”Miksi ikävöinkään muuta, kun minulla on tämä – kun voin luoda!”

Kirjoitin hiljattain muutaman viikon ajan Viron länsirannikolla idyllisessä Haapsalun pikkukaupungissa. Residenssin kirjahyllyssä minua vetivät puoleensa Aino Kallaksen päiväkirjat. Hämmennyin, miten muuttumatonta kirjailijan työ pohjimmiltaan on. Kallaksen sadan vuoden takaisiin ajatuksiin voi helposti samastua.

Minulla oli enää muutama Haapsalu-päivä jäljellä, kun päätin tarttua Kallaksen päiväkirjoihin. Kahdessa niteessä on yli 1400 sivua vuosilta 1897-1931. Kronologisen lukemisen sijaan päätinkin tutkia, millaista elämää kirjailija eli samanikäisenä kuin minä nyt. Mitä sanottavaa hänellä olisi minulle? Paljonkin –

Kirjoitusajankohtana Kallas oli Tartossa asuva kirjailija, vaimo ja kolmen lapsen äiti. Avioliitto tutkija Oskar Kallaksen kanssa oli jäähtynyt ja arkistunut, Ainon puolelta rakkaudeton, mutta sinnikkäästi he jatkoivat yhdessä elämistä.

Läheisyyden kaipuuta Kallas on kokenut, sillä muutaman vuoden aikana hänen merkinnöistään paljastuu kolme eri ihastusta – varsin viatonta, mutta kirjailija on selvästi kaivannut romanttista ajateltavaa. Hän tuntee olevansa Byronin sanoin: ”nainen kuin jäätynyt samppanja”.

Lyhyissä päiväkirjamerkinnöissään Kallas tekee usein havaintoja säästä tai luonnosta:

”Kylmää, hienoa tuiskua ja pyryä jo kaksi päivää. Yritin tänään ulos, suuret kinokset kaikkialla.” (10.1.1914)

Hän lukee paljon kirjallisuutta suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi ja raportoi lukemastaan. Pitkiä analyysejä hän ei kirjoita, tyytyy kirjaamaan lukemansa teokset muistiin.

Hän on juuri julkaissut teoksen Seitsemän: Titanic-novelleja ja ahertaa suuritöisen Lydia Koidula -elämäkerran kimpussa, vaikka kustantaja tahtoisi häneltä mieluummin romaaneja.

Kallas kokee, että hän tekee niin paljon työtä, että elämä jää kokonaan elämättä. Jossain etäällä tulevaisuudessa siintää ”voitto”, jota kohti hän kulkee, suuri kirjallinen menestys, jota kohti ”nämä ikävät kirjalliset sormiharjoitukset vievät”. Hän tuntee intuitiivisesti, että tulee päivä, jolloin sekä Suomi että Viro kilpailevat hänestä – ja niinhän sittemmin käy.

Keväällä 1914 Kallas on lähdössä kiertomatkalle, maakuntamatkalle Suomeen lausumaan runojaan. Odotukset ja todellisuus eivät aivan kohtaa – kukapa kirjailija ei olisi tätä kokenut? Suoraan sanottuna hymyilytti lukea seuraavia lauseita:

”Eilen oli ensimmäinen iltani. Suoraan sanoen – se ei vastannut odotustani.

Olin aivan valmistautunut siihen ajatukseen, ettei tulos olisi aineellisesti loistava, mutta en ollut ottanut lukuun sitä masennusta, minkä tyhjät tuolirivit vaikuttavat.” (18.3.1914)

Ja millaista onkaan toipua pitkän esiintymiskiertueen jälkeen, oli silloin ja on yhä:

”En oikein jaksaisi vielä, lasten melu uuvuttaa minua, en ole vielä kotiutunut, lienen ollut liiaksi poissa. En ikäänkuin enää sovi tänne.” (12.4.1914)

ainokallas

Nimekkään arvostelijan kritiikkiin on vaikea suhtautua pelkällä olankohautuksella:

