”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini”

image001

Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani julkkareita vietettiin tällä viikolla Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereella. Tässä kirjallinen versio illan kulusta. Hyvä ystäväni ja kollegani Päivi Haanpää haastatteli minua.

 

Tai siis – tämän olisin alun perin halunnut sanoa, mutta luultavasti sanoin jotain aivan muuta…

Miksi uusi laji, miksi tällainen kirja tällä kertaa?

Matkakirja on ollut tekeillä vuosia. Kun aikanaan aloin kirjoittaa kolumneja Kalevaan ja myöhemmin Karjalaiseen, päätin jo silloin, että suurin osa kolumneistani käsittelisi reissujani ja että myöhemmin koostaisin tarinat kirjaksi.

Olen viime vuosina saanut matkustaa paljon ja nähdä ja kokea monenlaista. Olisi sääli olla kirjoittamatta kaikesta siitä!

Kirja ei juurikaan enää sisällä alkuperäisiä kolumneja täysin sellaisenaan, sillä ne pitää aina kirjoittaa tiettyyn sanomalehtimittaan. Olen editoinut ja laajentanut kolumneja ja lisäksi kirjoittanut varta vasten pitkiä matkapäiväkirjamerkintöjä kirjaa varten. Pisimmät tekstit kertovat Uuden-Seelannin ja Japanin matkoistani, Ateenasta, Haapsalusta sekä asumisestani Saksan Hannoverissa viime syksynä.

image002
Kun viime keväänä kirjoitin Viron länsirannikolla Haapsalussa, tämä kissi oli naapurinani. Myös yllä oleva maisemakuva on idyllisestä Haapsalusta.

Millaisia matkoja kuvaat kirjassa – keiden kanssa matkustat ja millaiselle ajanjaksolle nämä matkat sijoittuvat?

Kirjassa matkustan yhtä lailla yksin, ystävieni kuin paljon työmatkoja tekevän puolisoni kanssa. Kesyt kaipaavat eivät kuvaa kaikkia elämäni matkoja, vaan kurkistaa päiväkirjaani ehkäpä viimeisten kymmenen vuoden ajalta.

Näin jälkikäteen harmittaa, että paljon kiinnostavaa on jäänyt kirjoittamatta. Siinäkin yksi syy pitää matkapäiväkirjaa!

Eroaako matkapäiväkirja tavallisesta päiväkirjasta?

Luultavasti siten, että matkapäiväkirjaan tulee kirjoitettua enemmän ja aistivoimaisemmin, koska reissussa on enemmän aikaa ja myös asiaa kirjoitettavaksi. Uusia elämyksiä, joita rutiinien täyttämä arki harvoin sisältää.

Lehteilin hiljattain Hannoverin-päiväkirjaani. Honeymoon-vaiheen jälkeen – kun kaupunki oli ehtinyt tehdä ensivaikutelmansa – lakkasin kirjoittamasta ja myöhemmin huomasin: ”Minne katosi kuukausi päiväkirjasta? Tuntuu kuin yhtäkkiä olisin lakannut aistimasta ja kokemasta asioita. Kuin kuukausi olisi vain haihtunut ilmaan.”

Reissupäivät vaikuttavat näennäisesti kiinnostavammalta kuin tiskiaineen tuoksuinen tavallinen arki, mutta ovatko ne? Milloin minä (tai sinä) olen viimeksi kuvannut tavallista aamupalaani tai kirjoittanut siitä, kun maalisaurinko laskee myöhään iltapäivällä ja värjää olohuoneen tunnelmallisella valollaan? Tätä olen pohdiskellut tällä viikolla.

image003
Pakko myöntää, että Kreikan kuvia katsoessa tulee kamala ikävä kesää!

Kesyt kaipaavat, villit lentävät kertoo matkoista, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo kirjoittamisesta. Miten kirjailijan työ ja matkustaminen sopivat yhteen? (Ehkä myös: täytyykö kirjailijan matkustaa paljon?)

Kirjailijan työ on ihanteellista, koska se ei ole sidottua aikaan tai paikkaan, vaan se kulkee mukana kaikkialle. Kirjailijan työ painaa vain muistikirjan verran.

Kirjailijan ei tarvitse matkustaa paljon, mutta minun pitää. Olen levoton enkä kestä kauan aloillani. Tällä hetkellä hiukan paremmin, koska olin hiljattain niin kauan poissa. Juuri nyt en kaipaa mihinkään.

Hyvää kirjallisuutta syntyy, vaikka kirjailija ei poistuisi kotikaupunginosastaan tai työpöytänsä ääreltä (jossa hänen itse asiassa kuuluisikin olla). Kirjailijuushan on ensisijaisesti matka sisäänpäin eikä ulospäin.

Samastun Natalie Goldbergin ajatukseen: ”Kirjoittaminen on ainoa pysyvä kotini.”

image004
Ateena Akropoliilta nähtynä.

Kirjoitat paljon ulkomailla, erilaisissa paikoissa. Vaikuttaako kirjoittamispaikka siihen, millaista tekstiä syntyy? (Ja toisaalta: voiko mistä vain kirjoittaa missä vain?)

Paikka tuo oman jälkensä, vaikka lukija ei sitä ehkä tekstistä huomaisikaan. Tekeillä oleva historiallinen romaanini sisältää aistihavaintoja Saksasta, vaikka kirja ei sijoitukaan Saksaan. Tietyssä kirjoitusprosessin vaiheessa koko elämä muuttuu materiaaliksi, ja visuaalisia virikkeitä poimii ympäristöstä. Etsin yksityiskohtia kirjaani ihmisiä tarkkailemalla. Juuri nyt etsin Tampereen katukuvasta romaaniini sopivaa 30-vuotiasta miestä.

En voi kirjoittaa missä vain. Kokeilin viime keväänä huvikseni avokonttoria, koska kaipasin aamulla töihin lähtemisen fiilistä ja vaikka suuressa työtilassa oli lisäkseni vain muutama muu, en pystynyt keskittymään. Yksikin ihminen kykenee tuottamaan hämmentävän paljon meteliä.

Tarvitsen hiljaisen ja yksityisen huoneen. Voin silloin tällöin kuriositeettina kirjoittaa kahvilassa, kirjastossa, junassa tai hotellihuoneessa, mutta en pitkäjänteisesti.

Mutta kyllä, voin kirjoittaa 1970-luvun Phnom Penhistä Tampereella tai 1940-luvun Tampereesta Ala-Saksissa. Tarinat kulkevat mukanani pääni sisäisessä ruumassa.

image005
Milford Sound eli Uusi-Seelanti esittää kaikkein parastaan.

Kirjan nimi on lainaus Elmer Diktoniukselta, jonka mukaan vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät. Miksi juuri tämä nimi kirjalle? Mitä kesyt ja villit linnut sinulle symboloivat?

Työhuoneeni seinällä oli pitkään postikortti, jossa Diktoniuksen lause oli esillä enkä kyllästynyt siihen. Lause on kaunis ja lukijat ovat reagoineet siihen hyvin myönteisesti. Se on tuttu niin monelle.

