Asioita, joita jään kaipaamaan Saksasta (Hannoverista)

DSC_0994

Takana on inspiroiva puolivuotinen Pohjois-Saksassa. Olo on vähän haikea, mutta onneksi Suomen häikäisevä talviaurinko on toivottanut lämpimästi tervetulleeksi kotiin.

Listaan asioita, joita jään Saksasta kaipaamaan.

 

Herrenhausenin herrankukkaro

Sain asua yhdellä idyllisimmistä Hannoverin asuinalueista, Georgengartenin ja Herrenhäuser Gärtenin puistojen sylissä aivan yliopiston vieressä. Keskusta oli kymmenen minuutin, viiden ratikkapysäkin päässä.

Kun kysyin paikallisilta ystäviltäni heidän lempipaikkojaan Hannoverissa, vastaus kuului useimmiten: Georgengarten. Hannoverin keskustasta Kröpckestä jää helposti mitäänsanomaton fiilis, joten suosittelen puistoalueille suuntaamista. Kesäisin Georgengarten on opiskelijoiden piknik-mekka.

DSC_0716
Sunnuntaikävelyllä Lindenin kaupunginosassa Hannoverissa.

Kevät

Lähtiessäni kevät seisoi jo malttamattomana kynnyksellä: tammikuussa oli päiviä, jolloin iltapäiväteensä pystyi juomaan värjöttelemättä kahvilan terassilla. Talitiaiset pitivät konserttejaan. Kukat puhkeavat loistoonsa joskus maaliskuussa. Kevään ja kesän olisin mielelläni halunnut nähdä.

DSC_0741
Dresdenissä pääsi tammikuussa hiihtämään.

Spontaanit viikonloppureissut

”Lähdetäänkö Hampuriin, Müncheniin vai Berliiniin?” Deutsche Bahn tuli viimeisten kuukausien aikana tutuksi. Saksassa on valtavan paljon kiinnostavaa nähtävää. Vaikka junailin viimeisten kuukausien aikana kohtalaisen tiheään, listalleni jäi paljon tekemistä: Stuttgart, Halle, Schwarzwaldin vuoristoalue, Braunschweig… und so weiter.

Aikaisemmin Bremen oli yksi lempikaupungeistani (sinne on vaivaton lentää Tampereelta ja kaupungissa on mutkatonta viettää viikonloppua). Nyt ajattelen, että Bremen on oiva paikka aloittaa reissaaminen.

Ystävät

Puolessa vuodessa ihminen ehtii (näköjään) rakentaa itselleen uuden elämän: uudet harrastukset, uudet lempipaikat, uudet rutiinit, uudet ystävät. Pinnistelin, etten kiintyisi liikaa uusiin ystäviini, sillä tiesin, että joutuisin luopumaan heistä ennen pitkää. Epäonnistuin. Onneksi yhteydenpito jatkuu: WhatsApp-ryhmä kilkkaa kaiken aikaa kuvia, kuulumisia ja hymiöitä (keskustelen parhaillaan siitä, millainen Runeberg oli puolisona), eikä Suomen ja Saksan välinen lento ole pitkä.

DSC_0725
Lindenissä edelleen.

Kieli

”Bringst du Opi Opium, dann bringt das Opium Opi um.”

Siinä metka sanaleikki, mikä ei tietysti suomeksi käännettynä kuulosta miltään: ”Jos tuot papalle oopiumia, tappaa oopiumi papan.”

Rakastan saksan kieltä! En edelleenkään ole monisanainen tai spontaani keskustelija ja välillä ujostelin aivan suotta, mutta arkiset tilanteet luonnistuvat saksaksi. Pakkokin, sillä englannilla ei Hannoverissa eikä kyllä monessa muussakaan saksalaisessa kaupungissa pärjää. Nyt ryhdyn kirjoittamaan kirjeitä auf Deutsch.

Pöytiintarjoilu

Niin harvinaista Suomessa, mutta yhä niin tavallista – ja niin ylellistä – Saksassa. Pidin myös siitä, ettei ravintola-asiakkaan ensimmäisenä tarvitse ryhtyä siivoamaan lautasia edellisen jäljiltä ja pyyhkimään pöytää…

Bretzel & pasta

Maailman paras välipala oli rautatieaseman leipomosta ostettu voilla, tillillä ja suolalla maustettu bretzel! (joka ei tietenkään maksanut kuin 1,60 €) Lempiruokani puolestaan oli hyvin konstailematon: voisin ahmia spätzle-pastaa päivät pitkät (ja haaveilen retkestä spätzlen synnyinkotiin Stuttgartiin).

Suosikkiravintolani Hannoverissa oli Spätzle-Haus, jossa käytimme kaikki suomalaiset vieraamme. Suosittelen pöytävarausta.

Ruusut

En ole elämässäni ostanut niin paljon leikkoruusuja kuin viimeisten kuukausien aikana. Joinakin viikkoina saatoin ostaa neljäkin kimppua – kotimme alkoi muistuttaa kukkakauppaa. Saksassa tällaiset pienet asiat, kuten kukkaset tai kahvilassa syöminen, ovat Suomea edullisempia. Tosin – tätä kirjoittaessani ihastelen kahtakymmentä tulppaania…

ruusut

Tee Seger

265-vuotias Tee Seger on Hannoverin ja koko Saksan vanhin teekauppa. Suosikkiteelajejani ovat mustat maustetut Herrenhäuser Gärten ja Hannover Royal. Onneksi Tee Segerillä on nettikauppa, joten minun ei tarvinnut ostaa laukkuani täyteen teetä.

Terhi Rannelan lempeä matkakirja kannustaa tallentamaan muistoja

Sain tiedon kirjani ilmestymisestä sopivasti odottaessani lentoa Hannoverin lentokentällä.

Siteeraan tiedotetta:

Terhi Rannelan matkakirja Kesyt kaipaavat, villit lentävät – Matkapäiväkirjani sivuilta (Karisto) vie lukijan nojatuolimatkalle Atlantic Cityn kasinoihin, Islannin lunnikallioille, Tokion liikenneruuhkaan ja Rovaniemelle revontulten alle.

