Aika menee yllättävän nopeasti – poikkeuksellisissa oloissakin. Korona-ajan dokkarikerhomme on ehtinyt katsoa jo kahdeksan elokuvaa. Dokumentti on hieno laji: jokainen elokuva näyttää maailmasta jotakin uutta ja odottamatonta. Kuluneen kuukauden aikana olemme aikamatkanneet muun muassa 1910-luvun Espanjaan ja 1980-luvun New Yorkiin.

Neljän ensimmäisen viikon vinkit tästä linkistä.

Valitsemme kollegani kanssa vuoroviikoin dokumentin Yle Areenasta ja keskustelemme siitä meilitse.

Kirje Alepposta

Ohjaaja: Waad Al-Kateab

Jokaisen, joka ei ole kokenut sotaa, pitäisi katsoa tämä elokuva. Sen katsominen on ajoittain miltei sietämätöntä. Kirje Alepposta särkee sydämen. Lapset eivät kuulu sodan keskelle. Lasten pitäisi puhua jostakin muusta kuin rypälepommeista.

Waad al-Kateab (pseudonyymi perheen suojelemiseksi) on nuori opiskelija, joka tallentaa videokamerallaan Syyrian sotaa 2011–2016 sisällissodan alkamisesta Aleppon valtaukseen. Dokumentti on kirje hänen tyttärelleen, joka syntyi saarrettuun Aleppoon, päivittäisten pommi-iskujen keskelle. ”Hän ei itke niin kuin normaalit lapset”, Waad sanoo. 

Al-Kateab ja hänen lääkärimiehensä Hamza vastustavat Al-Assadin hallintoa ja haaveilevat vapaudesta. He jäävät Aleppoon. Vaikka Syyria ja Venäjä pommittavat asuintalon ja sairaalan yksi toisensa jälkeen, lääkäri hoitaa henkensä uhalla haavoittuneita. Elokuva kuvaa niitä ihmisiä, joita me näemme välähdyksinä uutislähetyksissä. Lapsia, naisia ja vanhoja miehiä, jotka altistuvat esimerkiksi kloori-iskuille.

Elokuva kuvaa riipaisevasti päivittäistä elämää pommitusten keskellä. Koko ajan pitää olla valppaana ja valmiina pakenemaan. Stressi ja ahdistus tarttuvat katsojaan.  

Dokumentissa on paljon kuvia, jotka eivät haihdu mielestä. Räjähdyspölyn peittämät, kuolleet lapset. Pommituksissa loukkaantunut, viimeisillään raskaana oleva nainen, jolle tehdään hätäsektio. Vauva, jota elvytetään pitkään, mutta joka kuin ihmeen kaupalla virkoaa.

Jäin miettimään poikaa, jonka kaikki kaverit olivat paenneet ja joista hän oli tehnyt paperinuket. Ja Aleppossa olevat kaverit ”kuolivat yksi toisensa jälkeen”. Pojan katse ja se trauma, jota hän kantaa mukanaan koko loppuelämänsä ajan. 

***

Pimeyden taiteilija

Ohjaaja: Oren Jacoby

Me tunnemme Keith Haringin ja Basquaitin. Kun ajattelemme 1980-luvun New Yorkin taideskeneä, heidän estetiikkansa juolahtaa heti mieleen. Mutta miksi suuri yleisö ei muista heidän aikalaistaan Richard Hambletonia, jolle Banksykin on selvästi paljosta velkaa?

Pimeyden taiteilija kertoo ”katutaiteen kummisedän” Hambletonin järkyttävän tarinan. Hän oli kiistämättä äärimmäisen lahjakas ja hänen taiteensa on yhä puhuttelevaa, kiehtovaa, ajatonta, liki hypnoottista. Mass Murder -teoksessa Hambleton piirsi kaduille ruumiiden ääriviivoja ja verta. Epämääräisille kujille maalatut Varjomiehet säikyttivät ohikulkijoita. Varjomiehistä jalostui Marlboro-miehiä, tupakka-askien mainosten amerikkalaisia sankareita.

Hambletonista tuli menestyvä naistenmies, trendikäs kansikuvapoika. Addikti, joka sai kaiken ja menetti kaiken. Ennen ja jälkeen -kuvat ovat groteskia katsottavaa. On uskomatonta, kuinka monta uutta mahdollisuutta hän sai. Kuinka moni saa edes toisen mahdollisuuden pilattuaan ensimmäisen?

Uskomatonta on sekin, että hän onnistui elämään 65-vuotiaaksi. Taiteilija oli itsetuhoinen ja piittaamaton. Hän antoi ihosyöpänsä edetä. Hän käytti omaisuuden huumeisiin ja liikkui piireissä, joita taideväki pelkäsi. Hänen ympärillään pyöri yhtä lailla hyväntekijöitä kuin hyväksikäyttäjiä.

