Viime aikoina olen viimeistellyt syksyllä ilmestyvää novellikokoelmaa ja uppoutunut historiallisen romaanini maailmaan.

Yhden promillen juttuja (Otava, 2012) on yksi luetuimmista (nuorten)kirjoistani. Teoksesta on juuri ilmestynyt Elina Asun lukema äänikirjaversio.

Kirjan ilmestymisestä saakka minulta on pyydetty lisää novelleja. Lyhyen muodon kirjoittamisen voisi kuvitella olevan helppoa, mutta sitä se ei tietenkään ole. Jos minulta kysytään, kirjoittaminen tuntuu vuosi vuodelta vaikeutuvan –

Romaanissa hahmot luodaan kerran ja niitä syvennetään pitkin matkaa. Novellikokoelmassa hahmot taas luodaan aina alusta. Tällä kertaa olen myös kirjoittanut yhteyksiä eri tekstien ja hahmojen välille, mikä on vaatinut mukavaa, lähes ristisanatyylistä aivojumppaa. Ehkä lukija ei edes pane merkille kaikkia yhteyksiä?

Novellikokoelma ei ole nippu satunnaisia tekstejä tyyliin: ”Kyllä näistä pöytälaatikon pohjalle unohtuneista jutuista varmaan jotakin saa…”. Hyvään kokoelmaan on ommeltu punainen lanka, kannatteleva teema, jokin asia, joka yhdistää tekstejä toisiinsa. Promillekirjassa kattoteema on päihteet. Hirveän ilmeinen aihe Suomessa, mutta lopulta ei kuitenkaan.

Tekeillä oleva novellikokoelmani on promillekirjaa valoisampi, toiveikkaampi, mutta toki yhteiskunnallisella twistillä varustettuna. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän koen aikuisena velvollisuudekseni valaa nuoriin toivoa. Kyynisiä ihmisiä on maailmassa riittämiin. Nuorempana kirjoittamiseeni saattoi liittyä vähän provosoimistakin. Synkkyydestä kirjoittaminen ei kuitenkaan voi olla itsetarkoituksellista.

Novellikokoelman tekstien järjestys ei sekään ole läpihuutojuttu. Kustannustoimittajani ehdotti syksyllä, että vaihtaisin aloitusnovellia. Vaihdoin, mutta ensimmäinen luottolukija ei hänkään ollut aloituksesta vaikuttunut. Lukemisessa täytyy päästä vauhtiin heti.

Vaihdoin taas. Toinen luottolukija ei kiinnittänyt aloitustekstiin enää huomiota, joten ehkä se nyt toimii. Myös viimeisen novellin valinta on tärkeä: mikä fiilis lukijalle lopulta jää?

Entä minkä nimen valitsen yksittäiselle novellille, entä kokoelmalle? Uuden kirjan nimi syntyi helposti, joskin vastaan oli tulla yllättävä este: kustantajan katalogiin tulee samaan aikaan kollegan kirja, jonka nimessä on yksi sama sana. Mietittiin, pitääkö toisen vaihtaa nimeä. Onneksi ei!

Kirjani nimi – anteeksi höhlä epämääräisyyteni, mutta katalogi ei ole vielä ilmestynyt – on mielestäni kaunis ja visuaalinen, mielikuvia, tunteita ja ehkäpä kesäisiä muistoja herättävä suomenkielinen sana.

Kirja on joka tapauksessa liki valmis. Sain hiljattain muutaman asiantuntijan kommentit; on niin virkistävää saada vaihtaa ajatuksia eri alojen ihmisten kanssa.

Pääsin nyt niin hyvään flow’hun, että ajattelin kirjoittaa samalla energialla toisenkin nuortenkirjan. Näköjään jokin tulppa on auennut. On hauskaa sukkuloida aikakoneella 2020-luvulta historiallisen romaanini maailmaan esimerkiksi vuosiin 1918, 1927 tai 1940.  

Valokuvan mustarastaan ikuistin eräänä tavallisena maanantai-iltapäivänä. Kamera kannattaa pitää aina mukana. Talitintitkin sirkuttavat jo. Kuulen kevään –