Tavallaan lause on arvottava: onko kaipaava lintu kehnompi, ehkä jopa arkajalka verrattuna villiin, joka uskaltaa lentää? Samastummeko mieluummin villiin kuin kesyyn? Puolisoni oli pudota tuolilta (hellästä naurusta) nimen kuullessaan. Minä nimittäin satun olemaan turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava ihminen enkä mikään benji-hyppääjä. Ehkä tämä kontrasti tuo kirjani nimeen lempeää ironiaa ja huumoria.

Jokaisessa meissä on kesy ja villi puoli, niin uskon. Mutta niin tai näin, rakastan lintuja. Virta-alleja kuvaava kirjoitus on oma suosikkini kirjassa.

image006
Tämän lähemmäs vesiputousta ei juuri voi päästä. Milford Soundin vuonoilla edelleen.

Mitä (muuta) matkustaminen on sinulle opettanut?

Olen tullut erittäin tietoiseksi omasta etuoikeutetusta asemastani tässä maailmassa. Tunnen jatkuvaa kiitollisuutta omasta hyvästä ja onnellisesta elämästäni. Matkustaminen Intian tai Gambian kaltaisiin köyhiin maihin on herättänyt sosiaalisen omantunnon – ja toisaalta köyhyyttä näkee jokaisessa länsimaisessa suurkaupungissakin, yhtä lailla Tampereella ja Helsingissä. Kymmenen vuoden takaisella Kambodzhan-matkalla vanhenin kymmenen vuotta.

Monet matkat ovat jalostuneet kirjojen aiheiksi ja tietysti vuosien mittainen taustatutkimus & kirjoittaminen on aikamoinen henkilökohtainen historia-akatemia.

Vietit hiljattain puoli vuotta Saksassa. Millainen kokemus se oli ja miten se vaikutti luovuuteesi? Tuleeko Saksa näkymään tulevissa kirjoissasi?

Hannoverin aika oli – ehkä hiukan yllättäenkin – elämäni parasta aikaa. Saksa on uusi Intia, sillä vietettyäni puoli vuotta Herrenhausenin herrankukkarossa onnistuin saavuttamaan mielentyyneyden. Oivalsin, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Rimpuilun ja säntäilyn aika on ohi. Tässä on hyvä.

Mistä maista haaveilet? Minne menet tänä vuonna?

Huhtikuussa menen kevätmatkalle Sveitsiin ja toukokuussa kirjakauppamatkalle Tallinnaan. Tänä vuonna haluaisin kuitenkin ensisijaisesti solmia laiminlyödyt vaelluskengät jalkaani ja lähteä tunturiin. Kaipaan luontoon.

Aiotko kirjoittaa vastaavanlaisia kirjoja jatkossa?

Aloitin viime viikolla kirjan, joka on sukua Kesyille, mutta joka ei kuitenkaan kerro matkustamista. Tuntuu siltä, että tässä ajassa on tilaa hyvänmielen kirjoille. Kirjoitan lisää matkoistani, mutta toki minun pitää ensin kerätä uusia tarinoita.

(Julkkarilahjaksi sain päiväkirjoja varmaankin parin vuoden tarpeiksi, danke schön!)

Miksi kannattaa pitää matkapäiväkirjaa? Olisiko sinulla vinkkejä matkapäiväkirjan kirjoittamiseen?

Muista pakata muistikirja mukaan (tai ostaa tuliaiseksi paikan päältä) ja kirjoittaa. Lyhytkin lause voi vuosia myöhemmin palauttaa mieleen elävästi jonkin muiston, jonka on luullut unohtuneen. Yksinkertainen neuvo, mutta lopulta ei kuitenkaan. Kirjoittaminen on asia, joka reissuväsymyksen ja virikeähkyn keskellä helposti unohtuu.

image010
Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjaa on todistetusti kirjoitettu viime kesänä muun muassa bremeniläisessä puistossa. Tuosta ohitseni lipui soutuvene, jossa nuori mies kosi nuorta tyttöä ja shamppanjapullon poksahduksesta päätellen vastaus oli myönteinen.

Nenäliinoja & nenäsuihkeita – ei enää, kiitos!

Terhi Rannela. Kuvattu 8.3.2018 Hiedanrannassa Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Alkuvuosi ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta vihdoin ja viimein olen taas saamassa kirjoitusrytmistä kiinni.

Tammikuussa sitä aina puhkuu uutta intoa ja tarmoa: tänä vuonna teen sitä ja tätä ja olen energinen ja mahdottoman aikaansaava! Aivan uusi ihminen, jolla on ranskalaisten viivojen lista täynnä toiveikkaita uudenvuodenlupauksia. Kevään piristävä valo mielessään sitä huomaa tekevänsä mahdottoman optimistisia kirjoitussuunnitelmia.

En osannut varautua siihen, että voisin olla kuukausikaupalla enemmän tai vähemmän kipeä. Enemmän = tammikuusta alkaen olen maannut joka ainoa viikko 1-3 päivää petipotilaana niistämässä ja aivastelemassa. Vähemmän = olen pystynyt istumaan koneella, mutta niistänyt kahdeksantuntisia päiviä.

Poden vasomotorista nuhaa (jos tulet blogiini sillä hakusanalla, lähetän sinulle PALJON myötätuntoa, yritä jaksaa!), eikä nokkani todellakaan kiittänyt Saksan ja Suomen välisestä lämpötilaerosta.

Toisaalta on näyttänyt siltä, että koko Suomi on sairastanut. Joka ainoa ystäväni ja perheenjäseneni on ollut vuorotellen kipeänä, jotkut useamman kerran. Itse alan viimeinkin olla suht normaali ja jopa hämmentynyt siitä, etten enää tarvitsekaan nenäliinaa.

Rakastan Suomen valkoista talvea, mutta kovia pakkasia en jää kaipaamaan.

*

Kroonisen aivastelun keskellä olen saanut piristävän vitamiiniannokseni Kesyt kaipaavat, villit lentävät -kirjani ihastuttavista arvioista.

Lumiomena, Koukussa kirjoihin, Kirjakaupan tytöt, Kulttuurilehti Nousu, Kirjarouvan elämää, Jonnan lukunurkkaus, Sateenkaarenmaalari, Sini matkakuumeessa, Kinttupolut ja Marleemumma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Olen tosi kiitollinen siitä, miten aktiivinen kirjallisuusblogikenttä meillä on. Bloggarit tekevät pyyteetöntä työtään silkasta intohimostaan kirjallisuutta kohtaan. Vaikka itse bloggaan vain pari kertaa kuussa, tiedän, miten aikaavievää tämä on. Nyherrän pienten Helmet-postaustenikin parissa päivätolkulla.

Kirjailijalle murheellisinta olisi tietysti se, että kirja vaiettaisiin täysin kuoliaaksi. Kirjan ilmestyessä sen vastaanottoa ei voi mitenkään ennustaa. On tärkeää, että teosta luetaan, että se saa vastakaikua, että se herää eloon lukijoiden käsissä.

*

Kirjaesitelmän tekijät ovat kevään korvilla aktivoituneet ja olen saanut kysymyksiä varsinkin Scarlettin puvussa -kirjasta (2011). Kirjan lyhyestä elinkaaresta aina puhutaan, joten tuntuu huojentavalta, että vanhempaakin tuotantoa edelleen luetaan.

