Usein ratikan ikkunasta kaupunkia katsellessani huomaan kysyväni itseltäni, onko tämä elämäni onnellisin syksy. Jos on, kunpa päivät eivät kuluisi näin nopeasti. Toki ärsytyksen aiheitakin on löytynyt.
Olen ollut Saksassa kaksi kuukautta. Aivan vastahan purin punaisen matkalaukkuni, opettelin Rewe-ruokakaupassa löytämään oikeat hyllyt, harjoittelin ratikkareittejä. Etsin ja löysin kantakahvilan, lumouduin kirjakauppojen määrästä ja hankin kuukausikortin liikuntakeskukseen (19,90€!).
Huomaan joinakin päivinä potevani huonoa omaatuntoa: nyt kun olen ulkomailla, eikö minun pitäisi kaiken aikaa keksiä itselleni uutta tekemistä ja uusia virikkeitä. Museoita, konsertteja, Lesung-tilaisuuksia. Miksen joka viikonloppu junaile johonkin toiseen kaupunkiin, kun täällä kaikki on niin lähellä. En voi istua kotona telkkaria katsomassa!
Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itselleni, että vietän Hannoverissa puoli vuotta. Matkalla ja asumisella on eroa. Kuuteen kuukauteen mahtuu paljon arkea. Arkeen kuuluu toistuvia rutiineja, pakollisia hoidettavia asioita, laskuja, tylsyyden sietämistä, päiviä, jolloin kirjoittaminen tuntuu sietämättömältä. Siihen kuuluu lamauttavaa selkäkipua, kaatosadetta, pilalle menneitä ruoka-annoksia, liikuntavammoja – ja dediksiä, jotka eivät odota. Pohjimmiltaan elämä Tampereella ja Hannoverissa ei siis eroa toisistaan.
Olen luvannut luetuttaa tekeillä olevaa historiallista romaaniani kustannustoimittajallani syyskuun loppuun mennessä ja sen jälkeen minulla on kuukausi aikaa viimeistellä ensi keväänä ilmestyvä kirjani. On päiviä, jolloin en edes haluaisi raottaa ulko-ovea, sillä haluan keskittyä kirjoittamiseen.
(Seuraava kirjani on muuten edennyt lupaavasti jo ennakkomyyntitekstivaiheeseen ja kansikuvakin on valmis. Tohdinko sanoa, että kirjalla on koko tuotantoni kaunein kansi? Tohdin. Paljastan enemmän, jahka kustantajan katalogi ilmestyy).
Luovuudelleni tämä irtiotto on jo nyt tehnyt valtavan hyvää. Minulla on kirjoitettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin ja toivoisinkin saavani keskeneräiset tekstini nyt kohtuullisessa ajassa valmiiksi, sillä olen tietysti innoissani kaikesta uudesta. Ruoho on aina vihreämpää käsikirjoituksen toisella puolella, valitettavasti.
*
Aikaisemmin en ollut kovin kiinnostunut Saksan sisäpolitiikasta, mutta olen tänä syksynä herännyt aiheeseen. Saksa on Euroopan suurin maa ja mantereemme keskus.
Merkelhän on kuin täydellinen romaanihenkilö, sillä hän ilmentää Suurta Eurooppalaista (tuhkimo)Tarinaa. Vaatimattomasta itäsaksalaisesta pastorin tyttärestä tuli melkein vahingossa (vai osallistunko nyt Merkel-kirjallisuudesta tuttuun vähättelyyn) yhdistyneen Saksan ensimmäinen naisministeri ja myöhemmin Kohlin vaalirahaskandaalin seurauksena liittokansleri.
Hän herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen, mutta on maailmanpolitiikassa täysin poikkeuksellinen nainen.
Vaikka Merkel pääsi neljännelle kaudelleen, kristillisdemokraattinen CDU hävisi vaalit. Pakolaiskriisin hoitoon ja Saksan nykypolitiikkaan kyllästyneet antoivat äänensä äärioikeistolaiselle AfD:lle.
Jo ennen vaaleja oli puhetta paikallisten kanssa siitä, että ajatus yhtenäisestä Saksasta on myytti. Idässä ihmisten mentaliteetti on erilainen – islam-vastainen Pegida-liike osoittaa mieltään Dresdenissä joka viikko. Ei muurin murtumisesta ajallisesti kovin pitkä aika ole. Saksassa on tapahtunut jytky, mutta sen merkitys maan puistattavan historian kontekstissa on aivan erilainen kuin meillä.
Liittopäivävaalit ovat ohi ja mediassa pestään jälkipyykkiä. Hannover on yhä täynnä vaalijulisteita mahtipontisine sloganeineen: Sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vapautta kaikille! Nyt on aika! Parempi tulevaisuus ei synny itsestään! Miten latteilta ne tuntuvat nyt jälkikäteen.
Tämän postauksen kuvat olen ottanut Hannoverin Lindenin kaupunginosassa, joka on muraaleineen ja vinyylilevykauppoineen yksi kaupungin inspiroivimmista paikoista. Kuin pieni boheemi Berliini. Tulee mieleen myös Stokes Croft Bristolissa.
