Terveisiä Helsingin kirjamessuilta!

Keskustelimme kollega Anneli Kannon kanssa Kiivaista lauantaina. Julkaisen täällä kysymys-vastaus-rungon, koska tokikaan kaikki lukijat eivät pääse messuille. Jotakuinkin tähän tapaan se meni – 

(En ehtinyt räpsiä kuvia, joten Lauran vanhalla kuvituskuvalla mennään).

*

Olet kirjoittanut paljon nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaanisi kulkevat aivan toista, väkivaltaista reittiä. Olet kirjoittanut Kambodzhan punaisten khmerien hirmuhallinnosta ja natsijohtaja Reinhard Heydrichistä hänen vaimonsa Linan kautta. Nyt olet kirjoittanut Suomen jatkosodasta ja Tampereella toimineesta nuorten vastarintaryhmästä. Miten löysit aiheen tai ajauduit sen pariin?

Ensimmäinen naista ja aatetta käsittelevä teokseni on itse asiassa nuorten aikuisten romaani ja vieläpä tuotannossani hyvin varhainen eli vuonna 2007 ilmestynyt Ulrike Meinhof -teemainen Taivaan tuuliin. Taivaan tuuliin, Punaisten kyynelten talo, Frau ja Kiivaat ovat temaattisesti sukua keskenään.

Aihe Kiivaisiin löytyi, kun tein taustatutkimusta Lina Heydrichista. Kysymyksessä oli hyvin mitättömän näköinen sivulause jossakin taustakirjallisuudessa. Vuosi 1942 ja kaksi alaikäistä tyttöä dynamiittikassin kanssa junankiskoilla Tampereella. Pysähdyin tähän ja hämmästyin. Keitä nämä tytöt olivat ja mitä ihmettä he olivat tekemässä?

Tästä samasta vastarintaryhmästä on Hannu Salama kirjoittanut romaaninsa Siinä näkijä missä tekijä. Pelottiko tai epäilyttikö tarttua samaan aiheeseen kuin suuri Salama?

Tottakai. Salaman vuonna 1972 ilmestynyt teos on klassikko, tosin ehkä hiukan unohduksiin jäänyt. Olen kirjan lukenut ja se mainitaan lähdeluettelossa. 1970-luvun ja 2010-luvun kirjoittajien maailmankuva ja näkökulma ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Esiinnyin hiljattain Pispalan kirjastossa ja haastattelijani toi ilmi huolensa, että pystyykö tästä aiheesta kirjoittamaan enää uudella tavalla, raikkaasti. Luettuaan Kiivaat hän tuli siihen tulokseen, että kyllä pystyy. Tyttöjen näkökulmaa ei ole kerrottu aiemmin. Vasta viime vuosikymmeninä tämä kulma on ylipäätään tullut kiinnostavaksi ja relevantiksi.

Kirjassa vastarintaryhmän nuoret ovat todella nuoria. Päähenkilösikin on 16-vuotias. Olivatko he todellisuudessa näin nuoria?

He olivat 16–20-vuotiaita.

Miksi nuoret ryhtyivät vastarintaan?

Siihen on monia syitä. He pitivät Neuvostoliittoa ”esimerkkimaana, jollaiseksi yhteiskuntaa pitäisi kehittää” (Seilonen: Vastarintaryhmä). He kannattivat sosialistisia periaatteita. He vastustivat fasismin ja sosialismin välistä sotaa. He eivät halunneet Suomen joutuvan jälleen sotaan.

He eivät halunneet, että Suomi sotii Saksan rinnalla. Tiedettiin, mitä kommunisteille ja sosiaalidemokraateille tehtiin natsi-Saksassa. Puhumattakaan Suomesta – monen nuoren vanhemmat/isovanhemmat toimivat maan alla. Kommunistien toiminta oli laitonta.

Keskitysleireistä oli kirjoitettu jo 1930-luvulla ilmestyneessä kirjallisuudessa, jota Tampereella luettiin ahkerasti (Ruskea kirja). Vuoden 1918 taakka: omien sukulaisten kohtalo.

Mitä he konkreettisesti tekivät?

He levittivät lentolehtisiä, agitoivat ihmisiä ruokakorttijonoissa Hämeenkadun varrella, auttoivat metsäkaartilaisia. He tuhosivat muuntajia ja armeijan kalustoa, kuten kuorma-autoja Sabotaasitoimet huipentuivat syyskuussa 1942 ns. ”pommien yöhön”, isoon pamaukseen, jolloin ryhmän tarkoitus oli 11 kohteessa vahingoittaa saksalaisten tavarajunia ja sulkea Tampereen junanradat räjäyttämällä kiskot. Tämän jälkeen he jäivät kiinni. He ehtivät toimia vajaan 1,5 vuoden ajan.

Oliko se vaarallista?