Scarlettin puvussa on hyvänmielen karkkikirja. Kuulen mekkojen kahinaa muistellessani teoksen kirjoittamista.

*

Niistä kirjoitussuunnitelmistani (jotka muuttuvat taas päivä päivältä optimistisemmiksi):

Tämän vuoden aikana kirjoitan historiallisen romaanini nro 3 loppuun. Se on ihan hyvässä vaiheessa ja sitä on motivoivaa kirjoittaa, mutta kiitos sairastelujeni, kesälomat saan tänä vuonna unohtaa.

Mukavia kirjallisia töitä on muutenkin vireillä, useampiakin. Viime viikolla aloitin uuden käsikirjoituksen, joka on tunnelmassaan hiukan sukua Kesyt kaipaavat -kirjalle.

Uutta nuortenkirjaa minulta pyydetään aika usein, ja olisihan sen kyllä aikakin, myönnetään, edellisestä on kulunut liian monta vuotta. Mutta kun vuosilla on tapana vieriä –

Mielessäni on ideoita ja muutamia kohtauksiakin (ja kuulin itseni referoivan erään tarinan juonta puolisolleni tällä viikolla), mutta paperilla ei toistaiseksi sanaakaan.

 

Blogin kuvat: Laura Vesa

Uudet talvikuvat on otettu Tampereen Hiedanrannassa, joka on hyvin inspiroiva alue ja joka muistuttaa paljon Hannoverin Lindenin kaupunginosaa. 

”Joskus on ostettava velaksi lentolippu” (Helmet-lukuhaaste 2/12)

Kollaasi_helmikuu

Helmet-lukuhaaste etenee sivu kerrallaan. Helmikuussa luin jatkuvan niistelyn lomassa muun muassa sarjakuvia, runoja, keskitysleirimuistelmat ja jatkoin Böll-projektini parissa.

 

Helmikuussa luettua:

 Haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani

Jacques Ferrandez: The Stranger. Based on the novel by Albert Camus. Translated by Sandra Smith. Pegasus Books 2016.

Olen opiskellut aikanaan yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja tankannut vinon pinon klassikoita, mutta sitä ei kyllä uskoisi, sillä en muista lukemastani enää juuri mitään. Camus’n Sivullisesta minulla on muistijälki: pidin sen ytimekkäästä, niukasta tyylistä.

Palautin tarinan mieleeni lukemalla Jacques Ferrandezin The Stranger -sarjakuva-adaptaation. Seesteisten maisemakuvien äärelle tekee mieli pysähtyä, lukiessa pystyy melkein tuntemaan Algerian polttavan auringon ihollaan – ja ehkä hiukan paremmin ymmärtämään Mersaultin kuumeista, eksistentiaalista tuskaa, jota hän ei kuitenkaan sanoin millään tavalla ilmennä.

2010-luvun lopun lukijalle Mersaultin oikeudenkäynti näyttäytyy aikamoisena kafkamaisena farssina. Tuntuu hullunkuriselta, että oikeus takertuu siihen, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Nykylukija tietää, että surun kokemusta on yhtä monenlaista kuin kokijaakin: ei ole väärää surua. Tuli tunne, että täytyypäs palauttaa alkuperäinen kirja lukulistalle.

*

Haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Heinrich Böll: Aseveljet. Suomentanut Markku Mannila. Otava 1983.

Kollegani Anneli Kannon suosituksesta aloitin Böll-lukuprojektin, ja Aseveljet valikoitui ensimmäiseksi kirjaksi.

Romaanin minäkertoja on entinen sotilas Wenk. Hän kertoo tarinaansa miehelle, joka on viiden vuoden ajan odottanut tietoja sodassa kadonneesta veljestään. Wenk paljastaa heti aluksi, että veli on kuollut. 127-sivuisen romaanin aikana hän kertaa miehen traagiseen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Hän on yliluutnantin lähettiläänä nähnyt vierestä kaiken.

Romaani sijoittuu kahdelle hyvin erilaiselle toisen maailmansodan sotatantereelle: Normandian luoteiskolkassa sijaitsevaan rannikkodivisioonaan, jossa sodankäynti on staattista ja puuduttavaa: saksalaiset odottavat aamusta iltaan liittoutuneiden maihinnousua. Jossain vaiheessa Wenk siirretään Venäjälle eturintamaan.

Kirja kannattaa lukea pelkästään tämän kohdan vuoksi:

”Joskus, kun muistelen tuota aikaa, minusta tuntuu, että sota on eräänlainen elementti. Kun ihminen putoaa veteen, hän kastuu, ja kun hän liikkuu etujoukoissa sen linjan tienoilla, missä jalkaväki ja pioneerit myllertävät maassa, hän on sodassa. Tuo ilmapiiri on kuin vedenjakaja, on vain hyviä ja huonoja miehiä, kaikki väliasteet nousevat ylemmäksi tai putoavat alemmaksi.” (s.106-107)

*

Haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos 2017.

Tämä on sairasta aikaa.

Jos 2010-luvusta käärittäisiin jokin kirja aikakapseliin tuleville sukupolville, pistäisin pakettiin tämän. Tällaista meillä oli – käsittämätöntä kyllä, uskokaa tai älkää. Olipa kerran aika, joka oli täysin menettänyt impulssikontrollinsa.

Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksessa on oivaltava idea – kirja on innovatiivista journalismia – ja vaikuttava toteutus. Johanna Vehkoo on tehnyt haastatteluja ja kirjoittanut tekstit, ja Emmi Nieminen laatinut puhuttelevat kuvitukset tekstien ympärille.

Kirja on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka antaa äänen niille, jotka ovat viime vuosina joutuneet aggressiivisten, systemaattisten vihakampanjoiden kohteeksi. Heitä on järkyttävän paljon. He ovat useimmiten naisia tai naisoletettuja. He ovat uskaltaneet sanoa mielipiteensä ääneen, ja siitä heitä on rangaistu. Vehkoo on haastatellut myös tutkijoita ja poliiseja – ja jopa muutamaa vihaviestien lähettäjää.

Kirja on todella ahdistavaa luettavaa (jopa fyysisesti kangistavaa). Onneksi teoksen lopussa pohditaan käytännön ratkaisuja vihapuheen torjumiselle. Varovaista toivoa on?

Feministisen ajatushautomo Hatun sivuilla on julkaistu työkalupakki, jonka avulla voi torjua vihapuhetta ja tarjota tukea verkkoväkivallan uhreille:

Kannusta vihamyllyyn joutunutta julkisesti. Joskus pelkästään tieto siitä, että kohde ei ole yksin, voi ajaa trollit ja vihaajat toisaalle. Lähetä kohteelle positiivisia viestejä. Kehu hänen työtään ja kehota jatkamaan kirjoittamista.

*

Haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri

Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut. WSOY 1996.

Käytän jonkin verran hyllyssäni olevia runokirjoja kirjoittamiseni tukena. Kun kirjoittaminen ei syystä tai toisesta suju, saatan hakea avukseni yksittäisiä, sattumanvaraisesti valittuja sanoja tai säkeitä, jotka synnyttävät uusia impulsseja tekstiin.

