Helmikuussa olen etsinyt siniseen lippaaseen kauniita sanoja, matkustanut märssykorissa Saint Helenan saarelta Lontooseen ja havahtunut siihen, kuinka moni kärsii yksinäisyydestä. 

 

Kirjailija Kirsti Kurosen ja kuvittaja Karoliina Pertamon Kerro minulle kaunis sana (Karisto 2019) on ihastuttava kuvakirjaystävä tässä ällistyttävän vihapuheen täyttämässä maailmassa. Kun hiljattain luin sanomalehdestä otsikon, jonka mukaan 367 kirjaa vuodessa lukenut nainen sai ”nettivihaajat suunniltaan”, oivalsin viimeistään miten järjenvastaisesta ilmiöstä on kysymys.

(Otsikoijana olisin valinnut toisen kärjen: minusta uutinen oli se taianomainen 367 kirjaa… – ja muutenkin, onko törppö nettikommentointi enää edes uutisoinnin väärtiä?)

Kerro minulle kaunis sana kertoo Jaakosta, jonka koti on täynnä riitaisten vanhempien ilkeää puhetta. Jaakko päättää ottaa mummon antaman sinisen purkin ja lähteä keräämään siihen kauniita sanoja. Ja hän löytääkin monta – (mitä ne ovat, sen saat tietysti selville lukemalla kirjan itse, terveisin kirjavinkkari).

Teos saa maistelemaan ja tunnustelemaan kielemme vokaaleja ja konsonantteja, pohtimaan sanojen olemusta. Varsin hyödyllistä muillekin kuin meille tekstiammattilaisille!

Jos olisin (sanataide)opettaja, pakkaisin kirjan saman tien kapsäkkiini.

Lähetin kirjailijan lippaaseen oman sanasulottareni: valtamerentakainen.

*

Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) on ihmeellinen kirja, mutta senhän te tiedättekin.

Kuinka nykyajassa on syntynyt teos, joka tuntuu ajattomalta klassikolta vuosisatojen takaa? Joka tuntuu 1600-luvulla vaikuttaneen britin kirjoittamalta? Kunpa englanninkielinen maailma saisi käsiinsä teoksen käännöksen.

Ylen haastattelussa Jalonen kertoo etsineensä romaanin äänialaa pitkään ja kirjoittaneensa alkua satoja kertoja. Teoksen alkupisteen hän sijoittaa lokakuuhun 1989, jolloin hän oli merimatkalla menossa Saint Helenan saarelle. Kuinka kaukaa kirjojen idut kulkevat mukanamme –

Ja kuinka moni suomalainen on edes saarella käynyt? Sinne on hankalahko päästä nykyäänkin, tutkailin huvikseni reittejä, ainakin Kapkaupungista pääsee laivalla.

Laivan kirjastosta löytyi tähtitieteilijä Edmond Halley’tä (1656-1742) käsittelevä kirja: kävi ilmi, että Halley oli ollut nuorena miehenä Saint Helenalla tekemässä tutkimusta. Jalonen päätti etsiä Halleyn haalistuneita jälkiä ja jotakin löysikin.

Jätän väliin sisältöreferaatin, sillä Finlandia-palkittu kirja on ollut ansaitusti paljon esillä, ja moni blogini seuraaja on sen jo lukenut.

Haluaisin lukea Taivaanpallon kirjoitusprosessista ja taustatutkimuksesta paksun työpäiväkirjan. Haluaisin kurkistaa kirjailijan lähdeteoksiin: miten ajankuva rakentuu? Kuinka mielenkiinto ja motivaatio kirjoittamiseen säilyvät vuosikymmenten halki? Miten yksityiskohtainen kuvaus syntyy?

Pohdin samalla myös Riitta Jalosen upeaa Kirkkaus-romaania, joka kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta ja hänen traagisesta elämästään. Pari vuotta sitten lehteilin Framen teoksia kirjastossa Uuden-Seelannin Eteläsaarella Invercargillissa.

Taivaanpallo ja Kirkkaus ovat olleet tekeillä yhtä aikaa. Ollapa kärpäsenä katossa, kun Jaloset keskustelevat kirjoittamisesta. Molemmat teokset ovat esimerkkejä siitä, ettei suomalaisella(kaan) kirjallisuudella ole maantieteellisiä eikä ajallisia rajoja. Ei pidä olla.

Taivaanpallo muistuttaa lohdullisesti siitä, että tässä määrää ja tehokkuutta korostavassa ajassa on mahdollista kirjoittaa hitaasti, huolellisesti, ajatuksella. Tosin eihän Jalonen ole kirjoittanut pelkästään Taivaanpalloa vuodesta 1989 vaan keskeneräisen prosessin aikana on syntynyt huomattava tuotanto – ja teos on saanut rauhassa kypsyä.

*

Jokaisen pitäisi lukea Kaiken keskellä yksin.

Tieto lisää tuskaa, mutta se lisää myös myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan.

Kuunneltuani kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttilan kirjan (Tammi 2019, lukija Erja Manto) aloin katsella kanssaihmisiä vähän toisin. Keitä katson, ohitanko jonkun täysin ja miksi, keitä tervehdin. Mitä ystävällisiä tekoja voisin tehdä tuntemattomille?

Kaiken keskellä yksin kertoo aikuisten yksinäisyydestä, ja se on sydäntäsärkevää kuunneltavaa. Usein yksinäisyys alkaa jo lapsuudessa ja kestää vuosikymmeniä. Suhtautuminen siihen vaihtelee äärimmäisestä pessimismistä (”Mieluummin olisin kuollut”) varovaiseen toiveikkuuteen (”Yksinäisyyden kanssa pärjää, kun on sovussa itsensä kanssa”).

Suomessa on puoli miljoonaa yksinäistä. Yksinäisyys on vakava terveysriski, joka lyhentää elinajanodotetta.

Kirja tarjoaa hyviä neuvoja oikeastaan kaikkeen sosiaaliseen kanssakäymiseen: Kysy, kuuntele, kiinnostu ja kunnioita.

Junttila kirjoittaa:

”Vaikka ihmiset ovat taitavia lukemaan toistensa ajatuksia ja tunnistamaan toistensa tunteita, olisi tärkeää, että ainakin silloin tällöin muistamme ne myös sanoittaa. Kiireen keskellä ei aina tule ajatelleeksi, miten hyvältä tuntuu, kun joku sanoo tai kirjoittaa jotakin ystävällistä.”

Aloitetaan tänään. 

*

Kuva: Laura Vesa

Seuraavan kerran blogi päivittyy 15.3.