”Parhaimmillaan matka voi laajentua tutkimusretkeksi itseen; ehkä juuri sellaisia reissuja jäljitän tässä kirjassa”, Rannela kirjoittaa.

cropped-kesytkaipaavatvillitlentacc88vacc88t_valmis_cmyk

Kirjaansa kirjailija on poiminut päiväkirjamerkintöjä reissuiltaan ja kannustaa lukijaa tallentamaan omia muistojaan:

”Maailman voi kirjoittaa itselleen suuremmaksi ja tarkemmaksi. Ilman päiväkirjaani en tekisi niin paljon havaintoja ympäristöstä, en malttaisi ottaa kaikista pikkuseikoista selvää, en muistaisi jutustelujani ihmisten kanssa. Kirjoittamalla olen vahvistanut kokemuksiani.”

Teentuoksuisessa kirjassaan Rannela pohtii, mitä me voisimme oppia linnuilta, miksi hiljaisuudelle altistuminen on tärkeää ja miksi kannattaa kirjoittaa kirje käsin aina silloin tällöin.

Terhi Rannela palasi juuri Suomeen vietettyään puoli vuotta Hannoverissa, Pohjois-Saksassa.

Terhi Rannela on tamperelainen kirjailija, joka on julkaissut 18 kirjaa. Idean historiallisiin romaaneihinsa Punaisten kyynelten talo ja Frau hän sai ulkomaanmatkoiltaan. Lisäksi hän on kirjoittanut matkustamisesta kertovan Kerttu & Mira -nuortenkirjatrilogian, jossa seikkaillaan Intiassa, Amsterdamissa ja Jäämeren rannoilla.

”Että minä menisin ja eläisin täysin”

Tammikollaasi_helmet

Osallistun tänä vuonna suosittuun Helmet-lukuhaasteeseen. Pidän siitä, miten haaste yhdistää lukijoita sosiaalisessa mediassa ja saa lukemaan ja jakamaan yllättäviäkin kirjavinkkejä.

Kiitos Hannoverin, olen nyt erityisen innostunut saksalaisesta kirjallisuudesta, mutta lukulistani elää koko ajan. En ole lyönyt lukemistoani lukkoon, katsotaan kirja kerrallaan. Raportoin etenemisestäni kerran kuussa pienin muistiinpanoin.

 

Tammikuussa luettua:

Haasteen kohta 1. kirjassa muutetaan

Riina Mattila: Järistyksiä. WSOY 2018.

Latasin tämän kirjan lukuaikapalvelusta luettuani Aamulehdestä sydämeenkäyvän haastattelun esikoiskirjailija Riina Mattilasta. En yleensä lue kirjoja kännykällä, mutta eräänä iltana ajattelin ihan vain vilkaista Järistyksiä-kirjan alkua. Kävi tietysti klassisesti – luin romaanin melkein yhdeltä istumalta…

Romaani on kuvaus maanjäristyksen kaltaisesta voimasta, ensirakkaudesta ja rohkeudesta repäistä itsensä irti ahdasmielisestä lapsuuskaupungista, joka uskoo siihen, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia. Millaista on olla nuori, jonka sukupuoli-identiteetti on moniulotteisempi?

Pidin kirjasta valtavan paljon. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut näin ihanaa rakastumisen kuvausta. Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa.

Nuortenkirjoilla on edelleen ikävä tapa jäädä katveeseen niin paljon kuin genren puolesta meteliä pidetäänkin. Huolestuneena mietin, jääkö hieno Järistyksiä katveen katveeseen, koska se on julkaistu pelkästään sähkökirjana (vai innostaako e-kirja empiviä lukijoita kokeilemaan uutta formaattia?). Jos olisin päättämässä koulukirjastojen tilauksista, tilaisin romaania nimittäin hyllyt täyteen.

Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa.

*

Kirjahaasteen kohta 2. Kotimainen runokirja

Arja Tiainen: Runoja 1971-1982. WSOY 1984.

Minulla on (huono?) tapa lukea vuodesta toiseen suosikkirunoilijoitteni kokoelmia ja liian harvoin teen tilaa yllätyksille. Josko tänä vuonna petraisin. Tiaisen kokoelman valitsin Hervannan kirjaston hyllystä, koska minulla oli intuitiivinen fiilis, että pitäisin kirjasta.

Teoksesta löytyikin motto tulevalle vuodelle: ”Että minä menisin ja eläisin täysin. / Enkä ketään kumartaisi turhan syvään. / Enkä ketään en mitään pelkäisi / paitsi omaa jäätymistäni.”

Kokoelma sisältää runoja Arja Tiaisen kuudesta varhaisesta teoksesta. Pidän nuoren runoilijan rohkeasta ja yhteiskunnallisesta – välillä tosin alleviivatun ohjelmalliseksikin äityvästä kertojanäänestä. Ajankuva piirtyy esiin: ”En halua elää ympärivuotista Peyton Placea”, mutta samalla maailma on edelleen hyvin tunnistettava: ”Työttömyys käsitetään henkilökohtaiseksi virheeksi: / yrittäminen kannattaa / Ahkeruus Voittaa”.

Säkeitä tekee mieli kirjoittaa muistiin: ”Pahin on ohitse: se kammottava leffa / nuoruus”.

Tekstien minä on sivullinen, joka ei samastu elitistiseen kulttuuriväkeen, mutta joka puhuu kovalla äänellä omaäänisen runouden puolesta.

Kirjailijakuva: Veikko Somerpuro / WSOY

*

Haasteen kohta 3. Kirja aloittaa sarjan

Juhani Syrjä: Juho 18. Gummerus 1998.

Tämä kirja lähti niin ikään sattumalta mukaani Hervannan kirjaston 1918-teemahyllystä ja hyvä niin, sillä vähäeleinen, koruton monologiromaani teki rauhallisessa toteavaisuudessaan syvän vaikutuksen.

Teoksessa Juhani Syrjä käy läpi isänsä vaiheita kansalaissodassa ilmeisen totuudenmukaisesti; rivien välistä voi melkein kuulla isän ja pojan keskustelun. Juho 18 aloittaa neliosaisen romaanisarjan, joka yksilön tarinan kautta avaa suomalaista historiaa.

Romaanissa on pysäyttävä lause, jota jään miettimään pitkäksi aikaa: ”Sodista tuskin tulisikaan mitään ilman nuorten miesten häpeän pelkoa.”

Työläispoika Juhoa eivät aatteet kiinnostaneet ja hän olisi ”mieluummin jäänyt taloon jatkamaan rudanajoa ja syömään emännän kattamasta pöydästä”, mutta valinnanvaraa ei ollut. Aseeseen oli tartuttava.

*

Haasteen kohta 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Herman Hesse: Kylpylävieraana Badenissa. Weilin+Göös 1978. Suomennos Aarno Peromies.