Timo Pusan kirja, jonka olen lukenut monenmonta kertaa, toimi hiljattain apunani. Pusan lyriikka on vähäeleistä, haikeaa, arjen pieniä havaintoja tallentavaa, luontoa kunnioittavaa – todistetusti se kestää useita lukukertoja.

Jos tulevassa romaanissani mainitaan heinäpellolla kulkeva lapsi tai pala kaarnaa, se on Pusan ansiota. Päiväkirjaani jäljensin matkakirjani julkaisutunnelmissa tämän ihanuuden:

Joskus on ostettava

velaksi lentolippu

 

joskus on tarpeeksi

nähdä ikkunasta lintu

*

Haasteen kohta 25. Novellikokoelma.

Heinrich Böll: Sankari ja muita varhaisia kertomuksia. Suomennos Markku Mannila. Otava 2003.

Heinrich Böll on löytö. En ole ollut kenestäkään muusta kirjailijasta yhtä innoissani pitkään aikaan. Tuntuu kuin hän vastaisi kaikkiin niihin kysymyksiin, joita mietin Saksassa viime syksynä. Pidän hänen kuulaasta tyylistään, jossa ei ole mitään ylimääräistä, aihevalinnoistaan, humanistisesta maailmankuvastaan, näkökulmaratkaisuistaan, vinosta huumoristaan.

Mitä enemmän Bölliä lukee, sitä enemmän intertekstuaalisuutta hänen kirjoistaan löytää.

Teokset ovat vuoropuhelussa keskenään: samat anekdootit, hahmot ja yksityiskohdat toistuvat eri kirjoissa. Olen jo melkein kiintynyt sodan runtelemaan räystäskouruun, jonka Böll nostaa esiin niin usein.

Sankari sisältää parikymmentä sota-aiheista novellia. Yksi karmeimmista ja mieliinpainuvimmista teksteistä on tarina nimeltä Kuolinsyy: kyömynenä, jossa lukija saatetaan seuraamaan juutalaisten joukkoteloituksia. Paikalla on vapiseva, ahdistunut luutnantti Hegemüller, josta tuntuu kuin jokainen laukaus osuisi hänen omaan sydämeensä: ”hän tajusi säikähtäen, että hänellä oli sama asepuku kuin murhaajilla”. Hän yrittää pelastaa joukosta yhden miehen – turhaan.

*

Haasteen kohta 33. Selviytymistarina

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2018.

Tämä kirja asettuu tietämättään dialogiin Böllin novellien kanssa –

Millaista oli elää keskitysleirillä? Mitä kaikkia kieliä Auschwitzissa puhuttiin? Millainen yhteishenki leirillä oli? Entä kun teillä oli kuukautiset? Oliko myös kilttejä SS-sotilaita?

Hankin Hédi Friedin kirjan käsiini luettuani hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista. Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä -kirjaan 93-vuotias Fried on koonnut kysymyksiä, joita ruotsalaiset koululaiset ovat esittäneet hänelle. Hän on 1980-luvulta saakka kiertänyt kouluilla puhumassa kokemuksistaan: ”Uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme, ettei sama toistu.”

Fried on Romanian juutalainen, joka joutui keskitysleirille teini-ikäisenä. Hän menetti vanhempansa, mutta pysyi elossa siskonsa ansiosta. Sodan jälkeen hän teki kotinsa Ruotsiin, joka otti vastaan pakolaisia.

Tämä on jälleen yksi niitä tärkeitä kirjoja, jota tilaisin koulukirjastojen hyllyt täyteen. 144-sivuisen teoksen kykenee lukemaan sellainenkin, jolle lukeminen on hankalaa.

*

Tammikuun Helmet-pohdintaa tämän linkin takana. 

Lukupiirivieraana

frau1

Maanantaina olin Seinäjoen kansalaisopiston kirjallisuuspiirin vieraana puhumassa Frausta.

Kirjailijat esiintyvät monenlaisissa tilaisuuksissa ja monenlaisille yleisöille. Lukupiirit ovat mielestäni yksi antoisimmista paikoista käydä puhumassa kirjoistaan: intiimeissä tilaisuuksissa rohkenee puhua vähän avoimemmin kuin suurten auditorioitten edessä. Yleensä suurin osa ryhmästä on teoksen lukenut ja siitä syntyy luontevasti keskustelua.

Seinäjoella kotiläksyt oli tehty ja ohjaaja Sirkkis oli valmistanut minulle peräti 39 kysymystä, joista ennätin vastata luultavasti kolmasosaan. Miksi hyppäsin nuortenkirjoista historiallisiin romaaneihin? Millaista taustatyötä historialliset romaanit vaativat? Millainen äiti Lina Heydrich oli? Mikä osa kirjasta on totta, mikä fiktiota?

Saksan-kuukausien takia minulla on ollut harvinaisen pitkä keikkatauko, joten hiukan piti etukäteen palauttaa mieleen Fraun maailmaa ja yksityiskohtia ennen kuin uskalsin siitä puhua – vaikka kyllä se sitten onneksi selkäytimestä tuli. Joskus sitä onnistuu tekemään palveluksen itselleen: kirjoittamastani työpäiväkirjasta oli hyötyä muistin virkistäjänä.

Tälle keväälle on sovittu toinenkin lukupiirivierailu. Anneli Kannon kanssa puhumme pitkästä aikaa Tähystäjäneidosta tamperelaisessa kirjallisuuspiirissä.

Teen taas mielelläni kirjailijavierailuja. Parhaiten ne järjestyvät ottamalla yhteyttä Lukukeskukseen, joka järjestää vierailuni. 

Asioita, joita jään kaipaamaan Saksasta (Hannoverista)

DSC_0994

Takana on inspiroiva puolivuotinen Pohjois-Saksassa. Olo on vähän haikea, mutta onneksi Suomen häikäisevä talviaurinko on toivottanut lämpimästi tervetulleeksi kotiin.

Listaan asioita, joita jään Saksasta kaipaamaan.

 

Herrenhausenin herrankukkaro

Sain asua yhdellä idyllisimmistä Hannoverin asuinalueista, Georgengartenin ja Herrenhäuser Gärtenin puistojen sylissä aivan yliopiston vieressä. Keskusta oli kymmenen minuutin, viiden ratikkapysäkin päässä.

Kun kysyin paikallisilta ystäviltäni heidän lempipaikkojaan Hannoverissa, vastaus kuului useimmiten: Georgengarten. Hannoverin keskustasta Kröpckestä jää helposti mitäänsanomaton fiilis, joten suosittelen puistoalueille suuntaamista. Kesäisin Georgengarten on opiskelijoiden piknik-mekka.

DSC_0716
Sunnuntaikävelyllä Lindenin kaupunginosassa Hannoverissa.

Kevät

Lähtiessäni kevät seisoi jo malttamattomana kynnyksellä: tammikuussa oli päiviä, jolloin iltapäiväteensä pystyi juomaan värjöttelemättä kahvilan terassilla. Talitiaiset pitivät konserttejaan. Kukat puhkeavat loistoonsa joskus maaliskuussa. Kevään ja kesän olisin mielelläni halunnut nähdä.

