Maaliskuussa ihastuin suloiseen kirjekirjaan ja kadehdin virolaisen Ilmar Taskan kertojanlahjoja. Helmet-lukutahtini on hiukan hidastunut, koska luen kaiken aikaa myös kirjoittamiseeni liittyvää taustakirjallisuutta (josta en rohkene täällä hiiskua), mutta kirja kerrallaan, pikkuhiljaa, hauska lukuprojektihan tämä.
Maaliskuussa luettua:
Haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus 2018.
Kierrän nyt aika kaukaa. Fraun kirjoittamisen aikaan moitin itseäni siitä, että käsittelen loppuunkaluttua aihetta. Enkö todella kekseliäämpää maailmanhistoriasta löydä kuin toisen maailmansodan. Olin viime syksynä Münchenissä kävelykierroksella, jossa tutustuttiin kansallissosialistisen puolueen syntypaikkoihin.
Oppaamme, fanaattisten SS-miesten ja antisemiittien jälkeläinen, joka sovitti isoisiensä tekoja kierrättämällä turisteja pitkin kaupunkia, sanoi: ”Jos nyt alatte lukea toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta, olette lukeneet kaiken 900 vuoden kuluttua.” Niinpä niin.
Kyllä sinne sekaan yksi Frau mahtuu. Ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kysymys on 1900-luvun keskeisimmästä narratiivista, jonka epäinhimillisyys ei lakkaa askarruttamasta meitä ja joka kosketti käsittämättömän montaa ihmistä. Kirjoittaminen on tapa yrittää ymmärtää.
Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa esikoisromaanissaan niin ikään tutun kuuloisesta ja viime vuosina paljon käsitellystä aiheesta: nuori nainen rakastuu saksalaiseen sotilaaseen 1940-luvun Rovaniemellä. Syntyy poika. Nainen kantaa häpeää. 1980-luvulla poika hautaa äitinsä ja alkaa selvittää arvoituksellisen isänsä kohtaloa. Hukkuiko tämä rintamakarkurina puroon Pohjois-Suomessa?
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa – mikä mainio nimikin – kertoo kolmesta miehestä ja heidän intohimoistaan, ehkä jopa pakkomielteistään, joilla on ikävä taipumus pilata perhesuhteita. Kirja kertoo perhostutkijasta, lentäjästä ja säveltäjä-pianistista.
Ahmin tätä ilmavaa, taitavasti rakennettua ja oivaltavaa romaania. Kerta kaikkiaan hieno teos! Taustatutkimusta rakastavalle kirjailijalle lukeminen on silkkaa herkkua: kunpa olisi itsekin saanut istua arkistossa perhostutkijan vierellä… Kirjassa on sietämätön autenttisuuden tuntu, ja huomasinkin googlettavani kirjan fiktiivisiä henkilöitä.
Sain tästä kovasti kirjoitusbuustia itselleni.
Kiitoksia Anna-Liisa Ahokumpu (ja ystäväni, joka kirjaa minulle vinkkasi).
*
Haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010. Suomentanut Kirsi Kinnunen. Tekstannut Ninni Aalto.
Milloin viimeksi olen (/t) lukenut Norsunluurannikolle sijoittuvan kirjan? Mitä edes tiedän Norsunluurannikosta? Testasin itseni ja osasin sentään sijoittaa maan kartalle.
Aya – Elämää Yop Cityssä on valloittava sarjakuvateos 1970-luvun lopun Yopougonista – tai Yop Citystä niin kuin nuoret haluavat kortteliaan kutsuttavan amerikkalaisten elokuvien mukaan. Aya on täydellinen YA-kirja – ja otan sen mukaan kirjavinkkauspakkiini.
Tarinassa ei ole selkeää juonta, vaan lukija pääsee seuraamaan parikymppisten nuorten arkista ja kohtalaisen huoletonta elämää.
Iltaisin nuoret rakastavaiset tapailevat toisiaan salaa torilla, jota kutsutaan Tuhannen tähden hotelliksi. Vanhempien ja lasten ajatukset sulhasista ja morsiamista eivät oikein kohtaa. Kirja on rentouttavaa luettavaa, kuvitus nautinnollisen värikästä, karkkia silmille.
Harvoin kirjallisuudessa tulee vastaan näin mutkatonta arjen kuvausta.
Tekijäkaksikko Abouet & Oubrerie ovat aviopari. Abouet on syntynyt Norsunluurannikolla, mutta teos ei ilmeisesti ole kovin omaelämäkerrallinen.
Länsimaisella medialla on useimmiten tapana esittää Afrikka negatiivisten uutisten kautta, mutta kirjan agendana on ollut valottaa tuiki tavallista elämää – ja siinä se onnistuu. Nuoruus on globaalia. Harmi, ettei kuusiosaisen sarjan muita osia ole käännetty.
*
Haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suomennos Helena Bützow. Äänikirjan (2017) kertoja Anna Saksman. Tammi 2005.
En liene ainoa, joka hiljattain myönnetyn Nobel-palkinnon jälkeen on ryhtynyt ahmimaan Ishiguroa. Hain juuri varauksesta Yösoittoja-novellikokoelman.