Olen nyt todella innostunut Heinrich Böllistä, jota oikeastaan haluaisin lukea pelkästään (ja jonka kirjoista lisää helmikuussa), mutta pakko tunnustaa, että Hesse kiilasi väliin. Böll on tyyliltään viileän toteava, Hesse hurmaavan filosofinen ja itsereflektoiva: kiehtovia kumpikin.

Kylpylävieraana Badenissa on täydellinen raukean lauantai-iltapäivän kirja. Melkein pystyi kuvittelemaan itsensä yrtintuoksuiseen kylpyyn ja ravintolan notkuvien herkkupöytien äärelle. Neuroottisen ja nipottavan (ja silti sympaattisen) Hessen seinänaapuri en kuitenkaan missään nimessä olisi tahtonut olla. Kirjassa on pitkä luku, jossa taiteilija listaa hollantilaisen seinänaapurinsa vikoja.

Teoksessa viisissäkymmenissä oleva kirjailija kertoo kuuluisassa kylpyläkaupungissa viettämästään kolmiviikkoisesta hoitokuurista. Oikeastaan vähän hämmennyin tarkistettuani hänen ikänsä kirjoitusajankohtana: iskiaspotilas kirjoittaa kuin vanha, kaiken nähnyt mies.

Teoksen jälkisanat hän kirjoitti parikymmentä vuotta myöhemmin.

Hesse piti teostaan yhtenä onnistuneimmistaan.

*

Haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo. Simon & Schuster 20

Kuuntelin Schumerin kirjan muutamalla pitkällä junamatkalla (Hannover-Dresden-Hannover) ja inspiroiduin kuulemastani. Kuin olisi viettänyt aikaa parhaan nuoruudenystävänsä kanssa. Minunkin idolini teininä oli Beverly Hills 90210:n Brenda ja tapetoin huoneeni seinät Luke Perryn ja Jason Priestlyn kuvilla… Tuntui tärkeältä, että juuri Schumer luki oman kirjansa; kerronta tuli lähelle.

Amy Schumer on yksi planeettamme hauskimmista naisista. Hänen roisit stand up -keikkansa, sketsisarjansa ja elokuvansa ovat pidentäneet reilusti omaa ikääni. Schumerin omakohtainen teos on tietysti herkullisen räväkkä ja anarkistisen törkeä, mutta ei pelkästään.

Kertoessaan nuoruutensa epäonnistuneista seurustelusuhteista Schumer ottaa voimakkaasti kantaa parisuhdeväkivaltaan ja tyttöjen keholliseen itsemääräämisoikeuteen.

Kirja on tärkeä lisä #metoo-keskusteluun. Schumer kertoo myös koskettavasti isänsä sairastumisesta MS-tautiin.

Järkyttävä on luku, jossa näyttelijä palaa elokuvateatterin ampumavälikohtaukseen, jossa kaksi naista sai surmansa. Ampuja oli tietoisesti valinnut Schumerin komedian ja sen naiskatsojat uhreikseen. Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalaisten aselait ovat täysin käsittämättömiä, esimerkiksi terroristilistalla olevat saavat vapaasti ostaa aseita. Tragedian jälkeen Schumer on ryhtynyt vaatimaan tiukempia aselakeja ja kattavampia mielenterveyspalveluja.

*

Haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 2007.

Olen käynyt Dresdenissä lyhyen ajan sisällä kahdesti, joten tämän klassikon lukeminen kuuluu asiaan. Pitäisi ehkä pyydellä anteeksi teoksen myöhäistä lukemista, mutta kaikilla kirjoilla on aikansa.

Teurastamo 5 on edelleen näyttävästi esillä dresdeniläisissä kirjakaupoissa. Pidin teoksesta valtavan paljon, ja lyhyen kirjan ahmaisee nopeasti.

Romaania lukiessa tulee mieleen, että tällainenkin voi olla sotaa kuvaava kirja: odottamaton, kummallinen, eri vuosikymmenillä ja paikoissa hyppelehtivä, paksulla mustalla huumorilla maalattu, kronologialle kikatteleva. Nauroin ääneen, karmeuksille. Niin se käy. Tosin olisi ollut kiinnostavaa saada lukea teos ilmestymisajankohtanaan, jolloin kirjalliset keinot olisivat näyttäytyneet tuoreina. Nykyäänhän kaikki on jo tehty (vai onko?).

Jos Vonnegut olisi tyytynyt realistisesti kuvaamaan omia kokemuksiaan saksalaisten sotavankina, teos olisi voinut jäädä hyvin konventionaaliseksi.

Millainen mahtaisi olla kerronnallisilla tekniikoilla leikittelevä Tuntematon sotilas versio 2.0? Ehkä vieläkin liian varhaista realismia rakastavalle suomalaiselle lukijalle?

*

Haasteen kohta 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi. Suomentanut Sari Karhulahti. Into 2017.

Minulla on tämän kirjan kanssa suuri kriisi!

Pilasinko lukukokemukseni kuuntelemalla äänikirjaa aina silloin, kun minulla oli pieni hetki aikaa? Olisiko pitänyt lukea kirja ihan perinteiseen tapaan?

Pidin nimittäin valtavan paljon tekijän aiemmasta suomennoksesta (Pidä huolta äidistä), mutta Jään luoksesi jätti minut muutamia yksittäisiä kohtauksia (kirjallisuuden professorin alussa kuvattu luento, eksoottiset ruokakuvaukset) lukuun ottamatta kylmäksi. Kirja oli suuri pettymys.

Teos tuntui liian selittävältä ja teennäisen eteeriseltä, lukijalle ei jätetty rivien väleihin tilaa tehdä omia oivalluksiaan, vaikka romaanin yhtenä teemana on kaunokirjallisuuden vaikutus.

Teoksen maailma – Etelä-Korean opiskelijamielenosoitukset 1980-luvulla ja niiden tukahduttaminen – olisi antanut aineksia vaikka mihin. Oi voi…

*

Haasteen kohta 24. Surullinen kirja

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti. Otava 1993. Suomentanut Markku Mannila.

Koska olen koko syksyn ajan Saksaa kiertäessäni nähnyt toisen maailmansodan aikaisten pommitusten jälkiä – oikeastaan on vaikeaa löytää kaupunkia, joka ei olisi sodassa kärsinyt, Böllin kirja (ja koko tuotanto) tuntuu täsmäkirjalta.

