista voi löytää paikan, jossa pohtia omaa ammatillista identiteettiä ja saada vertaistukea. Kirjailijana arvostan myös uskallusta omakohtaisuuteen, uskallusta asettaa itsensä alttiiksi, vaikka toki julkaistut päiväkirjat ovat aina editoituja.

Vaikka Kallas on kirjoittanut päiväkirjansa yli sata vuotta sitten, niistä löytyy hämmentävän paljon samastumispintaa. Ajallisen etäisyyden päästäkin kirjailijuuden ydin pysyy samana. Kirjoittaminen on asia, joka tekee elämästä merkityksellisen.

***

2.

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti (Der Engel schwieg, 1992) – koska Böllin teksteistä huokuu syvä inhimillisyys

Asuin hiljattain puoli vuotta Hannoverissa, Pohjois-Saksassa ja näiden kuukausien aikana kiinnostuin yhä enemmän saksalaisesta kirjallisuudesta.

Tulin myös kierrelleeksi ympäri maata kohtalaisen paljon ja havainneeksi, että Saksan historia on ilmapommitusten historiaa. Kiinnostukseni laajeni toisesta maailmansodasta siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Kun keskustelin omanikäisten saksalaisten kanssa pommituksista, he sanoivat ykskantaan: me ansaitsimme ne, ne olivat meille ihan oikein. Mutta onko elämä kuitenkaan näin yksioikoista?

Valitsin rauniokirjallisuuden klassikkoteoksen Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti, koska kuvatessaan pikkutarkasti pommitettua kaupunkia, ilmeisesti kirjailijan kotikaupunkia Kölniä, se on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen.

Lukijana koin katsovani myös nyky-Syyriaa ja miettiväni, kuinka kauan kuluu, että saamme käsiimme kaunokirjallisia kuvauksia Syyrian sodasta.

Böll kirjoittaa Hans Schnitzleristä, joukko-osastostaan paenneesta sotilaasta, joka kotikaupunkinsa raunioista etsii suojaa, ruoanmurusia ja ystävällistä katsetta. Romaani on myös haikea rakkausromaani, sillä lohduttomassa maailmanlopun maisemassa ihmiset hakevat turvaa toisistaan.

Toisen maailmansodan aikana ilmasodan uhriksi joutui noin 600 000 saksalaista siviiliä, kolme ja puoli miljoonaa kotia tuhoutui ja sodan jälkeen kodittomana oli yli 7,5 miljoonaa saksalaista.

Tämä tragedia on kuitenkin tabu, josta saksalainen kirjallisuus on melkein kokonaan vaiennut. Böllin esikoisromaani julkaistiin vasta vuonna 1992, koska koettiin, ettei suuri yleisö ollut aiemmin siihen valmis.

Tämän teoksen kirjapariksi suosittelen kirjallisuudenprofessori W.G.Sebaldin hienoa kirjaa Ilmasota ja kirjallisuus, jossa tutkija pohtii vaikenemisen syitä.

***

3.

Julia Engelmann: Eines Tages, Baby – koska synkkä maailma tarvitsee enemmän naurua ja valoa ja koska Engelmann saa minut a i n a hyvälle tuulelle

Löysin Julia Engelmannin kaksi ensimmäistä runoteosta viime syksynä hannoverilaisen kirjakaupan hyllystä ja ihastuin nuoreen, 25-vuotiaaseen tekijään saman tien. Ostin myös äänikirjan, jossa Engelmann itse lausuu tekstejään ja olin aivan hullaantunut. Täydellistä kielikoulua!

Engelmannin kirjoja ei ole suomennettu ja valitsinkin kirjan vastalauseeksi, koska Suomessa käännösrunouden tila on niin surkea. Ei kotimaisen runoudenkaan tila kehuttava ole, joskaan tilanne esimerkiksi Saksan kaltaisessa maassa ei ole yhtään parempi.

Ostaessani Julia Engelmannin kirjoja en vielä tiennyt, miten suuri tähti hän Saksassa on. Kun aloin ottaa enemmän selvää hänestä, meinasin pudota tuolilta.

Voiko todella olla olemassa RUNOILIJA, toistan runoilija – ei fitness-tähti, jolla on Facebookissa yli puoli miljoonaa seuraajaa?

Julia Engelmann on ihailtavan tavallinen nuori nainen, joka kirjoittaa runoissaan ihailtavan tavallisista arkisista asioista. Saksassa häntä kutsutaan oman sukupolvensa ääneksi. Suomessa hänen sielunsiskojaan voisivat olla Sanni ja Heli Laaksonen.

Hän kirjoittaa rakkaista vanhemmistaan (niin, aidosti rakkaista vailla angstia), veljestään, sosiaalisen median luomista paineista, runouden kirjoittamisesta, rakkaudesta, yksinäisyydestä.

Engelmann keikkailee ahkerasti pitkin poikin Saksaa. Hänen esiintymisensä ovat loppuunmyytyjä. Menin kuulemaan häntä Hannoverin Kuppelsaaleen 2000 muun saksalaisen kanssa. Olin odottanut, että yleisössä olisi enimmäkseen parikymppisiä nuoria naisia, mutta jälleen ällistyin, kun näinkin kaikenikäisiä miehiä ja naisia, nuoriakin toki, mutta yhtä lailla keski-ikäisiä pariskuntia ja vanhempia rouvia.

Engelmann on tehnyt kevyen pop-albumin Poesiealbum ensimmäisen kokoelmansa teksteistä.

Livekeikalla ymmärsin, miksi Julia Engelmann on niin tavattoman suosittu. Hän on paitsi verbaalisesti aivan pöyristyttävän lahjakas, hän hohtaa myös sellaista positiivista energiaa, jota tässä ajassa kipeästi tarvitaan. Hän on tunnettu konfettisateestaan. Pitkin iltaa hän nakkeli kiiltävää paperisilppua ympäriinsä.

Kesken kolmituntisen keikan Engelmann piti kyselytunnin, jossa ihmiset saivat kysyä häneltä asioita. Runoilijan äiti kulki mikrofonin kanssa pitkin salia. Todella monet halusivat vain sanoa: ”Du machst mich glücklich, teet minut onnelliseksi.”

Engelmannin runoja/runoista tehtyjä lauluja voi kuunnella esimerkiksi YouTubesta, josta löytyy monta hänen esiintymistään:

***

Juha Siro puhui Sirkka Turkasta, Cormac Mc Carthysta ja Alice Munrosta ja Siiri Enoranta puolestaan David Mitchellistä, Gaétan Soucyn Tulitikkutytöstä sekä Siri Hustvedtin tuotannosta.

