Korona-aikaan on pitänyt keksiä uusia sosiaalisia harrastuksia. Perustimme kollegan kanssa dokumenttielokuvakerhon. Valitsemme vuoroviikoin Yle Areenasta dokkarin ja vaihdamme katsotusta ajatuksia meilitse. Ystävän valintaa huomaa oikein odottavansa – ja elokuvista saa paljon enemmän irti niistä yhdessä keskustelemalla.

Tässä neljän ensimmäisen viikon vinkit:

Imelda Marcos, kuninkaantekijä

Ohjaaja: Lauren Greenfield

Valitsin ensimmäiseksi elokuvaksi Filippiinien ex-diktaattori Ferdinand Marcosin puolisosta kertovan filmin, koska Imelda Marcos on esikuva eräälle Kuparisaari-trilogian hahmollemme. Imelda oli kuuluisa suurellisesta kenkäkokoelmastaan, luomamme Lilyana puolestaan keräili intohimoisesti peruukkeja.

Tästä elokuvasta tulee pahalle tuulelle. Filippiiniläisillä on kestämättömän huono tuuri mitä tulee hallitsijoihin. Käy ilmi, että nykyinen, mielivaltaiseen väkivaltaan mieltynyt Duterte on vallassa Marcosien ansiosta. Perhe pelaa kulisseissa saadakseen Ferdinandin pojan aikanaan vallankahvaan. Heille ei riitä se, että he ovat aikanaan varastaneet valtion kassasta miljardeja dollareita ja tapattaneet tuhansia. Valta päihdyttää.

Ihmettelinkin ensimmäisestä kohtauksesta saakka, kuinka liki 90-vuotias Imelda yhä pystyy pitämään kiinni ylellisestä elämäntavastaan, vaikka tämän puolison kuolemasta on melkein 30 vuotta. Groteskeissa kohtauksissa rouva jakelee käsilaukustaan pikkuseteleitä köyhille lapsille. Slummin nainen kertoo äänestävänsä Imeldaa, koska tällä on kauniit vaatteet… Historian muisti on lyhyt.

Kirjoittaessani Frauta törmäsin käsitteeseen musta karisma. Se kuvaa täydellisesti rouva Marcosia. Kuten myös kaunokirjallinen termi epäluotettava kertoja.

*

Silmästä silmään

Ohjaaja: John Webster

Suomessa tehdään noin sata henkirikosta vuodessa. Jokaisella uhrilla on keskimäärin kymmenen läheistä. Heistä sata traumatisoituu.

On vaikea kuvitella mitään hirveämpää kuin oman lapsen väkivaltainen kuolema. John Websterin elokuva kertoo restoratiivisesta dialogista, jossa henkirikosten uhrien läheiset saavat mahdollisuuden halutessaan kohdata rikoksentekijän. Dialogin edellytys on, että tekijä katuu tekoaan.

Voiko omainen päästä kostonhimon, vihan ja itsesyyllisyyden yli? Millaisia tunteita kohtaamiset herättävät? Voiko oman lapsen tappamista koskaan antaa anteeksi – ja pitääkö edes?

Elokuvalla on hieno nimi(kin). Ei Vanhan testamentin Silmä silmästä, ei kostoa, vaan inhimillinen kohtaaminen Silmästä silmään.

Silmästä silmään on voimakas, piinallinen katsomiskokemus, mutta loppua kohti myös katharttinen ja helpottava. Otokset ovat pitkiä, tauot, katseet. Elokuvakerhomme jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan teon sanasta. Katumuksesta huolimatta tekijät eivät sanoneet omaisille: ”Minä tapoin sinun lapsesi” vaan puhuivat teosta kuin kiertoilmaisuna. Onko kysymyksessä psykologinen defenssi?

Kollegan sanoin: ”Tuli mieleen kansalaissodan muistelut – ei koskaan sanottu suoraan ”teloitimme vangit” tai ”ammuimme” vaan jokin lieventelevä ilmaisu.”