Ole luonani aina sopisi haasteen moneen kohtaan. Päällisin puolin romaani on seikkaperäinen lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus, kasvukertomus, jossa päähenkilö Kathy käy takautuvasti läpi muistojaan Hailshamin taidepainotteisessa sisäoppilaitoksessa.
Mutta teoksessa on vavahduttava alateksti: kaikki ei ole siltä miltä näyttää niin kuin Ishiguron teoksissa ei muutenkaan.
Kuuntelin romaania äänikirjana kävellessäni järven jäällä pakkasauringon alla ja huomasin kaiken aikaa esittäväni kysymyksiä: Miksi nuorille opetetaan taiteita ja runoutta? Mikä ihmeen galleria? Ja vasta paljon myöhemmin: Millaista on elämisen arvoinen elämä? Kenen elämä on arvokasta?
Ishiguro malttaa rauhallisesti ja kärsivällisesti (makuuni välillä turhankin yksityiskohtaisesti) rakentaa tunnelmaa. Hyvin hitaasti hän piilottaa vihjeitä rivien väleihin, mutta lopuksi seikkaperäisesti paljastaa kaiken. Lukijana / kuulijana olisin kaivannut enemmän omaa oivallettavaa. Toki pihvi ei ole romaanin rakenteessa vaan teemassa, joka pakottaa pohtimaan lääketieteen etiikkaa.
Vaikka pidin paljon enemmän Pitkän päivän illasta (joka on mielestäni täydellinen romaani), huomaan kuitenkin aika ajoin kaipaavani Kathya, Tommya ja Ruthia, joihin ehdin kävelyretkilläni kiintyä.
*
Haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Ilmar Taska: Pobeda 1946. Suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 2017.
Virolainen elokuvan- ja teatterintekijä Ilmar Taska vieraili viime kesänä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, ja siitä saakka sympaattisen kirjailijan esikoisromaani on keikkunut lukulistallani.
Sanon heti suoraan, että Pobeda 1946 on loistava romaani. Häikäisevän hyvä, viisi tähteä. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Tallinnaan, johon raskas, kaiken lamauttava rautaesirippu on pikkuhiljaa laskeutumassa.
Kertojia on useita. On oma-arvontuntoinen oopperalaulaja, joka kaipaa brittiläistä rakastettuaan. On brittiläinen radiotoimittaja, joka kaipaa virolaista ”Aidaansa”. On pieni poika, joka ei hoksaa, ettei hienolla Pobeda-autolla ajavalle sedälle kannattaisi kertoa isästä ja äidistä ihan kaikkea. On Pobeda-setä, joka uskossaan parempaan maailmaan muuttaa julmasti ja peruuttamattomasti monen elämän. Vallankumouksella on ikävä taipumus syödä omat lapsensa.
Kiehtovaksi intertekstiksi on kiedottu Puccinin Madama Butterfly -ooppera, joka hienovaraisesti kommentoi romaanin tapahtumia.
”Maailman kansat eivät voi sulkea silmiään meidän kohtaloltamme!”, eräs taiteilija parahtaa romaanissa. ”Länsimaat eivät jätä meitä.” Varsin ajattomia ja tutun kuuloisia lauseita…
*
Haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.
Rakas kuka vaan. Kirjeitä joita ei koskaan lähetetty. Toimittanut Emily Trunko. Suomentanut Sari Luhtanen. Graafinen suunnittelu ja kuvitus Tiia Javanainen.
Tämä kirja löytyy kirjakauppojen lasten- ja nuortenhyllystä, mutta sen lukeminen on hyvää tekevää ja oivaltavaa minkä tahansa ikäiselle (niin kuin niin monen lasten- ja nuortenkirjan, eihän sitä tarvitse enää erikseen sanoa vuonna 2018?).
Postaukseni otsikko on sitaatti eräästä kirjeestä.
Rakas kuka vaan on yksinkertaisesti ihana kirja – se on esineenäkin todella suloinen, voi mikä taitto ja kuvitus, ja se tekee mieli ostaa lahjaksi ihan kaikille.
Emily Trunko on amerikkalainen teinityttö, joka raapusti muistikirjaansa kirjeitä, joita hän ei aikonutkaan lähettää. Hän keksi perustaa Dear My Blank -blogin, johon keräsi lähettämättömiä kirjeitään – ihmiset innostuivat, netti räjähti, ja ilmiö oli valmis. Ihmiset alkoivat lähettää Emilylle omia kirjeitään, joita tämä julkaisee nimettöminä. Rakas kuka vaan -kirjaan on koottu kirjeitä erilaisten teemojen alle.
Tarina jatkuu. Blogi täydentyy kaiken aikaa. Tätä kirjoittaessani viimeisin kirje on lähetetty 12 minuuttia aiemmin, sitä edellinen muutama tunti sitten.
Dear J,
You are my eyelash-wish everytime.
E
*
Aiemmin kirjoitettua:
Tammikuun helmet
Helmikuun helmet
