Lapinkuusio, kurjenkanerva, uuvana, sammalvarpio, sielikkö… Tunturikasvien nimet ovat kuin pieniä runoja. Tällä Lapin-reissulla päätin opiskella kasveja, ja sopivasti Kiilopäällä järjestettiinkin kasviretki.

Elämässä tarvitsee asioita, jotka ovat muuttumattomia,
turvallisia ja ehdottoman luotettavia. Tiedän, että savusauna
ja tunturi odottavat minua myös ensi vuonna.

Kirjoitin Kesyt kaipaavat -kirjaani Kiilopäästä – ja täällä olen taas, tuntureille luonnon rauhaan on päästävä vähintään kerran vuodessa.

Yllä oleva sateenkaarikuva on otettu maanantaina vähän ennen puoltayötä. Keskiyön kirkas valo on ilmiö, johon ei suomalaisenakaan totu. Sateenkaari hiipii esiin savusaunan takaa.

Kesäsade ropisee Kiilopuroon.

Tällä reissulla olen nähnyt harvinaisen paljon poroja. Juhannuksena Posion-pirtin ikkunasta ja saunatauolla saunan portailta saattoi tarkkailla seitsemän poron tokkaa. Tiistaina päivävaelluksella tunturissa köllötteli lauma sarvipäitä ja kuvan lounastavat kaverukset ikuistin keskiviikkona mökkimme edustalla.

”Tällä reissulla aion opetella omatoimisesti kasveja”, tuumasin puolisolle.

Ei tarvinnut! Kuin tilauksesta Kiilopäällä järjestettiin tunturikasvikurssi, jolla opeteltiin tunnistamaan yleisimpiä kukkia. Kolmen tunnin ja kahdeksan kilometrin rinnekävelyn aikana löysimme kahden asiantuntevan oppaan johdolla parisenkymmentä erilaista kukkaa tunturikissankäpälästä siniyökönlehteen.

Tunturi voi näyttää karulta, mutta se kätkee uumeniinsa yllättäviä kaunottaria – ne pitää vain panna merkille. Harmaan seassa on pinkkejä, keltaisia ja sinisiä läikkiä. Katseeni suunta muuttui.

Tunturissa herää suuri kunnioitus kasveja kohtaan, sillä ne ovat oppineet pärjäämään vaikeissa olosuhteissa. Kuvan pinkissä rykelmässä kurjenkanervia.

Ilmaston yhä lämmetessä kasveilta vaaditaan entistä enemmän sitkeyttä. Luonnossa tulee vahvasti sellainen olo, että kun me ihmiset olemme poissa, jotakin arvokkaampaa jää jäljelle. Jotakin kestävämpää.

Vaaleanpunainen sielikkö on kaunis katseenvangitsija.

En tiedä, minkä siivekkään höyhen tämä on. Pesäänsä vahtiva kapustarinta piti meitä tarkasti silmällä tasaisin väliajoin piipittäen ja korppi raakkui taivaalla. Urho Kekkosen kansallispuiston tunnuslintu on maakotka.

Lapinvuokkoa en olisi missään tapauksessa löytänyt omin päin. Valkoinen kaunotar on rauhoitettu ja harvinainen kasvi, kasviretken kruununjalokivi. Kannatti ehdottomasti kiivetä sitä katsomaan.

*

Vaikka taisin jo tällä viikolla kuulla sanan ”syksy”, sanoisin kuitenkin, että kesää on vielä jäljellä. Nautitaan!

Blogi päivittyy seuraavan kerran jotakuinkin 12.7.