”Koskenniemen pahansuopa arvostelu Titanic-kirjastani häiritsi yöni. Se ei masentanut, vaan nostatti minut ainaisesta passiivisuudestani. Korvani suhisivat, niin nousi veri päähän, tunsin tehdyn vääryyden.” (28.4.1914)

Kallas odottaa varovaisesti tunnustusta työlleen:

”Minua hermostuttaa ajatus, etten saa valtionpalkintoa. Mitä silloin teen? Otan hevosen, peitän itseni vällyihin ja ajan, ajan, ilman päämäärää.” (19.10.1914)

Hevosta hän ei ota, mutta muutamaa päivää myöhemmin kuvaa varsin monen nykykirjailijan tuntoja syksyn palkintosirkuksen aikaan:

”En oikein jaksaisi elää tänään! Ei palkintoa, ei kunniamainintaa, eikä muutakaan mainintaa. – Panin maata ja itkin. Tänään oli niin raskasta ja ilotonta nousta.” (22.10.1914)

Kun luova työ ei ota sujuakseen, itseruoskinta on aika julmaa:

”Herään aamulla usein sanoihin: ’Parasiitti, loisolio, turha, hyödytön.” (12.10.1916)

Kuinka uuvuttavaa onkaan oman työn editoiminen, versioiden lukeminen yhä uudestaan ja uudestaan:

”Koidula alkaa vihdoinkin valmistua, suloista päästä kerran taas lukemaan muittenkin teoksia eikä aina vain omaansa! (4.12.1914)

Sijaistoiminnot ovat tuttuja kirjoittamista välttelevälle kirjailijalle myös sata vuotta sitten:

”Ihmeellistä, mitä kaikkia verukkeita keksin, etten ryhtyisi työhön. Menen syömään, telefonoimaan, vain lykätäkseni työn alkua.” (3.2.1915)

Pitäisikö minun potea ikäkriisiä ikäiseni kirjailijan lohduttomien ajatusten takia:

”Olen kirjoittanut noin 50 sivua. Kirjoitan suurella helppoudella – merkitseekö se, että elämäni naisena jo on lopussa ja minulla on siihen jo yleiskatsaus? (…) Viikon päästä täytän 37 vuotta.” (27.7.1915)

Niin kuin maailma oli rauhaton suuren sodan sytyttyä Kallaksen aikaan, ei se ainakaan levollisemmaksi ole muuttunut:

”Humaniteettitunteeni kärsii joka päivä, kauneudenpalvonta on sysätty syrjään, elämme kuin vierivällä pyörällä, nyt ylhäällä, huomenna runneltuina alhaalla. (19.9.1914) ”Luin savuisessa maalaispuodissa viimeiset sotasanomat ja tunnen taas levottomuutta.” (1.10.1914)

Kallaksen elämänfilosofialle olisi käyttöä meidän ajassamme:

”Seitsemän vuotta olen nyt ihmisjärkeä palvonut, asettanut ylimmäksi älyllisen kehityksen, ja nyt on kuin näkisin tämän huipun takana toisen, korkeamman.

On oltava hyvä, anteeksiantava, suvaitsevainen. Sen mukaan tahdon elää.” (8.7.1915)

Vaikkei elämästä mitään tiedä, ei voi aavistaa, mitä se on kaavaillut varallemme, unelmoida täytyy aina:

”Kirjoittaa kaksi, kolme kirjaa, kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä – siinä mitä elämältä toivon. Mahdollisesti siihen lisäksi matka maailman ympäri!” (27.11.1916)

Artikkelikuva: Laura Vesa

 

Kun kevätaurinko paistaa työhuoneeseen

Kirjailija Terhi Rannela. Kuvattu 29.3.2017 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

Viimeisin kirjani Frau ilmestyi reilu vuosi sitten. Romaanin saaman innostuneen vastaanoton jälkeen olen kirjoittanut entistä palavammin: koen löytäneeni oman lajini. Seuraava historiallinen tekstini on, sanoisinko lupaavahkossa, vaiheessa – ja muistikirja sitä seuraavallekin on avattu.