”Kirjoittamista voi ymmärtää myös pysähtymisen haluna”

terhimaarit

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

Huhtikuu on vuoden parasta aikaa. Valon ja yhtäkkiä loputtomalta tuntuva ajan määrä –

Pitkän sairastelujakson jälkeen osaan olla kiitollinen siitä, että kirjoittaminen kulkee taas hyvin. Parhaimmillaan kirjoittaminen on suuri nautinto.

 

Kevätmietteitä: 

Lapsuudenystäväni on alkanut kirjoittaa runoja. Kun hän lähetti minulle ensin muutaman luettavaksi ja sitten kokonaisen kokoelman, sydämessäni läikähti jotakin poikkeuksellisen lämmintä.

En muista, milloin viimeksi olisin kokenut niin vilpitöntä iloa. Yhtäkkiä näin suoraan lapsuuteemme, pajupuumajoihimme ja vaahteranlehtileikkeihimme, kuulin puron solinan ja meidän heleän tytönkikatuksemme…

Ja minuakin alkoi kirjoituttaa –

*

Vierailimme Annelin kanssa hiljattain Tampereella kansallisten senioreiden kirjallisuuspiirissä kertomassa – pitkästä aikaa! – Kuparisaari-trilogiastamme. On virkistävän ennakkoluulotonta, että senioripiiri haluaa kuulla nimen omaan nuortenkirjasta. Tätä asennetta lisää!

Puhuimme marraskuun vaikutuksesta kirjasarjan syntyyn, puhuimme juustokakkutreffeistämme, puhuimme kirjan hahmojen esikuvina toimineista diktaattoreista vaimoineen.

Oli mukava palata muistelemaan yhdessä kirjoittamista, ja suoraan sanottuna siihen tuli vähän kaipuukin. Ehkäpä. Joskus. Vielä.

*

Viime aikoina olen lueskellut mikrofilmejä. Etsin tunnelmaa, sanastoa ja odottamattomia yllätyksiä. Ja toisaalta en etsi mitään vaan pelkästään nautin tutkimisen riemusta. Kuvittelen olevani sen ajan sanomalehtilukija.

Vuosikymmenten takaisten lehtien lukeminen on tavattoman kiehtovaa. Kunpa onnistuisin välittämään Ne Oivallukset, joita saan lehtiä lukiessani fiktioni kautta myös lukijoille. Hienovaraisesti. Ohimennen. Sivulauseessa.

Historian tutkiminen on addiktoivaa ja lohdullisen eskapistista. Tällä hetkellä Tampere on yhtä raitiovaunutyömaahelvettiä ja tulee olemaan vielä pitkään. Tamperelaisia yhdistää busseissa moneen kertaan ääneenlausuttu motto: ”Meidän pitää kärsiä, jos tahdomme ratikan.” Ja kyllähän me tahdomme (Pinkin!). Joten sinnittelemme.

Mutta on ihanaa silti paeta tätä kaikkea kaaosta kaunokirjallisella aikakoneella.

*

Ystäväni lähetti minulle kirjoittajaohjaaja Helmi Hulmin kirjan Saattaen vaihdettava – vapaudu kirjoittamalla.

”Kirjoittamista voi ymmärtää myös pysähtymisen haluna”, Hulmi kirjoittaa.

Tämä on tärkeä asia, oikeastaan akilleenkantapääni, jota ajattelen usein ja jota yritän harjoitella.

Yritän välttää sitä, että (seuraavasta historiallisesta) romaanistani tulisi liian juonivetoinen, sillä lopulta juoni on varsin epäkiinnostava asia. ”Enemmän poetiikkaa, vähemmän politiikkaa”, kirjoitin itselleni ohjeen muistikirjan kulmaan.

Niinpä istahdan talon portaille lukijan viereen katselemaan kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Annan päähenkilön ripustaa pyykkejä kaikessa rauhassa ja ajatella ajatuksiaan. En pakota häntä liikkeelle, komenna vielä käännekohtaan.

*

Tapahtumavinkkinä:

Tulevana lauantaina 21.4. klo 13-14 kerron kollegoitteni Siiri Enorannan ja Juha Siron kanssa meille tärkeistä lukukokemuksista Tampereella pääkirjasto Metsossa. Kukin meistä esittelee lyhyesti kolme kirjaa tai kirjailijaa. Kerron muun muassa Aino Kallaksen päiväkirjoista.

Postaan pienen koosteen valitsemistani kirjoista ensi viikonloppuna.

*

Blogiani kuvittaa: Laura Vesa

”Olet ihmeellinen. Olet hämmästyttävä. Olet häikäisevä.” (Helmet-lukuhaaste 3/12)

terhimaarit

Maalis_kollaasi

Maaliskuussa ihastuin suloiseen kirjekirjaan ja kadehdin virolaisen Ilmar Taskan kertojanlahjoja. Helmet-lukutahtini on hiukan hidastunut, koska luen kaiken aikaa myös kirjoittamiseeni liittyvää taustakirjallisuutta (josta en rohkene täällä hiiskua), mutta kirja kerrallaan, pikkuhiljaa, hauska lukuprojektihan tämä.

 

Maaliskuussa luettua:

Haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus 2018.

Kierrän nyt aika kaukaa. Fraun kirjoittamisen aikaan moitin itseäni siitä, että käsittelen loppuunkaluttua aihetta. Enkö todella kekseliäämpää maailmanhistoriasta löydä kuin toisen maailmansodan. Olin viime syksynä Münchenissä kävelykierroksella, jossa tutustuttiin kansallissosialistisen puolueen syntypaikkoihin.

Oppaamme, fanaattisten SS-miesten ja antisemiittien jälkeläinen, joka sovitti isoisiensä tekoja kierrättämällä turisteja pitkin kaupunkia, sanoi: ”Jos nyt alatte lukea toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta, olette lukeneet kaiken 900 vuoden kuluttua.” Niinpä niin.

Kyllä sinne sekaan yksi Frau mahtuu. Ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kysymys on 1900-luvun keskeisimmästä narratiivista, jonka epäinhimillisyys ei lakkaa askarruttamasta meitä ja joka kosketti käsittämättömän montaa ihmistä. Kirjoittaminen on tapa yrittää ymmärtää.

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa esikoisromaanissaan niin ikään tutun kuuloisesta ja viime vuosina paljon käsitellystä aiheesta: nuori nainen rakastuu saksalaiseen sotilaaseen 1940-luvun Rovaniemellä. Syntyy poika. Nainen kantaa häpeää. 1980-luvulla poika hautaa äitinsä ja alkaa selvittää arvoituksellisen isänsä kohtaloa. Hukkuiko tämä rintamakarkurina puroon Pohjois-Suomessa?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa – mikä mainio nimikin – kertoo kolmesta miehestä ja heidän intohimoistaan, ehkä jopa pakkomielteistään, joilla on ikävä taipumus pilata perhesuhteita. Kirja kertoo perhostutkijasta, lentäjästä ja säveltäjä-pianistista.