DSC_0741
Dresdenissä pääsi tammikuussa hiihtämään.

Spontaanit viikonloppureissut

”Lähdetäänkö Hampuriin, Müncheniin vai Berliiniin?” Deutsche Bahn tuli viimeisten kuukausien aikana tutuksi. Saksassa on valtavan paljon kiinnostavaa nähtävää. Vaikka junailin viimeisten kuukausien aikana kohtalaisen tiheään, listalleni jäi paljon tekemistä: Stuttgart, Halle, Schwarzwaldin vuoristoalue, Braunschweig… und so weiter.

Aikaisemmin Bremen oli yksi lempikaupungeistani (sinne on vaivaton lentää Tampereelta ja kaupungissa on mutkatonta viettää viikonloppua). Nyt ajattelen, että Bremen on oiva paikka aloittaa reissaaminen.

Ystävät

Puolessa vuodessa ihminen ehtii (näköjään) rakentaa itselleen uuden elämän: uudet harrastukset, uudet lempipaikat, uudet rutiinit, uudet ystävät. Pinnistelin, etten kiintyisi liikaa uusiin ystäviini, sillä tiesin, että joutuisin luopumaan heistä ennen pitkää. Epäonnistuin. Onneksi yhteydenpito jatkuu: WhatsApp-ryhmä kilkkaa kaiken aikaa kuvia, kuulumisia ja hymiöitä (keskustelen parhaillaan siitä, millainen Runeberg oli puolisona), eikä Suomen ja Saksan välinen lento ole pitkä.

DSC_0725
Lindenissä edelleen.

Kieli

”Bringst du Opi Opium, dann bringt das Opium Opi um.”

Siinä metka sanaleikki, mikä ei tietysti suomeksi käännettynä kuulosta miltään: ”Jos tuot papalle oopiumia, tappaa oopiumi papan.”

Rakastan saksan kieltä! En edelleenkään ole monisanainen tai spontaani keskustelija ja välillä ujostelin aivan suotta, mutta arkiset tilanteet luonnistuvat saksaksi. Pakkokin, sillä englannilla ei Hannoverissa eikä kyllä monessa muussakaan saksalaisessa kaupungissa pärjää. Nyt ryhdyn kirjoittamaan kirjeitä auf Deutsch.

Pöytiintarjoilu

Niin harvinaista Suomessa, mutta yhä niin tavallista – ja niin ylellistä – Saksassa. Pidin myös siitä, ettei ravintola-asiakkaan ensimmäisenä tarvitse ryhtyä siivoamaan lautasia edellisen jäljiltä ja pyyhkimään pöytää…

Bretzel & pasta

Maailman paras välipala oli rautatieaseman leipomosta ostettu voilla, tillillä ja suolalla maustettu bretzel! (joka ei tietenkään maksanut kuin 1,60 €) Lempiruokani puolestaan oli hyvin konstailematon: voisin ahmia spätzle-pastaa päivät pitkät (ja haaveilen retkestä spätzlen synnyinkotiin Stuttgartiin).

Suosikkiravintolani Hannoverissa oli Spätzle-Haus, jossa käytimme kaikki suomalaiset vieraamme. Suosittelen pöytävarausta.

Ruusut

En ole elämässäni ostanut niin paljon leikkoruusuja kuin viimeisten kuukausien aikana. Joinakin viikkoina saatoin ostaa neljäkin kimppua – kotimme alkoi muistuttaa kukkakauppaa. Saksassa tällaiset pienet asiat, kuten kukkaset tai kahvilassa syöminen, ovat Suomea edullisempia. Tosin – tätä kirjoittaessani ihastelen kahtakymmentä tulppaania…

ruusut

Tee Seger

265-vuotias Tee Seger on Hannoverin ja koko Saksan vanhin teekauppa. Suosikkiteelajejani ovat mustat maustetut Herrenhäuser Gärten ja Hannover Royal. Onneksi Tee Segerillä on nettikauppa, joten minun ei tarvinnut ostaa laukkuani täyteen teetä.

Terhi Rannelan lempeä matkakirja kannustaa tallentamaan muistoja

Sain tiedon kirjani ilmestymisestä sopivasti odottaessani lentoa Hannoverin lentokentällä.

Siteeraan tiedotetta:

Terhi Rannelan matkakirja Kesyt kaipaavat, villit lentävät – Matkapäiväkirjani sivuilta (Karisto) vie lukijan nojatuolimatkalle Atlantic Cityn kasinoihin, Islannin lunnikallioille, Tokion liikenneruuhkaan ja Rovaniemelle revontulten alle.

”Parhaimmillaan matka voi laajentua tutkimusretkeksi itseen; ehkä juuri sellaisia reissuja jäljitän tässä kirjassa”, Rannela kirjoittaa.

cropped-kesytkaipaavatvillitlentacc88vacc88t_valmis_cmyk

Kirjaansa kirjailija on poiminut päiväkirjamerkintöjä reissuiltaan ja kannustaa lukijaa tallentamaan omia muistojaan:

”Maailman voi kirjoittaa itselleen suuremmaksi ja tarkemmaksi. Ilman päiväkirjaani en tekisi niin paljon havaintoja ympäristöstä, en malttaisi ottaa kaikista pikkuseikoista selvää, en muistaisi jutustelujani ihmisten kanssa. Kirjoittamalla olen vahvistanut kokemuksiani.”

Teentuoksuisessa kirjassaan Rannela pohtii, mitä me voisimme oppia linnuilta, miksi hiljaisuudelle altistuminen on tärkeää ja miksi kannattaa kirjoittaa kirje käsin aina silloin tällöin.

Terhi Rannela palasi juuri Suomeen vietettyään puoli vuotta Hannoverissa, Pohjois-Saksassa.

Terhi Rannela on tamperelainen kirjailija, joka on julkaissut 18 kirjaa. Idean historiallisiin romaaneihinsa Punaisten kyynelten talo ja Frau hän sai ulkomaanmatkoiltaan. Lisäksi hän on kirjoittanut matkustamisesta kertovan Kerttu & Mira -nuortenkirjatrilogian, jossa seikkaillaan Intiassa, Amsterdamissa ja Jäämeren rannoilla.

”Että minä menisin ja eläisin täysin” (Helmet-lukuhaaste 1/12)

Tammikollaasi_helmet

Osallistun tänä vuonna suosittuun Helmet-lukuhaasteeseen. Pidän siitä, miten haaste yhdistää lukijoita sosiaalisessa mediassa ja saa lukemaan ja jakamaan yllättäviäkin kirjavinkkejä.

Kiitos Hannoverin, olen nyt erityisen innostunut saksalaisesta kirjallisuudesta, mutta lukulistani elää koko ajan. En ole lyönyt lukemistoani lukkoon, katsotaan kirja kerrallaan. Raportoin etenemisestäni kerran kuussa pienin muistiinpanoin.

 

Tammikuussa luettua:

Haasteen kohta 1. kirjassa muutetaan

Riina Mattila: Järistyksiä. WSOY 2018.