Elokuva näyttää henkirikosten uhrien omaisten huonon aseman. Esimerkit ovat järkyttäviä. Kuinka poliisilla voi kestää 16 tuntia ilmoittaa äidille, että tytär makaa teho-osastolla? Nykyisen lainsäädännön mukaan henkirikoksen uhrin omainen joutuu hakemaan oikeuden määräämiä korvauksia kärsimyksestä suoraan surmaajalta.

Toivottavasti mahdollisimman moni päättäjä näkee dokumentin ja tekee johtopäätöksensä.

*

Prisma: Koira ja ihminen

Ohjaaja: Ute de Groot

Ensimmäiset elokuvavalinnat olivat niin tummia, joten valitsin vastapainoksi jotakin kevyempää. Hurmaava Koira ja ihminen täytti eläinystävien odotukset. Tulipa mieleen, että ehkä aliarvioin aikanaan oman amerikancockerspanielini (älyllisen) kapasiteetin.

Heräsi entistä suurempi kunnioitus koiria kohtaan (ja toki myös koirakuume, ehkä eläkkeellä…) Dokumentti osoittaa, että koirista on moneksi. Tapaamme neuvokkaita paimenkoiria Englannin maaseudulla, korvaamattomia etsijäkoiria ja syöpäkoiria Itävallassa, ruumiskoiran Yhdysvalloissa, valjakkokoiran Norjassa jne. Dokumentti on moniääninen ja inspiroiva.

Koskettavassa amerikkalaisessa hankkeessa löytökoirat ja vangit saatetaan yhteen. Kaksi elämän päähän potkimaa löytää toisensa. Vanki saa yhtä aikaa sekä ystävän että jonkun, josta pitää huolta ja kantaa vastuu, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Vaikutukset ovat olleet positiivisia.

*

Hunajan maa

Ohjaajat: Tamara Kotevska ja Ljubomir Stefanov

On uskomatonta, että Hunajan maa on dokumentti eikä fiktiivinen elokuva! Niin lähelle elokuvantekijät pääsevät, niin hieno draaman kaari rakentuu. Tämä on ehdottomasti yksi hienoimmista näkemistäni elokuvista pitkään aikaan.

Hatidze elää Pohjois-Makedonian kuivalla vuoristoseudulla eristyksissä 85-vuotiaan äitinsä kanssa. Pimeään tönöön ei tule sähköä eikä kuumaa vettä. Talviöinä ulkoa kantautuu susilauman ulvonta. Äiti on maannut petipotilaana viimeiset vuodet. Vaatimattoman elannon Hatidze saa keräämällä villihunajaa ja myymällä sitä Skopjen markkinoilla.

Turvallinen arki särkyy, kun naapuriin muuttaa monilapsinen perhe monikymmenpäisine karjoineen. Perheen isä näkee hunajassa taloudellisen apajan. Hatidze neuvoo, ettei hunajapesiä saa tyhjentää. On otettava vain se, mitä tarvitsee ja jätettävä loput mehiläisille. Mies ei kuuntele vaan alkaa tehotuottaa hunajaa. Seurauksena naisen pesät kuolevat. ”Ei se johdu minun toiminnastani”, mies sanoo.

Vastakkain asettuu kaksi ihmistyyppiä, jotka tunnistamme myös ilmastonmuutoskeskustelusta: se, joka haluaa elää harmoniassa luonnon kanssa ja kunnioittaa sitä. Ja se, jolle luonto on olemassa vain ihmistä varten – tai pikemminkin juuri minua varten – ja joka siksi hyväksikäyttää ympäristöä välittämättä sen kummemmin ekosysteemistä kuin toisista ihmisistäkään. Kollegan sanoin: nykymaailman täsmällinen kuva.

Hunajan maa on hieno ja koskettava niin maisemallisesti kuin kerronnallisestikin. Keskustelimme pitkään Hatidzen uskomattomasta sitkeydestä ja kärsivällisyydestä. Elokuvan menestyksen myötä hän on päässyt irti köyhyydestä ja asuu nykyisin Dorfullun kylässä.

*