Elokuvan autenttinen materiaali on puistattavaa. Hambleton tekemässä taidetta huumeruiskusta puristetulla verellään…

On surullista, että taiteilijan arvo nousee tämän kuollessa. Haring ja Basquait kuolivat nuorena, mutta Hambleton sinnitteli skolioottisena narkkarina, jota me nyt kauhistelemme dokumentista.

Hänen taiteensa jää kuitenkin elämään ja on ehdottomasti tutustumisen arvoista. Elokuvapiirimme jäi miettimään, tarvitseeko nerous päihteitä. Vai ovatko alkoholismi ja tai huumeriippuvuus ”vain” riippuvuuksia ja eri asia kuin luovuus?

***

Rakkaus ja kuolema – Enrique Granados

Ohjaaja: Arantxa Aguirre Carballeira

Miten kaunis filmi! Ja vastaa niin moneen korona-ajan tarpeeseen: taiteen, musiikin ja tanssin nälkään! Lämmin suositus tälle pienelle kulttuurihelmelle. Lyhyestä kestostaan (59 min.) huolimatta elokuva on täyteläinen ja ehjä.  

Aluksi oikein häkellyin, miten visuaalisesti kaunis ja oivaltava dokumentti oli, todellista silmien ja korvien ruokaa. Loistava idea elävöittää 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua piirrosanimaatioin.

Tarina lahjakkaasta säveltäjästä, ”Espanjan Griegistä”, Enrique Granadosista, jolla oli lupaava ura ihan nupulla. Juuri ennen traagista kuolemaansa hän ehti kokea oopperansa ensi-illan New Yorkissa. Hän esiintyi Valkoisessa talossa presidentti Wilsonille. 

Presidentin kutsun takia Granados muuttikin alkuperäisiä matkasuunnitelmiaan eikä lähtenyt kotimatkalle laivalla, joka olisi mennyt suoraan Espanjaan. Aikataulumuutos osoittautui kohtalokkaaksi, sillä saksalaiset torpedoivat paluulaivan Englannin kanaaliin. Enrique ja hänen vaimonsa hukkuivat. Heiltä jäi kuusi aikuista lasta.

Ohjaaja Arantxa Aguirren täytyy olla todellinen taiteen rakastaja; niin hieno kunnianosoitus dokumentti kohteelleen on.

Oodi kaikille elämäkertureille ja asiantuntijoille, joita dokumenteissa haastatellaan! Eläköön tieto ja sivistys! Tällainen dokumentti on valovuosien päässä ns. pintakeskustelusta, jota mediassa päivittäin käydään.

---

***

Omavaraiset

Ohjaaja: Riikka Kaihovaara

Omavaraisuus on perustarpeiden tyydyttämistä omin käsin.

Mitä vaatii tehdä omat vaatteensa alusta loppuun? Tarvitseeko ihminen sähköä ja juoksevaa vettä? Mitä riippumaton elämä kulutusyhteiskunnan ulkopuolella edellyttää? Ainakin työtä, työtä ja vielä kerran ruumiillista työtä!

Omavaraiset on kiinnostava kolmiosainen dokumenttisarja, jossa kurkistetaan kolmen erilaisen perhekunnan elämäntapaan. Heidän elämänsä on kaukana leppoisasta mindfullnessista maaseudun rauhassa. Tai kamera ei ainakaan tallenna lukuhetkiä riippukeinussa ja auringonlaskun ihastelua.

”Luonnonvarojen ylikäyttöön perustuva elämänmeno ei ole enää tulevaisuudessa mahdollinen”, ohjaaja Kaihovaara toteaa YleX:n haastattelussa.

Kaihovaaran mukaan tv-sarjaan valikoitui sellaisia ihmisiä, joilla on yhteiskunnallinen näkemys omavaraisuuteen, vaikka kaikki ”omavaraistelijat” eivät yhteiskuntakriittisiä olekaan. Palautteissa on tullut ilmi, että sarja antaa elämäntavasta liian kielteisen, raadantaa painottavan kuvan.

Eniten elokuvapiirimme keskustelikin Milkasta ja Jussista, joista ihanalla tavalla huokui tasapaino ja rauha. Myös heidän keskinäinen rakkautensa välittyi kotikatsomoon. Kunpa he olisivat saaneet jäädä taloon ja juurtua sinne, niin paljon töitä he olivat tehneet puutarhan eteen. Toivottavasti pysyvä koti löytyy tulevaisuudessa.

Tämä dokumenttisarja keskustelee kiinnostavasti Unelmien maatila -dokumentin ja Milla Peltosen Erakot-kirjan kanssa, jota luen parhaillaan – joskaan omavaraistelijat ja erakot eivät tokikaan ole synonyymejä.

***