Tammikuussa olen pohtinut omia yönaisiani, ripotellut runoteoksia keskelle arkeani ja melkein löytänyt uuden lempikirjailijan.

 

Mia Kankimäen Naisia joita ajattelen öisin ei ole suotta ylistetty. Ostin pinon kirjoja joululahjaksi läheisilleni. Itse kuuntelin teoksen Kati Tammisen lukemana äänikirjana.

Tuntuu kuin olisin ollut maailmanympärimatkalla hyvässä seurassa. Ja niinhän olinkin – kymmenen upean naisen, yhdentoista, kun kirjailija lasketaan mukaan.

Teoksessa on niin paljon, johon tarttua. Ensinnäkin näkökulma: nuoruutta palvovassa ajassamme Kankimäki radikaalisti etsii esikuvikseen keski-ikäisiä naisia, jotka ovat aloittaneet elämänsä alusta aikuisina. Matkakirjailijoita, kuvataiteilijoita, varhaisia löytöretkeilijöitä.

Naisia, jotka uskalsivat olla piittaamatta säännöistä ja sovinnaisuuksista!

Karen Blixen ja Artemisia Gentileschi ovat tuttuja, mutta monikaan Kankimäen esittelemistä varhaisista löytöretkeilijänaisista ei. Suosikkia on mahdoton valita. Nyt kun mietin, mitä ottaa mukaan kolmen kuukauden pituiselle reissulle, kadehdin Nellie Bly’ta, joka matkusti maailman ympäri yhdessä mekossa tavarat sullottuna lääkärinlaukkuun.

Ja ovatko ns. vahvat ja itsenäiset naiset muka nykyajan ilmiö? Teoksessa on naisia, jotka jo 1800-luvun puolivälissä matkustivat yksin täysin kartoittamattomille seuduille.

Kankimäki ja hänen kiehtovat yönaisensa muistuttavat, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan, jättää vanhaa elämää taakse ja aloittaa alusta.

Niin ja ajatus yönaisista! Ihastuttava termi. Inspiroivat naiset, jotka pitävät hereillä öisin.

Kirjailijana pääni on täynnä yönaisia (ja miehiäkin) ja erään heistä esittelen taas tulevassa romaanissani. Kaikki yönaiseni eivät kuitenkaan ole esikuvallisia, vaan pikemminkin tummien ja nihkeiden painajaisöiden naisia, kuten Fraun Lina Heydrich (joka aikanaan todella valvotti minua). Silti hänenkin jäljissään matkustin pitkin Eurooppaa niin kuin Kankimäki omien naistensa.

Naisia joita ajattelen öisin aktivoi mielessäni loputtoman määrän uinuvia muistoja. Löysin itseni Gambiasta jokiveneestä katsomassa virtahepoja. Löysin itseni Kööpenhaminasta Karen Blixenin työhuoneesta ihmettelemässä seinille ripustettuja aseita ja muita metsästysvälineitä.

Löysin itseni matkustamasta luotijunalla Kiotosta Nagoyaan jumalaisen kauniin geishan vieressä. Löysin itseni lähettämästä viestin teehuoneita ja historiaa rakastavalle ystävälleni: ”Mitä jos lähdettäisiin syksyllä Japaniin?”

Toisaalta samaan aikaan olen myös valtavan kiitollinen nojatuolimatkaaja: en esimerkiksi haaveile safarista, mutta iloitsin siitä, että pääsin sellaiselle Kankimäen matkassa.

En todellakaan aio matkata satoja kilometrejä kamelin selässä aavikolla enkä hakeutua keskelle ihmissyöjäheimoja, mutta enemmän kuin uteliaasti luen naisista, jotka ovat niin tehneet.

Mitä ihmettä Kankimäki kirjoittaa seuraavaksi? Kiitos siitä, että tulit luoneeksi näin hurmaavan genren! Yhtään en nikottelisi, vaikka yönaisista tulisi tuhti kakkosnidekin.

*

Kas tässä ihastuttava runolöytö:

 

JOTKUT PITÄVÄT RUNOUDESTA

 

Jotkut –

eli eivät kaikki.

Ei edes enemmistö kaikista vaan vähemmistö.

Jollei lasketa koulua, missä on pakko,

eikä itse runoilijoita,

on näitä ihmisiä ehkä kaksi tuhannesta.

 

Pitävät –

mutta pidetäänhän pussikeitostakin,

pidetään kohteliaisuuksista ja sinisestä väristä,

pidetään vanhasta huivista,

pidetään siitä, että saadaan oma tahto perille,

pidetään koiran paijaamisesta.

 

Runoudesta –

mutta mitä sitten on runous?

Monenlaista hataraa vastausta

kysymykseen on jo tarjottu.

Mutta minä en tiedä enkä tiedä ja otan siitä tukea

kuin pelastavasta kaiteesta.