Latasin tämän kirjan lukuaikapalvelusta luettuani Aamulehdestä sydämeenkäyvän haastattelun esikoiskirjailija Riina Mattilasta. En yleensä lue kirjoja kännykällä, mutta eräänä iltana ajattelin ihan vain vilkaista Järistyksiä-kirjan alkua. Kävi tietysti klassisesti – luin romaanin melkein yhdeltä istumalta…

Romaani on kuvaus maanjäristyksen kaltaisesta voimasta, ensirakkaudesta ja rohkeudesta repäistä itsensä irti ahdasmielisestä lapsuuskaupungista, joka uskoo siihen, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia. Millaista on olla nuori, jonka sukupuoli-identiteetti on moniulotteisempi?

Pidin kirjasta valtavan paljon. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut näin ihanaa rakastumisen kuvausta. Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa.

Nuortenkirjoilla on edelleen ikävä tapa jäädä katveeseen niin paljon kuin genren puolesta meteliä pidetäänkin. Huolestuneena mietin, jääkö hieno Järistyksiä katveen katveeseen, koska se on julkaistu pelkästään sähkökirjana (vai innostaako e-kirja empiviä lukijoita kokeilemaan uutta formaattia?). Jos olisin päättämässä koulukirjastojen tilauksista, tilaisin romaania nimittäin hyllyt täyteen.

Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa.

*

Kirjahaasteen kohta 2. Kotimainen runokirja

Arja Tiainen: Runoja 1971-1982. WSOY 1984.

Minulla on (huono?) tapa lukea vuodesta toiseen suosikkirunoilijoitteni kokoelmia ja liian harvoin teen tilaa yllätyksille. Josko tänä vuonna petraisin. Tiaisen kokoelman valitsin Hervannan kirjaston hyllystä, koska minulla oli intuitiivinen fiilis, että pitäisin kirjasta.

Teoksesta löytyikin motto tulevalle vuodelle: ”Että minä menisin ja eläisin täysin. / Enkä ketään kumartaisi turhan syvään. / Enkä ketään en mitään pelkäisi / paitsi omaa jäätymistäni.”

Kokoelma sisältää runoja Arja Tiaisen kuudesta varhaisesta teoksesta. Pidän nuoren runoilijan rohkeasta ja yhteiskunnallisesta – välillä tosin alleviivatun ohjelmalliseksikin äityvästä kertojanäänestä. Ajankuva piirtyy esiin: ”En halua elää ympärivuotista Peyton Placea”, mutta samalla maailma on edelleen hyvin tunnistettava: ”Työttömyys käsitetään henkilökohtaiseksi virheeksi: / yrittäminen kannattaa / Ahkeruus Voittaa”.

Säkeitä tekee mieli kirjoittaa muistiin: ”Pahin on ohitse: se kammottava leffa / nuoruus”.

Tekstien minä on sivullinen, joka ei samastu elitistiseen kulttuuriväkeen, mutta joka puhuu kovalla äänellä omaäänisen runouden puolesta.

Kirjailijakuva: Veikko Somerpuro / WSOY

*

Haasteen kohta 3. Kirja aloittaa sarjan

Juhani Syrjä: Juho 18. Gummerus 1998.

Tämä kirja lähti niin ikään sattumalta mukaani Hervannan kirjaston 1918-teemahyllystä ja hyvä niin, sillä vähäeleinen, koruton monologiromaani teki rauhallisessa toteavaisuudessaan syvän vaikutuksen.

Teoksessa Juhani Syrjä käy läpi isänsä vaiheita kansalaissodassa ilmeisen totuudenmukaisesti; rivien välistä voi melkein kuulla isän ja pojan keskustelun. Juho 18 aloittaa neliosaisen romaanisarjan, joka yksilön tarinan kautta avaa suomalaista historiaa.

Romaanissa on pysäyttävä lause, jota jään miettimään pitkäksi aikaa: ”Sodista tuskin tulisikaan mitään ilman nuorten miesten häpeän pelkoa.”

Työläispoika Juhoa eivät aatteet kiinnostaneet ja hän olisi ”mieluummin jäänyt taloon jatkamaan rudanajoa ja syömään emännän kattamasta pöydästä”, mutta valinnanvaraa ei ollut. Aseeseen oli tartuttava.

*

Haasteen kohta 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Herman Hesse: Kylpylävieraana Badenissa. Weilin+Göös 1978. Suomennos Aarno Peromies.

Olen nyt todella innostunut Heinrich Böllistä, jota oikeastaan haluaisin lukea pelkästään (ja jonka kirjoista lisää helmikuussa), mutta pakko tunnustaa, että Hesse kiilasi väliin. Böll on tyyliltään viileän toteava, Hesse hurmaavan filosofinen ja itsereflektoiva: kiehtovia kumpikin.

Kylpylävieraana Badenissa on täydellinen raukean lauantai-iltapäivän kirja. Melkein pystyi kuvittelemaan itsensä yrtintuoksuiseen kylpyyn ja ravintolan notkuvien herkkupöytien äärelle. Neuroottisen ja nipottavan (ja silti sympaattisen) Hessen seinänaapuri en kuitenkaan missään nimessä olisi tahtonut olla. Kirjassa on pitkä luku, jossa taiteilija listaa hollantilaisen seinänaapurinsa vikoja.

Teoksessa viisissäkymmenissä oleva kirjailija kertoo kuuluisassa kylpyläkaupungissa viettämästään kolmiviikkoisesta hoitokuurista. Oikeastaan vähän hämmennyin tarkistettuani hänen ikänsä kirjoitusajankohtana: iskiaspotilas kirjoittaa kuin vanha, kaiken nähnyt mies.

Teoksen jälkisanat hän kirjoitti parikymmentä vuotta myöhemmin.

Hesse piti teostaan yhtenä onnistuneimmistaan.

*

Haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo. Simon & Schuster 20

Kuuntelin Schumerin kirjan muutamalla pitkällä junamatkalla (Hannover-Dresden-Hannover) ja inspiroiduin kuulemastani. Kuin olisi viettänyt aikaa parhaan nuoruudenystävänsä kanssa. Minunkin idolini teininä oli Beverly Hills 90210:n Brenda ja tapetoin huoneeni seinät Luke Perryn ja Jason Priestlyn kuvilla… Tuntui tärkeältä, että juuri Schumer luki oman kirjansa; kerronta tuli lähelle.

Amy Schumer on yksi planeettamme hauskimmista naisista. Hänen roisit stand up -keikkansa, sketsisarjansa ja elokuvansa ovat pidentäneet reilusti omaa ikääni. Schumerin omakohtainen teos on tietysti herkullisen räväkkä ja anarkistisen törkeä, mutta ei pelkästään.

Kertoessaan nuoruutensa epäonnistuneista seurustelusuhteista Schumer ottaa voimakkaasti kantaa parisuhdeväkivaltaan ja tyttöjen keholliseen itsemääräämisoikeuteen.

Kirja on tärkeä lisä #metoo-keskusteluun. Schumer kertoo myös koskettavasti isänsä sairastumisesta MS-tautiin.

