Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä. Yhdessä kirjoittaminen on tervetullutta vaihtelua kotona töitä tekevälle freelancerille. Sosiaalinen paine synnyttää uusia liuskoja.

On piiskapäivä.

Osallistun siihen ensimmäistä kertaa, kollegani ovat piiskanneet toisiaan jo ainakin kahdesti aiemmin – ja synnyttäneet koko joukon uusia sivuja romaaneihinsa ja tietokirjoihinsa.

Piiska voi viuhua joko jonkun kotona tai sitten nykyaikaisesti etänä.

On etäpiiskapäivä, johon osallistuu kolme kirjoittajaa eri puolilla Tamperetta. Kirjoitamme kukin oman työpisteemme ääressä kotonamme. Tapaamme aamupäivällä Facebookin Inboxissa, vaihdamme lyhyesti kuulumisia ja keskustelemme siitä, mitä kukin tänään kirjoittaa.

Tasan kello 11.30 keskustelu päättyy, ja jokainen aloittaa kaksi tuntia kestävän työskentelyn omalla koneellaan. Minun tarkoituksenani on saada viimeisteltyä kustannustoimittajalleni menevä näyte (jota ei ole pyydetty, mutta jota haluan itse näyttää varmistaakseni olevani oikeilla jäljillä) seuraavasta romaanistani. Työ on hyvässä vaiheessa.

Yhdessä tekeminen – vaikka näin etänä – luo sosiaalista painetta. Kirjoittamiselle tyypilliset sijaistoiminnot tuntuisivat erityisen noloilta, kun kollegat keskittyvät sovitusti kirjoittamiseen. Epämääräinen haahuilu ja ”Ei tästä tule mitään!” -tuskailu jäävät pois.

Saan hyvän vireen päälle ja kun seuraavan kerran ”tapaamme” Facebookissa, en millään meinaa päästä irti tekstistäni. Flow istuu tukevasti vieressäni.

Kello 13.30 aloitamme kukin tahoillamme puolen tunnin tauon: yksi keittää kahvia, toinen lämmittää lounasta, kolmas laittaa pyykkikoneen pyörimään. Hiukan ennen kello 14 tsemppaamme toisiamme kuin parhaatkin personal trainerit: Hyvin se menee! Jaksaa jaksaa! Go, gals! Anna mennä!

Etäpiiskapäivä päättyy kello 16. Saan tehtyä ne asiat, jotka aioinkin, vaikka keskittymiskykyni alkoikin herpaantua toisella puoliskolla. Saan näytetekstini valmiiksi.

Olisipa ylellistä, jos muinakin päivinä olisi tuollainen lempeä piiska käytössä.

*

Tänä vuonna olen harrastanut yhdessä kirjoittamista erityisen paljon. Toki tarvitsen edelleen viikkooni yksinäisiä kirjoituspäiviä (puhumattakaan residenssiviikoista), jolloin voin kirjoittaa koko päivän keskittyneesti omin päin, mutta vaihtelu on yksin kotona töitä tekevälle freelancerille enemmän kuin tervetullutta.

En kaipaa työyhteisöön, mutta haluan kurkistaa sen tapaiseen silloin tällöin.

Tammikuusta alkaen olen tavannut ystävääni & kollegaani Marikaa joka viikko kahvilassa kolmituntisten ”kirjoitustreffien” merkeissä. Aluksi vaihdamme kuulumisia, syömme ehkä lounasta ja sitten teemme töitä omilla koneillamme.

Laskin hiljattain, että tapaamiskertoja on kertynyt viisitoista.

Marikalla on usein läppäri mukanaan, minulla taustatutkimukseen liittyvä kirja, jota luen ja josta teen muistiinpanoja. Kolme tuntia kuulostaa lyhyeltä ajalta ja kahvila paikkana keskittymistä häiritsevältä, mutta joka kerta olemme onnistuneet saamaan hämmästyttävän paljon aikaan – useimmiten koko sille päivälle suunnitellut työt. Tämän äärellä mykistymme lähes joka kerta.

Kuva: Laura Vesa