Ahmin tätä ilmavaa, taitavasti rakennettua ja oivaltavaa romaania. Kerta kaikkiaan hieno teos! Taustatutkimusta rakastavalle kirjailijalle lukeminen on silkkaa herkkua: kunpa olisi itsekin saanut istua arkistossa perhostutkijan vierellä… Kirjassa on sietämätön autenttisuuden tuntu, ja huomasinkin googlettavani kirjan fiktiivisiä henkilöitä.

Sain tästä kovasti kirjoitusbuustia itselleni.

Kiitoksia Anna-Liisa Ahokumpu (ja ystäväni, joka kirjaa minulle vinkkasi).

*

Haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010. Suomentanut Kirsi Kinnunen. Tekstannut Ninni Aalto.

Milloin viimeksi olen (/t) lukenut Norsunluurannikolle sijoittuvan kirjan? Mitä edes tiedän Norsunluurannikosta? Testasin itseni ja osasin sentään sijoittaa maan kartalle.

Aya – Elämää Yop Cityssä on valloittava sarjakuvateos 1970-luvun lopun Yopougonista – tai Yop Citystä niin kuin nuoret haluavat kortteliaan kutsuttavan amerikkalaisten elokuvien mukaan. Aya on täydellinen YA-kirja – ja otan sen mukaan kirjavinkkauspakkiini.

Tarinassa ei ole selkeää juonta, vaan lukija pääsee seuraamaan parikymppisten nuorten arkista ja kohtalaisen huoletonta elämää.

Iltaisin nuoret rakastavaiset tapailevat toisiaan salaa torilla, jota kutsutaan Tuhannen tähden hotelliksi. Vanhempien ja lasten ajatukset sulhasista ja morsiamista eivät oikein kohtaa. Kirja on rentouttavaa luettavaa, kuvitus nautinnollisen värikästä, karkkia silmille.

Harvoin kirjallisuudessa tulee vastaan näin mutkatonta arjen kuvausta.

Tekijäkaksikko Abouet & Oubrerie ovat aviopari. Abouet on syntynyt Norsunluurannikolla, mutta teos ei ilmeisesti ole kovin omaelämäkerrallinen.

Länsimaisella medialla on useimmiten tapana esittää Afrikka negatiivisten uutisten kautta, mutta kirjan agendana on ollut valottaa tuiki tavallista elämää – ja siinä se onnistuu. Nuoruus on globaalia. Harmi, ettei kuusiosaisen sarjan muita osia ole käännetty.

*

Haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suomennos Helena Bützow. Äänikirjan (2017) kertoja Anna Saksman. Tammi 2005.

En liene ainoa, joka hiljattain myönnetyn Nobel-palkinnon jälkeen on ryhtynyt ahmimaan Ishiguroa. Hain juuri varauksesta Yösoittoja-novellikokoelman.

Ole luonani aina sopisi haasteen moneen kohtaan. Päällisin puolin romaani on seikkaperäinen lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus, kasvukertomus, jossa päähenkilö Kathy käy takautuvasti läpi muistojaan Hailshamin taidepainotteisessa sisäoppilaitoksessa.

Mutta teoksessa on vavahduttava alateksti: kaikki ei ole siltä miltä näyttää niin kuin Ishiguron teoksissa ei muutenkaan.

Kuuntelin romaania äänikirjana kävellessäni järven jäällä pakkasauringon alla ja huomasin kaiken aikaa esittäväni kysymyksiä: Miksi nuorille opetetaan taiteita ja runoutta? Mikä ihmeen galleria? Ja vasta paljon myöhemmin: Millaista on elämisen arvoinen elämä? Kenen elämä on arvokasta?

Ishiguro malttaa rauhallisesti ja kärsivällisesti (makuuni välillä turhankin yksityiskohtaisesti) rakentaa tunnelmaa. Hyvin hitaasti hän piilottaa vihjeitä rivien väleihin, mutta lopuksi seikkaperäisesti paljastaa kaiken. Lukijana / kuulijana olisin kaivannut enemmän omaa oivallettavaa. Toki pihvi ei ole romaanin rakenteessa vaan teemassa, joka pakottaa pohtimaan lääketieteen etiikkaa.

Vaikka pidin paljon enemmän Pitkän päivän illasta (joka on mielestäni täydellinen romaani), huomaan kuitenkin aika ajoin kaipaavani Kathya, Tommya ja Ruthia, joihin ehdin kävelyretkilläni kiintyä.

*

Haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Ilmar Taska: Pobeda 1946. Suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 2017.

Virolainen elokuvan- ja teatterintekijä Ilmar Taska vieraili viime kesänä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, ja siitä saakka sympaattisen kirjailijan esikoisromaani on keikkunut lukulistallani.

Sanon heti suoraan, että Pobeda 1946 on loistava romaani. Häikäisevän hyvä, viisi tähteä. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Tallinnaan, johon raskas, kaiken lamauttava rautaesirippu on pikkuhiljaa laskeutumassa.

Kertojia on useita. On oma-arvontuntoinen oopperalaulaja, joka kaipaa brittiläistä rakastettuaan. On brittiläinen radiotoimittaja, joka kaipaa virolaista ”Aidaansa”. On pieni poika, joka ei hoksaa, ettei hienolla Pobeda-autolla ajavalle sedälle kannattaisi kertoa isästä ja äidistä ihan kaikkea. On Pobeda-setä, joka uskossaan parempaan maailmaan muuttaa julmasti ja peruuttamattomasti monen elämän. Vallankumouksella on ikävä taipumus syödä omat lapsensa.

Kiehtovaksi intertekstiksi on kiedottu Puccinin Madama Butterfly -ooppera, joka hienovaraisesti kommentoi romaanin tapahtumia.

”Maailman kansat eivät voi sulkea silmiään meidän kohtaloltamme!”, eräs taiteilija parahtaa romaanissa. ”Länsimaat eivät jätä meitä.” Varsin ajattomia ja tutun kuuloisia lauseita…

*

Haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Rakas kuka vaan. Kirjeitä joita ei koskaan lähetetty. Toimittanut Emily Trunko. Suomentanut Sari Luhtanen. Graafinen suunnittelu ja kuvitus Tiia Javanainen.

Tämä kirja löytyy kirjakauppojen lasten- ja nuortenhyllystä, mutta sen lukeminen on hyvää tekevää ja oivaltavaa minkä tahansa ikäiselle (niin kuin niin monen lasten- ja nuortenkirjan, eihän sitä tarvitse enää erikseen sanoa vuonna 2018?).

Postaukseni otsikko on sitaatti eräästä kirjeestä.