Järkyttävä on luku, jossa näyttelijä palaa elokuvateatterin ampumavälikohtaukseen, jossa kaksi naista sai surmansa. Ampuja oli tietoisesti valinnut Schumerin komedian ja sen naiskatsojat uhreikseen. Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalaisten aselait ovat täysin käsittämättömiä, esimerkiksi terroristilistalla olevat saavat vapaasti ostaa aseita. Tragedian jälkeen Schumer on ryhtynyt vaatimaan tiukempia aselakeja ja kattavampia mielenterveyspalveluja.

*

Haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 2007.

Olen käynyt Dresdenissä lyhyen ajan sisällä kahdesti, joten tämän klassikon lukeminen kuuluu asiaan. Pitäisi ehkä pyydellä anteeksi teoksen myöhäistä lukemista, mutta kaikilla kirjoilla on aikansa.

Teurastamo 5 on edelleen näyttävästi esillä dresdeniläisissä kirjakaupoissa. Pidin teoksesta valtavan paljon, ja lyhyen kirjan ahmaisee nopeasti.

Romaania lukiessa tulee mieleen, että tällainenkin voi olla sotaa kuvaava kirja: odottamaton, kummallinen, eri vuosikymmenillä ja paikoissa hyppelehtivä, paksulla mustalla huumorilla maalattu, kronologialle kikatteleva. Nauroin ääneen, karmeuksille. Niin se käy. Tosin olisi ollut kiinnostavaa saada lukea teos ilmestymisajankohtanaan, jolloin kirjalliset keinot olisivat näyttäytyneet tuoreina. Nykyäänhän kaikki on jo tehty (vai onko?).

Jos Vonnegut olisi tyytynyt realistisesti kuvaamaan omia kokemuksiaan saksalaisten sotavankina, teos olisi voinut jäädä hyvin konventionaaliseksi.

Millainen mahtaisi olla kerronnallisilla tekniikoilla leikittelevä Tuntematon sotilas versio 2.0? Ehkä vieläkin liian varhaista realismia rakastavalle suomalaiselle lukijalle?

*

Haasteen kohta 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi. Suomentanut Sari Karhulahti. Into 2017.

Minulla on tämän kirjan kanssa suuri kriisi!

Pilasinko lukukokemukseni kuuntelemalla äänikirjaa aina silloin, kun minulla oli pieni hetki aikaa? Olisiko pitänyt lukea kirja ihan perinteiseen tapaan?

Pidin nimittäin valtavan paljon tekijän aiemmasta suomennoksesta (Pidä huolta äidistä), mutta Jään luoksesi jätti minut muutamia yksittäisiä kohtauksia (kirjallisuuden professorin alussa kuvattu luento, eksoottiset ruokakuvaukset) lukuun ottamatta kylmäksi. Kirja oli suuri pettymys.

Teos tuntui liian selittävältä ja teennäisen eteeriseltä, lukijalle ei jätetty rivien väleihin tilaa tehdä omia oivalluksiaan, vaikka romaanin yhtenä teemana on kaunokirjallisuuden vaikutus.

Teoksen maailma – Etelä-Korean opiskelijamielenosoitukset 1980-luvulla ja niiden tukahduttaminen – olisi antanut aineksia vaikka mihin. Oi voi…

*

Haasteen kohta 24. Surullinen kirja

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti. Otava 1993. Suomentanut Markku Mannila.

Koska olen koko syksyn ajan Saksaa kiertäessäni nähnyt toisen maailmansodan aikaisten pommitusten jälkiä – oikeastaan on vaikeaa löytää kaupunkia, joka ei olisi sodassa kärsinyt, Böllin kirja (ja koko tuotanto) tuntuu täsmäkirjalta.

Böll kirjoitti rauniokirjallisuuden klassikon, teoksen Enkeli oli vaiti, sodan jälkeen, mutta se julkaistiin Saksassa vasta vuonna 1992 ja herätti silloin paljon keskustelua.

Romaanissa osastostaan karannut sotilas Hans Schnitzler, ilmeisesti aika lähelle kirjailijan omakuva, palaa pommitettuun kotikaupunkiinsa hävityn sodan jälkeen. Tulee mieleen, että kunpa Hitlerille olisi näytetty kristallipallosta nämä kammottavat kuvat tuhotuista kaupungista ennen kuin hän sysäsi toisen maailmansodan liikkeelle. Henkiin jääneiden ihmisten elämä on selviytymistä päivästä toiseen nälän ja kylmyyden keskellä.

Olosuhteista huolimatta – tai kenties juuri niiden takia – romaani on myös haikea, koskettava rakkaustarina. Kaksi toisilleen tuntematonta kietoutuu toisiinsa saadakseen edes hetkeksi lämpöä.

*

Lue lisää Helmet-lukuhaasteesta täältä. 

Ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia – uteliaasti kohti vuotta 2018

DSC_0587

Vuoden alussa on mukava pysähtyä hetkeksi pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Pidän kovasti vuoden vaihtumisesta. Mikään ei muutu, mutta kaiken voi muuttaa – periaatteessa. Ihminen tarvitsee uusia alkuja, klassisia puhtaita pöytiä, sopivan hetken tarkastella elämää eteen- ja taaksepäin.

Ystäväni Päivi lähetti minulle linkin YearCompass-nimiselle sivulle, josta voi tulostaa parikymmentäsivuisen vihkosen (jonka voi täyttää halutessaan myös koneella), joka auttaa navigoimaan vuodessa 2017 ja 2018.

Kysymyksiin vastaaminen toimi piristävänä aivojumppana ja yllättäviäkin oivalluksia tuottavana sanataideharjoituksena. Kompassi kehotti muun muassa selaamaan viime vuoden kalenterin viikko viikolta läpi ja etsimään tärkeitä hetkiä. Millä kolmella sanalla kuvailisit viime vuotta? Ketkä vaikuttivat sinuun eniten – ja keneen sinä vaikutit? Mitä oivalluksia olet tehnyt itsestäsi? Mistä haaveilet tulevana vuonna?

DSC_0679

Viime vuosi oli – kyllä näin voi liioittelematta sanoa – elämäni onnellisin (vastapainoksi edellinen oli kaikkein raskain; ehkä vuosilla on tapana hakeutua tasapainoon?). Matkustin paljon pitkin vuotta. Haapsalusta, Ateenasta, Samoksesta ja Hannoverista kirjoitan tulevassa matkakirjassanikin.

Heinäkuun lopussa lähdin Saksaan viettääkseni siellä neljä kuukautta puolisoni töiden takia/ansiosta. Koska kotiuduimme ja viihdyimme niin hyvin, pidensimme aikaa puoleen vuoteen ja jos minä saisin päättää, pidentäisin edelleen.

Hannoverin-kuukaudet ovat muuttaneet käsitystäni siitä, miten haluan elämäni elää. Olisi hienoa voida asua ainakin osa vuodesta ulkomailla – oli paikka sitten Saksa tai jokin muu.

Toki kaikki suunnitelmat eivät välttämättä toteudu nopeasti tai kenties ollenkaan, mutta haaveileminen tekee elämästä mielekästä. Ystäväni Taija sanoo aina, että ihminen tarvitsee kantorakettiunelmia. Syyn nousta aamuisin sängystä ylös.