Böll kirjoitti rauniokirjallisuuden klassikon, teoksen Enkeli oli vaiti, sodan jälkeen, mutta se julkaistiin Saksassa vasta vuonna 1992 ja herätti silloin paljon keskustelua.

Romaanissa osastostaan karannut sotilas Hans Schnitzler, ilmeisesti aika lähelle kirjailijan omakuva, palaa pommitettuun kotikaupunkiinsa hävityn sodan jälkeen. Tulee mieleen, että kunpa Hitlerille olisi näytetty kristallipallosta nämä kammottavat kuvat tuhotuista kaupungista ennen kuin hän sysäsi toisen maailmansodan liikkeelle. Henkiin jääneiden ihmisten elämä on selviytymistä päivästä toiseen nälän ja kylmyyden keskellä.

Olosuhteista huolimatta – tai kenties juuri niiden takia – romaani on myös haikea, koskettava rakkaustarina. Kaksi toisilleen tuntematonta kietoutuu toisiinsa saadakseen edes hetkeksi lämpöä.

*

Lue lisää Helmet-lukuhaasteesta täältä. 

Ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia – uteliaasti kohti vuotta 2018

DSC_0587

Vuoden alussa on mukava pysähtyä hetkeksi pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Pidän kovasti vuoden vaihtumisesta. Mikään ei muutu, mutta kaiken voi muuttaa – periaatteessa. Ihminen tarvitsee uusia alkuja, klassisia puhtaita pöytiä, sopivan hetken tarkastella elämää eteen- ja taaksepäin.

Ystäväni Päivi lähetti minulle linkin YearCompass-nimiselle sivulle, josta voi tulostaa parikymmentäsivuisen vihkosen (jonka voi täyttää halutessaan myös koneella), joka auttaa navigoimaan vuodessa 2017 ja 2018.

Kysymyksiin vastaaminen toimi piristävänä aivojumppana ja yllättäviäkin oivalluksia tuottavana sanataideharjoituksena. Kompassi kehotti muun muassa selaamaan viime vuoden kalenterin viikko viikolta läpi ja etsimään tärkeitä hetkiä. Millä kolmella sanalla kuvailisit viime vuotta? Ketkä vaikuttivat sinuun eniten – ja keneen sinä vaikutit? Mitä oivalluksia olet tehnyt itsestäsi? Mistä haaveilet tulevana vuonna?

DSC_0679

Viime vuosi oli – kyllä näin voi liioittelematta sanoa – elämäni onnellisin (vastapainoksi edellinen oli kaikkein raskain; ehkä vuosilla on tapana hakeutua tasapainoon?). Matkustin paljon pitkin vuotta. Haapsalusta, Ateenasta, Samoksesta ja Hannoverista kirjoitan tulevassa matkakirjassanikin.

Heinäkuun lopussa lähdin Saksaan viettääkseni siellä neljä kuukautta puolisoni töiden takia/ansiosta. Koska kotiuduimme ja viihdyimme niin hyvin, pidensimme aikaa puoleen vuoteen ja jos minä saisin päättää, pidentäisin edelleen.

Hannoverin-kuukaudet ovat muuttaneet käsitystäni siitä, miten haluan elämäni elää. Olisi hienoa voida asua ainakin osa vuodesta ulkomailla – oli paikka sitten Saksa tai jokin muu.

Toki kaikki suunnitelmat eivät välttämättä toteudu nopeasti tai kenties ollenkaan, mutta haaveileminen tekee elämästä mielekästä. Ystäväni Taija sanoo aina, että ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia. Syyn nousta aamuisin sängystä ylös.

DSC_0687

Viime vuonna kirjoitin määrällisesti hyvinkin paljon (lämmin kiitos tuesta, Suomen Kulttuurirahasto), mutta menee aikaa, että liuskat näkevät päivänvalon. Kolmas historiallinen romaanini (tai mikä sen genre/muoto lopulta tulee olemaankaan) on edelleen työn alla ja tulee olemaan vielä ainakin tämän vuoden.

Kirjailijakollegat puhuvat salarakkaista eli käsikirjoituksista, joita ei periaatteissa saisi kirjoittaa, koska pöytälaatikossa on jo sovittuja ja kiireellisempiä tekstejä. Minullakin on oma viaton salarakas, jonka kanssa ajattelin viettää yhden arkipäivän viikossa.

Lisäksi tekeillä on muutama mukava yhteistyöprojekti. Yksintekemisen vastapainona on suorastaan ihanaa kirjoittaa kollegan kanssa.

DSC_0699

Kuukauden kuluttua ilmestyy ensimmäinen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Kirja sisältää kolmisenkymmentä tarinaa, esseehköä, pidennettyä kolumnia ja päiväkirjakatkelmaa reissuiltani. Pisimmät tekstit ovat 40-sivuisia, lyhimmät kolmisivuisia. Kirja on parhaillaan viimeistelyvaiheessa, luin oikovedokset juuri suurennuslasin kanssa loppuun.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on lempeä hyvänmielen kirja, jonka tarkoituksena on saada lukija haaveilemaan. Raskaiden historiallisten romaanien vastapainoksi sitä on ollut ilo tehdä.

DSC_0630

Otin tämän kirjoituksen valokuvat Rovaniemellä ja Ylläksellä joululoman aikana. Onko Lappia kauniimpaa?

Lomalla tapasin ystäviäni ja perheenjäseniäni, saunoin perinteisessä pihasaunassa, osallistuin elämäni ensimmäisiin lukubileisiin, laskin pulkalla kummipoikieni kanssa, rapsuttelin lapinkoira Onnia (kuvassa), pelasin tietovisaa, tein lumienkeleitä, katsoin uudestaan Kummisetä-trilogian ja luin monta kirjaa.

*

Joko kirjoitat sujuvasti uuden vuosiluvun 2018?

Inspiroivaa uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!

Frohe Weihnachten und ein glückliches neues Jahr 2018!

Vuoden viimeisessä päivityksessä lähetän kuvaterveisiä Goslarin, Garmisch-Partenkirchenin ja Berliinin Gendarmenmarktin tunnelmallisilta joulutoreilta. Hyvää jouluaikaa!