Rakas kuka vaan on yksinkertaisesti ihana kirja – se on esineenäkin todella suloinen, voi mikä taitto ja kuvitus, ja se tekee mieli ostaa lahjaksi ihan kaikille.

Emily Trunko on amerikkalainen teinityttö, joka raapusti muistikirjaansa kirjeitä, joita hän ei aikonutkaan lähettää. Hän keksi perustaa Dear My Blank -blogin, johon keräsi lähettämättömiä kirjeitään – ihmiset innostuivat, netti räjähti, ja ilmiö oli valmis. Ihmiset alkoivat lähettää Emilylle omia kirjeitään, joita tämä julkaisee nimettöminä. Rakas kuka vaan -kirjaan on koottu kirjeitä erilaisten teemojen alle.

Tarina jatkuu. Blogi täydentyy kaiken aikaa. Tätä kirjoittaessani viimeisin kirje on lähetetty 12 minuuttia aiemmin, sitä edellinen muutama tunti sitten.

Dear J,

You are my eyelash-wish everytime.

E

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini”

terhimaarit

image001

Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani julkkareita vietettiin tällä viikolla Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereella. Tässä kirjallinen versio illan kulusta. Hyvä ystäväni ja kollegani Päivi Haanpää haastatteli minua.

 

Tai siis – tämän olisin alun perin halunnut sanoa, mutta luultavasti sanoin jotain aivan muuta…

Miksi uusi laji, miksi tällainen kirja tällä kertaa?

Matkakirja on ollut tekeillä vuosia. Kun aikanaan aloin kirjoittaa kolumneja Kalevaan ja myöhemmin Karjalaiseen, päätin jo silloin, että suurin osa kolumneistani käsittelisi reissujani ja että myöhemmin koostaisin tarinat kirjaksi.

Olen viime vuosina saanut matkustaa paljon ja nähdä ja kokea monenlaista. Olisi sääli olla kirjoittamatta kaikesta siitä!

Kirja ei juurikaan enää sisällä alkuperäisiä kolumneja täysin sellaisenaan, sillä ne pitää aina kirjoittaa tiettyyn sanomalehtimittaan. Olen editoinut ja laajentanut kolumneja ja lisäksi kirjoittanut varta vasten pitkiä matkapäiväkirjamerkintöjä kirjaa varten. Pisimmät tekstit kertovat Uuden-Seelannin ja Japanin matkoistani, Ateenasta, Haapsalusta sekä asumisestani Saksan Hannoverissa viime syksynä.

image002
Kun viime keväänä kirjoitin Viron länsirannikolla Haapsalussa, tämä kissi oli naapurinani. Myös yllä oleva maisemakuva on idyllisestä Haapsalusta.

Millaisia matkoja kuvaat kirjassa – keiden kanssa matkustat ja millaiselle ajanjaksolle nämä matkat sijoittuvat?

Kirjassa matkustan yhtä lailla yksin, ystävieni kuin paljon työmatkoja tekevän puolisoni kanssa. Kesyt kaipaavat eivät kuvaa kaikkia elämäni matkoja, vaan kurkistaa päiväkirjaani ehkäpä viimeisten kymmenen vuoden ajalta.

Näin jälkikäteen harmittaa, että paljon kiinnostavaa on jäänyt kirjoittamatta. Siinäkin yksi syy pitää matkapäiväkirjaa!

Eroaako matkapäiväkirja tavallisesta päiväkirjasta?

Luultavasti siten, että matkapäiväkirjaan tulee kirjoitettua enemmän ja aistivoimaisemmin, koska reissussa on enemmän aikaa ja myös asiaa kirjoitettavaksi. Uusia elämyksiä, joita rutiinien täyttämä arki harvoin sisältää.

Lehteilin hiljattain Hannoverin-päiväkirjaani. Honeymoon-vaiheen jälkeen – kun kaupunki oli ehtinyt tehdä ensivaikutelmansa – lakkasin kirjoittamasta ja myöhemmin huomasin: ”Minne katosi kuukausi päiväkirjasta? Tuntuu kuin yhtäkkiä olisin lakannut aistimasta ja kokemasta asioita. Kuin kuukausi olisi vain haihtunut ilmaan.”

Reissupäivät vaikuttavat näennäisesti kiinnostavammalta kuin tiskiaineen tuoksuinen tavallinen arki, mutta ovatko ne? Milloin minä (tai sinä) olen viimeksi kuvannut tavallista aamupalaani tai kirjoittanut siitä, kun maalisaurinko laskee myöhään iltapäivällä ja värjää olohuoneen tunnelmallisella valollaan? Tätä olen pohdiskellut tällä viikolla.

image003
Pakko myöntää, että Kreikan kuvia katsoessa tulee kamala ikävä kesää!

Kesyt kaipaavat, villit lentävät kertoo matkoista, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo kirjoittamisesta. Miten kirjailijan työ ja matkustaminen sopivat yhteen? (Ehkä myös: täytyykö kirjailijan matkustaa paljon?)

Kirjailijan työ on ihanteellista, koska se ei ole sidottua aikaan tai paikkaan, vaan se kulkee mukana kaikkialle. Kirjailijan työ painaa vain muistikirjan verran.

Kirjailijan ei tarvitse matkustaa paljon, mutta minun pitää. Olen levoton enkä kestä kauan aloillani. Tällä hetkellä hiukan paremmin, koska olin hiljattain niin kauan poissa. Juuri nyt en kaipaa mihinkään.

Hyvää kirjallisuutta syntyy, vaikka kirjailija ei poistuisi kotikaupunginosastaan tai työpöytänsä ääreltä (jossa hänen itse asiassa kuuluisikin olla). Kirjailijuushan on ensisijaisesti matka sisäänpäin eikä ulospäin.

Samastun Natalie Goldbergin ajatukseen: ”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini.”

image004
Ateena Akropoliilta nähtynä.

Kirjoitat paljon ulkomailla, erilaisissa paikoissa. Vaikuttaako kirjoittamispaikka siihen, millaista tekstiä syntyy? (Ja toisaalta: voiko mistä vain kirjoittaa missä vain?)

Paikka tuo oman jälkensä, vaikka lukija ei sitä ehkä tekstistä huomaisikaan. Tekeillä oleva historiallinen romaanini sisältää aistihavaintoja Saksasta, vaikka kirja ei sijoitukaan Saksaan. Tietyssä kirjoitusprosessin vaiheessa koko elämä muuttuu materiaaliksi, ja visuaalisia virikkeitä poimii ympäristöstä. Etsin yksityiskohtia kirjaani ihmisiä tarkkailemalla. Juuri nyt etsin Tampereen katukuvasta romaaniini sopivaa 30-vuotiasta miestä.