Kevät on luovuuteni kannalta parasta mahdollista aikaa. Heti kun päivät pitenevät ja jo ensimmäisen aamuteekupillisen aikana saa nauttia auringonvalosta (tuosta aluksi silmiä särkevästä, mutta lumoavasta ilmiöstä), tuntuu kuin pystyisi mihin tahansa. Tällä samalla aurinkoenergialla olen vihdoin ja viimein uudistanut nettisivuni ja aion nyt ryhtyä bloggaamaan säännöllisesti.

Kirjailijuudestani, tavastani lähestyä tekstiä, edistymisestäni, kirjoittamisen lukoista, matkoistani, kiinnostavista kirjoista, kirjoittajatreffeistä.

Kurkistetaan hiukan kuluneeseen vuoteen.

Vaikka olen aina ollut paljon esiintyvä (ja mielellään esiintyvä) kirjailija, Rouva on työllistänyt minua poikkeuksellisen paljon – ja työllistää yhä. Frau on kuljettanut minua pitkin poikin maata haastattelusta toiseen, kirjastomatineasta toiseen, lukupiiristä toiseen – se on ollut hienoa ja vahvistavaa. Olen tuntenut konkreettisesti, että Suomessa on tilaa ja tilausta historiallisille tarinoille.

Olen toiminut kirjailijana vuodesta 2004 saakka. Kirjan saamaa vastaanottoa on etukäteen mahdoton ennakoida. Kirja-alan realistin motto kuuluu: ”Pessimisti ei pety.” On huomattavasti todennäköisempää ettei kirjaa huomioida lainkaan kuin että se nousee otsikoihin.

Fraun vastaanottoa jännitin poikkeuksellisen paljon, sillä kustantajani panosti sen markkinointiin. Pelkäsin, että jos romaani ei onnistuisi vastaamaan odotuksiin, jos se tuottaisi täydellisen pettymyksen, minun pitäisi miettiä kirjoittamistani vakavasti uudestaan.

Mutta kävikin niin, että ammatillisesti viime vuosi oli urani paras vuosi. Frau löysi lukijansa ja Rouvan vanavedessä edellinen kirjani, Punaisten kyynelten talo heräsi sekin ilokseni uudestaan henkiin.

Frau1

Frauta kirjoittaessani opin (muun muassa) sen, ettei loppuunkuluneeksi julistettua aihetta pidä kaihtaa. Aina löytyy uusi näkökulma, kääntämätön sivu, vaikka sitten vahingossa. Vuosia sitten tuntui kaukaa haetulta, että koskaan kirjoittaisin natsi-Saksasta.

(Vaikka toisaalta, nyt kun olen blogiani varten päivittänyt esittelyjä vanhoista kirjoistani, Frau on temaattisesti nupullaan jo esikoisessani Puhtaassa valkoisessa ja Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjassa. Taivaan tuuliin -teoksessa on niinikään siemen tuleviin historiallisiin romaaneihini).

Lina Heydrich oli aiheena aivan käsittämättömän herkullinen. Tarina elää preesensissä kaiken aikaa: kaikista niistä Lina-aiheisista anekdooteista, joita olen kuullut kirjan ilmestymisen jälkeen, syntyisi vaivatta jatko-osa.

(Älkää huolestuko: en ole kirjoittamassa sitä. Neljä vuotta oli kylliksi rouvan maailmassa…).

Punakhmer-aiheinen Punaisten kyynelten talo on julma ja armoton kirja, Fraussa on kolkot ja hyytävät hetkensä.

En tiedä, johtuuko se keväästä, valosta vai työpöydälläni olevista tulppaaneista, mutta seuraavassa historiallisessa romaanissani on enemmän elämäniloa, lempeyttä, naurua, rakkautta. Juuri nyt kirjoittaminen tuntuu innostavalta ja lennokkaalta – kerta kaikkiaan hyvältä.

Päivä päivältä kiinnyn päähenkilöihini yhä enemmän, enkä lakkaa ihmettelemästä heitä: niin nuoria, mutta niin (uhka)rohkeita!

*

Kolumnoin täällä kerran kuussa ja kylkeen kirjoitan kirjapohdintoja fiiliksen mukaan. 

Blogiani kuvittaa luottokuvaajani & ystäväni Laura Vesa.