Osallistuin viime viikolla filosofi Torsti Lehtisen ohjaamalle kirjoituskurssille. Odotin paljon, sain enemmän. Otsikon mietelmä on tietenkin Lehtisen kynästä.

 

Tutkin talvella Ahlmanin kesäkurssitarjontaa, ja löysin sieltä itselleni mieluisimman. Torsti Lehtisen Elämä sanoiksi -kurssilla pohdittaisiin elämänarvoja. Mikä olisi parempi tapa aloittaa suvi kuin osallistumalla filosofiselle, elämää syvältä luotaavalle kurssille, varsinkin, kun suuritöinen romaanini oli hiljattain valmistunut? Olisi aika luoda nahka.

Saisinko kurssilta kaipaamaani rohkeutta – tai ehkä jopa rohkaisua – aloittaa uutta? Jotain muuta kuin aiemmin.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa kurssipäiväkirjaa, mutta päivät olivat niin tiheitä ja kurkkukipuni niin armoton, että säästin voimani kotitehtävien tekemiseen.

Jotain kertoo se, että kirjoitin käsin puolitoista muistikirjaa viikon aikana.

Kurssin sisältöä on vaikea referoida blogissa eikä se tekisi oikeuttakaan. Koen, että pääsimme harvinaisen syvälle ihmisyyden peruskysymyksiin. On ylellistä saada viettää viikko hyvässä ja viisaassa seurassa oppien ja keskustellen.

Taisin sanoa, etten usko koskaan pääseväni tämän lähemmäs sitä kokemusta mitä Sokrateen kuulijat aikanaan. Lehtinen on virtuoosimainen luennoija!

Teimme myös paikka paikoin niin visaisia kirjoitusharjoituksia, että aivosolut saivat todella tehdä kaikkensa (esimerkki: ”keksi onomatopoeettisia substantiiveja”).

Näen taas ulkokirjallisen kohinan läpi siihen, mikä kirjoittamisessa aidosti on tärkeää:

”Ihmiskuntaa voi verrata tornin vankeihin, joista kukin on kahlittu kapean ikkunan ääreen, jonka lävitse hän voi tarkkailla tornin ulkopuolista maailmaa. Omien näkökulmiensa vangit saavat tietoa siitä, miltä maailma toisista ikkunoista katsottuna näyttää, vain siten, että eri ikkunoiden läpi maailmaa tarkkailevat kertovat toisilleen, mitä näkevät. Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään siitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat.”

(Torsti Lehtinen: Sanojen avaruus. Opas luovaan kirjoittamiseen. Arktinen banaani 2019.)

Kesä puhkesi täyteen loistoonsa viime viikolla.

Oli ihastuttavaa aamuisin kävellä bussipysäkiltä opetustilaan ammuvien lehmien ohi. Kaikki Ahlmanin lehmät ovat suomenkarjaa. Muutaman kanssa pääsin vaihtamaan pari sanaa, nimet oli helppo painaa mieleen: Pioni ja Nanette.

Eräänä aamuna bongasin pellolta viisi rusakkoa. Kirjoittajatoveri oli nähnyt ketun, metsäjäniksen ja supikoiran. Ajatelkaa, mikä idylli Tampereella!

On virkistävää löytää itsestään kirjoittajana uusia tai unohtuneita puolia.

Runojen kirjoittaminen tuntui nautinnolliselta, ja jonkinlainen horroksessa ollut lyyrinen minäni aktivoitui. Huomasin kirjoittavani mielessäni säkeitä metsässä kävellessä. Ehkäpä perustan tänä kesänä runovihkon.

Lehtisen sanoin: ”Runous on löytöretki minuuteen.”

Lukupäiväkirjan perustan varmuudella.

Myös sananlaskuista ja aforismeista tuli tovereitani. Sekin hauskaa kielellistä jumppaa, kirjoittaa vanhoista suomalaisista sananlaskuista uusia versioita.

Kurssilla oli poikkeuksellisen hyvä ryhmä, luottamus syntyi jo esittelykierroksen aikana. Uudet ystäväni, jos luette tämän kirjoituksen, lähetän teille lämpimiä terveisiä. Kiitos yhteisestä kokemuksesta, jota varmasti kannamme mukanamme pitkän aikaa.

Tämä on vasta alkua. Teroitetaan kynät, osallistutaan suureen dialogiin. Se on meidän velvollisuutemme. Eikö vain?

(PS. Suhteeni sudenkorentoihin muuttui peruuttamattomasti).

*

Seuraava päivitys ehkäpä 28.6. Kesällä voi olla boheemin suurpiirteinen. Jokunen tunnelmakuva tuntureilta silloin, toivon.

Ihanaa kesää!