En voi kirjoittaa missä vain. Kokeilin viime keväänä huvikseni avokonttoria, koska kaipasin aamulla töihin lähtemisen fiilistä ja vaikka suuressa työtilassa oli lisäkseni vain muutama muu, en pystynyt keskittymään. Yksikin ihminen kykenee tuottamaan hämmentävän paljon meteliä.

Tarvitsen hiljaisen ja yksityisen huoneen. Voin silloin tällöin kuriositeettina kirjoittaa kahvilassa, kirjastossa, junassa tai hotellihuoneessa, mutta en pitkäjänteisesti.

Mutta kyllä, voin kirjoittaa 1970-luvun Phnom Penhistä Tampereella tai 1940-luvun Tampereesta Ala-Saksissa. Tarinat kulkevat mukanani pääni sisäisessä ruumassa.

image005
Milford Sound eli Uusi-Seelanti esittää kaikkein parastaan.

Kirjan nimi on lainaus Elmer Diktoniukselta, jonka mukaan vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät. Miksi juuri tämä nimi kirjalle? Mitä kesyt ja villit linnut sinulle symboloivat?

Työhuoneeni seinällä oli pitkään postikortti, jossa Diktoniuksen lause oli esillä enkä kyllästynyt siihen. Lause on kaunis ja lukijat ovat reagoineet siihen hyvin myönteisesti. Se on tuttu niin monelle.

Tavallaan lause on arvottava: onko kaipaava lintu kehnompi, ehkä jopa arkajalka verrattuna villiin, joka uskaltaa lentää? Samastummeko mieluummin villiin kuin kesyyn? Puolisoni oli pudota tuolilta (hellästä naurusta) nimen kuullessaan. Minä nimittäin satun olemaan turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava ihminen enkä mikään benji-hyppääjä. Ehkä tämä kontrasti tuo kirjani nimeen lempeää ironiaa ja huumoria.

Jokaisessa meissä on kesy ja villi puoli, niin uskon. Mutta niin tai näin, rakastan lintuja. Virta-alleja kuvaava kirjoitus on oma suosikkini kirjassa.

image006
Tämän lähemmäs vesiputousta ei juuri voi päästä. Milford Soundin vuonoilla edelleen.

Mitä (muuta) matkustaminen on sinulle opettanut?

Olen tullut erittäin tietoiseksi omasta etuoikeutetusta asemastani tässä maailmassa. Tunnen jatkuvaa kiitollisuutta omasta hyvästä ja onnellisesta elämästäni. Matkustaminen Intian tai Gambian kaltaisiin köyhiin maihin on herättänyt sosiaalisen omantunnon – ja toisaalta köyhyyttä näkee jokaisessa länsimaisessa suurkaupungissakin, yhtä lailla Tampereella ja Helsingissä. Kymmenen vuoden takaisella Kambodzhan-matkalla vanhenin kymmenen vuotta.

Monet matkat ovat jalostuneet kirjojen aiheiksi ja tietysti vuosien mittainen taustatutkimus & kirjoittaminen on aikamoinen henkilökohtainen historia-akatemia.

Vietit hiljattain puoli vuotta Saksassa. Millainen kokemus se oli ja miten se vaikutti luovuuteesi? Tuleeko Saksa näkymään tulevissa kirjoissasi?

Hannoverin aika oli – ehkä hiukan yllättäenkin – elämäni parasta aikaa. Saksa on uusi Intia, sillä vietettyäni puoli vuotta Herrenhausenin herrankukkarossa onnistuin saavuttamaan mielentyyneyden. Oivalsin, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Rimpuilun ja säntäilyn aika on ohi. Tässä on hyvä.

Mistä maista haaveilet? Minne menet tänä vuonna?

Huhtikuussa menen kevätmatkalle Sveitsiin ja toukokuussa kirjakauppamatkalle Tallinnaan. Tänä vuonna haluaisin kuitenkin ensisijaisesti solmia laiminlyödyt vaelluskengät jalkaani ja lähteä tunturiin. Kaipaan luontoon.

Aiotko kirjoittaa vastaavanlaisia kirjoja jatkossa?

Aloitin viime viikolla kirjan, joka on sukua Kesyille, mutta joka ei kuitenkaan kerro matkustamista. Tuntuu siltä, että tässä ajassa on tilaa hyvänmielen kirjoille. Kirjoitan lisää matkoistani, mutta toki minun pitää ensin kerätä uusia tarinoita.

(Julkkarilahjaksi sain päiväkirjoja varmaankin parin vuoden tarpeiksi, danke schön!)

Miksi kannattaa pitää matkapäiväkirjaa? Olisiko sinulla vinkkejä matkapäiväkirjan kirjoittamiseen?

Muista pakata muistikirja mukaan (tai ostaa tuliaiseksi paikan päältä) ja kirjoittaa. Lyhytkin lause voi vuosia myöhemmin palauttaa mieleen elävästi jonkin muiston, jonka on luullut unohtuneen. Yksinkertainen neuvo, mutta lopulta ei kuitenkaan. Kirjoittaminen on asia, joka reissuväsymyksen ja virikeähkyn keskellä helposti unohtuu.

image010
Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjaa on todistetusti kirjoitettu viime kesänä muun muassa bremeniläisessä puistossa. Tuosta ohitseni lipui soutuvene, jossa nuori mies kosi nuorta tyttöä ja shamppanjapullon poksahduksesta päätellen vastaus oli myönteinen.

Nenäliinoja & nenäsuihkeita – ei enää, kiitos!

terhimaarit

Terhi Rannela. Kuvattu 8.3.2018 Hiedanrannassa Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Alkuvuosi ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta vihdoin ja viimein olen taas saamassa kirjoitusrytmistä kiinni.

Tammikuussa sitä aina puhkuu uutta intoa ja tarmoa: tänä vuonna teen sitä ja tätä ja olen energinen ja mahdottoman aikaansaava! Aivan uusi ihminen, jolla on ranskalaisten viivojen lista täynnä toiveikkaita uudenvuodenlupauksia. Kevään piristävä valo mielessään sitä huomaa tekevänsä mahdottoman optimistisia kirjoitussuunnitelmia.

En osannut varautua siihen, että voisin olla kuukausikaupalla enemmän tai vähemmän kipeä. Enemmän = tammikuusta alkaen olen maannut joka ainoa viikko 1-3 päivää petipotilaana niistämässä ja aivastelemassa. Vähemmän = olen pystynyt istumaan koneella, mutta niistänyt kahdeksantuntisia päiviä.

Poden vasomotorista nuhaa (jos tulet blogiini sillä hakusanalla, lähetän sinulle PALJON myötätuntoa, yritä jaksaa!), eikä nokkani todellakaan kiittänyt Saksan ja Suomen välisestä lämpötilaerosta.

