Ilman Helmet-haastetta olisin naimisissa pelkästään kirjoittamiseeni liittyvän taustakirjallisuuden kanssa. Toukokuussa viipyilin poikkeuksellisen kauniiden teosten sivuilla ja nojatuolini suunta osoitti eniten Japaniin.

Toukokuussa luettua:

Haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Friedrich Dürrenmatt: Tuomari ja hänen pyövelinsä. WSOY 1976. Suomentaja Markku Mannila.

Markku Mannila on tullut minulle varsin tutuksi tämän kevään aikana, kun olen lukenut paljon saksasta käännettyä kirjallisuutta. Tuntuukin tärkeältä valita juuri hänen suomennoksensa haasteen viidenteentoista kohtaan. On hienoa, että haasteessa kiinnitetään huomiota suomentajien tärkeyteen.

Sain vinkin Dürrenmattista sveitsiläiseltä postcrossing-kontaktiltani. Vaikutuin niin perinteisestä vanhan koulukunnan meiningistä, että ajattelin lukea lisää Dürrenmattia kesän aikana. On niin virkistävää, kun kaikki nykyaikainen huipputekniikka loistaa poissaolollaan ja kun rikostutkinta näyttäytyy kömpelönä ja suorastaan naurettavana.

Tuomari ja hänen pyövelinsä esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa pienen sveitsiläiskylän poliisikonstaapeli kiinnittää huomiota tien sivuun parkkeerattuun autoon. Auton kuljettaja istuu kuolleena ratissa.

Clenin ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. (…) Hän palasi auton luo, nosti maasta harmaan huopahatun, joka oli vainajan jalkojen juuressa, ja painoi sen tämän päähän niin syvään, ettei voinut enää nähdä ohimossa olevaa haavaa. Sitten hän tunsi voivansa paremmin.

Dekkarin henkilöhahmot jäävät juonen kustannuksella hyvin ohkaisiksi, mutta tunnelmassa on silti jotakin kesäyömäisen kiehtovaa.

*

Haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Kristiina Wallin & Hannimari Heino: Puutarhakirjeitä. Atena 2018.

Nautin Wallinin ja Heinon Puutarhakirjeistä suunnattomasti ja pidän kirjan käden ulottuvilla, sillä tulen varmasti palaamaan siihen monta kertaa. Harvinaisen hieno ja pieteetillä kirjoitettu teos! Sitä tekee mieli lukea h i t a a s t i.

Kirjailijat ovat kahden vuoden ajan kirjoittaneet kirjeitä toisilleen. Näkökulma on puutarhan ja luonnon tarkkailussa, mutta kasvaa orgaanisen luontevasti kirjoittamisen ja elämän filosofiseen havainnointiin. Teoksessa on kaksitoista kirjettä ja lisäksi pääosin Hannimari Heinon ottamat upeat värikuvat.

Voisiko ajatella, että kirjeen aika on samankaltaista kuin hiljaisuuden: lineaarisuus murtuu ja raja menneen, tämänhetkisen ja tulevan välillä katoaa. Sanojen aika pitenee ja houkuttelee viipymään. Kirjettä kirjoittaessa tai lukiessa ymmärtää kai vaistomaisesti, että kirjeen tempo on arkista elämänrytmiä hitaampi. Eikö se olekin melkein kapinallista!

(Kristiina Wallin)

*

Haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista. Gummerus 2018.

Tämä(kin) on ihana kirja!

Luin sen syntymäpäivänäni lempikivelläni järven rannalla sitruunaperhosten lepatellessa ympärilläni ja teen jäähtyessä kuksassani. Kuvailinko juuri täydellisen hetken?

Shoshin – aloittelijan mieli on viisas (ja tässä ajassa valitettavankin tarpeellinen) puheenvuoro sivistyksen ja elinikäisen oppimisen puolesta. Vanhoissa japanilaisissa teksteissä tietoa on kuvattu peiliksi tai sydämen jalokiveksi.

Japani-asiantuntija, muun muassa mainiosta Melkein geisha -kirjasta tunnettu Minna Eväsoja on koonnut uuteen kirjaansa itselleen rakkaita japanilaisia ajatuksia ja käsitteitä, joita hän on halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Lähtökohtana on 1400-luvulla eläneen teemestari Shukon Sydämen kirje, jossa mestari puhui Shoshinista, avoimesta ja nöyrästä aloittelijan mielestä.

Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.

Teos on esteettinen elämys myös silmille, sillä se on kuvitettu Kansallisgalleriasta ja Ateneumin taidemuseosta saaduilla japanilaisilla puupiirroksilla.

Kunpa tällaisia kirjoja, joiden sivuilla voi kiireettömästi viipyillä ja uneksia, julkaistaisiin enemmän.

Romaanikäsikirjoitukseni on oikutellut viime aikoina niin paljon, että olen välillä tuntenut puhdasta epätoivoa. Lohdun sanat löysin tästä:

Kun asioiden annetaan tapahtua pakottamatta, saadaan esiin todellinen, alkuperäinen muoto tai todellinen minuus. Tätä ohjetta noudatti muun muassa tunnetun tarinan kuvanveistäjä, jolle annettiin puupölkky ja ohje veistää siitä Buddhan patsas. Aika kului ja kuvanveistäjä vain katseli pölkkyä, jolloin ihmiset alkoivat tulla levottomiksi ja ihmetellä, miksi mitään ei syntynyt. Kuvanveistäjä rauhoitteli heitä sanoen, että hän odottaa, mitä puu haluaa pölkystä syntyvän; mitä siitä tulee luonnollisesti esiin. Prosessia ei voi hoputtaa, vaan se ottaa oman aikansa. Asioille tulee antaa aikaa kypsyä omaan tahtiinsa (emt, 16).

*
Haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi 1988. Suomennos Helene Bützow.

Minulla kului jonkin aikaa päästä sisälle tämän romaanin maailmaan ja sanoisinko kertojuuteen, mutta lopuksi huomasin kuitenkin viimeisten sivujen tulevan liian pian. Jos vielä opiskelisin kirjallisuutta yliopistossa, kirjoittaisin teoksesta mielelläni esseen.

Menneen maailman maalari (hieno ja kuvaava nimi) kertoo ikääntyvästä, aikanaan arvostetusta kuvataiteilijasta Masuji Onosta, joka tekee tilintekoa elämästään ja menneisyydestään toisen maailmansodan jälkeisessä, liittoutuneiden miehittämässä Japanissa.

Sota on karmealla tavalla hävitty ja rauniot savuavat yhä. Ketä pitäisi syyttää? Kuinka paljon vastuuta Onon kaltaisten propagandataiteilijoiden tulisi ottaa kansallisesta häpeästä? Mikä on taiteen ja yhteiskunnan suhde ylipäätään? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Menneen maailman maalarin ja Ishiguron myöhemmän teoksen Pitkän päivän illan kertojat ovat mentaalisesti sukua toisilleen. Ehkä hovimestari ja taiteilija jopa viihtyisivät toistensa hiljaisessa seurassa.

Ishiguro on taitava luomaan syvällisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja, jotka itsereflektiossaan (itsepetoksessaan?) onnistuvat johtamaan itsensä lisäksi myös lukijan harhaan.

*

Heinrich Böllin hykerryttävä Irlanti-kuvaus Päiväkirja vihreältä saarelta luiskahti näköjään kollaasikuvaan, mutta palaan kirjaan myöhemmin kesällä.

*

Aiemmin kirjoitettua:

Tammikuun helmet

Helmikuun helmet

Maaliskuun helmet 

Huhtikuun helmet 

*

Aurinkoisia kesäpäiviä!