DSC_0687

Viime vuonna kirjoitin määrällisesti hyvinkin paljon (lämmin kiitos tuesta, Suomen Kulttuurirahasto), mutta menee aikaa, että liuskat näkevät päivänvalon. Kolmas historiallinen romaanini (tai mikä sen genre/muoto lopulta tulee olemaankaan) on edelleen työn alla ja tulee olemaan vielä ainakin tämän vuoden.

Kirjailijakollegat puhuvat salarakkaista eli käsikirjoituksista, joita ei periaatteissa saisi kirjoittaa, koska pöytälaatikossa on jo sovittuja ja kiireellisempiä tekstejä. Minullakin on oma viaton salarakas, jonka kanssa ajattelin viettää yhden arkipäivän viikossa.

Lisäksi tekeillä on muutama mukava yhteistyöprojekti. Yksintekemisen vastapainona on suorastaan ihanaa kirjoittaa kollegan kanssa.

DSC_0699

Kuukauden kuluttua ilmestyy ensimmäinen matkakirjani Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Kirja sisältää kolmisenkymmentä tarinaa, esseehköä, pidennettyä kolumnia ja päiväkirjakatkelmaa reissuiltani. Pisimmät tekstit ovat 40-sivuisia, lyhimmät kolmisivuisia. Kirja on parhaillaan viimeistelyvaiheessa, luin oikovedokset juuri suurennuslasin kanssa loppuun.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on lempeä hyvänmielen kirja, jonka tarkoituksena on saada lukija haaveilemaan. Raskaiden historiallisten romaanien vastapainoksi sitä on ollut ilo tehdä.

DSC_0630

Otin tämän kirjoituksen valokuvat Rovaniemellä ja Ylläksellä joululoman aikana. Onko Lappia kauniimpaa?

Lomalla tapasin ystäviäni ja perheenjäseniäni, saunoin perinteisessä pihasaunassa, osallistuin elämäni ensimmäisiin lukubileisiin, laskin pulkalla kummipoikieni kanssa, rapsuttelin lapinkoira Onnia (kuvassa), pelasin tietovisaa, tein lumienkeleitä, katsoin uudestaan Kummisetä-trilogian ja luin monta kirjaa.

*

Joko kirjoitat sujuvasti uuden vuosiluvun 2018?

Inspiroivaa uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!

Frohe Weihnachten und ein glückliches neues Jahr 2018!

Vuoden viimeisessä päivityksessä lähetän kuvaterveisiä Goslarin, Garmisch-Partenkirchenin ja Berliinin Gendarmenmarktin tunnelmallisilta joulutoreilta. Hyvää jouluaikaa!

DSC_0270
Lumisateet ovat Pohjois-Saksassa aika satunnaisia, joten oli hurmaavaa, että juuri sinä sunnuntaina, kun menimme Goslariin, maa oli valkoinen. Goslar on yksi niistä harvoista saksalaiskaupungeista, jotka säästyivät pommituksilta toisen maailmansodan aikana. Hannoverista kaupunkiin on näppärä tunnin pituinen junamatka.
DSC_0288
Goslarin historiallinen keskusta on yksi Unescon maailmanperintökohteista.
DSC_0309
Joulutoreilla tuoksuu hehkuviini ja kaakao. Kojut ovat pullollaan herkullista ostettavaa.
DSC_0312
Suomalaisiin kollegoihinsa verrattuna saksalaiset joulupukit ovat aavistuksen rohkeampia ja liikunnallisempia…
DSC_0321
Yksityiskohta Garmisch-Partenkirchenin jouluisesta keskustasta.
DSC_0328
Näyteikkunailoa Garmisch-Partenkirchenin tyyliin.
DSC_0498
Garmisch-Partenkirchenin fantastisissa vuoristomaisemissa tavoitin joulutunnelman.
DSC_0546
Berliinissä on monta joulutoria, mutta Gendarmenmarktia kehutaan erityisesti. Tässä kuvassa ei sada lunta, vaan kaatamalla vettä… Mutta kyllä hehkuviini & wursti katoksenkin alla maistuu!
DSC_0551
Konserttitalon kaltaisia rakennuksia katselee hehkuviinimukillinen kädessä oikein mielellään. Viis sateesta!
DSC_0555
Patsaatkin ovat valmiita jouluun.
DSC_0572
”Levollista ja valkeaa joulua!” toivottaa berliiniläinen lumikuningatar.
hannover
Ja vielä loppuun Hannoverin-terveiset!

Zugspitze – huipulla

Saksan päivitykset jatkuvat –

Viime viikolla teimme retken Baijeriin, Etelä-Saksaan. Garmisch-Partenkirchenin vuoristoalueella otetut kuvat saavat puhua puolestaan.

DSC_0465

Hannoverista Müncheniin on lentoteitse 500 kilometrin mittainen matka, mutta nopealla Intercity-Express-junalla matka taittuu reilussa neljässä tunnissa. Münchenin rautatieasemalta pääsee paikallisjunalla Garmisch-Partenkircheniin. Junamatka idyllisten maisemien halki kestää puolitoista tuntia.

DSC_0467

Garmisch-Partenkirchen on kuuluisa matkailu- ja talviurheilukaupunki. Alun perin kylät olivat erillisiä, mutta Hitler yhdisti kylät 1930-luvun puolivälissä olympialaisten takia. Sekä Partenkirchenin että Garmischin keskustat ovat lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan; Garmischin puolella tuntuu olevan enemmän palveluita ja elämää. Turisteja ei joulukuun toisella viikolla ollut tungokseksi asti.

G-P on täydellinen joulukaupunki: romanttisempaa paikkaa on vaikea kuvitella. Postaan ensi viikolla kuvia eri kaupunkien joulumarkkinoilta.

DSC_0356

Garmisch-Partenkirchenistä pääsee hammasratasjunalla Zugspitzelle, Saksan korkeimmalle vuorelle (2962 m). Tunnin ja vartin mittainen matka on elämys sinänsä, ja ikkunasta voi ihastella esimerkiksi Eibsee-järveä.

Juna kulkee pitkän pätkän kallioon hakatussa tunnelissa 26 prosentin nousukulmassa. Nousu ei varsinaisesti tunnu pahalta, mutta ei se miellyttäväkään ole. Perillepääsyä odottaa.

DSC_0407

Poden aikamoista korkeanpaikankammoa ja olen monta kertaa jänistänyt gondolihisseistä, mutta tällä kertaa kuitenkin tsemppasin uskaltaakseni aivan Zugspitzen huipulle.

Myönnän, että menomatkan tuijotin keskittyneesti punaisia kenkiäni, mutta paluumatkalla uskalsin jo katsella maisemia melko vapautuneesti. Hissikyyti oli tasainen ja nopea: ehkäpä uskallan toistekin!

DSC_0389

Hienompaa säätä ei olisi voinut toivoa. Seuraavana aamuna satoi vettä, joten nämä kuvat olisivat jääneet ottamatta.

DSC_0433

Todistettavasti huipulla!

DSC_0319

Palkinto rohkeudesta: omenastruudeli ja vaniljajäätelöä.

Toim. huom: Jos jälkiruoka maksaa Saksassa 6-7 euroa, se tarkoittaa sitä, että herkusta riittää syötävää useammalle ihmiselle useammaksi päiväksi…

DSC_0382

Ihanaa joulunodotusta!