Marja-Leena Mäkelän runojulkkareissa

Scroll down to content

image004

Marja-Leena Mäkelä: Hitaasti huomiseen. Cultura Oy 2019.

 

Kartalla 228 nuppipäätä.

”229!” korjasi Marja-Leena Mäkelä eilen julkkareissaan. ”Kerava on uusin.”

Niin monella paikkakunnalla ”kirjavinkkauksen kantaäitee” on käynyt innostamassa lapsia ja nuoria lukemaan.

Olen saanut olla paikalla monta kertaa, kun kiireestä kantapäähän joko punaiseen tai päästä varpaisiin vihreään pukeutunut Marlee on kertonut jostakin kirjasta niin jännittävästi, niin lumoavasti, että olisin saman tien halunnut päästä lukemaan itse.

Marja-Leena on maaginen esiintyjä – ja sen todisti eilen myös runokirjan julkistusjuhlaan saapunut yleisö. Hän muistaa ulkoa käsittämättömän määrän runoja, tuosta vain. Se on zöölöä! Sulo Kaikinpuolin. Hänessä on poikkeuksellista lämpöä ja läsnäoloa. Karismaa.

Arvaa miltä tuntuu, kun

kirkassilmäiset lapset kuuntelevat hipihiljaa

ja sanovat: Lue vielä!

Kun he ryntäävät vinkkaamiesi kirjojen luo:

Mä haluan tämän!

(…)

Kirjavinkkaus on ihanaa ja vaarallista:

Mitäs sitte alootat, ku et kerta luje loppuhun!

yläkoululainen huitulaviiksi suuttuu.

image001

Marja-Leena Mäkelä julkaisi hiljattain toisen runokokoelmansa Hitaasti huomiseen (Cultura 2019), jolle me eilen nostimme maljoja Keravalla, kirjailijan uudella kotipaikkakunnalla. Lapilan hurmaava kartano osoittautui täydelliseksi paikaksi runoudelle.

Hitaasti huomiseen on runomuotoinen elämäkerta, jossa Marja-Leena käy läpi elämäänsä koskenkorvalaisesta pikkukersasta seinäjokiseksi kirjastonhoitajaksi ja Suomea ahkerasti kiertäväksi kirjavinkkariksi.

Teos on kunnianosoitus kirjallisuudelle ja samalla runsas kirjavinkkauspaketti. Lukemisen jälkeen mietin (niin kuin aina inspiroivaa kirjallisuutta luettuani) taipuisiko minunkin kynäni runoon. Alkoi kirjoituttaa.

Tekee mieli myös lukea Jevgeni Jevtušenkoa, jota Marja-Leena pitää yhtenä suosikkinaan. Ja pitkästä aikaa John Irvingiä. Kaikkein eniten lohtua ja iloa runoilija saa Jukka Parkkisen Osku-kirjoista.

Hitaasti huomiseen -teoksen esipuheessa Marja-Leena kirjoittaa surevansa kielen lisääntyvää anglisistumista, yhdys sanojen väärin kirjoitusta, kömpelöä nimisanapöhöä ja lyhenneilmaisua isoin kirjaimin. Hän pitää runojen kirjoittamista sanan säilömisenä ja kielen tuoreuttajana.

”Kielen leikittäminen on hauskaa, kehittävää ja dementiaa ehkäisevää. Toivon hartaasti, että meidän ei tarvitse kirjoittaa: RIP äidinkieli, suomi.”

marlee2

Eräs suosikkirunoistani kuuluu näin:

 

Rakastan lintuja, joista joutsenia,

rakastan puita, joista pihlajaa,

rakastan runoja, joista Juha Mannerkorven Että he kaikki yhtä olisivat

rakastan taloja, joista kotiamme

rakastan tuoksuja, joista koivun hiirenkorvia

rakastan kukkia, joista kulleroita

rakastan lauluja, joista Juicen Per Vers, runoilijaa

rakastan autoja, joista Lyydia Rocinantea,

chilinpunaista Toyota Corolla Sedaniani,

rakastan leipää, joista mummun kuumaa ohraleipää

rakastan maisemia, joista tunturien pohjoisrinnettä

rakastan värejä, joista kuusen tuoreita nirkkoja

rakastan ihmisiä, joista sinua

sinua rakastan, rakastan paljon,

kodissamme,

jonka ikkunoista seuraamme

pihlajien vuodenajat

ja joutsenten matkat.

image002

Esimerkistä huolimatta kirja ei ole pelkkää säihkyvää valoa. Teos on välillä repivä, riipaiseva, raadollinenkin – rehellinen kaikissa tunnoissaan. Isä kuolee tytön ollessa vain 18-vuotias ja ”Naftan tuoksun jättää”. Usein tuntuu, ettei elämään oikein mahdu. Ihmisiksi pitäisi kuitenkin yrittää olla.

Äidin ikävää. Läheisyyden kaipautta. Yksinäisyyttä. Kuolemanpelkoa. Liiallista kiltteyttä. Raivoa. Kaunaa ja katkeruutta.

Elämässä tärkeintä on oppia itseksi. Ja kaikessa läsnä ovat kirjoitetut sanat:

Kuka löytää elämäniloa Tuomas Kyröltä,

kuka Lin Jutangilta,

ketä koskettavat Sirkka Turkan,

ketä Risto Ahdin runot.

Teillä jokaisella on omanne.

*

Kirjallisuustapahtumia, kirjastoja, kouluja. Hämeenlinnan Kirjan aika. Urjalan Pentinkulman päivät. Kun vierailee yli 200 paikkakunnalla, kohtaamisia riittää.

Eräällä koululla pojat luulevat kirjavinkkaria siivoojaksi naamioituneeksi agentiksi.

Vaatekaupan Annica hihkaisee: ”On niin kivaa, kun iäkkäämmätkin ihmiset uskaltavat pukeutua värikkäisiin vaatteisiin.”

Bussissa eräs mies ystävällisesti huutaa painavien kirjakassien kanssa kulkevan vinkkarin perään: ”Rouvaa, en minäkään ihan normaali ole!”

*

Tässä nuoruutta ja filtteröityjä somekuvia palvovassa ajassa Marja-Leena Mäkelä pelottomasti muistuttaa, ettei koskaan voi olla liian vanha. Eilen hän kertoikin aloittaneensa kesällä uuden harrastuksen, nimittäin lavarunouden. Elämä ei ole ohi, aina voi aloittaa alusta. Ikä ei ole ”jo” vaan ”vasta”:

Kolmas erä

 

Jonakin hetkenä

elämä tuntuu juosseen ohi.

 

Toisina se kurkkii

huomenesta.

 

Ja sitten pysäyttää

tähän nyt.

Tässä nyt olen,

vasta 72;

 

ylihuominen on.

*

Kuvat on otettu 14.8. Hitaasti huomiseen -teoksen julkkarijuhlassa.

Marja-Leena on rakas ystäväni ja sain toimia kirjan hovilukijana. Malttamattomana odotan uusia tekstejä, joista saimmekin paluumatkallemme mukaamme yhden Kreikka-aiheisen.

Kirjaa voi tilata esimerkiksi täältä. Sitä saa myös muun muassa Prisman ja Suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilta ja kirjastoista.

Marleen blogia Keravan 13. kerroksen maisemista voi lukea täällä.

%d bloggers like this: