Vuoden ensimmäinen kuukausi on loppusuoralla. Pidän yleensä tammikuusta valtavasti. Palailen pitkältä Lapin-reissulta uudenvuoden tietämissä, ja aina paluujunan ikkunasta katsellessa – aina – paistaa aurinko.
Olen kokenut sen hyväksi ja toiveikkaaksi merkiksi, uudeksi aluksi. Tunnen kevään ytimissäni, kaikkein kauneimman vuodenajan.
Vaikka talvinen luonto lumoaa kauneudellaan, maailmanpolitiikka lamauttaa, on vienyt yöuniakin. Ukraina, Venezuela, Iran, Gaza, Minneapolis… Hiljaiseksi vetää. Mitä kaikkea mahtaa olla edessä?
Kirjoitan parhaillaan vuoteen 1934 sijoittuvaa rikosromaania, tulevan trilogiani toista osaa. Ajan sanomalehdissä näkyy Saksan luisuminen syvemmälle kohti diktatuuria, vastarinnan tukahduttaminen ja ihmisten pelko.
”Sivistyneen Euroopan historiassa ei ole mitään, joka vetäisi vertoja Hitlerin kaikkivallalle”, lehdissä kirjoitetaan. Maailmanpalon syttymisestä oli tuolloin tasan 20 vuotta. Aikalaiset haistoivat ilmassa ruudinsavua, mutta kukaan ei voinut aavistaa toisen maailmanpalon mittakaavaa.
Tässä(kin) ajassa tulee voimaton olo, kun seuraa uutisia. Me vieläpä näemme kaiken edessämme aivan koko ajan; uutiset pyörivät ympäri vuorokauden. Toisaalta koen sen myös hyväksi, esimerkiksi Minnesotan tapahtumista on paljon tavallisten ihmisten ottamia videoita. Massaa ei voi sensuroida.
Viime aikoina kotimainen media on havahtunut kirjoittamaan siitä, kuinka riippuvaisia olemme yhdysvaltalaisesta teknologiasta. Yritän itsekin etsiä sille vaihtoehtoja. Hakuhistoriaa keräävän, mainontamista kohdentavan Googlen sijaan olen käyttänyt DuckDuckGo-hakukonetta jo pitkään.
Olen parhaillaan vaihtamassa amerikkalaisesta sähköpostipalvelusta eurooppalaiseen. Olen pohtinut, onko täysin välttämätöntä käyttää Microsoftin palveluja. Olenko vain tottunut niihin? Kirjoitan tätä postausta niin kuin romaanikäsikirjoitustanikin avoimen lähdekoodin ilmaisella LibreOffice-ohjelmalla – ja hyvin toimii.
Pienet teot luovat toivoa.
Kuvat: Pixabay & oma arkisto
Kirjailija Terhi Rannela 