 

(Wisława Szymborska teoksessa Ihmisiä sillalla. WSOY 2006. Puolasta suomentanut Jussi Rosti)

*

Osallistuin hiljattain Susinukke Kosolan vetämälle päivän mittaiselle runokurssille (kiitos kollega A.K.:n, joka loistopäivän organisoi!). Tarkoitukseni ei ole ryhtyä kirjoittamaan lyriikkaa vaan kiinnittää enemmän huomiota siihen kaikkein olennaisimpaan kirjailijan työkaluun: kieleen.

Ajan kuluessa kieli rutinoituu ja automatisoituu. Erilaiset outouttamisen ja nyrjäyttämisen keinot, mekaaniset kirjoitusharjoitukset, tuovat kirjoittamiseen yllätyksellisyyttä. Huomasin virkistyväni.

Sain muistutuksen siitä, että vaikkapa oma eteinen voi olla inspiraation ja tarkan katseen paikka. Aistihavaintoja ei tarvitse lähteä hakemaan kaukaa.

Lupasin tänä vuonna lukea enemmän runoja.

Olen huomannut, että runoteoksiin tulee luontevasti tartuttua, kun niitä ripottelee puolihuolimattomasti ympäri arkea. Keittiön pöydälle, olohuoneeseen, käsilaukkuun, teekupin alle… Kun kurssin jälkeen pohdin runouden olemusta, satuin avaamaan päällimmäisen kirjan ja Szymborskalla olikin vastaus valmiina.

*

Muuta luettua:

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli. WSOY 2011. Suomennos Sanna van Leeuwen.

Hollannin-reissun lähestyessä olen tarkoituksella etsinyt käsiini alankomaalaista kirjallisuutta.

Ihastuin niin Hyvän äitipuolen päähenkilöön Claireen (kuinka usein kaunokirjallisuudessa tulee vastaan tilkkutaiteilija?), että olin jo valmis julistamaan Dorrensteinin yhdeksi (uudeksi) lempikirjailijakseni, mutta petyinkin havaitessani, ettei romaani ollutkaan pelkästään hänen tarinansa, vaan näkökulmatekniikka antoi äänen myös puolisolle ja tytärpuolelle, mikä ikävä kyllä, latisti tunnelmaa.

Niin tai näin, kepeä romaani on herkkua täyteläisen henkilökuvauksen ystäville. Dorrensteinin kynä on älykäs ja lempeän sarkastinen.

Romaanin ytimessä ovat uusperheen dynamiikka ja väärinkäsitys, jolla voi olla kohtalokkaat seuraukset. Kierrokset kovenevat makaaberilla tavalla.

*

Anu Ojala: Petos. Otava 2018.

Mistä tunnistaa vetävän kirjan? Siitä, kun romaanin avaa, huomaakin yhtäkkiä olevansa sivulla 230. Petos on YA-ekotrilleri, jatko-osa vuonna 2014 ilmestyneelle Pommille. Minusta ikärajaton, trillereiden ystävänä tarttuisin ehdottomasti kirjaan!

Teos kertoo tuotantoeläinten järkyttävästä kohtelusta, joka ei ole fiktiota vaan ahdistavaa 2010-lukua. Keskushenkilönä on parikymppinen aktivistityttö Mia. Ihailen kirjassa erityisesti tarkkaa poliisintyön ja oikeusprosessin etenemisen kuvausta.

Petos toimii koulussa erinomaisena keskustelunavaajana: Millaisia vaikutuksia eläintuotannolla on ympäristölle? Millaista on ilmastomyönteinen ruoka? Miksi lihan kulutusta kannattaa vähentää?

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus. Bazar 2018. Suomennos Kristiina Vaara.

Ihmiskaupasta ja seksuaalisesta väkivallasta lukeminen on niin hirvittävää, että tekisi mieli työntää pää pensaaseen. En voi. Jossain päin maailmaa miljoonia liian nuoria tyttöjä nöyryytetään tälläkin hetkellä. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksensa pohjautuvan tositarinoiden palasiin.

Kirotussa kauneudessa – romaanin nimi kiteyttää kaiken – kolmen epätodennäköisen tytön kohtalo kietoutuu yhteen.

19-vuotias moldovalainen Inesa siepataan kotiseudultaan ja myydään Yhdysvaltoihin seksiorjaksi. Äidin kuoleman jälkeen 15-vuotias meksikolainen Karla hullaantuu vaaralliseen mieheen ja joutuu niin ikään rajan taakse kauppatavaraksi. Sammy on amerikkalainen pikkutyttö, vain 8vee, joka on heitteillä perheessään: äiti vetää kamaa ja isäpuoli käyttää hyväksi. Tyttö päätyy kodittomaksi Las Vegasiin. Näistä näkökulmista Samartin kurkistaa 2010-luvun tyttöyteen ja heidän ystävyyteensä.

Ahdistavaa ja itkettävää ja niin käsittämättömän epäoikeudenmukaista. Mutta onneksi edes fiktiossa on toivoa –

*

Kuva: Laura Vesa

Blogi päivittyy seuraavan kerran 8.2.