DSC_0270
Lumisateet ovat Pohjois-Saksassa aika satunnaisia, joten oli hurmaavaa, että juuri sinä sunnuntaina, kun menimme Goslariin, maa oli valkoinen. Goslar on yksi niistä harvoista saksalaiskaupungeista, jotka säästyivät pommituksilta toisen maailmansodan aikana. Hannoverista kaupunkiin on näppärä tunnin pituinen junamatka.
DSC_0288
Goslarin historiallinen keskusta on yksi Unescon maailmanperintökohteista.
DSC_0309
Joulutoreilla tuoksuu hehkuviini ja kaakao. Kojut ovat pullollaan herkullista ostettavaa.
DSC_0312
Suomalaisiin kollegoihinsa verrattuna saksalaiset joulupukit ovat aavistuksen rohkeampia ja liikunnallisempia…
DSC_0321
Yksityiskohta Garmisch-Partenkirchenin jouluisesta keskustasta.
DSC_0328
Näyteikkunailoa Garmisch-Partenkirchenin tyyliin.
DSC_0498
Garmisch-Partenkirchenin fantastisissa vuoristomaisemissa tavoitin joulutunnelman.
DSC_0546
Berliinissä on monta joulutoria, mutta Gendarmenmarktia kehutaan erityisesti. Tässä kuvassa ei sada lunta, vaan kaatamalla vettä… Mutta kyllä hehkuviini & wursti katoksenkin alla maistuu!
DSC_0551
Konserttitalon kaltaisia rakennuksia katselee hehkuviinimukillinen kädessä oikein mielellään. Viis sateesta!
DSC_0555
Patsaatkin ovat valmiita jouluun.
DSC_0572
”Levollista ja valkeaa joulua!” toivottaa berliiniläinen lumikuningatar.
hannover
Ja vielä loppuun Hannoverin-terveiset!

Zugspitze – huipulla

Saksan päivitykset jatkuvat –

Viime viikolla teimme retken Baijeriin, Etelä-Saksaan. Garmisch-Partenkirchenin vuoristoalueella otetut kuvat saavat puhua puolestaan.

DSC_0465

Hannoverista Müncheniin on lentoteitse 500 kilometrin mittainen matka, mutta nopealla Intercity-Express-junalla matka taittuu reilussa neljässä tunnissa. Münchenin rautatieasemalta pääsee paikallisjunalla Garmisch-Partenkircheniin. Junamatka idyllisten maisemien halki kestää puolitoista tuntia.

DSC_0467

Garmisch-Partenkirchen on kuuluisa matkailu- ja talviurheilukaupunki. Alun perin kylät olivat erillisiä, mutta Hitler yhdisti kylät 1930-luvun puolivälissä olympialaisten takia. Sekä Partenkirchenin että Garmischin keskustat ovat lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan; Garmischin puolella tuntuu olevan enemmän palveluita ja elämää. Turisteja ei joulukuun toisella viikolla ollut tungokseksi asti.

G-P on täydellinen joulukaupunki: romanttisempaa paikkaa on vaikea kuvitella. Postaan ensi viikolla kuvia eri kaupunkien joulumarkkinoilta.

DSC_0356

Garmisch-Partenkirchenistä pääsee hammasratasjunalla Zugspitzelle, Saksan korkeimmalle vuorelle (2962 m). Tunnin ja vartin mittainen matka on elämys sinänsä, ja ikkunasta voi ihastella esimerkiksi Eibsee-järveä.

Juna kulkee pitkän pätkän kallioon hakatussa tunnelissa 26 prosentin nousukulmassa. Nousu ei varsinaisesti tunnu pahalta, mutta ei se miellyttäväkään ole. Perillepääsyä odottaa.

DSC_0407

Poden aikamoista korkeanpaikankammoa ja olen monta kertaa jänistänyt gondolihisseistä, mutta tällä kertaa kuitenkin tsemppasin uskaltaakseni aivan Zugspitzen huipulle.

Myönnän, että menomatkan tuijotin keskittyneesti punaisia kenkiäni, mutta paluumatkalla uskalsin jo katsella maisemia melko vapautuneesti. Hissikyyti oli tasainen ja nopea: ehkäpä uskallan toistekin!

DSC_0389

Hienompaa säätä ei olisi voinut toivoa. Seuraavana aamuna satoi vettä, joten nämä kuvat olisivat jääneet ottamatta.

DSC_0433

Todistettavasti huipulla!

DSC_0319

Palkinto rohkeudesta: omenastruudeli ja vaniljajäätelöä.

Toim. huom: Jos jälkiruoka maksaa Saksassa 6-7 euroa, se tarkoittaa sitä, että herkusta riittää syötävää useammalle ihmiselle useammaksi päiväksi…

DSC_0382

Ihanaa joulunodotusta! 

Satulinnoja, ristikkotaloja ja Goethen työhuone

Saksassa on loputtoman paljon nähtävää. Kirjoitan viidestä paikasta, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni kuluneen syksyn aikana.

DSC_0931

 Hannoverin puistot

Hannoverissa suosikkipaikkojani ovat puistot. Ihan vieressämme kulkee kaksi kilometriä pitkä, suora puistokäytävä, jota pitkin on hauska lenkkeillä. Puistokäytävän ympärille avautuu valtava Georgengartenin viheralue, jossa kulkee päivittäin koiranulkoiluttajia ja juoksijoita. Hannoverilaiset haukut ovat ällistyttävän hyvätapaisia: ne pärjäävät mainiosti ilman hihnoja.

DSC_0994

Georgengartenin puistossa toimii myös maineikas Wilhelm Busch -museo (Busch on kurittomien Max- ja Moritz-poikien luoja, aikanaan opiskellut Hannoverissa), jossa piipahdan aina näyttelyiden vaihtuessa. Tällä hetkellä esillä on saksalaisen Torben Kuhlmannin kerta kaikkiaan lystikäs kirjankuvitusnäyttely. Kunpa joku suomalainen kustantaja keksisi kääntää Kuhlmannin mainioita, kuulentojen historiaa ja hiirisankareita käsitteleviä teoksia.

hiiri

Asumme aivan kaupungin päänähtävyyden, kuninkaallisen Herrenhäuser Gärtenin vieressä. Aurinkoisina päivinä paikka on unelma. Minulla on puutarhaan kausikortti, mutta marraskuun kaatosadepäivinä siellä ei enää juuri tule kuljeskeltua. Harmittaa, ettei torikahvilaan voi enää istahtaa teelle ja bretzelille… (täytetty voibretzel on ehdoton suosikkini).

Marienburgin linna

Parinkymmenen kilometrin päässä Hannoverista sijaitsee Marienburgin linna, joka viehättävällä tavalla avaa Ala-Saksin kuninkaallista historiaa. Paikallisille yläkoululaisille pitäisin tätä must-kohteena: oman paikkakunnan historian ymmärrys kasvaa.

