Helmet-lukuhaaste etenee sivu kerrallaan. Helmikuussa luin jatkuvan niistelyn lomassa muun muassa sarjakuvia, runoja, keskitysleirimuistelmat ja jatkoin Böll-projektini parissa.
Helmikuussa luettua:
Haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani
Jacques Ferrandez: The Stranger. Based on the novel by Albert Camus. Translated by Sandra Smith. Pegasus Books 2016.
Olen opiskellut aikanaan yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja tankannut vinon pinon klassikoita, mutta sitä ei kyllä uskoisi, sillä en muista lukemastani enää juuri mitään. Camus’n Sivullisesta minulla on muistijälki: pidin sen ytimekkäästä, niukasta tyylistä.
Palautin tarinan mieleeni lukemalla Jacques Ferrandezin The Stranger -sarjakuva-adaptaation. Seesteisten maisemakuvien äärelle tekee mieli pysähtyä, lukiessa pystyy melkein tuntemaan Algerian polttavan auringon ihollaan – ja ehkä hiukan paremmin ymmärtämään Mersaultin kuumeista, eksistentiaalista tuskaa, jota hän ei kuitenkaan sanoin millään tavalla ilmennä.
2010-luvun lopun lukijalle Mersaultin oikeudenkäynti näyttäytyy aikamoisena kafkamaisena farssina. Tuntuu hullunkuriselta, että oikeus takertuu siihen, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Nykylukija tietää, että surun kokemusta on yhtä monenlaista kuin kokijaakin: ei ole väärää surua. Tuli tunne, että täytyypäs palauttaa alkuperäinen kirja lukulistalle.
*
Haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Heinrich Böll: Aseveljet. Suomentanut Markku Mannila. Otava 1983.
Kollegani Anneli Kannon suosituksesta aloitin Böll-lukuprojektin, ja Aseveljet valikoitui ensimmäiseksi kirjaksi.
Romaanin minäkertoja on entinen sotilas Wenk. Hän kertoo tarinaansa miehelle, joka on viiden vuoden ajan odottanut tietoja sodassa kadonneesta veljestään. Wenk paljastaa heti aluksi, että veli on kuollut. 127-sivuisen romaanin aikana hän kertaa miehen traagiseen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Hän on yliluutnantin lähettiläänä nähnyt vierestä kaiken.
Romaani sijoittuu kahdelle hyvin erilaiselle toisen maailmansodan sotatantereelle: Normandian luoteiskolkassa sijaitsevaan rannikkodivisioonaan, jossa sodankäynti on staattista ja puuduttavaa: saksalaiset odottavat aamusta iltaan liittoutuneiden maihinnousua. Jossain vaiheessa Wenk siirretään Venäjälle eturintamaan.
Kirja kannattaa lukea pelkästään tämän kohdan vuoksi:
”Joskus, kun muistelen tuota aikaa, minusta tuntuu, että sota on eräänlainen elementti. Kun ihminen putoaa veteen, hän kastuu, ja kun hän liikkuu etujoukoissa sen linjan tienoilla, missä jalkaväki ja pioneerit myllertävät maassa, hän on sodassa. Tuo ilmapiiri on kuin vedenjakaja, on vain hyviä ja huonoja miehiä, kaikki väliasteet nousevat ylemmäksi tai putoavat alemmaksi.” (s.106-107)
*
Haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.
Tämä on sairasta aikaa.
Jos 2010-luvusta käärittäisiin jokin kirja aikakapseliin tuleville sukupolville, pistäisin pakettiin tämän. Tällaista meillä oli – käsittämätöntä kyllä, uskokaa tai älkää. Olipa kerran aika, joka oli täysin menettänyt impulssikontrollinsa.
Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksessa on oivaltava idea – kirja on innovatiivista journalismia – ja vaikuttava toteutus. Johanna Vehkoo on tehnyt haastatteluja ja kirjoittanut tekstit, ja Emmi Nieminen laatinut puhuttelevat kuvitukset tekstien ympärille.
Kirja on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka antaa äänen niille, jotka ovat viime vuosina joutuneet aggressiivisten, systemaattisten vihakampanjoiden kohteeksi. Heitä on järkyttävän paljon. He ovat useimmiten naisia tai naisoletettuja. He ovat uskaltaneet sanoa mielipiteensä ääneen, ja siitä heitä on rangaistu. Vehkoo on haastatellut myös tutkijoita ja poliiseja – ja jopa muutamaa vihaviestien lähettäjää.