Toisaalta on näyttänyt siltä, että koko Suomi on sairastanut. Joka ainoa ystäväni ja perheenjäseneni on ollut vuorotellen kipeänä, jotkut useamman kerran. Itse alan viimeinkin olla suht normaali ja jopa hämmentynyt siitä, etten enää tarvitsekaan nenäliinaa.

Rakastan Suomen valkoista talvea, mutta kovia pakkasia en jää kaipaamaan.

*

Kroonisen aivastelun keskellä olen saanut piristävän vitamiiniannokseni Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani ihastuttavista arvioista.

Lumiomena, Koukussa kirjoihin, Kirjakaupan tytöt, Kulttuurilehti Nousu, Kirjarouvan elämää, Jonnan lukunurkkaus, Sateenkaarenmaalari, Sini matkakuumeessa, Kinttupolut ja Marleemumma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Olen tosi kiitollinen siitä, miten aktiivinen kirjallisuusblogikenttä meillä on. Bloggarit tekevät pyyteetöntä työtään silkasta intohimostaan kirjallisuutta kohtaan. Vaikka itse bloggaan vain pari kertaa kuussa, tiedän, miten aikaavievää tämä on. Nyherrän pienten Helmet-postaustenikin parissa päivätolkulla.

Kirjailijalle murheellisinta olisi tietysti se, että kirja vaiettaisiin täysin kuoliaaksi. Kirjan ilmestyessä sen vastaanottoa ei voi mitenkään ennustaa. On tärkeää, että teosta luetaan, että se saa vastakaikua, että se herää eloon lukijoiden käsissä.

*

Kirjaesitelmän tekijät ovat kevään korvilla aktivoituneet ja olen saanut kysymyksiä varsinkin Scarlettin puvussa -kirjasta (2011). Kirjan lyhyestä elinkaaresta aina puhutaan, joten tuntuu huojentavalta, että vanhempaakin tuotantoa edelleen luetaan.

Scarlettin puvussa on hyvänmielen karkkikirja. Kuulen mekkojen kahinaa muistellessani teoksen kirjoittamista.

*

Niistä kirjoitussuunnitelmistani (jotka muuttuvat taas päivä päivältä optimistisemmiksi):

Tämän vuoden aikana kirjoitan historiallisen romaanini nro 3 loppuun. Se on ihan hyvässä vaiheessa ja sitä on motivoivaa kirjoittaa, mutta kiitos sairastelujeni, kesälomat saan tänä vuonna unohtaa.

Mukavia kirjallisia töitä on muutenkin vireillä, useampiakin. Viime viikolla aloitin uuden käsikirjoituksen, joka on tunnelmassaan hiukan sukua Kesyt kaipaavat -kirjalle.

Uutta nuortenkirjaa minulta pyydetään aika usein, ja olisihan sen kyllä aikakin, myönnetään, edellisestä on kulunut liian monta vuotta. Mutta kun vuosilla on tapana vieriä –

Mielessäni on ideoita ja muutamia kohtauksiakin (ja kuulin itseni referoivan erään tarinan juonta puolisolleni tällä viikolla), mutta paperilla ei toistaiseksi sanaakaan.

 

Blogin kuvat: Laura Vesa

Uudet talvikuvat on otettu Tampereen Hiedanrannassa, joka on hyvin inspiroiva alue ja joka muistuttaa paljon Hannoverin Lindenin kaupunginosaa. 

”Joskus on ostettava velaksi lentolippu” (Helmet-lukuhaaste 2/12)

terhimaarit

Kollaasi_helmikuu

Helmet-lukuhaaste etenee sivu kerrallaan. Helmikuussa luin jatkuvan niistelyn lomassa muun muassa sarjakuvia, runoja, keskitysleirimuistelmat ja jatkoin Böll-projektini parissa.

 

Helmikuussa luettua:

 Haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani

Jacques Ferrandez: The Stranger. Based on the novel by Albert Camus. Translated by Sandra Smith. Pegasus Books 2016.

Olen opiskellut aikanaan yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja tankannut vinon pinon klassikoita, mutta sitä ei kyllä uskoisi, sillä en muista lukemastani enää juuri mitään. Camus’n Sivullisesta minulla on muistijälki: pidin sen ytimekkäästä, niukasta tyylistä.

Palautin tarinan mieleeni lukemalla Jacques Ferrandezin The Stranger -sarjakuva-adaptaation. Seesteisten maisemakuvien äärelle tekee mieli pysähtyä, lukiessa pystyy melkein tuntemaan Algerian polttavan auringon ihollaan – ja ehkä hiukan paremmin ymmärtämään Mersaultin kuumeista, eksistentiaalista tuskaa, jota hän ei kuitenkaan sanoin millään tavalla ilmennä.

2010-luvun lopun lukijalle Mersaultin oikeudenkäynti näyttäytyy aikamoisena kafkamaisena farssina. Tuntuu hullunkuriselta, että oikeus takertuu siihen, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Nykylukija tietää, että surun kokemusta on yhtä monenlaista kuin kokijaakin: ei ole väärää surua. Tuli tunne, että täytyypäs palauttaa alkuperäinen kirja lukulistalle.

*

Haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Heinrich Böll: Aseveljet. Suomentanut Markku Mannila. Otava 1983.

Kollegani Anneli Kannon suosituksesta aloitin Böll-lukuprojektin, ja Aseveljet valikoitui ensimmäiseksi kirjaksi.

Romaanin minäkertoja on entinen sotilas Wenk. Hän kertoo tarinaansa miehelle, joka on viiden vuoden ajan odottanut tietoja sodassa kadonneesta veljestään. Wenk paljastaa heti aluksi, että veli on kuollut. 127-sivuisen romaanin aikana hän kertaa miehen traagiseen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Hän on yliluutnantin lähettiläänä nähnyt vierestä kaiken.

Romaani sijoittuu kahdelle hyvin erilaiselle toisen maailmansodan sotatantereelle: Normandian luoteiskolkassa sijaitsevaan rannikkodivisioonaan, jossa sodankäynti on staattista ja puuduttavaa: saksalaiset odottavat aamusta iltaan liittoutuneiden maihinnousua. Jossain vaiheessa Wenk siirretään Venäjälle eturintamaan.

Kirja kannattaa lukea pelkästään tämän kohdan vuoksi:

”Joskus, kun muistelen tuota aikaa, minusta tuntuu, että sota on eräänlainen elementti. Kun ihminen putoaa veteen, hän kastuu, ja kun hän liikkuu etujoukoissa sen linjan tienoilla, missä jalkaväki ja pioneerit myllertävät maassa, hän on sodassa. Tuo ilmapiiri on kuin vedenjakaja, on vain hyviä ja huonoja miehiä, kaikki väliasteet nousevat ylemmäksi tai putoavat alemmaksi.” (s.106-107)

*

Haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.