DSC_0007

Linna on fantastisen upea, mutta nähtävyytenä hankala, jos ei osaa sanaakaan saksaa. Kaikki opastetut kierrokset (mainiosti eläytyvä opas pukeutunut linnanneidoksi) ovat saksankielisiä. Englantia puhuvat saavat kulkea ryhmien perässä kuulokkeet korvillaan ja he myös missaavat oppaan kertomat hauskat anekdootit. Itse myös onnistuin vilustumaan linnan koleissa huoneissa.

Marienburg on kuitenkin yksi hienoimmista paikoista, joissa olen käynyt koko syksynä. Alun perin se oli mitä hurmaavin syntymäpäivälahja, sillä kuningas Yrjö V rakennutti sen 1850-luvun puolivälissä 40-vuotislahjaksi Marie-vaimolleen.

Marienburg
Kuningatar Marien kirjastohuone. Kuva: Pinterest-laina

Perhe ei koskaan ehtinyt nauttia valmiista linnasta vaan se jäi keskeneräiseksi, kun kuningasperhe joutui lähtemään maanpakoon Preussin kukistettua Hannoverin armeijan.

Goethen kotimuseo Frankfurtissa

Kirjailijoiden kotimuseot ovat valtavan kiehtovia ja puhaltavat pölyt klassikkokirjojen sivuilta. Kirjailijan tuotanto herää uudella tavalla eloon, kun saa nähdä, millaisen kirjoituspöydän ääressä hän on istuskellut tai tutkia, mitä kirjoja hänellä on hyllyssään ollut.

Goethe
Nuoren Goethen työhuone. Kuva: Pinterest-laina

Ehkä sitä alitajuisesti ajattelee, että jokin taikahippu tarttuu mukaan matkamuistoksi. Niin ajatteli varmasti nuorimies, joka oli samaan aikaan kanssani Goethen työhuoneessa (jossa muun muassa Nuoren Wertherin kärsimykset ja varhaiset runot ja näytelmät syntyivät): hän ei saanut silmiään irti kirjoituspöydästä.

Saksan kaupunkien historia on pommitusten historiaa. Hannoverinkin rakennuksista 70 prosenttia pommitettiin toisen maailmansodan aikana. Frankfurtissa sijaitseva Goethen syntymäkoti pommitettiin niinikään, mutta se on taitavasti ja inspiroivasti entisöity.

Nelikerroksinen talo kertoo tarinaa vauraasta, 1700-luvulla eläneestä porvarisperheestä, jolla ei tuntunut olevan puutetta mistään. Ei tilasta, ei kauniista huonekaluista, ei modernista taiteesta. Peking-huoneessa vietettiin aikaa arvovieraiden kanssa, musiikkihuoneessa tunnelmoitiin pianoa ja luuttua soittamalla, maalaushuoneessa Goethen isän kutsumat taiteilijat saivat tehdä töitä. Esillä on myös Goethen pikkupoikana lahjaksi saama nukketeatteri, joka inspiroi häntä myös kirjailijana.

Yksi talon viehättävimpiä paikkoja on Goethen isän, lakitieteen tohtori Johann Kaspar Goethen kirjastohuone, jossa on esillä tuhat nidettä (alun perin 2000). Sivistynyt isä antoi tulevalle kirjailijapojalleen kotiopetusta.

Dresden

Jos pommituksista puhutaan, niin Dresden on tietysti oma lukunsa. Toisen maailmansodan loppukuukausina liittoutuneet pommittivat itäsaksalaisen kaupungin kolmen päivän aikana maan tasalle. Pommituksissa ja niitä seuranneissa tulipaloissa kuoli 25 000 ihmistä. Dresden on niin taitavasti entisöity, ettei sen karua historiaa aavistaisi ellei tietäisi.

DSC_0141

Olin kaupungissa liian vähän aikaa – kahdessa päivässä ei ehdi muuta kuin todeta, että kiinnostava on ja milloin voin tulla uudestaan. Toivoakseni jatkan kaupunkiin tutustumista tammikuussa. Ja voi olla, että jokin tulevaisuuden kirjoistani osittain sijoittuu Dresdeniin…

Musiikin, taiteen ja historian ystävälle Dresden on ohittamaton. Hannoverilaiset tutut eivät ole kaupungista kovin vaikuttuneita, sillä kokoontuuhan Dresdenissä joka maanantai Pegida-väki marssilleen.

Lüneburg

Georgengartenin puistossa tapaamani hannoverilaisnainen oli oikeassa: Lüneburg on i-ha-na! Hurmaava, idyllinen, vastustamaton.

Kaupungin tavaramerkki on suola. Keskiajalla suolan käyttö yleistyi Euroopassa, kun maustetta alettiin louhia Lüneburgin suolakaivoksista. Kaivosten toiminta jatkui 1980-luvulle saakka.

Lune2

Hannoverista nuorekkaaseen opiskelijakaupunkiin on 130 kilometrin matka. Jos haluaa nähdä perinteisiä saksalaisia ristikkotaloja ja paljon punaista tiiltä, 74 000 asukkaan kaupunki on siihen oiva valinta.

Kun rautatieasemalta kävelee lyhyen matkaa keskustaan, Vau!-huokausta ei voi välttää. Hannoverin Mango- ja Zara-kaupoilla täytettyä keskusta-aluetta ei voi kuvailla kauniiksi, joten kontrasti erottuu. Lüneburgin historiallisessa keskustassa ei ole julkista eikä autoliikennettä.

Luneburg

Lüneburg on säästynyt pommituksilta ja saanut pitää historiallisen autenttisuutensa. Moderni arkkitehtuuri ei kaupunkikuvaa pilaa, vaan tunnelma on jopa keskiaikainen.

Puolivälissä

Voi aika! Kunpa et juoksisi pakoon aivan niin nopeasti. Takana on kolme kuukautta Hannoveria, edessä enää kolme. Sen olen täällä oivaltanut, ettei tulevaisuuden suunnitelmiaan kannata lukita kiinni.

Terhi Rannela. Kuvattu Pyynikillä Tampereella 7.7.2017. Kuva: Laura Vesa

On asioita, joihin en Saksassa totu.

Kuten se, että kun aamuisin herään ja avaan ikkunan, kuulen pikkulintujen laulua.

Ja se, että vielä lokakuun viimeisillä viikoilla oli niin aurinkoista ja lämmintä, että puistossa pystyi hyvin kävelemään lyhythihaisessa. Silti hannoverilainen ystäväni on lempeästi varoittanut minua epävakaisista pohjoissaksalaisista säistä ja muistuttanut, että ottaisin päivittäisen D-vitamiiniannokseni.

Tietysti minulla on aina sateenvarjo laukussani. Sitä voi tarvita milloin vain.

Viime viikolla sosiaalinen media täyttyi lumisista kuvista. Tamperelaiset ystäväni olivat liikenteessä kauhuissaan: kulkisiko VR tuiskun läpi kirjamessuille? Samaan aikaan minä kuljeskelin paksun lehtimaton päällä Georgengartenin puistossa ja tilasin bretzelin torikahvilasta.

Niin, ja sitten on vielä leikkokukat –

Suomessa ostan kukkakimpun viikottain, täällä parhaimmillaan neljä ruusukimppua viikossa. Eräänä perjantaina pelastin nupullaan olevan puketin 99 sentillä.

*

Lokakuussa pääsin vähän reissaamisen makuun.

Suomen-syyslomavieraidemme kanssa piipahdimme Lüneburgissa ja Cellessä – molemmat viehättäviä saksalaiskaupunkeja ristikkotaloineen. Dresdenin-viikonloppu siirtyi flunssakauden takia, mutta on edessä.

Saksa on täynnä kiinnostavia kaupunkeja ja on vaikea valita, minne mennä. Kaupungit, joista ei ole koskaan kuullutkaan, yllättävät asukasluvullaan: 50 000! 70 000!

Koska Frankfurt on vain kolmen tunnin päässä Hannoverista ja koska en syksyn aikana tapaa liian montaa tuttua, päätin piipahtaa Frankfurtin kirjamessuilla tapaamassa kustantajani Kariston väkeä.

Frankfurt on kiinnostava hybridi: kiiltävine pilvenpiirtäjineen ja pukumiehineen (toki naisineenkin) Euroopan finanssipääkaupunki, mutta samaan aikaan rautatieaseman tienoon laitapuolenkulkijoineen Saksan huumepääkaupunki. Toisen maailmansodan aikaan Frankfurtia(kin) pommitettiin ankarasti, eikä historiallisia rakennuksia ole pystyssä kovin montaa.

*

Kävin kaupungissa arkipäivänä, jolloin messut olivat avoinna kirja-alan ammattilaisille. Lukevalle yleisölle ovet aukesivat viikonloppuna. Kirjailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa tarkkailla, kun eri maiden kustantajat jutustelivat käännösoikeuksista osastoillaan pikkuisten pöytien ääressä.

Tietenkin sitä toivoo, että jossain vaiheessa omallakin kohdalla tärppää. Olen tietenkin iloinen Taivaan tuuliin -saksannoksestani, mutta siitäkin alkaa olla aikaa. Tämä Kirjailija-lehden erinomainen juttu käännösoikeuksien myymisen vaikeudesta lisää realismia ja saa pitämään jalat entistä tiukemmin maassa. 

Frankfurtissa valtavia halleja on monta, eksyminen enemmän kuin todennäköistä ja kävelymatkat pitkiä – yksi iltapäivä messuilua riitti minulle vallan mainiosti. Hallien sijaan huomasin viihtyväni paremman rautatieaseman kirjakaupassa.

Suomalaisilla messuilla ei ole ainakaan toistaiseksi nähty tarvetta turvatarkastuksille, mutta Frankfurtissa kuljetaan laukkutarkastuksen läpi. Messuilla liikkui niinikään poliiseja koirineen.

Saksassa näkee muutenkin katukuvassa enemmän poliiseja kuin Suomessa, tosin en tiedä, onko tämä suuntaus tulossa meillekin. Viime viikolla mennessäni klassisen musiikin konserttiin käsilaukkuni käytiin ovella läpi.

Frankfurtissa heräsin taas siihen, miten valtavan paljon kirjallisuutta maailmassa julkaistaan ja miten valtavan paljon siitä jää katveeseen – ulottumattomiin varsinkin nyt, kun käännöskirjojen ja kääntäjien asema on kurjistunut.

Huomasin kysyväni itseltäni: Kuinka monta sveitsiläistä nykynuortenkirjailijaa tunnet? Mitä osaat sanoa thaimaalaisesta kirjallisuudesta? Entä katalonialainen kirjallisuus? Niinpä niin…

Kaikkein parhaiten huomasin viihtyväni korealaisten lastenkirjojen parissa. Kuinka käsittämättömän kauniita luontoaiheisia kuvituksia.

*

Mitä kuuluu kirjoittamiselle?

Edellisessä postauksessa puffaamani Kesyt kaipaavat, villit lentävät alkaa olla loppuviimeistelyä vailla. Rakastan matkakirjoja ja kirjoittaessani ihastuin tähän genreen. Jos kirja yhtään saa vastakaikua, mielelläni tulevaisuudessa kirjoittaisin jotain vastaavaa.

Olen pitkin syksyä hehkuttanut, miten hyvin kirjoittaminen kulkee.

No –

Historiallinen romaanini on vääntynyt täydelliseen umpisolmuun. Ehkä tämän julkituominen on myös lohdullista: ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Yhtäkkiä olen täysin neuvoton ja rakennetta vailla. Olen samassa jamassa kuin Fraun kanssa aikanaan, kun itku kurkussa leikkasin käsikirjoituksesta puolet pois.

(Se teki lopulliselle versiolle hyvää ja myöhemmin ajateltuna oli ainoa oikea vaihtoehto, mutta ei se ajatus pattitilanteessa lohduta).

On harmillista toistaa samoja virheitä. Tällä hetkellä olo on kuin blogini taustakuvassa, jossa hiivin varovasti jäätä pitkin.

Hirvittää, mutta aion taas tehdä sen: leikkaan käsikirjoituksesta puolet pois. Minusta on tullut erinomainen Delete-napin käyttäjä.

Ja samalla muistutan itselleni niin kuin monta kertaa aiemminkin:

Mikään kirjoittaminen ei koskaan mene hukkaan.

 

Kuva: Laura Vesa

”Kesyt kaipaavat, villit lentävät” -matkakertomuskokoelma ilmestyy helmikuussa -18

Nyt kun Kariston kevätkatalogi on ilmestynyt, seuraavasta kirjastani uskaltaa puhua jo nimellä. Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen matkakertomuskokoelma, jossa avaan matkapäiväkirjani sivut.