Kyllä, hengenvaarallista. Valtiollinen poliisi oli koko ajan vain kädenmitan päässä heistä. Pidätysten jälkeen kuulustelutoimet olivat julmia ja ankaria, raakaa väkivaltaa käytettiin. Nuoret tuomittiin erimittaisiin rangaistuksiin (mutta heidät vapautettiin välirauhan sopimuksen solmimisen jälkeen syksyllä 1944). Valpon mukaan yleinen oikeustaju vaati koko ryhmälle kuolemantuomiota epäisänmaallisesta toiminnasta.

Ryhmän johtaja, kirjassani fiktiivinen ”Kurki”, sai ainoana kuolemantuomion, joka muutettiin myöhemmin elinkautiseksi. Valpo piti tätä oikeusmurhana.

Hiljattain minulta kysyttiin osuvasti, missä oli lastensuojelu 1940-luvulla?

Päähenkilösi on kotoisin Pispalan punaisesta perheestä. Sukunimi on kuvaava, Kiivas. Äiti Kaarina on niin omistautunut kommunistisen puolueen kaaderi, että hän enemmän poissa kotoa kuin läsnä. Mummo hoitaa äidin roolin. Mutta päähenkilösi Salme on enemmän herkkä runotyttö kuin taistelija. Miksi rakensit tällaisen päähenkilön?

Olen vähän uupunut ”vahva & itsenäinen nainen” -eetokseen, joten tarkoituksella halusin kirjoittaa herkästä ja hauraasta ja ujostakin tytöstä, joka tahtomattaan joutuu osaksi historiallisia tapahtumia. Salmen perheen historia on poliittisesti hyvin voimakkaasti latautunut. Hänen isoisänsä on teloitettu keskelle katua keväällä 1918. Menneisyys velvoittaa tyttö kantamaan vastuuta, mutta hän empii. Aseeseen tarttuminen ahdistaa.

Kaarinan kaltainen nainen on kiinnostava ja aikamme näkökulmasta vieraskin: nainen, joka on valmis hylkäämään lapsensa aatteen takia. Mummo on jossakin siinä välimaastossa, mutta kuitenkin enemmän toiminnan nainen hänkin. Mummo on eräs lempihahmoistani kirjassa.

Mitä ryhmäläisille tapahtui? Onnistuivatko he yrityksissään?

Heidät pidätettiin ja tuomittiin erimittaisiin rangaistuksiin, josta he vapautuivat välirauhan sopimuksen solmimisen jälkeen.

Olet tehnyt erittäin huolellisen taustatyön aiempiiin romaaneihisi ja myös tähän uusimpaan. Mistä kaikkialta olet tietoa ja tunteita etsinyt? Mitä olet löytänyt?

Taustatutkimuksessa yhdistyvät kirjallisuus + arkistot + autenttisilla paikoilla käyminen. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo johdattaa lukijan tärkeimpiin lähteisiin, joista Selinin ja Seilosen kirjat ovat olennaisimmat.

Arkistoissa olen muun muassa kuunnellut entisten nuorten ääninauhoja, lukenut Valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjoja ja etsinyt yksityiskohtia ajankuvaan ja työnkuvaukseen (tytöt trikoolla töissä). Sen ajan sanomalehdistä löytyy sanastoa ja pikkuanekdootteja, joita ujuttaa osaksi tarinaa. Olen kuljeskellut Kalevankankaan hautausmaalla, yrittänyt etsiä Pispalasta oikeaa kiskonpaikkaa ja fiilistellyt maisemia Pispalanharjulla.

Mitä ajattelet tästä vastarintaryhmästä, joka teki sabotaasejakin. Oliko heidän toimintansa oikeutettua?

Juuri siksi tämä aihe on kiinnostava, koska se on niin kompleksinen ja eettisiä kysymyksiä herättävä. Kirjailija ei ole tuomari, pyöveli eikä jälkiviisaudessa paistatteleva besserwisser vaan tarinankertoja. Ymmärrän rauhan puolustamisen ja fasismin vastustamisen, mikä tästäkin ajasta näyttäytyy hyvin oikeutettuna.

Mutta on se toinen puoli –

Hiljattain eräs tamperelainen nainen kertoi minulle lapsuusmuiston. Jatkosodan kesänä Kalevankankaalle tuotiin niin paljon sankarivainajia, että kalmojen imelä katku ulottui kauas hautausmaalta. En usko, että saan tuota mielikuvaa koskaan mielestäni pois.

Nuoret pitivät tekojaan isänmaallisina eivätkä viimeisissä haastatteluissakaan uskoneet, että heitä tultaisiin koskaan ymmärtämään.

*

Kuva: Laura Vesa

*

Kiitos eiliselle messuyleisölle! Hienoja kohtaamisia tilaisuuden jälkeen. Tapahtui jotakin, mitä olen hiukan odottanutkin: sain tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet romaanini hahmojen esikuvia. Ei näistä asioista hirveästi ole perheissä puhuttu. Kirja todella herää eloon vasta kun lukijat ovat kirjoittaneet siihen omat sivunsa. 

*

PS.

Miksi en kirjoittaisi ilmestyy lähiviikkoina! Suunnittelemme Päivin kanssa julkkareita marraskuun loppupuolelle.