Minua hymyilyttää suuresti edellisen päivitykseni pessimistinen ingressi: ”Suomen kesä on lyhyt. Niin lyhyt, että pelkään jo, että kun huomenna herään, onkin sateinen syysaamu.” Kukapa olisi uskonut!

Työhuoneessani on viimeiset kolme viikkoa ollut 32 astetta lämmintä. Tietokone hohkaa ilmoille entistä enemmän kuumaa. Kaikki ilmastointilaitteet on tietenkin myyty ajat sitten loppuun.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihana ja kamala. Poikkeuksellinen helleaalto herättää suurta huolta siitä, miten vuodenajat käyttäytyvät tulevaisuudessa.

Vaikka välillä on ollut liian tukalaa ja terveellekin ihmiselle suorastaan pyörryttävää, olen kuitenkin saanut varastoitua aurinkoisia muistoja monen kesän tarpeiksi.

On jumalaista uida tyynessä järvessä auringonlaskun aikaan.

Olen kuitenkin enemmän kuin valmis syksyyn ja viileneviin kirjoituspäiviin. Huokaisen helpotuksesta, kun kodin sisälämpötila ei enää ala kolmosella.

Saksa-rakkauteni on tuskin jäänyt blogini vakiolukijoilta huomaamatta ja haikeasti olen katsellut vuoden takaisia Hannoverin-kuvia.

Kesäkuussa kirjoitin viikon verran pilvenpiirtäjien täyttämässä Frankfurtissa. Satuin olemaan kaupungissa jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun Saksa hävisi nolosti Etelä-Korealle ja putosi turnauksesta pois. Mieliala ei suoranaisesti ollut katossa. ”Miljonääripelaajilla ei ole motivaatiota. He ovat voittaneet jo. Löwin olisi pitänyt laittaa kentälle nuoria ja nälkäisiä pelaajia”, tuumasi nuorimies junassa.

Lomailemaan junailin parin tunnin päähän etelään, Baden-Württenbergin osavaltioon, Freiburg im Breisgaun idylliseen kaupunkiin, jota pidetään porttina Mustaanmetsään. Hurmaava kaupunki, jota voin suositella matkakohteeksi varsinkin kaikille luontomatkaajille. Freiburg im Breisgauta pidetään Saksan vihreimpänä kaupunkina (35% asukkaista äänestää vihreitä), jossa uskotaan kestävään kehitykseen, kierrätykseen ja polkupyöräilyyn autoilun sijaan.

Saksa kummastuttaa minua jatkuvasti. Maa on täynnä kaupunkeja, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja silti niissä on vähintään 200 000 asukasta.

Suomalaiselle metsäläisellekin Schwarzwaldin vehreys tulee yllätyksenä. Oikein hätkähdin jälkikäteen, kun tässä katselin reissussa ottamiani valokuvia.

Mitä kuuluu kirjoittamiselle? 

Aikuisromaanini edistyy hitaasti mutta varmasti. Kirjoitan romaanin tämän vuoden aikana loppuun.

Toivoisin kovasti, että vuosien myötä kirjoittaminen helpottuisi, mutta kyllä se välillä aikamoista tervanjuontia on hyvistä aikeista huolimatta. Kirjoittaminen on niin paljon muuta kuin koneella istumista; minun suurin kipupisteeni on viime vuosina ollut toimivan rakenteen löytäminen. Romaani ei lähde kirjoittumaan ilman oikeanlaista rakennetta. Tämä on aihe, josta voisin kollegoiden kanssa keskustella loputtomasti.

Lähipiirini on onneksi jälleen kerran muistuttanut, että Fraun kirjoittaminen oli aikanaan samanmoista. Eli ehkäpä se siitä, kärsivällisesti hengittäen. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvin luonteenpiirteeni.

Aion tässä pikkuhiljaa aloitella myös seuraavan historialliseni taustatutkimusta. Se on jotain aivan muuta. Pidän limikkäisiä töitä mielekkäänä ja eri aiheet saattavat jopa yllättävällä tavalla ruokkia toisiaan. Aihe on hyvin rajattu ja itse asiassa taustakirjallisuutta on olemassa hämmentävän vähän. Se on uudenlaista (vrt. sota-aiheet, joiden taustatutkimukseen hukkuu) ja varsin huojentavaakin.

Matkakuvani päivittyvät Instagramiin (jonka olen taas parin vuoden tauon jälkeen löytänyt):

http://www.instagram.com/terhimaarit