KesytkaipaavatVillitlentävät_VALMIS_cmyk

”Rakas lukija,

Mitä matkamuistot kertovat meistä? Mihin me tarvitsemme yksinoloa ja somepaastoa? Millaista on aamuyöllä singaporelaisessa tavaratalossa? Miksi matkapäiväkirja on tärkeä ystävä?

Kastaudutaan pohjoisen hyiseen tunturipuroon ja katsotaan revontulia yhdessä. Lennetään maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin kiikaroimaan keltasilmäpingviinejä ja merileijonia. Pistäydytään kirjakaupoissa ja taidegallerioissa. Juodaan paljon teetä ja jutustellaan kirjoista ja elämästä.

Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. Eikä vain unelmoimaan, vaan ehkäpä selailemaan matkaoppaita, tutkimaan karttoja ja piirtämään omia, vertailemaan lentolippujen hintoja, etsimään eri maista kertovaa kaunokirjallisuutta ja lähtemään reissuun. Nojatuolilla tai lentokoneella.”

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on omakohtainen tarinakokoelma täynnä kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja.

*

Tuotantoni kauneimman kirjankannen on suunnitellut graafikko Annika Hiltunen.

Latteita vaalilauseita, tavallista arkea ja hyvä kirjoitus-flow

DSC_0888

Usein ratikan ikkunasta kaupunkia katsellessani huomaan kysyväni itseltäni, onko tämä elämäni onnellisin syksy. Jos on, kunpa päivät eivät kuluisi näin nopeasti. Toki ärsytyksen aiheitakin on löytynyt.

DSC_0890

Olen ollut Saksassa kaksi kuukautta. Aivan vastahan purin punaisen matkalaukkuni, opettelin Rewe-ruokakaupassa löytämään oikeat hyllyt, harjoittelin ratikkareittejä. Etsin ja löysin kantakahvilan, lumouduin kirjakauppojen määrästä ja hankin kuukausikortin liikuntakeskukseen (19,90€!).

Huomaan joinakin päivinä potevani huonoa omaatuntoa: nyt kun olen ulkomailla, eikö minun pitäisi kaiken aikaa keksiä itselleni uutta tekemistä ja uusia virikkeitä. Museoita, konsertteja, Lesung-tilaisuuksia. Miksen joka viikonloppu junaile johonkin toiseen kaupunkiin, kun täällä kaikki on niin lähellä. En voi istua kotona telkkaria katsomassa!

DSC_0892

Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itselleni, että vietän Hannoverissa puoli vuotta. Matkalla ja asumisella on eroa. Kuuteen kuukauteen mahtuu paljon arkea. Arkeen kuuluu toistuvia rutiineja, pakollisia hoidettavia asioita, laskuja, tylsyyden sietämistä, päiviä, jolloin kirjoittaminen tuntuu sietämättömältä. Siihen kuuluu lamauttavaa selkäkipua, kaatosadetta, pilalle menneitä ruoka-annoksia, liikuntavammoja – ja dediksiä, jotka eivät odota. Pohjimmiltaan elämä Tampereella ja Hannoverissa ei siis eroa toisistaan.

Olen luvannut luetuttaa tekeillä olevaa historiallista romaaniani kustannustoimittajallani syyskuun loppuun mennessä ja sen jälkeen minulla on kuukausi aikaa viimeistellä ensi keväänä ilmestyvä kirjani. On päiviä, jolloin en edes haluaisi raottaa ulko-ovea, sillä haluan keskittyä kirjoittamiseen.

DSC_0901

(Seuraava kirjani on muuten edennyt lupaavasti jo ennakkomyyntitekstivaiheeseen ja kansikuvakin on valmis. Tohdinko sanoa, että kirjalla on koko tuotantoni kaunein kansi? Tohdin. Paljastan enemmän, jahka kustantajan katalogi ilmestyy).

DSC_0907

Luovuudelleni tämä irtiotto on jo nyt tehnyt valtavan hyvää. Minulla on kirjoitettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin ja toivoisinkin saavani keskeneräiset tekstini nyt kohtuullisessa ajassa valmiiksi, sillä olen tietysti innoissani kaikesta uudesta. Ruoho on aina vihreämpää käsikirjoituksen toisella puolella, valitettavasti.

*

Aikaisemmin en ollut kovin kiinnostunut Saksan sisäpolitiikasta, mutta olen tänä syksynä herännyt aiheeseen. Saksa on Euroopan suurin maa ja mantereemme keskus.

Merkelhän on kuin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän ilmentää Suurta Eurooppalaista (tuhkimo)Tarinaa. Vaatimattomasta itäsaksalaisesta pastorin tyttärestä tuli melkein vahingossa (vai osallistunko nyt Merkel-kirjallisuudesta tuttuun vähättelyyn) yhdistyneen Saksan ensimmäinen naisministeri ja myöhemmin Kohlin vaalirahaskandaalin seurauksena liittokansleri.

Hän herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen, mutta on maailmanpolitiikassa täysin poikkeuksellinen nainen.

Vaikka Merkel pääsi neljännelle kaudelleen, kristillisdemokraattinen CDU hävisi vaalit. Pakolaiskriisin hoitoon ja Saksan nykypolitiikkaan kyllästyneet antoivat äänensä äärioikeistolaiselle AfD:lle.

DSC_0897

Jo ennen vaaleja oli puhetta paikallisten kanssa siitä, että ajatus yhtenäisestä Saksasta on myytti. Idässä ihmisten mentaliteetti on erilainen – islam-vastainen Pegida-liike osoittaa mieltään Dresdenissä joka viikko. Ei muurin murtumisesta ajallisesti kovin pitkä aika ole. Saksassa on tapahtunut jytky, mutta sen merkitys maan puistattavan historian kontekstissa on aivan erilainen kuin meillä.

Liittopäivävaalit ovat ohi ja mediassa pestään jälkipyykkiä. Hannover on yhä täynnä vaalijulisteita mahtipontisine sloganeineen: Sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vapautta kaikille! Nyt on aika! Parempi tulevaisuus ei synny itsestään! Miten latteilta ne tuntuvat nyt jälkikäteen.

Tämän postauksen kuvat olen ottanut Hannoverin Lindenin kaupunginosassa, joka on muraaleineen ja vinyylilevykauppoineen yksi kaupungin inspiroivimmista paikoista. Kuin pieni boheemi Berliini. Tulee mieleen myös Stokes Croft Bristolissa.