Tämä on sairasta aikaa.

Jos 2010-luvusta käärittäisiin jokin kirja aikakapseliin tuleville sukupolville, pistäisin pakettiin tämän. Tällaista meillä oli – käsittämätöntä kyllä, uskokaa tai älkää. Olipa kerran aika, joka oli täysin menettänyt impulssikontrollinsa.

Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksessa on oivaltava idea – kirja on innovatiivista journalismia – ja vaikuttava toteutus. Johanna Vehkoo on tehnyt haastatteluja ja kirjoittanut tekstit, ja Emmi Nieminen laatinut puhuttelevat kuvitukset tekstien ympärille.

Kirja on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka antaa äänen niille, jotka ovat viime vuosina joutuneet aggressiivisten, systemaattisten vihakampanjoiden kohteeksi. Heitä on järkyttävän paljon. He ovat useimmiten naisia tai naisoletettuja. He ovat uskaltaneet sanoa mielipiteensä ääneen, ja siitä heitä on rangaistu. Vehkoo on haastatellut myös tutkijoita ja poliiseja – ja jopa muutamaa vihaviestien lähettäjää.

Kirja on todella ahdistavaa luettavaa (jopa fyysisesti kangistavaa). Onneksi teoksen lopussa pohditaan käytännön ratkaisuja vihapuheen torjumiselle. Varovaista toivoa on?

Feministisen ajatushautomo Hatun sivuilla on julkaistu työkalupakki, jonka avulla voi torjua vihapuhetta ja tarjota tukea verkkoväkivallan uhreille:

Kannusta vihamyllyyn joutunutta julkisesti. Joskus pelkästään tieto siitä, että kohde ei ole yksin, voi ajaa trollit ja vihaajat toisaalle. Lähetä kohteelle positiivisia viestejä. Kehu hänen työtään ja kehota jatkamaan kirjoittamista.

*

Haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri

Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut. WSOY 1996.

Käytän jonkin verran hyllyssäni olevia runokirjoja kirjoittamiseni tukena. Kun kirjoittaminen ei syystä tai toisesta suju, saatan hakea avukseni yksittäisiä, sattumanvaraisesti valittuja sanoja tai säkeitä, jotka synnyttävät uusia impulsseja tekstiin.

Timo Pusan kirja, jonka olen lukenut monenmonta kertaa, toimi hiljattain apunani. Pusan lyriikka on vähäeleistä, haikeaa, arjen pieniä havaintoja tallentavaa, luontoa kunnioittavaa – todistetusti se kestää useita lukukertoja.

Jos tulevassa romaanissani mainitaan heinäpellolla kulkeva lapsi tai pala kaarnaa, se on Pusan ansiota. Päiväkirjaani jäljensin matkakirjani julkaisutunnelmissa tämän ihanuuden:

Joskus on ostettava

velaksi lentolippu

 

joskus on tarpeeksi

nähdä ikkunasta lintu

*

Haasteen kohta 25. Novellikokoelma.

Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.

Heinrich Böll on löytö. En ole ollut kenestäkään muusta kirjailijasta yhtä innoissani pitkään aikaan. Tuntuu kuin hän vastaisi kaikkiin niihin kysymyksiin, joita mietin Saksassa viime syksynä. Pidän hänen kuulaasta tyylistään, jossa ei ole mitään ylimääräistä, aihevalinnoistaan, humanistisesta maailmankuvastaan, näkökulmaratkaisuistaan, vinosta huumoristaan.

Mitä enemmän Bölliä lukee, sitä enemmän intertekstuaalisuutta hänen kirjoistaan löytää.

Teokset ovat vuoropuhelussa keskenään: samat anekdootit, hahmot ja yksityiskohdat toistuvat eri kirjoissa. Olen jo melkein kiintynyt sodan runtelemaan räystäskouruun, jonka Böll nostaa esiin niin usein.

Sankari sisältää parikymmentä sota-aiheista novellia. Yksi karmeimmista ja mieliinpainuvimmista teksteistä on tarina nimeltä Kuolinsyy: kyömynenä, jossa lukija saatetaan seuraamaan juutalaisten joukkoteloituksia. Paikalla on vapiseva, ahdistunut luutnantti Hegemüller, josta tuntuu kuin jokainen laukaus osuisi hänen omaan sydämeensä: ”hän tajusi säikähtäen, että hänellä oli sama asepuku kuin murhaajilla”. Hän yrittää pelastaa joukosta yhden miehen – turhaan.

*

Haasteen kohta 33. Selviytymistarina

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2018.

Tämä kirja asettuu tietämättään dialogiin Böllin novellien kanssa –

Millaista oli elää keskitysleirillä? Mitä kaikkia kieliä Auschwitzissa puhuttiin? Millainen yhteishenki leirillä oli? Entä kun teillä oli kuukautiset? Oliko myös kilttejä SS-sotilaita?

Hankin Hédi Friedin kirjan käsiini luettuani hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista. Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä -kirjaan 93-vuotias Fried on koonnut kysymyksiä, joita ruotsalaiset koululaiset ovat esittäneet hänelle. Hän on 1980-luvulta saakka kiertänyt kouluilla puhumassa kokemuksistaan: ”Uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme, ettei sama toistu.”

Fried on Romanian juutalainen, joka joutui keskitysleirille teini-ikäisenä. Hän menetti vanhempansa, mutta pysyi elossa siskonsa ansiosta. Sodan jälkeen hän teki kotinsa Ruotsiin, joka otti vastaan pakolaisia.

Tämä on jälleen yksi niitä tärkeitä kirjoja, jota tilaisin koulukirjastojen hyllyt täyteen. 144-sivuisen teoksen kykenee lukemaan sellainenkin, jolle lukeminen on hankalaa.

*

Tammikuun Helmet-pohdintaa tämän linkin takana. 

Lukupiirivieraana

terhimaarit

frau1

Maanantaina olin Seinäjoen kansalaisopiston kirjallisuuspiirin vieraana puhumassa Frausta.

Kirjailijat esiintyvät monenlaisissa tilaisuuksissa ja monenlaisille yleisöille. Lukupiirit ovat mielestäni yksi antoisimmista paikoista käydä puhumassa kirjoistaan: intiimeissä tilaisuuksissa rohkenee puhua vähän avoimemmin kuin suurten auditorioitten edessä. Yleensä suurin osa ryhmästä on teoksen lukenut ja siitä syntyy luontevasti keskustelua.

Seinäjoella kotiläksyt oli tehty ja ohjaaja Sirkkis oli valmistanut minulle peräti 39 kysymystä, joista ennätin vastata luultavasti kolmasosaan. Miksi hyppäsin nuortenkirjoista historiallisiin romaaneihin? Millaista taustatyötä historialliset romaanit vaativat? Millainen äiti Lina Heydrich oli? Mikä osa kirjasta on totta, mikä fiktiota?

Saksan-kuukausien takia minulla on ollut harvinaisen pitkä keikkatauko, joten hiukan piti etukäteen palauttaa mieleen Fraun maailmaa ja yksityiskohtia ennen kuin uskalsin siitä puhua – vaikka kyllä se sitten onneksi selkäytimestä tuli. Joskus sitä onnistuu tekemään palveluksen itselleen: kirjoittamastani työpäiväkirjasta oli hyötyä muistin virkistäjänä.

Tälle keväälle on sovittu toinenkin lukupiirivierailu. Anneli Kannon kanssa puhumme pitkästä aikaa Tähystäjäneidosta tamperelaisessa kirjallisuuspiirissä.

Teen taas mielelläni kirjailijavierailuja. Parhaiten ne järjestyvät ottamalla yhteyttä Lukukeskukseen, joka järjestää vierailuni. 

Asioita, joita jään kaipaamaan Saksasta (Hannoverista)

terhimaarit

DSC_0994

Takana on inspiroiva puolivuotinen Pohjois-Saksassa. Olo on vähän haikea, mutta onneksi Suomen häikäisevä talviaurinko on toivottanut lämpimästi tervetulleeksi kotiin.

Listaan asioita, joita jään Saksasta kaipaamaan.

 

Herrenhausenin herrankukkaro

Sain asua yhdellä idyllisimmistä Hannoverin asuinalueista, Georgengartenin ja Herrenhäuser Gärtenin puistojen sylissä aivan yliopiston vieressä. Keskusta oli kymmenen minuutin, viiden ratikkapysäkin päässä.

Kun kysyin paikallisilta ystäviltäni heidän lempipaikkojaan Hannoverissa, vastaus kuului useimmiten: Georgengarten. Hannoverin keskustasta Kröpckestä jää helposti mitäänsanomaton fiilis, joten suosittelen puistoalueille suuntaamista. Kesäisin Georgengarten on opiskelijoiden piknik-mekka.

DSC_0716
Sunnuntaikävelyllä Lindenin kaupunginosassa Hannoverissa.

Kevät

Lähtiessäni kevät seisoi jo malttamattomana kynnyksellä: tammikuussa oli päiviä, jolloin iltapäiväteensä pystyi juomaan värjöttelemättä kahvilan terassilla. Talitiaiset pitivät konserttejaan. Kukat puhkeavat loistoonsa joskus maaliskuussa. Kevään ja kesän olisin mielelläni halunnut nähdä.

DSC_0741
Dresdenissä pääsi tammikuussa hiihtämään.

Spontaanit viikonloppureissut

”Lähdetäänkö Hampuriin, Müncheniin vai Berliiniin?” Deutsche Bahn tuli viimeisten kuukausien aikana tutuksi. Saksassa on valtavan paljon kiinnostavaa nähtävää. Vaikka junailin viimeisten kuukausien aikana kohtalaisen tiheään, listalleni jäi paljon tekemistä: Stuttgart, Halle, Schwarzwaldin vuoristoalue, Braunschweig… und so weiter.

Aikaisemmin Bremen oli yksi lempikaupungeistani (sinne on vaivaton lentää Tampereelta ja kaupungissa on mutkatonta viettää viikonloppua). Nyt ajattelen, että Bremen on oiva paikka aloittaa reissaaminen.

Ystävät

Puolessa vuodessa ihminen ehtii (näköjään) rakentaa itselleen uuden elämän: uudet harrastukset, uudet lempipaikat, uudet rutiinit, uudet ystävät. Pinnistelin, etten kiintyisi liikaa uusiin ystäviini, sillä tiesin, että joutuisin luopumaan heistä ennen pitkää. Epäonnistuin. Onneksi yhteydenpito jatkuu: WhatsApp-ryhmä kilkkaa kaiken aikaa kuvia, kuulumisia ja hymiöitä (keskustelen parhaillaan siitä, millainen Runeberg oli puolisona), eikä Suomen ja Saksan välinen lento ole pitkä.

DSC_0725
Lindenissä edelleen.

Kieli

”Bringst du Opi Opium, dann bringt das Opium Opi um.”

Siinä metka sanaleikki, mikä ei tietysti suomeksi käännettynä kuulosta miltään: ”Jos tuot papalle oopiumia, tappaa oopiumi papan.”

Rakastan saksan kieltä! En edelleenkään ole monisanainen tai spontaani keskustelija ja välillä ujostelin aivan suotta, mutta arkiset tilanteet luonnistuvat saksaksi. Pakkokin, sillä englannilla ei Hannoverissa eikä kyllä monessa muussakaan saksalaisessa kaupungissa pärjää. Nyt ryhdyn kirjoittamaan kirjeitä auf Deutsch.

Pöytiintarjoilu

Niin harvinaista Suomessa, mutta yhä niin tavallista – ja niin ylellistä – Saksassa. Pidin myös siitä, ettei ravintola-asiakkaan ensimmäisenä tarvitse ryhtyä siivoamaan lautasia edellisen jäljiltä ja pyyhkimään pöytää…

Bretzel & pasta

Maailman paras välipala oli rautatieaseman leipomosta ostettu voilla, tillillä ja suolalla maustettu bretzel! (joka ei tietenkään maksanut kuin 1,60 €) Lempiruokani puolestaan oli hyvin konstailematon: voisin ahmia spätzle-pastaa päivät pitkät (ja haaveilen retkestä spätzlen synnyinkotiin Stuttgartiin).

Suosikkiravintolani Hannoverissa oli Spätzle-Haus, jossa käytimme kaikki suomalaiset vieraamme. Suosittelen pöytävarausta.

Ruusut

En ole elämässäni ostanut niin paljon leikkoruusuja kuin viimeisten kuukausien aikana. Joinakin viikkoina saatoin ostaa neljäkin kimppua – kotimme alkoi muistuttaa kukkakauppaa. Saksassa tällaiset pienet asiat, kuten kukkaset tai kahvilassa syöminen, ovat Suomea edullisempia. Tosin – tätä kirjoittaessani ihastelen kahtakymmentä tulppaania…

ruusut

Tee Seger

265-vuotias Tee Seger on Hannoverin ja koko Saksan vanhin teekauppa. Suosikkiteelajejani ovat mustat maustetut Herrenhäuser Gärten ja Hannover Royal. Onneksi Tee Segerillä on nettikauppa, joten minun ei tarvinnut ostaa laukkuani täyteen teetä.