Kirja on todella ahdistavaa luettavaa (jopa fyysisesti kangistavaa). Onneksi teoksen lopussa pohditaan käytännön ratkaisuja vihapuheen torjumiselle. Varovaista toivoa on?
Feministisen ajatushautomo Hatun sivuilla on julkaistu työkalupakki, jonka avulla voi torjua vihapuhetta ja tarjota tukea verkkoväkivallan uhreille:
Kannusta vihamyllyyn joutunutta julkisesti. Joskus pelkästään tieto siitä, että kohde ei ole yksin, voi ajaa trollit ja vihaajat toisaalle. Lähetä kohteelle positiivisia viestejä. Kehu hänen työtään ja kehota jatkamaan kirjoittamista.
*
Haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri
Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut. WSOY 1996.
Käytän jonkin verran hyllyssäni olevia runokirjoja kirjoittamiseni tukena. Kun kirjoittaminen ei syystä tai toisesta suju, saatan hakea avukseni yksittäisiä, sattumanvaraisesti valittuja sanoja tai säkeitä, jotka synnyttävät uusia impulsseja tekstiin.
Timo Pusan kirja, jonka olen lukenut monenmonta kertaa, toimi hiljattain apunani. Pusan lyriikka on vähäeleistä, haikeaa, arjen pieniä havaintoja tallentavaa, luontoa kunnioittavaa – todistetusti se kestää useita lukukertoja.
Jos tulevassa romaanissani mainitaan heinäpellolla kulkeva lapsi tai pala kaarnaa, se on Pusan ansiota. Päiväkirjaani jäljensin matkakirjani julkaisutunnelmissa tämän ihanuuden:
Joskus on ostettava
velaksi lentolippu
joskus on tarpeeksi
nähdä ikkunasta lintu
*
Haasteen kohta 25. Novellikokoelma.
Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.
Heinrich Böll on löytö. En ole ollut kenestäkään muusta kirjailijasta yhtä innoissani pitkään aikaan. Tuntuu kuin hän vastaisi kaikkiin niihin kysymyksiin, joita mietin Saksassa viime syksynä. Pidän hänen kuulaasta tyylistään, jossa ei ole mitään ylimääräistä, aihevalinnoistaan, humanistisesta maailmankuvastaan, näkökulmaratkaisuistaan, vinosta huumoristaan.
Mitä enemmän Bölliä lukee, sitä enemmän intertekstuaalisuutta hänen kirjoistaan löytää.
Teokset ovat vuoropuhelussa keskenään: samat anekdootit, hahmot ja yksityiskohdat toistuvat eri kirjoissa. Olen jo melkein kiintynyt sodan runtelemaan räystäskouruun, jonka Böll nostaa esiin niin usein.
Sankari sisältää parikymmentä sota-aiheista novellia. Yksi karmeimmista ja mieliinpainuvimmista teksteistä on tarina nimeltä Kuolinsyy: kyömynenä, jossa lukija saatetaan seuraamaan juutalaisten joukkoteloituksia. Paikalla on vapiseva, ahdistunut luutnantti Hegemüller, josta tuntuu kuin jokainen laukaus osuisi hänen omaan sydämeensä: ”hän tajusi säikähtäen, että hänellä oli sama asepuku kuin murhaajilla”. Hän yrittää pelastaa joukosta yhden miehen – turhaan.
*
Haasteen kohta 33. Selviytymistarina
Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2018.
Tämä kirja asettuu tietämättään dialogiin Böllin novellien kanssa –
Millaista oli elää keskitysleirillä? Mitä kaikkia kieliä Auschwitzissa puhuttiin? Millainen yhteishenki leirillä oli? Entä kun teillä oli kuukautiset? Oliko myös kilttejä SS-sotilaita?
Hankin Hédi Friedin kirjan käsiini luettuani hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista. Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä -kirjaan 93-vuotias Fried on koonnut kysymyksiä, joita ruotsalaiset koululaiset ovat esittäneet hänelle. Hän on 1980-luvulta saakka kiertänyt kouluilla puhumassa kokemuksistaan: ”Uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme, ettei sama toistu.”
Fried on Romanian juutalainen, joka joutui keskitysleirille teini-ikäisenä. Hän menetti vanhempansa, mutta pysyi elossa siskonsa ansiosta. Sodan jälkeen hän teki kotinsa Ruotsiin, joka otti vastaan pakolaisia.
Tämä on jälleen yksi niitä tärkeitä kirjoja, jota tilaisin koulukirjastojen hyllyt täyteen. 144-sivuisen teoksen kykenee lukemaan sellainenkin, jolle lukeminen on hankalaa.
*
